Wow, it's the future!

Tajusin, että on tullut katsottua ihan valtavasti leffoja joulukuussa! Blogin kannalta huonompi asia on se, että ei edes välillä tiedosta että niitä tulee nähtyä, mutta toisaalta sehän vain kertoo hyvästä ajanhallinnasta. Aina on aikaa hyvälle elokuvalle, ja joskus koemielessä vaikka huonommallekin.

Black Dynamite (2009, Dir. Scott Sanders)
"Ne teki hyvää blaxploitationii, ja kyllä se naurattaa" 8/10

Tästä on hyvä aloittaa siksi, että etukäteen pohdin olevan mahdotonta sen, että Black Dynamite yltäisi tavoittamaan odotukseni sille. Leffan trailerit kun lupasivat täydellistä kieli-poskessa toteutettua blaxploitation-muisteloa, jossa huumorilta ja epätodellisen korneilta hahmoilta ei voisi välttyä. Katsoimme SUAMi-kerhon kanssa kyseisen pätkän ja kävikin juuri niin kuin olisi ehkä voinut toivoa - it sure delivered. BD oli alusta loppuun komedian tykitystä, ja loppupeleissä elokuvana ihan oikeasti toimiva bläkkäri-toimintapätkä. Vaikka ylitseampuvuuteen oli tietenkin panostettu, ei se homma niin yksinkertaistetun stereotypisessa kaavassa ollut välttämättä edes kauhean vaikeaa. Mukahassutteluun ei sorruttu, vaan henkilöhahmojen annettiin ottaa rauhassa paikkansa ja toteuttaa tehtävänsä juonessa. Katsoja voi vain nojata taaksepäin ja naurua hykerrellessään pohtia, kuinka uskomattomia asioita genret voivat joskus olla. Erinomaista.

The Bodyguard (1992, Dir. Mick Jackson)
"Hollywood-raina, joka kevinmäisesti hoitaa hommansa" 5-/10

Seuraavaksi - tosi vanhaa kamaa! The Bodyguard tuli televisioista ja hiukan hymähtelin tälle, kunnes tajusin, että mullahan on aukko sivistyksessä tämmösten suhteen! Istahdin siis alas analysoimaan, kuinka Kevin Costner suojelee Whitney Houstonia pahiksilta, jotka halusivat neidon tappaa koska se laulaa MTV:n musavideoissa. Whitney diivailee, Kevin tuijottaa. Whitney heltyy, ja Kevin tuijottaa edelleen tiukkana, jopa näyttää entistä tylsistyneeltä. Koko elokuvan ajan miehen ilme ei miksikään muutu, vaan pysyy hyvin kevincostnerimaisen tylsänä.

Toisaalta miehen kasvoilta huokuu sellainen no-nonsense-meininki, jolla kuvittelisin oikeasti jonkun henkivartijan toimivan. Toisaalta todellisuudesta ei tulisi ehkä hyviä elokuvia - tässäkään ei tuo juoni ollut mikään kovinkaan kummoinen, loppuratkaisun näki jo melkein alussa. Onneksi kevinmäisyys ei minua sinäänsä häiritse, vaan pikemminkin elin leffan ajan Kevinin mukana, ikäänkuin hymistellen mielessäni koko juonelle samalla tapaa kuin Kevinkin varmasti teki päänsä sisällä jo kuvauksissa. Just business, baby. Mutta ymmärrän kyllä, miksi tämä on ollut aikoinaan hitti. Katsoin tämän joulupyhinä kotosalla, ja äitini kysyi oikeasti leffan jossain vaiheessa, "eikö tämä ole se Titanicin biisi?" Ja eihän se ollut, mutta olisihan se voinut olla. Jengi tykkää balladeista ja niiden laulajista, joten miksipä ei.

Brazil (1985, Dir. Terry Gilliam)
"Dystopia, joka ei innosta edes vastalauseihin. Kuriositeetti." 6/10

Brazil olikin vaikeampi. Ikuisuusprojekti, jonka ääreen tartuin kun sekin päätti joulun aikaan pyöriä televisiossa. Ja tietyllä tavalla Brazil jätti pään niin tyhjäksi, että arvostelukin on lyhytsanainen. Gilliamin elokuva on yhtäkuin sekasotkuinen visio tulevaisuudesta ilman päätä tai häntää. Henkilöt tulevat ja menevät, päähenkilönä Jonathan Pryce on aluksi sympaattisen hukassa maailmassaan ja lopulta vielä enemmän hukassa kuin hyvin moni katsoja olisi. Juoni kaatuu omaan mahdottomuuteensa, kun ainakin itse toivoin päähenkilölle vähän herätystä elokuvan outoon todellisuuteen, joka oli kyllä ainakin hänen päätään ehjempi. Aika epäonnistunut dystopian kuvaus siinä mielessä, vaikkakin varmasti aikoinaan kivan provokatiivinen. Mutta muhun ei uponnut - ehkä toimii kuin Mussolinin aikana junat Italiassa, mutta ei siitä kyllä hyvää elokuvaa saada. Sekavan kylläkin.

Sin Nombre (2009, Dir. Gary Fukunaga)
"Kertomus toiminnasta mahdottomissa olosuhteissa" 8/10

Kirsikaksi kakun päälle nousee äärimmäisen ankea tekele. Enkä nyt tarkoita huonolla tavalla, koska Fukunagan debyytti (!) on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Surullinen ja epätoivoinen se on kuitenkin sillä tavalla, että hollywood-tyyliset pakolaisuuteen ja monikulttuurisuuteen luotaavat elokuvat jäävät kakkoseksi todellisuudentajussa sen vierellä. Mikä sinäänsä on ihan ymmärrettävää, koska loistava elokuva on myös riipaisevan surullinen. Turhia paljastamatta juonesta, tarina kertoo matkasta läpi Väli-Amerikan maiden kohti tarujen USA:ta. Onnekseni oletin juonikuvauksesta väärin, että kyseessä olisi jonkinsortin Babel'mainen tarina vähäosaisten elämästä kaukana kotoa tai hyväosaisten seikkailuista kehitysmaissa. Valkokankaalla en kohdannut pelkojani mahdollisesta bulkkimaisuudesta tämän takia.

Caspar ja Sayra ovat karussa todellisuudessaan omillaan, mutta jotenkin katsojan voiymmärtää epävarmuuden ahdistusta todellisemmin tätä kautta, kuin siten, että häntä pyrittäisiin saada samaistumaan "matkailijan" rooliin. Suomalainen ihminen ei ehkä koe matkojaan halki Suomenmaan mitenkään traagisina, verrattuna vaikka ajatusleikkinä tilanteisiin, joihin naiivi turisti voi ulkomailla joutua tyhmyyttään (ja jonka elokuvien käsikirjoittajatkin niin hyvin tietävät). Sin Nombren ihmiset ovat kuin kalat vedessä, mutta heidän merensä on armoton, ja kaikkea muuta kuin jännittävä kuriositeetti minulle katsojana. Toivon pikemminkin, että saisin jotenkin pois elokuvan maailmasta, joka ei omiaan kenellekään, joka haluaa elää onnellisesti riittoisuudessa

Voin suositella Sin Nombrea, mutta en varauksetta. On olemassa elokuvia, joista nauttii, piste. Sitten niitä, joista voi aidosti nauttia elokuvataiteen kannalta tärkeinä, genreä määrittelevinä tai historiallisina elokuvina. Ja sitten niitä elokuvia, jotka kertovat loistavasti tarinan, jotka vievät mennessään, mutta joista ei oikein voi nauttia. Minulle tuli tästä todella paha olo, vaikka olin vakuuttunut loppupeleissä. Tätä ei kannata mennä katsomaan treffileffana!

---

.. ja näin hiivimme uuteen vuoteen. Todennäköisesti blogailen ensi kerran vasta ensi vuoden puolella seuraavan kerran, paljastan uljaat uudenvuodenlupaukseni ja kertaan vähän tän vuoden musalöytöjä - vaikkakaan en samaan tyylin kuin miljoonat "vuoden 2009 parhaat levyt"-listat. Mä kun tykkään löytää musiikkini omalla tahdilla, siinä ei paljoa julkaisulistan päivämäärien ja vuosien mukaan eletä, nimimerkillä löysin Led Zeppelinin 2004.

Hyvää uutta vuotta kaikille, varokaa silmiänne ja päätänne johon se kuohari kuulemma helposti voi kihahtaa jos ei ole varovainen!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Olet muillekin totta, myös minulle

Toivottavasti teillä oli mukavat joulunpyhät! Käytännössä rauha jatkuu edelleen mutta minä jatkan jo matkaa - tie vie Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa Scandinavian Music Groupin keikkaa. Tavastialla tämä, tänä iltana. Tietyllä tavalla valtavan jännittävä tilanne, koska SMG:n musiikkiin liittyy ehkä minulle elämäni hankalin tunneside. Vasta nyt uskallan edes käydä moista käydä katsomassa.

Löysin käytännössä musiikin Ultra Bran kautta, ja surukseni bändi hajosi kun olin vielä 15-vuotias. En ollut festareilla pyörivää tyyppiä, enkä päässyt Turun Kårenin keikalle, koska olin alaikäinen. Minulle ehdottomasti tärkeimmän yhtyeen keikka on siis edelleen minulta kokematta - vannon, että jos UB joskus palaa yhteen vetämään keikkoja Suomessa, pyrin hankkimaan jokaikiselle heidän keikalleen liput. Niin vakavissani minä olen. Esimerkkinä, en ole koskaan ollut ihminen joka luontaisesti oppisi, kuuntelisi taikka muistaisi ulkoa musiikista sanoja. Tunnesidokset syntyvät tilanteista, äänimaailmoista, muistoista, jotka liittyvät kappaleeseen tai aikaan, jolloin sitä kuuntelin ensi kertaa niin, että se iski. Mutta Ultra Bran kappaleiden kaikki sanat - lähes poikkeuksetta - on koodattu muistiini ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät minua hylkää.

"Jo se fonttikin tuo vain mieleen yhden bändin.."

Kun UB hajosi, ja sen "raadon" päälle kasattiin Scandinavian Music Group, kävi niinkuin joku olisi herättänyt Frankesteinin henkiin - bändi muistutti niin kovin viimeisiä UB:n aikoja, mutta oli silti jotain aivan muuta. Muistan, kuinka perversiona pidin ajatusta siitä, että bändi oli jo teoriassa kuollut mutta ikäänkuin jatkoi lainavaatteissa. Kappaletta Tällaisena Kesäyönä" lukuunottamatta en voinut edes katsoa bändiä päin - tuo kappale oli ainoa poikkeus koska siihen liittyi oikeasti rakas muisto, ja se vahvisti säännön. Vaalin UB:n muistoa, ja kavahdin nykyisyyttä sitä ilman. SMG muistutti minua aina siitä, että UB ei ollut enää.

Asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua, kun Koskisen Kerkko julkaisi soolotuotantoa, josta löysin jotain uutta mutta tuttua. Kerkon ääni oli niin harvoin käytössä UB:n biiseissä, että tuttu sävellysjälki ei tuntunut perverssiltä muistijäljeltä sen taustana. Vuokko Hovatan yritelmät ja häneltä bongaamani tekeleet hakivat muotoaan aika pitkään, kunnes Lempieläimiä jotenkin antoi minulle luvan nauttia naisen äänestä, joka oli Kokkosen Terhin tavoin ollut jotenkin pyhä ja sopimaton mihinkään muuhun kuin UB:n diskografiaan. Joskus näihin aikoihin kuulin myös sattumalta SMG:n vuotta aiemmin julkaisemaa levyä Missä Olet Laila? Jotenkin mitäänsanomatonta, ajattelin, enkä jäänyt asiaa märehtimään sen enempää. Se ei kuitenkaan ollut Ultra Brata, jollain kummallisella tavalla. Banjobiisin äänessä oli niin paljon banjoa, että yhdistin sen enemmän johonkin jenkkifolkkiin enemmän. Sufjan Stevensiä nimenomaan, ja sen sellaista - vaikka Sufjan käytti torvia ja ties mitä tilpehöörejä. Jotenkin hommalle antoi luvan muotoutua ihan mihin suuntaan tahansa, eikä jäänyt kaipaamaan UB:n torvisektiota kaiken sen päälle. Toisaalta - olivathan torvet kadonneet senkin yhtyeen pääroolista jo aikalailla Vesireittien aikana, ajattelin. Ehkä kaikki ei ollutkaan siis niin mustavalkoista.

Ja sitten julkaistiin Palatkaa Pariisin, ja kuin sattuman kaupalla ensin kuuntelin sitä avoimin mielin Spotifystä. Ja sitten löysin sen Ikipopin cd-hyllystä jonkun hylkäämänä. Otin sen omakseni aika nopeaan. Terhi Kokkonen saa minun puolestani laulaa nykyään ihan miten tykkää, ja olen jättänyt albumin Vapaaherran Elämää rauhaan muistoissani, kuten myös koko UB:n tuotannon. Se on minulle tärkeintä, mutta myös SMG:n oikeasti todella vahva albumi on hieno asia nykyään. Bändi kuulostaa ennenkaikkea itseltään, ja ehkä Lailankin hylkimysreaktio johtui vain siitä, että tämä "uusi bändi" ei ollut vielä löytänyt paikkaansa sydämestään. Nyt se on.

Iltaa innolla odottaen!

Ps. tässä mieltänne virkistämään pari.. mielenkiintoista videota. Ei sen enempää saatepuheita.

Kuvat #1 #2 #3

Ring them bells! Help! Help! Ding ding ding!

Hiphei! Joulu on lähempänä taas kuin pari päivää sitten, ja tämähän on hieno asia. Lunta maassa, tenttitulokset valuneet rekisteriin ja rauha maassa.

Tätä lomaa on juhlistettu niin pikkujouluin kuin erinäisten hallitusvaihtojenkin lomassa. Mutta nyt ennenkuin palaan asettumaan Paimioon ruokapöydän ääreen (jonka tekemisessä tottakai yhä suurempi rooli mitä enemmän kulinaristista rohkeutta kertyy), on vielä yksi sivuraide.

Neljän kopla lähtee Tukholmaan katselemaan maailman parhaan stand-up koomikon showta Hovetiin. Jos George Carlinilla olisi sanottavaa vielä asiaan niin tilanne olisi ehkä toinen, mutta kun ei ole (RIP), niin voin odottaa huomenna vain parasta mitä tämä pallo tarjoaa. Eddie Izzard on ollut suurin inspiraatio puhumisen, vitsailun, hupailun ja sekoilun äärellä siitä asti kuin häneen tutustuin. Olen suorastaan innoissani!

.. ja Systembolagetista jotain kivaa tietysti kotiintuomiseksi, ehkä jotain joululahjoja muillekin. Tiedä mitä sieltäkin löytyy! Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin - HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Sufjan Stevens - Ring Them Bells (mp3)

Kuva #1

Maanantain satunnaiset

Tämän hetken tapahtuma:

Yo-talo B:ssä kärähti. Osakuntaporukan spontaani Hell's Kitchen -maratoni keskittyi ikävästi sen takia hetkeksi kun tyhmyyttämme siirryimme ulos seuraamaan tapahtuvaa ja poliisi ajoi meidät pois tien toiselle puolelle. Onneksi proffassa Kirsin pöytäänkantama minttukaakao lämmitti.

Tämän hetken mediateko:

Ystäväni Jussi on tuttavansa kanssa perustanut Koulu-urkinta.info -sivuston, joka käsittelee suomalaisten koulujen suorittamaa mediavalvontaa. Sinäänsä liippaa ainakin omasta mielestäni niin lähellä perusoikeuksien (ja yksityisyydensuojan) rikkomista, että ihme jos isot mediat eivät pian iske aiheeseen. Kyllä se musta on aika hyvä idea lähteä tämmöisen vyhdin purkamista yrittämään.

Tämän hetken esine:

Aivan uskomattoman tyylikäs Yanko Designin suunnittelema messenger-bag. Jos olisin tehty rahasta, laittaisin tähän sen tarvitseman 100 euroa. Näyttäisi tuo selässä kampuksella hyörien siltä, että on aina tärkeää sanomaa menossa johonkin suuntaan!

Tämän hetken keikkahehkutus:

Belgialainen 2 many DJs eli tuttavallisemmin "ne tyypit Soulwaxista" tulee Suomeen keikkailemaan 12.2. mukanaan suomalaisia loistonimiä ihan Villa Nahista ja Huoratronista lähtien, ja lisääkin mahdollisesti tiedossa. Pitkään aikaan en ole harkinnutkaan laittavani niitä Stadinreissun vaatimia 30 euroa oikeasti likoon, mutta nyt on lähellä, jos vain keikkaseuraa löytyy mukaan.



Tämän hetken neiti:
Mila Kunis. Tyttö jonka muistamme That 70's Showsta. Yleensähän käy niin, että teinejä esittävät näyttelijät ovat usein siinä kahden-kolmenkympin kieppeillä. Mutta Mila oli sarjan näyttelijöiden koe-esiintymisten aikaan Mila oli itseasiassa 14, vaikka ikäraja oli 18! Vaihteeksi näin päin. Todella vakuuttavan ja hyvällä maulla tehdyn kuvauksen "ohessa" myös mielenkiintoinen haastattelu, toteuttajana Black Book Mag.

Tämän hetken musiikki:

Sain pitkästä aikaa taas aikaiseksi luoda uuden Spotify-listan. Inspiraatioina: tenttikauden päätös, helpotus, yön viimeinen bussi, viinilasillinen alkuillasta, hitaasti putoava lumihiutale. Loppuiltaan sopivaa siis.

Popkornia #5 - Avaa playlist
Stéphanie Lapointe - J'oublie
Great Lake Swimmers - New Light
Kaki King - Gay Son of Lesbian Mothers
Ravens & Chimes - This Is Where We Are
Busdriver - Avantcore
Ariane Moffatt - Montréal
Trio Garufa - Gran Hotel California
Bloc Party - Signs
Claire Denamur - L'amour Éphémère
Mark Knopfler - Silvertown Blues

Kuvat #1 #2 #3 #4

Limited profiling, how I love you so.

Blogit ja mikroblogit ovat viestinnän ja verkostoitumisen asiana äärimmäisen mielenkiintoinen asia, jota minä ainakin tykkään tutkia ja opiskella, jos vain aika sallii. Tein syksyn alussa esimerkiksi työn aiheesta Twitter Europarlamenttivaaleissa. Tutkin politiikkojen innosta ja tavasta käyttää palvelua kampanjointinsa osana, ja keskityin eri vaikutustapoihin ja siihen julkisuuskuvaan, jonka aikaansai esimerkiksi aktiivinen ja "aito" verkostoitumiskäyttö ja toisaalta selkeän kampanjamainen panostaminen, joka loppui heti vaalien päättyessä. Twitterin vaikutus ei siinä vaiheessa vaikuttanut kovinkaan suurelta, mutta silti potentiaalia mikroblogeillakin on juuri politiikan apuvälineenä, koska ne voivat tuoda informaatioähkyssä elävän kansalaisen lähelle politiikkaa kovin hienovaraisesti. Olin ihan tyytyväinen koko tutkimusaiheeseen.

Vastaan tulee ja silmään tietysti iskee usein kaikki bloggaukseen liittyvät tutkimukset, joita uutisoidaan mediassa. En ole niin sisällä verkostoitumisessa, että näkisin sen isona akateemisina erikoisalanani, mutta toisaalta kiinnostus asiaa kohtaan on ja en välttämättä näe mahdottomana joskus vaikka Helsingissä itseäni opiskelemassa viestintää ja sitä kautta päästä näistä kärryille. Mutta tiedättekö, en ainakaan näe itseäni tekemässä tällaista tutkimusta:

Tiesittekö, että vanhempia ei mielellään lisätä Facebook-kavereiksi? Siteeraten elokuvan gangsteria, get outta here! Bongasin tutkimuksen ensin Hesarista ja tuo The Financialin kenties analyyttisempi ote paljastaa, kuinka 2 professoria ja yksi opiskelija ovat tutkineet 16 nuoren aikuisen haastatteluilla sitä, kuinka he kokevat facebookin käytön ja vanhempien läsnäolon siinä. Valittuna sitaattina joku on todennut, kuinka noloa olisi jos äiti lätisisi jotain fb-statuksessa. Voi hellanlettas, mitäköhän me tästä oikein opimme? Tietenkin sen, että FB on nykyään vähän kuin oikea todellisuus eikä pelkkä nettisovellus.. mutta missä tässä on groundbreaking analyyttinen tieto? Itsekin voisin tutkia tutkimuskysymystä "halutaanko vanhemmat nuorten illan viettoon".

Yksi mielenkiintoinen tutkimus voitaisiin toteuttaa erilaisten mikrobloggauksen trendejä koskevista tutkimuksista, niiden vertaisarvioinnista ja suhteellisesta julkisuusarvosta verrattuna esimerkiksi muiden samalta tutkimusalalta pohjaaviin tutkimuksiin. On tää mikrobloggailu vain niin siistiä!

Ps. tosin.. yksi tuttavani tekee graduaan mikrobloggauksen eri mobiilisovituksista puheviestinnän alalla, ja keskusteltuani hänen kanssaan Savo-Karjalaisen osakunnan miästenkerhon yöpeijaisissa tutkimuksesta, olin kyllä ihan vakuuttunut. Mutta siis ei terve - jos tällainen tutkimus pääsee ja nousee parrasvaloihin Hesarin kaltaisissa julkaisuissa, ei se kyllä mielestäni hyödytä itse bloggaukseen arvostusta eikä myöskään aiheiden akateemisten, oikeasti pätevien ja relevanttien elementtien tutkimusta.

Pps. Minuutin kestänyt google paljastaa seuraavat mielenkiintoiset tutkimukset/artikkelit:

The Benefits of Facebook "Friends:" Social Capital and College Students' Use of Online Social Network Sites (Ellison, Steinfield, Lampe)

Study Finds Link Between Facebook Use, Lower Grades in College (Karpinski, Duberstein)

Study: Facebook profiles can be used to detect narcissism (Buffardi, Campbell)

Facebook Study Needs Further Research (Bialik) -> Aaaa-ha!

Lähteet: HS, The Financial
Kuva #1

Kahvinhöyryisestä tenttiluupista

Tenttikausi on lähes lopussa, ja se tarkoittaa aika kovaa itsekurin tarvetta. Nytkin annan itselleni äärirajoilla vähän anteeksi, kirjoittamalla musiikista. Tarkoitus on ollut pitkään jo tehdä uusi Spotify-listaus, koska niin paljon uutta on tullut vastaan niin jazzin, klubimusiikin kuin laidback tunnelmoinninkin suhteen. Toisaalta huomaan kuinka vilkaistessani Suomen Top40-listaa en tunne juuri mitään suuria hittinimiä, siis edes niitä "altsumpiakaan", joten kenties joululomalla omistaudun muutenkin musiikin kuunteluun enempi. Mutta sitä ennen on kiva esitellä yksi bändi, jota ei sieltä palvelusta löydy, vaikka muuten erityisesti ranskalaiseen poppiin ihastuneena olen palvelun kätevyydestä innostunut.

Muuten kyllä Spotifyn kannattavuus nimenomaan artisteille on ollut aikamoisessa aallonharjassa alan nettizineissä sun muissa. Itselläni on aika ristiriitaiset näkemykset aiheesta, tai kenties informaatiomäärään nähden vähäiset mahdollisuudet perehtyä asioiden eri laitoihin - joten ehkä tulevaisuudessa saan vaikka jonkun akateemisen tutkimuksen verukkeella tutkia asiaa paremmin. Sillä aikaa, asiaa on koottu aika hyvin esimerkiksi Vahtikoiran blogissa.

---

Kanadasta Quebecin läheltä, Sherbrookesta alunperin ponnistava La Patère Rose pyörii siinä ranskapopin stereotypioiden välimaastoissa, kaikin puolin. Osaltaan yhdistän rokkihenkisen monipuolisen sekoilun kannalta bändin Malajubeen, koska niin samalla tavalla kaoottisen monipuolinen ja samalla pirteä meininki on. Toisaalta ihan pelkästään solisti Fanny Grosjeanin äänenkäytön takia en voi olla ajattelematta yhtyettä tietynlaisena "ranskankielisenä Shiina Ringona", joka taas on japanilainen soundiaan (ainakin aikoinaan) hyvin aktiivisesti päivittelevä naikkonen. Laulu on välillä hellyyttävän lapsenomaista, ja välillä äänet riipivät selkäpiitä - suorastaan hämmentävän samanlaisesti molemmilla. Osaltaan myös tietty naiivi söpöys a'la perinteinen chanson muuttaa välillä värimaailman yksipuolisen vaaleanpunaiseksi, silloin kun tyypit kehtaavat vähän kääntämään volyymiä ja intensiteettiä alaspäin. Kyse on kuitenkin hyvin kokeellisesta ja energisestä musiikista, ja parasta bändi on kuitenkin revitellessään räävittömästi. Rokin, elektron ja popin välimaastossa - sinäänsä hyvä, että ihan heti sopivaa genremääritelmää en kuulemalleni keksi.

Taannoin Göteborgissa juttelin hostellituttavamme Aurielin kanssa siitä, miten ranskalainen perinteinen "rock"-kulttuuri ja näin myös bändien ronskius eroaa stereotypisestä jenkkirevittelystä. Tietyllä tavalla juuri Malajuben ja La Patère Rosen ennalta-arvaamattomuus kuvaavat hyvin, miten rock-n-roll hengessä pystytään rikkomaan rajoja, ilman kaavamaisuuteen sortumista. Rokeintahan on tietysti leikitellä ääripäiden välillä. Viuluista rumpukoneeseen, hunajasta psykoottiseen kirkumiseen. Sitä pysyy ainakin koko ajan hereillä, eikä musiikki suostu sulautumaan pelkäksi taustahälinäksi.

---

PS. kuka järjestöavautumistani viimeksi lueskelikaan, niin look no further, sillä tulevaisuudessa tällä SHO:n puheenjohtajalla tulee mahdollisesti taas jotain hyviä pohdintoja järjestömaailmasta tänne blogiin. Istuin tänään PJ-koulutuksessa yllättävän levollisin mielin, ja pohdin jo tulevina suuntauksia ensi vuoden hallitukselle. Kertoo kenties siitä, että motivaatio nousee voimana yli tulevan tehtävän jännityksen. Varsin mukavaa. :)

Kuva #1 #2

I'm bored! Help me!

Mammoth (2009, Dir. Lukas Moodysson)
"Pähkinä purtavaksi moralisoivissa kuorissa" 8/10

Tuli katseltua tänään pitkästä aikaa Kinokoplassa elokuva ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lukas Moodyssonin Mammoth vakuutti omalta osaltaan, mutta samalla herätti aika paljon kysymyksiä siitä, millaiseen muottiin hollywoodissa tuotettu elokuva voidaan oikeasti valaa. Tietyllä tavalla ymmärrän tiettyjä IMBD:stä lukemiani kommentteja siitä, mitä kaikkea elokuva oli, ja mitä se olisi voinut olla. Mutta omalla tavallaan jo se, ettei elokuva sen enempää moralisoi, osoittaa Moodyssonin pelisilmän. Liian harva elokuva käsittelee helposti moralisoivia aiheita ilman, että antaisi katsojan tehdä vaiheeksi oman aivotyönsä.

Olen nähnyt Moodyssonilta tätä ennen "ne kaksi elokuvaa", jotka kaikki muutkin ovat, ja pakko on kyllä myöntää olevansa niiden perusteella miehen fani. Fucking Åmål oli hyvin vakuuttava tekele, kun katsoimme sen yläasteella ruotsin tunnilla - muistan lähinnä sen, kuinka "kotoisilta" siinä koulussakäynti ja sen mukana tulleet ongelmat ja tilanteet tuntuivat. Tunnelma oli luotu juuri oikein, ja tarina itsessäänkin oli aika hellyttävä, upposi hyvin sentimentaaliin varhaisteiniin. Lilja 4-Everin taas katsoin kahden hyvän ystäväni kanssa, ja sen verran järisyttävä kokemus se oli, että hyvä vain että siinä seurassa. Sen verran raastava kokemus se oli minulle tavallisena hyvän lapsuuden saaneena ihmisenä, vielä varmasti erilaisella tavalla haastava näille ystävilleni, jotka opiskelivat sosiaalialaa. Näihin elokuviin verrattuna Mammutti ei ollut kyllä yhtä hyvä elokuva, mutta se herätti kyllä yhtä paljon ajatuksia, lähinnä formaattinsa takia. Tietyllä tavalla Moodysson on ollut käsikirjoituksensa kanssa nero. Pähkinän kuoressa:

a) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
b) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
c) Miehen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen

Eräällä tavalla tuossa onkin koko elokuvan juoni. Mammutti on tietenkin pintapuolisesti yksi suuri globalisaation kritiikki. Näytetään erilaisia ja eriarvoisia todellisuuksia, puhuttelematta kuitenkaan algore'maisesti katsojaa missään vaiheessa asiaa vastaan. Sinäänsä tilanne tekee varkaan siis kritiikille. Milloin joku iskee kriittisesti elokuvan puuttuvaan moraalin - koska miehellä on ulkomailla suhde, eikä se tee mitään merkityksellistä. Milloin joku iskee kriittisesti muuten vain siksi, koska naisten ahkeruudesta syntyy ongelmia, ja elokuva muka "näyttää kuinka naisen paikka on tiukasti kotona". Minusta tällaisen kritiikon suurin ongelma on olla huomaamatta, että elokuvassa on lopulta vain yksinäisiä ihmisiä, kulttuurista ja hintatasosta riippumatta. Sekä Gael Garcia Bernalin esittämä rikas vätys, Michelle Williams ahkerana kirurgina että Marife Necesiton stereotypisen sydämellinen ja omistautunut lastenhoitaja etsivät parempaa tilannetta kaivaten sijaiskohdetta kaipuulleen. Kirurgi löytää sen sairaalan sängystä, lastenhoitaja työnsä äidillisestä luonteesta ja mies sitä kautta, miten yleensä oletetaan pahojen miesten sen löytävän. Lopulta jopa elokuvan sivujuonteella on oma salaisuutensa, josta hän ei voi puhua. Tai voisihan hän tietenkin, mutta elämänsä parhaassa mahdollisessakaan tilaisuudessaan hän ei sitä ymmärrä tehdä.

Elokuva kertoo ennen kaikkea kommunikaation puutteesta. Yksi jatkuva teema läpi juonen on puhelimet, hakulaitteet ja blackberryt, ja se, kuinka kaikki ovat jatkuvasti yhteydessä, olivat he sitten kuinka kaukana tahansa toisistaan. Tästä huolimatta todelliset sydänsurut ja huolet jäävät mainitsematta. Elokuvan henkilöt oppivat tämän kantapään kautta, ja lopussa kiitos seisoo. Siinä mielessä me emme opi mitään henkilöiden kautta, mutta heidän virheistään me kyllä pystymme näkemään helposti itsemme. Loppujen lopuksi stressi, velvollisuudentunne ja vapauden kaipuu ajavat ihmiset apatiaan, joka rohkaisee pitämään kivun sisällään ja yrittämään ratkaisuja itse. Miksi kirurgi ei voinut lähteä tyttönsä seuraksi kirkkoon? Miksi lastenhoitaja ei kertonut rahahuolistaan sympaattiselle työnantajalleen? Miksi miljoonia ansaitseva nettiguru ei vienyt ennen elokuvan alkua perhettään sille kauan kaivatulle lomalle.. vaikka filippiineille? Kuitenkin lopulta kuka tahansa ulkopuolinen saattaisi huomata meistä näitä tyhmiä tekemättäjättämisiä, jotka palaavat myöhemmin kummittelemaan elämäämme.

Ennalta-arvattavuus on usein elokuvalle haitta, mutta tässä tapauksessa olen vain tyytyväinen, että huomaan tilanteita joissa olisin toiminut paremmin - ehkä jopa selvinnyt paremmin, vaikka en tiedäkään mitään sen kaltaisesta kärsimyksestä, jota elokuvan hahmot kokevat. Toisaalta ehkä samaistuin eniten miljonäärivätykseen, vaikka minulla ei miljoonia olekaan. Ellei vanne ole koskaan kiristänyt päätä kunnolla, tylsyydessään voi silti kuvitella sen kiristävän, ja sitä kärsii aivan yhtä paljon. Matkailu avartaa, ja silleen. Tästä tuleekin mieleen, että pitää katsella madventuresin jaksoja taas. Mutta sitä ennen pitää vältellä harha-askelia, tehdä töitä, ja ansaita paikkansa tässä maassa. Ja puhua lähimmäisilleen. Vaikka globalisaatio ei mielestäni ollutkaan elokuvan kantava teema, ehkä tämä rohkaisee minutkin nostamaan nyt perseeni hanakammin ylös tuolista.. ja takaisin samalle tuolille, mutta töiden ääreen. Tai sitten kunnolla toteuttamaan itseäni, etten tee kuin Gael ja löydä itseäni moraalisesti arvelluttavista tilanteista bangkokilaisten Cookie-nimisten naisten seurasta.

Kuvat #1 #2

Tässä minulle lähde - vaan millä oikeuksilla?

Jokaisen tekijänoikeuskysymyksen päässä on kaksi uutta.
Kuva: http://www.flickr.com/photos/helga/ / CC BY-ND 2.0

(Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Turun yliopiston Historian verkkojulkaisemisen kurssilla. Kiitos sen taustalla olleista kysymyksistä ja sitä kautta synnystä kuuluukin siis kaikille kurssilaisille, jotka pohdinnallaan ja kommentoinnillaan ovat ne herättäneet!)

Tekstintuottajalla on modernin tietoyhteiskunnan aikana käytössään mahdollisuuksia, joita esimerkiksi 50 vuotta sitten ei edes voitu kuvitella. Tietoa on saatavissa helposti napin painalluksella, ja sitä tietoa voidaan käyttää oppimisessa, opettamisessa, oman sisällön tuottamisen apuna ja aktiivisina lähdeviitteinä. Kaikki on hyvin avointa - mutta kaikessa tässä piilee riskinsä, koska mahdollisuuksista syntyvät myös lukuisat tiedonkäyttöön liittyvät vastuut. Usein tekijänoikeusasiat eivät käväise esimerkiksi harrastelijakirjoittajan mielessä, koska jo niiden selvittäminen olisi liian vaativaa. Ammatillisesti tekstiä julkaiseva kirjoittaja on kuitenkin oletuksellisesti tietoinen vastuistaan, vaikka joskus asiat ovatkin hyvin monimutkaisia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin löysin Turre Legal -lakiasiantoimiston blogia, joka käsittelee aktiivisesti päivittyen tekijänoikeusalaa, selkokielellä ja mielenkiintoisesti.

Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.

Creative Commons on voittoa tavoittelematon, ilmainen tekijänoikeudellinen lisenssiformaatti, jonka ideana on yksinkertaistaa tiedon laillista uudelleenvälittämistä. Tutut "kaikki oikeudet pidätetään"-tekstit muuttuvat helpommin avautuvimmiksi standardeiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi tekstin julkaisua, muokattavuutta, kaupallista käyttöä, ja niin edelleen. Valitse vain tekstillesi haluavat ominaisuudet, löydä sinulle parhaiten sopivat julkaisusäännöt, ja liitä ne tekstiisi!

Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee nyt Creative Commons Nimeä-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssi, oman valintani mukaisesti. Oheinen linkki vie lukijan suoraan perehtymään standardin ehtoihin, joka näin valintani mukaan pätee omaa tekstiäni, koska olen siihen lisenssitunnuksen lisännyt. Kätevää, eikö? Kunhan mainitset minut tekijäksi, etkä muokkaa tekstiäni, käytä pois!

Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.

Siteeraan WIPO:ssa julkaistun Herkko Hietasen artikkelin esimerkkitapausta, koska se osoittaa suoraan tekijänoikeuden ongelma. Toiseksi, kukapa asioihin perehtymätön pystyisi ymmärtämään kuinka näin "yksinkertainen" asia voi olla todella monimutkainen lainopillisesti:

Let’s illustrate the problem with an example. Unaware of the existence of CC licenses, a writer may have licensed a book in 2003 with GFDL version 1.2. Say that, in 2005, a user took a chapter from that book and posted it as a Wikipedia article, which is permitted by the [GFDL] license. Then, in 2008, the work was made available under GFDL version 1.3 – again the license permits relicensing with a later version of the license. In 2009, a group of Wikipedia editors decided to make the article available with one of the CC licenses. That makes two license changes in six years, with the original licensor possibly unaware of either of them. (Hietanen 2009)

Asiat eivät lopulta siis olekaan niin yksinkertaisia. Onko alkuperäisellä kirjoittajalla mitään sananvaltaa wikiartikkeliin? Joutuuko tekstin wikiin siirtänyt edesvastuuseen? Voidaanko ongelman syyt sysätä Wikipedia-palvelun niskaan? Tällaisen ilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ainakin muutama tekijänoikeuteen erikoistunut asianajaja, ja lähtökohtaisesti jokaiseen kysymykseen ei silloinkaan löydy helppoa vastausta.

Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.

---

Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, vaan palasin palvelun opastukseen oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin ääreen, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.

Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppari wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)

Lähteet: New York Times, Turre Legal, Wipo, TSN, Creative Commons.

Come on happy feet!

Pientä elokuvakuumetta ilmassa. En tiedä mistä se tuli, mutta yksi syy löytyy varmaan The Roadin ensi viikon ensi-illasta Yhdysvalloissa. Cormac McCarthy, jonka tekosia jo Menetetyn Maankin pohjalla ollut kirja oli, voitti Pulitzerin tästä, joten tiedossa on varmasti hypeä ja hehkutusta, toivottavasti myös lopulta ihan hyvä elokuva. Surullista tosin on se, että olin hehkuttanut mielessäni sitä jo viime jouluna, koska sain tuon kirjan lahjaksi, tarkoituksenani lukea se ennenkuin valkokankaalta näen sen saman liikkuvana. Miten voikaan olla ihmisellä vaikeaa ehtiä oman hyllynsä ääreen..

Applen leffatrailereita tulikin nyt siis selailtua, ja löytyihän sieltä ihan kaikkea jännää. Jo aikaisemmin kaverini Samin kanssa fiilistelty The Men Who Stare At Goats nousi taas mieleeni. Vaikuttaa samalla tavalla mielenkiintoiselta, millä stereotypinen Coen ei näytä enää mielenkiintoiselta, tai The Informant! päälleliimatun hassunhauskalta. Tietyllä tavalla kyyninen pystyy pelkän trailerin avulla päättelemään mitä on mahdollisesti tiedossa, mutta jos siitä huolimatta into ja luottamus säilyy, ehkä valoa on tunnelin päässä. Jännä fakta - ohjaajana on Grant Heslov, eli mies joka on Tosi Valheissa Faisil! Jos niinkuin olennaisista asioista puhutaan..

Paras uusi löytö noin puolen tusinan "quirky" indieleffan, katastrofileffan ja inhorealistisen dokumentin seasta oli yllättäen suuri tuotanto, Chicagon ohjaajan uusi musikaali Nine. Muuten tässä ei olisi mitään kummempaa, koska ainahan näitä musikaaleja tehdään, mutta pääosassa on kuitenkin Daniel Day-Lewis, joka näyttelee 1960-luvun italialaista elokuvaohjaajaa uransa huipulla. Tiedossa on siis dramaattinen ja ylidramaattinen kuvaus elokuvanteosta, glamourista ja pienistä ihmisistä suuressa maailmassa. Mukavan grandioosa lähtökohta tarinalle. Lopputulos voi olla oikeasti ihan mitä tahansa kuran ja timantin väliltä.

Ja lopulta. On vain pakko näyttää tämä traileri. Näin sen tänään ekaa kertaa, varmaankin suhtkoht myöhässä verrattuna kaikkiin muihin netissä pyöriviin toimintaleffafanaatikkoihin, mutta.. booyah! Tämän rinnalla kalpenee varmasti jopa osakunnan miestenkerhon kanssa katsomamme Black Dynamite, joka sekin oli muuten hauskinta kamaa vähään aikaan. Mmm.

Tunnustus

Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?

Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.

Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.

Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.

Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.

Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.

Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.

Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.

Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.

Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.

P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.

Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.

Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.



Kuvat #1 #2 #3 #4 #5

When the going gets tough, one must blog

Mielenkiintoiset kommellukset ja huomiot vievät aikaani. Myös 2,5-kertainen työmäärä, joka kelpaisi Kelalle. Palasin eilen risteilyltä, jo viidenneltä Anglican kanssa viettämältäni. Tätä ennen on tapahtunut esimerkiksi parit sitsit, vuosijuhlat DJ-pesteineen, satunnaista juhlintaa, ihmissuhdesotkuja ja paljon muutakin jännittävää. Tenttiviikkokaan ei ole vielä edes alkanutkaan, joten suunta blogin ylläpitämisessä ei ole ainakaan nouseva käyränä. Joten tässä hiukan mielenkiintoisia asioita, tyhjiötä täyttämään:

Islannissa menee huonosti. Olen tehnyt yhdelle syksyn historianjulkaisukurssilleni artikkelin aiheesta, ja koko homman avautuminen näyttää ulkopuolisen silmissä aika huvittavalta. Ainoa tapa löytää koko maasta joku ihminen selvittämään koko maata käsittävää korruptiovyyhtiä, oli varmaankin edetä niin kauan alaspäin virkamieshierarkiassa kunnes löytyi sopiva ratkaisu - joku tuhannen "or so" kunnan kunnanjohtaja oli sopiva mies hoitamaan asiaa. Harvoin sitä tulekaan ajatelleeksi että koko maassa on asukkaita yhtä paljon kuin koko Turun kaupungin seudun alueella. Niin, ja funtsikaa sitä, että kansalliskokous toteutuu. Nykyaikana. Demokratia on hauskaa, kun se joskus ihan oikeasti koitetaan laittaa käytäntöön modernissa maailmassa.



Jääkiekosta näin: Sports Illustratedille on tehnyt Darren Eliot erittäin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten punakone-ilmiö realisoituu nykypäivänä. Haastateltavana on vanhemman aallon viimeisiä venäläisiä pelaajia, Slava Kozlov, jonka aloittaessa NHL:ssä todellisuutta ovat olleet vielä loikkaukset, jenkkitodellisuuden sumuttaminen ja mysteerio. Nykypäivän stereotypiat taitokiekkoa pelaavista heiveröisistä venäläisistä ovat edelleen joskus kohdallaan (kts. Bitchslap-Semin), mutta kun katselee tarkemmin esimerkiksi miehiä Ovechkin ja Kovalchuk, ei tuota todellisuutta enää ole. Vahvuuden puuttumisesta puhutaan nykyään "eurojen" osalta enemmän. Politiikan kannalta Länsi-Itä -vertailu on kylmän sodan jälkeenkin mielenkiintoista, kun muistetaan tapaus Malkin ja viimeisin uutinen KHL:n laajenemispyrkimyksistä, kun Ruotsin AIK haluaisi mukaan sykliin. Tilanne elää kokoajan, ja tarjoaa kiinnostavia uutisia lähes joka viikko. Politiikan voima- ja valtasuhteista kiinnostuneena on näitä kiva seurailla.

.. ja se politiikasta ja jääkiekosta. Paitsi, että jos joku tuttu lukee tätä niin suosittelen, että ostakaa mulle Eljas Erkon Elämänkerta joululahjaksi, plz! Ja post-scriptumina, voi kunpa se Daniel Sedin pikkuhiljaa palaisi loukkaantuneiden kirjosta takaisin pelaamaan. Mutta luojan kiitos Christian Ehrhoffista, koska -- *palaa ruotuun* niin siis.

Musiikkia. Ihanaa musiikkia.

Roxane Krief

Roxane on ranskalainen nuori pop-tähtönen, jonka tuotantoa ei edes kokenut netinkävijä oikein löydä netistä mitenkään. Tämä kappale myspace-tililtä on iskenyt sydämeeni kuin hunajainen amorin nuoli. Kuuntele tästä Train de Vie (mp3).

Loch Lomond

Loch Lomond on toinen uusi, paljon kuuntelemani tuttavuus. Siinä missä esimerkiksi lempitrubaduurini Sufjan Stevensin uusi materiaali lähtee yhä kauemmas perinteisestä indie-folkista sun muusta "näillä bändeillä kuvaillaan uusia bändejä"-kaavasta, tämä yhtye on jotain perinteisempää.. mutta silti en kiusaksenikaan vertaa yhtyeen tyyliä mihinkään! Loch Lomondin löytö perustuu kuitenkin osakunnallamme pyörineen sekavaan spotify-rulettiin, jossa etsittiin palvelun syövereistä mitä hämmentävimpiä biisejä. Ystäväni, SHO:n pj Jantti löysikin hyvin hämmentävän biisin - irkkubiisi Loch Lomondin latinoversion, jossa on ties mitä outoa instrumenttivalintaa. Etsin biisiä sitten kotosella netistä talteen mp3:seksi, ja kas kummaa, tämä yhtye löytyi. Sattumat ovat miellyttäviä aina välillä! Kuuntele tästä Wax and fire.

Kuvat #1 #2 #3

I'm an Man (Minä olen OLMi)

Satakuntalais-hämäläinen osakuntamme pitää sisällään monenmoista toimintaan. Itse olen ollut nyt reilun puoli vuotta vastuutta SUAMi-kerhosta, joka lyhenteenä tarkoittaa Sohon Uusia Aatteellisia Miehiä. Tarkoituksena on miehistellä ja nyt olimme taas niillä teillä. Paras tapa miehistellä on toki katsella huonoja ja/tai hämmentäviä toimintaleffoja. Hence the name, Tosimiesleffailta.

Hard Boiled on ensimmäinen tapaus. John Woon ohjaama hongkong-pätkä, joka saa Woon hollywood-pätkät tuntumaan yksinkertaisilta, realistisilta ja loogisilta. Tämä elokuva oli kaikkea muuta, koska Chow Yun-Fat ja Tony Leung lähinnä lensivät ja hyppivät voltteja, ampuivat haulikoilla räjähtäviä moottoripyöriä, pelastivat sairaalassa vauvoja, tiirikoivat ovia oman sydämensä riskillä, heittivät miehistä läppää naisten seurassa, ja samalla muistivat pitää hammastikkua suussa - koko ajan! John WOO ei ole kyllä mikään kummoisempi elokuvantekijä, mutta osaa kyllä tehdä ihan helkkarin hyvää äksöniä.

Seuraavana vuorossa oli jo edellisessä leffaillassa tutuksi tullut Mats Helge ruotsalaisine ninja-klassikkoineen. Pääosissa olivat KGB, CIA ja ninjat - elokuvan nimi oli Ninja Mission. Toistaisin tämän, ellei synopsiksen absurdisuus olisi varmasti jo tullut selväksi. Unohdinko mainita atarilla tehdyn ääniraidan? Leffa näyttää ja kuulostaa juuri niin tökeröltä hidastuksineen, tukevine kätyreineen ja täysin järjettömine "juonen"käänteineen, että paikalle valui ihan mediatutkijoiden kermaakin todistamaan kulttuuritekoa. Leffassa muuten oli mukana sekä Brian Blessedin, Sean Conneryn että Ernest Hemingwayn näköiset miehet. Kaikilla oli siihen tarvittavat parrat. Jonkinlainen saavutus kai sekin.

Sokerina pohjalla oli elokuva, joka oli niin älytön etten edes minä, älyttömien toimintaleffojen suuri fani, pitänyt siitä alunperin. Silti, ei sitä voi olla syrjäyttämättä tämän illan tarjonnasta. En kuvaile elokuvaa Shoot Em Up. Yksi GIF-kuva tekee sen paljon paremmin kuin minä tylsine, riittämättömine sanoineni.

Ei ole järkevää arvostella elokuvia pistein, koska jokainen niistä on tietyllä tavalla asteikoiden ulkopuolella. Ihan järjettömiä kaikki. Ehkä paras arvosana on, että olivat tämän mainoksen arvoisia:

Kuvat #1 #2

Mums.

Tulipa käytyä tänään vähän poukkelehdittua Turun kirjamessuilla oikein mukavassa seurassa - tässä myös ehkä yksi syy sille, miksi blogia en ole juurikaan päivittänyt lähiviikkoina. Tekemistä kun on vaikka kuinka, eikä tämä ole välttämättä huonokaan asia.. mutta ei siitä tämän enempää!

Silti! Kirjamessuilta löytyi itseasiassa aika vähän asioita, koska kauhean nirso olen nykyään ottamaan kirjoja hyllyyn. Ehkä syynä on se, että on tullut potentiaalisten kandi-ideoiden takia tullut tiirailtua aika monta opusta läpi, niin huviksi kuin hyödyksikin. Toisaalta, ei voi hyödyksi kai sanoa sitä, että ostin herttaisten itsemurhaavien pupujen seuraksi epäkorrekteja sarjiksia a'la Hugleikur Dagsson! City-lehden sympaattiset hahmot ovat pikkuhiljaa vieneet sydämeni yönpimeällä huumorilla ja varsinkin Reykjavikissa niitä luettuani 8 tonárissa tuntui siltä, että ehkä voin jo hyväksyä pitäväni niistä, vaikka ei sitä kehtaisikaan myöntää! Plussana nyt oli toki Dagssonin vierailu paikan päällä ja signeerauspotentiaali. Nyt sitten hyllyssä komeilee kirjailijan koskema Saako Tälle Edes Nauraa. Viime vuonna Dan Fante, nyt hän, mitäköhän ensi vuonna?

Keräilymessut tarjosivatkin sitten enemmän - saivat mut viimein ratkeamaan levyihin. Koko tänä vuosi on ollut teemaltaan sellainen, että levyhylly ei saa enää kasvaa kokoa. Olen kyllä onnistunut tämän pitämään periaatteena tosi hyvin, joten nyt kelpaskin ratketa. Ratkeaminen tosin ei tässäkään tarkoita mitään ihan katastrofaalista, koska kyllähän sitä 16 euroa voi aina neljään vaikuttavaan levyyn voi laittaa, jopa heräteostoksiinkin, jotka harvinaista herkkua mulle onkin. Mutta kohtuus kaikessa - voiko kiinnostavaa euron levyä oikeasti ohittaa? Ei.

Tärkeintä oli Kentin Hagnesta Hill. Levy, jonka halusin hyllyyni jo lukiossa. Levy, jonka olen ottanut levykaupoissa käsiini lukemattomia kertoja ja aina palauttanut hyllyyn. Tänäänkin mainitsin sen, kun tutun kanssa rupattelin niitänäitä levyjen äärellä. Löysin sen kerran, ja laitoin takaisin. Löysin toiselta myyjältä vielä halvemmalla.. laitoin sen taas takaisin. Mutta sitten löysin sen tyylikkäässä digipäkissä ja luovutin vain. Ikuisuusprojekti on ohi. Kentin paras albumi on nyt hyllyssäni, ja hyvä niin. Kevlarsjäl, Stanna Hos Mig, Musik Non Stop, Stoppa Mig Juni, En Himmelsk Drog, Beskyddaren, Berg & Dalvana.. ah. Kaiken lisäksi tämän klassikon uudelleenlöytäminen toivottavasti pelastaa virkamiesruotsikurssin turmiolta. Toivoa sopii.

Tämän lisäksi se "pakollinen" jazz-levy löytyi myös. Olen pitkään odottanut sellaista tiettyä tilaa ja levyä, jossa voisin tutustua muutamaan legendaan, jotka eivät ole vielä minulle tuttuja. Art Blakey alkaa olemaan jo minulle tuttu ja turvallinen, ja näin tilaan mahtuu yksi suuri nimi lisää.. Thelonius Monk. Sopiva saattaja sille tielle on Monkin kvartetin Live at the Five Spot Discovery! Huutomerkki kuuluu albumin nimeen, ja mukana on John Coltrane saksofonissa joten pehmeä lasku tiedossa.

Heräteostoksiksi laskettakoot kotimaisen Tero-Petrin albumi Tuolilta Herännyt. Googlen kautta tiedän nykyään Limonadi Elohopean entiseksi mieheksi, mutta tuotakaan bändiä en ole kuullut kai koskaan, kun olen suomalaisen suhteen niin kapeakatseinen. Noh, pian selviää mitä löysin! Samalla logiikalla kannoin kotiin yhden Ministry of Sound -kokoelman, joka oli vielä muoveissakin ja kaikkea. Teemana ompi Late Night Sessions Autumn Collection, joten varmaankin aika letkeetä ja pornahtavaa tiedossa. Ainakin kansilevy lupaili "sleazy tunes"? Monia tuttuja nimiä mukana, mutta ihan hassujen remiksaajien toimesta? Tarpeeksi neon-kirkkaat kannet ja Goldfrappin Strict Machine suurimmat vaikutteet ostokseen. Jos kyseisen biisin loistoon päästään tunnelmalta, on varmasti hienoa. Kuinka moni tunnustaa jo unohtaneensa hetkeksi tämänkin klassikon olemassaolon? Itse ainakin sortunut tähän.

Kräftkalas igår kväll gör mig lustig.

Chuushechko. Yksi hieno valokuvaaja.


Seth Rogen = Green Hornet. Yksi hämmentävä casting-valinta.



The Innocence Mission. Yksi hieno yhtye.

Kuvat #1 #2 #3

An ass for a face. My coffee mug has a pig with both sides showing. True story.

Morjensta vaan, ja morjensta vaan taas hei. Itseasiassa, tämä sanailu kuvaistaa nykyistä olotilaani, kiirettä nimittäin. Kiitos kiivaan opiskeluintoni, parin uuden järjestötyötehtävän ja ylipäätänsäkin todella monipuolisen syksyisen elämän, blogi on jäänyt taas. Ei tekosyitä kuitenkaan, koska juuri nyt ajattelin jakaa mielenkiintoisia satunnaisia asioita. Jälleen kerran selaimeeni on yksinkertaisesti jäänyt kaikkea mielenkiintoista talteen, joka on iskenyt silmään, mutta on tiellä töiden keskellä.. alas, tänne!

Musiikkiteollisuus: EU on päättänyt, että olisi mukavaa laskea volyymiä MP3-soittimissa. Ihan jalo idea - toteutus nyt vaan saattaa olla himpun verran vaikeaa. Kenties asiaa kannattaisi lähteä lähestymään eri kantilta, ja laittaa kuulokkeissa tiukemmat rajoitukset esimerkiksi siihen, että taustaääntä pitäisi pystyä suodattamaan paremmin. Sen jälkeen kun hankin kuulokkeeni, jotka vaimentavat taustaääntä, olen kuunnellut musiikkia huomattavan paljon hiljemmalla, huomaamatta konkreettisesti asiaa mitenkään korvakuulolla.. voi vielä, jos löytäisin kadonneen soittimeni. Ollut jo viikkoja kadoksissa, missä se voikaan olla. Dramaattista.

Design: En ole varmaan koskaan nähnyt hellyttävämpää sisustuselementtiä. Elegantti Piet Indoor Stove on savupiiputon, etanolilla käytettävä pieni takkatuli tyylikkäässä paketissa. Puujalat antavat aika hämmentävän loppusilauksen tälle munkin kämpän nurkkaan varmasti mahtuvalle silmätikulle ja lämmönlähteelle. Lienee kuitenkin vain vielä konseptivaiheella, ellei joku tiedä paremmin.. joskus sitä kun oikeasti voisi vähän sijoittaa tyyliin, laatuun sekä loistavaan ideaan.

Historia: Suomalaisten tapana on olla sairaalloisen kiinnostunut siitä, mitä muun maan ihmiset meistä ajattelevat. Itsekin myönnän hiukan kansanomaisesti sortuvani tähän pohdiskeluun, ja siksi tämä artikkeli onkin aika mielenkiintoinen tapaus. Kertoo nimittäin hiukan tarinaa termin finnjävlan takana. Siis sen termin, jolla ruotsalaiset perinteisesti haukkuvat meitä. Siis anteeksi, hurrit ja svedut haukkuvat. Nuo ruojat.

Livekeikat: Anna Järvinen palaa Suomeen vetämään keikkoja, ja aivan uskomattomalla onnella kyseisen neidon Turunkeikka ei mene iltaohjelmissani päällekkäin minkään kanssa! Karman laki todistuu jälleen kerran, koska samana iltana alun perin valittavissa oli joko räikeä humalanhakuinen pöytäjuhla tai tärkeää luennointia järjestyksenvalvontatöistä. Valitsin JV-hommat - ja nehän loppuvat juhlia aikaisemmin, ja ehdin koulunpenkiltä suurinpiirtein koko keikalle. Ehkä livahdan vähän etukäteen pois ikkunasta, että ehdin tsekata myös lämppärin Vuk, joka on niin monesta tuttu nimi, mutta en ole kyllä perehtynyt vielä missään vaiheessa kunnolla.

Kaunis nainen: Sellainen on Melanie Laurent elokuvassa Inglourious Basterds. Kohtalokaskin, ja David Bowien soidessa taustalla natsi-Saksan Pariisissa, pikkukäsilaukussa pistooli, suruhuntu päällä, ja sulava punainen mekko päällä. Joo, toimii. Ei mulla muuta. Harvoin menen katsomaan leffaa kahdesti teatteriin, mutta tässä oli poikkeus.

Pian sitten taas lisää syvällisempää sisältöä. Pian tarkoittanee tässä tapauksessa viikonloppua, koska sitä ennen tällä viikolla on vielä paljon palauttamattomia nettikurssitehtäviä, rapujuhlat, virkamiesruotsin ponnisteluita ja kandiaineen pohdintaa edessä. Tänäänkin piti näitä kaikkia asioita selvitellä, mutta suurin osa ajasta kului keskusteluun yukonilaisen tutkijan kanssa lokalisaatio-globalisaatio-ongelmista arktisten opintojen lähihistoria-kurssilla. Näin sitä käy pahimmillaan, kun kiinnostavat opinnot häiritsevät normaalia kaduntallaajaa!

Lähteet: HS.fi, Tiketti, mocoloco.
Kuvat #1 #2

Way Out West pt.4

Ja tässä viimeinen osa Way Out West -kertomuksesta. Edelliset osat linkeistä 1, 2 ja 3:

---

Ja vielä lauantaista. Loppupeleissä perjantai oli "se" päivä, ja sunnuntai oli vain hälveän raukea jälkinäytös mahtaville festareille, jotka jo nyt olivat lunastaneet kaikki odotukset. Siitä huolimatta, lauantai oli ehkä ääripäiden välillä se raukeampi festivaalipäivä, joka otettiin vastaan hiukan musiikkikrapulassa jo, mutta silti sekin piti sisällään jotain mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja paljon.

Antin kanssa lähdettiin alueelle tällä kertaa ihan rauhassa, koska aamun esiintyjistä ei kukaan oikeasti kuumottanut niin paljon, että mieli olisi kamalasti tehnyt nähdä, sori vaan esim. Patrick Wolf -fanit.. mutta uni oli myös eilisen jäljiltä aika haluttua tavaraa. Ensimmäinen esiintyjä joka sen sijaan tuli tsekattua oli Calexico. Kyseinen bändi on ollut Suomessakin kahdesti ja Iloon en vain jaksanut lähteä yksin, Ruississa voiton vei taas The Crashin viimeinen keikka. Totuuden aika oli nyt tullut, koska hostellituttumme Aurelien oli vannoutunut fani ja käytännössä katsoen pakotti meidät paikalle, kunhan Wilco-hehkutuksemme saimme ensin käsiteltyä. Hieno mies!

Latino guitar heat! Calexico.

Ja hieno bändikin toisaalta. Calexico-käsitykseni oli ennen keikkaa tasan yhden levyn pituinen, ja Garden Ruin on albumina ehkä keikan jälkeen pohdittuna liian synkkää antamaan hyvän kuvan live-vedon energiasta ja luontevuudesta. Mukana oli latino-vaikutteita yllinkyllin, ja usein kielikin vaihtui kesken kielien tai torvet töräytettiin käyntiin yllättäen. Skittailu oli railakasta ja toi kyllä erehtymättömästi mieleen Texasin cowboy-näkymät, tavernat ja ihmissuhdedraamat suureen jenkkityyliin. Victor Jara's Hands oli varmaan se biisi, joka eniten jäi keikan jälkeen soimaan päässä, ja ehkä hyväkin oli ettei lempikappaleeni All Systems Red soinut vedon aikana. Liian synkkää, todellakin. Calexico ennenkaikkea aloitti päivän hyvällä mielellä, ilolla.

Yo, hands up in the air! Nas.

Silloin alkoikin satamaan. Ajoituksessa ei sinäänsä ollut mitään vikaa, koska Vampire Weekend ei säväyttänyt itseäni yhtään. Kyseessä on taas yksi niistä hittibändeistä joihin vain en ole päässyt sisälle. Muistan että aikoinaan Clap Your Hands Say Yeah oli sellainen yksi, tämä on taas toinen, joskus vain ei kolahda. Tietyllä tavalla liian ADHD-pelleilyä, liian taiteellista, ja niin edelleen. Turhia pällistelemättä tässä vaiheessa oli muutenkin hyvä siirtyä alueelta pois syömään turkkilaiseen ravintolaan kalaa, jonka tekstuuri oli kuin lihan - hämmentävää! Kiva tarjoilijatyttö siellä oli myös, puhui parasta englantia koko kaupungissa (juu tiedän tämän) ja kertoi hämmentäviä juttuja karvaisista siperialaisista. Samalla missattiin myös alkaneen kaatosateen pahin piikki, vaikka aika hyvin ehdittiinkin kastua. Kun pikkuhiljaa valuttiin takaisin alueelle kylläisinä, napattiin violetit tyylintappaja-sadeviitat päälle ja heilutettiin käsiä Nasin tahtiin. Word life. Sade ei meidän festareita pilannut - vaikka jälkikäteen oli aika outoa, että koskaan ennen en ole itse kastunut festareilla kunnolla ja silti en kermaperseilyn takia alkanut harmittelemaan oloa. Jee! Nas itseasiassa veti myös äärimmäisen hyvin ja toimi sivukorvalla kuunneltua Dead Preziä paljon paremmin. Valtavasti tuttuja biisejä lopulta, loistavia sämplejä ja tosi pätevä live-orkka mukana. Peukku pystyyn.

WUMAAAN.

Nasin jälkeen tsekattiin Amadou & Mariamin keikka taas Aurelienin kanssa. Sokea malilainen pariskunta veti tyyntyvässä säässä hymyn huulille afro-soundeillaan, mutta toisaalta en oikein osannut keskittyä siinä kaikessa jammailuun, koska minulla oli ihan toiset motiivit. Koska teltassa aloitti WUMAAAN- eikunsiis Wolfmother. Olin asennoitunut keikan olevan perus rokkikeikka, paljon tuttuja biisejä, kreisi meininki. Vaikeaa oli kuitenkin sopeutua siihen, että Way Out Westissä pitäisi alkaa pittailemaan ja riehumaan hevimerkkien kanssa! Eihän tämän pitäisi olla Provinssi...? Toisaalta ei käy valittaminen, koska Wolfmother veti ihan helvetin hyvin kaikkea Dimensionista Womaniin ja White Unicorniin, juuri niin kuin odotinkin. Jossain uusien biisien kohdalla tieni erkani sieltä ja siirryin sitten odottamaan seuraavaa isoa nimeä. Suoraan sanottuna oloni oli aika typertynyt kun tajusin päivittäväni kännykällä FB-statustani jotenkin tähän tyyliin. "5 minuutin sisään Wolfmotherin WUMAAN, nyt odottelen My Bloody Valentinen keikkaa ja reivaan odotellessa Basement Jaxxia." Beissarit siis vetivät vastakkaisella lavalla samaan aikaan kun majoituin MBV:n kakkosriviin jännittyneenä. Antti sanoi, että tuo keikka lähempää katsottuna olisi ollut pettymys, mutta en sitten tiedä miten huonoa keikkaa olisin niin kaukaa voinut jamitella niinkin paljon. Istuskelin siinä koomaten hostellituttu-Davidin kanssa, vedin sadetakin hupun alas ja hytkyn vain kuin missäkin oman pääni sisäisessä maailmassa. Festarikestävyys alkoi jo vedellä viimeisiään. :p

Basement Jaxx Boogie Woogie.

Itse se päivän isoin keikka oli vähän liiankin iso. Vaikea sanoin nimittäin kuvailla mitä tunteita My Bloody Valentine oikeasti lavalla aiheutti. Olin aivan piikkipaikassa ja näin aivan kaiken. Toisaalta juuri siinäkin seistessä nousi esille yksi asia - aivan sysipaskat miksaukset. Koko keikan aikana en kuullut napeilla tai ilman kenenkään vokaaleita missään vaiheessa. MBV:n tapaan äänivalliefekti oli tottakai suurin syypää tähän, ja äänivallin takia suurin osa pitääkin varmasti bändiä niin vakuuttavana. Showgazea parhaimmillaan, juujuu tietenkin, mutta silti sitä laulua olisin jäänyt kaipaamaan lempikappaleisiini, jotka massan lailla sulautuivat toisiaan yhdeksi suureksi surreaaliksi My Bloody Valentine -instrumentaalikeikaksi. Hitit tulivat ja liikuttivat, pyörittivät päässäni monia ajatuksia ja ylipäätänsäkin monia keikkakokemuksia yhteensummanneet ajatukset saivat hätkähtämään sitä, kuinka suurta osaa musiikki voikaan merkata pienelle ihmiselle. Siellä mä seisoin keskellä isoa lössiä ruottalaisia ja kattelin jo kitarat ulisi, hui. Keikan päätti (tarkistukseni mukaan) 14 minuuttia pitkä äänivalli joka vain laajeni ja laajeni. Seurasin sen ajan yleisöä ja näin niin paljon erilaisia ilmeitä, että aavemaisella tavalla koko keikka oli kuin yksi suuri ihmiskoe. Joka kymmenes nosti kättä ilmaan, sulki silmänsä, elämöi, ihastui. Lähes jokainen muu seurasi esitystä kuin lapsi ilmapalloa tai perehtymätön nykytaidetta. Jotkut peittivät ihmetystään hyvin, jotkut seisoivat kuin kivikasvot, toiset näyttivät kyllästyneiltä, jotkut tuskastuneilta. Silti kukaan ei liikkunut ennenkuin valli oli ohitse. Olipahan pitkät 14 minuuttia, ajattelin heti samantien vähän närkästyneenä. Jälkikäteen ajatellen, tuskin tulen moista live-elämystä näkemään ihan heti. Ehkä joskus yhtä hämmentävän, mutta en juuri tällaista mitä MBV oli ollut ja tarjonnut.

Niin eteerinen, ja niin hauras ääni..


.. joten katseluksi ja fiilistelemikseksi se meni. Mm.

Festarien kruununa oli itte poppiprinsessa Lily Allen. Siirryin sekavassa tilassa suuren yleisön joukkoon tanssijoiden ja seisojien välimaastoon rintamien välissä ja tein parhaani sen eron sulkemisessa kiinni kohdallani. Tanssin valehtelematta koko keikan ajan, ja nautin popista. Oli aika osuvaa, että kaksi musikaalista ääripäätä festareista ajoittui aivan lauantain loppuun peräkkäin, koska olihan Lily Allen niin helppoa, niin tanssittavaa, ei lainkaan vaikeaa, niin hyvääkin tottakai! Syvällisyyttä se ei ehkä vaatinut, mutta laittoi laulamaan mukaan ja pohtimaan maallisia asioita. Itseäni kovin harmitti se, etten saanut Who'd Have Known -hitin aikaan kerättyä itseeni tarpeeksi tanssiakseni viereisen söpön tytön kanssa vässykältä väsyltäni, asdfgh! Mutta keikassa oli huippuja monen moisia, huimia dubstep-revittelyjä joilla Smilekin saatiin kuulostamaan tuoreelta ja kädet ilmaanhan siinä meni ja hyppyä ja pomppua, parinkolmen biisin pituinen jazz-cabaree-hetki sai kaipaamaan rakkautta, paljon oli tuttuja sanoja ja lauluja, paljon tanssia ja Lily oli kyllä ihan ihana, valtavasti karismaa. Ihan sama kuinka paljon sitäkin haukutaan ties mistä ei-musikaallisista syistä, kun ainakin minulle hän tuntui antavan kaikkensa, ja minä kiitin olemalla hengessä mukana kuin varhaisteini superfani. Iih. Antti ja Aurelien katsoivat vähän pitkään menoani vierestä, kun kesti tanssahtelulta 10 minuuttia huomata heidän siirtyneen viereeni toiselta puolelta aluetta. No, nä on näitä jänniä pieniä yksityiskohtia.

Lily featuring mun jamituskäden tärinä.

Siirryimme kauhealla kiireellä Lilyn jälkeen pois alueelta kohti klubeja ja todettiin melkein tunnin jonotuksen jälkeen, että Ladyhawkea emme enää pääsisi sisälle Parkeniin katsomaan. Festarit olivat snäkärin kautta ohi. Rupattelimme ruotsinsuomalaisen kanssa valittuja sanoja hodarijonossa, pohdimme Parken-jonon rohkeiden sissien selviytymistarinaa ja spekuloimme pääsisikö kukaan lopulta sisään ennen kuin se olisi heidänkin osaltaan ohi, festarien viimeinen esiintyjä siis. Kaatosade alkoi vielä kerran uudestaan kävelymatkalla hostelliin. Göteborgin kadut tulvivat ja oli aavemaisen hiljaistakin aina välillä jostain syystä, kun jätimme klubit taaksemme ja kävelimme vielä kerran Museobileidenkin ohitse. Märät vaatteet, väsy. Lomps lomps.

Aamulla oli jo sunnuntai ja lähdön hetki. Sushit naamaan juna-asemalla ja siirtyminen lentokentälle. Wlan-ongelmia, 6 tunnin odotus, Hermann Hesseä ja Sealin artikkeli Q:ssa - tiedättekö muuten miehen aika vaiheikkaan historian? Suosittelen perehtymään. Lentokoneessa Florencea. Paljon Florencea vielä bussissa koto-Suomessakin. Pää tyynyyn. Hyvää yötä. Aamulla ei harmittanut yhtään, että viikonloppu oli vedetty pitkäksi ja matka tuli harvinaisen kalliiksi. Tä oli vaan koettava. Jos haluatte lähteä ulkomaille festareille, älkää empikö vaan lähtekää samantien vielä kun ehditte uskallatte ja kehtaatte. Kiitti ja kuitti.

Parhaat setit:
Röyksoppin nostatus.
Florence and the Machinen riipivyys.
Wilcon mahtipontisuus.
Chairliftin kujertelevuus.
My Bloody Valentinen kokonaisvaltainen hämmentävyys.

Parhaat:
Loistava matkaseura ja hostellinväki. (Thank you Aurelien, David & Andy!!)
Göteborgin mahtavuus kaupunkina.
Erol Alkanin yllätyskeikkavau.
Pori Jazz -juhlakirja 70-luvulta antikasta 2 eurolla ja Tommi Läntisen bongaus alelaareista, lulz.
Hyvät mätöt.
MBV/Wilcon keikkojen aikainen oman pienuuden kokeminen.
Matka kokonaisuudessaan.

Way Out West -festarikatsaus: Osat #1 #2 #3 #4
Kaikki kuvat festareilta: (c) Tatu Virta

I think this is my masterpiece.

Kiirettä on pitänyt, mutta silti olen vähän yrittänyt panostaa kulttuuriin perehtymistä opiskelun alun ja lukuisten töiden lomassa. Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu päätyi viimein yöpöydälleni ja olen ihan oikeasti edistynyt siinä, oi hienoa! Samoin, katselin tässä pari iltaa sitten yhden elokuvan, joka minun pitäisi lukea ensin kirjana, koska se löytyy hyllystäkin, mutta en päättänyt antaa sen häiritä halujani. Chuck Palahniukin Choke on ollut jo hyvin pitkään proggiksenani, oikeastaan siitä lähtien kun luin Selviytyjän ja ihastuin miehen tyyliin. Jostain syystä kuitenkin Chuckin teksti on minulle todella, todella raskasta enkä ole oikein edennyt häneen tutustumisessaan. Saattanee johtua myös siitä, että aloitin lukemaan Choken inhorealismia aikoinaan opiskelijaristeilyn aamuna, yksin hiljaa huonovointisena istumasalissa aamun tunteina. Ehkä opin vielä paremmille tavoille.

Choke (2008, Dir. Clark Gregg)
"Potentiaaliaan vaisumpi ylistys roisiudelle" 7-/10

Mutta Chokesta! Päähahmona toimii Sam Rockwellin esittämä Victor Mancini, seksi-addikti, tunnevammainen, ja rahapulassa oleva kolonialismi-teemapuiston työntekijä, joka yrittää epätoivoisesti pitää dementoitunutta äitiään kasassa parhaassa mahdollisessa hoitolaitoksessa. Tämän mahdollistaa vain yksinkertainen tapa tekaista itsensä tukehtumaan ravintolassa, ja pyrkiä jättäytymään rikkaan ihmisen pelastuksen käsiin, ja 'lumota' tämä tukemaan pelastamaansa rääpälettä tulevaisuudessakin. Kohtuu kieroontunutta, eikö?

Kirjan juoni on ehtaa Palahniukia, ja elokuvakin toisaalta on, mutta jollain tavalla esimerkiksi Fight Clubiin verrattuna Choken idea ei tunnu siirtyvän tarpeeksi inhorealistisena ruudulle. Muistan lukeneeni kirjaa ajatellen sen kulkevan lähes bukowskimaisia teitä seksin, saastan ja epätoivon seassa. Nyt kyseessä on vain yksi vinksahtanut beta-uros-komedia, joka sattuu näyttämään paljon paljasta pintaa, typerryttävän epämiellyttäviä hahmoja ja täysin hämmentäviä juonenkäänteitä. Lähdemateriaalin vahvuus tulee selville ihmiselle, joka odottaa kirjailijan kirjaan perustavaa elokuvaa, mutta silti se välittyy vain mielen kautta ruudulle. "Tämän pitäisi olla vielä enemmän". Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja sinäänsä elokuvassa ei ole mitään vikaa, ainoastaan siis käsikirjoitus on se, jonka takia elokuvasta ei saa niin paljon irti kuin ehkä haluaisi. Sääli! Naurua pätkästä silti irtoaa, eikä sinäänsä pahaa sanottavaa. Kadotettu potentiaali ja kiillotettu pinta vain ärsyttää.

Minulle siunaantui myös juuri eilen mukava väliaika kaikesta muusta, ja kerta olin illaksi lupautunut töihin S-Osikselle suunnitelmista poiketen (Höyryturbiini -tapahtuma muuten vakuutti!), päätin palkita itseni elokuvilla. Viimeksi hehkuttamani uusin Tarantino, Inglourious Basterds, Kinopalatsin ykkössalissa, rock on!

Inglourious Basterds (2009, Dir. Quentin Tarantino)
"Tarantino laittaa kuristusotteella kielen poskelle" 9+/10

Tykitystä se kyllä on. Riippumatta siitä, mitä kukin kriitikki sanoo Tarantinon mestariteoksesta, se on omassa yliampuvuudessaan ja standardien rikkomisessaan aivan omaa luokkaansa. Tuttavani kommentoi sitä katselun jälkeen ensitöikseen "hämmentävimmäksi hollywood-elokuvaksi ikinä" ja kaukana ei olla. Juoni tiivistettynä niille, jotka eivät asioita seuraa: joukko juutalaispaskiaisiksi ristittyjä sotilaita tekee tuhojaan vihollislinjojen takana natsi-Saksassa tappaen, kylväen pelkoa ja sadistisesti naureskellen päälle. Monikappaleisen elokuvan kohokohdaksi nousee suunnitelma, jonka lopuksi voidaan nähdä koko sotahistoria kirjoitetuksi uudelleen, punakynää ja konekivääreitä säästelemättä.

Tarantino on iskenyt minusta pitkästä aikaa täysin oikeaan saumaan visioineen. Jackie Brownin jälkeen en ole vakuuttunut mistään hänen tekemästään - Kill Bill -sarjan eka osa oli korni ylistys aasialaiselle elokuvalle eikä mielestäni itse elokuvana kummoinenkaan, kakkososa taas oli ehkä tyylikäs ja uneliaan vangitseva, mitä nyt vain aivan mielettömän tylsä. Death Proof taas oli vain huono - en sano siitä sen enempää. En edes muista näinkö sen elokuvateatterissa vai missä? Se kertoo jo jotain unohdettavuudesta. Mutta Basterds on samalla kaikkia niitä asioita, jotka tekevät hyvän Tarantinon, riisuen yleisimmät heikkoudet pois hänen maneereistaan. Dialogit ovat eteviä mutta eivät ylivenytettyjä tai itsetarkoituksellisia. Väkivalta on riipivää ja karmaisevaa, mutta sitä on käytetty yllättävänkin säästeliäästi. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ylitseampuvat kikkailut leikkauksessa, tahdituksessa kuin ääniraidoissakin tekevät koko potista täysosuman. Ne "karmaisevimmat" odotukset Tarantinosta leikkikentällä työkalupakkinsa kanssa toteutuvat.

Tietyt asiat, joita media on hehkuttanut, on toki mainittava tässäkin. Pää-antagonisti-natsi Christoph Waltzin esittämänä on todellakin Tarantinon pahin henkilöhahmo, aivan ylivoimaisesti, ja ehkä myös samalla karismaattisin. Brad Pitt on jälleen kerran loistava myös Tarantinon käsittelyssä, ja vakuuttaa olevansa tämän sukupolven Steve McQueen. Pop-kulttuurin tuominen näkyväksi osaksi 1940-luvun kuvausta toimii erinomaisesti osoittamaan ohjaajan visioin ja myöntymyksen siitä, että elokuva ei kuvaa oikeaa historiaa vaan kirjoittaa sen uusiksi. Samalla elokuva sisältää sitä camp-huumoria, jota jokainen kiero elitisti haluaisi nähdä aina enemmän, lisää viittauksia, lisää kaikkea sellaista, jota normaali elokuvissakävijä ei huomaisi ensisilmäykseltä. Voin sanoa, että suurin osa näistä jipoista oli tällä kertaa niin läpinäkyviä ja makeita (vaikka jotkut itsekin missasin, heh), että elitistillä ei ole helppoa Basterdsin äärellä - katsojalla ylipäätänsä kylläkin, koska niin terävästi tahaton/tahallinen huumori haudanvakavan synopsiksen äärellä toimii. Kiusaantuneisuus natsi-myyttien äärellä on parhaita naurunaiheita länsimaalaiselle edelleen. En edes osaa kuvitella miltä saksalaisessa elokuvateatterissa elokuvan aikana on kuulostanut.

Lyhyestä virsi kaunis - Tarantinon uusin on tyylikäs ja tyylitön, ylitseampuva ja vivahderikas teos, joka on parasta hänen käsistään syntynyttä elokuvaa sitten Pulp Fictionin. Jopa eräänlainen "guilty pleasureni" Jackie Brown saa kakkoseksi tälle, koska siinä missä se on epä-tarantinomainen hiljainen, vaitinainen ja suorastaan apea mestariteos, tässä emme nyt apeutta näe. Näemme vain hullun visionäärin lyöden pesismailalla kunnarin natsinpenteleiden leukaperien epäonneksi. Ai jumpe, mitä käyttistä! Tämän lisäksi se on ennenkaikkea näyttävä ja vavisuttava kokemus, jonka avulla historia oikeasti kirjoitetaan uusiksi. Ja lopulta se ei sorru mihinkään mässäilyyn siinä mielessä, jossa väkivalta popularisoitaisiin. Olemme niin vakavassa osassa eurooppalaista menneisyyttä, että ylitseampuvuus nähdään samantien. Hahmot ovat karikatyyrejä, ja toki todella tyylikkäitä sellaisia, mutta epäselväksi ei jää, että Tarantinonkaan käsissä sota ei ole loppupeleissä hauskaa - tai no, ehkä juuri niissä käsissä, muttei muissa. Sadistit ovat sadisteja, sotilaat sotilaita ja ihmiset ihmisiä vähintään silloin kun heistä henki jättää.

Kuvat #1 #2 #3