Way Out West pt.3

Will go! To see Wilco!

Perjantaita eteenpäin. Wilco on ollut parin vuoden ajan "se" bändi, jonka näkemistä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Sen ilmestyminen Way Out Westin line-uppiin oli syy #1 miksi ylipäätänsä lähdin liikkeelle kohti Ruotsia, tai edes harkitsin sinne lähtöä. Kun kattaus oli lopulta niin täynnä kaikkea muutakin, unohdin kuitenkin jotenkin kuinka paljon olin tätä keikkaa odottanut. Asetuin hyville paikoille odottamaan tietämättä oikein mitä ajatella. Päässä löi tyhjää kun bändi astui esiin.

I can rely on them.

Jeff Tweedy näytti juuri siltä ryvettyneeltä rokkarilta, kyyniseltä krapulaiselta, jota osasin odottaakin. Lyriikat eivät tästä kärsineet, mutta lavakarisman alku ja loppu oli fatalistinen rock-tapahtuma. Ensimmäinen kappale oli aika itseironisesti The Wilco Song. Sen jälkeen tyydyin unohtamaan kappaleiden rajat ja uppoutumaan vain tunnelmaan, jonka objektiivinen kritisointi on kyllä aika mahdoton tehtävä. Jälkikäteen muisteltuna kohokohdat olivat Impossible Germanyn huikea kitarasooloilu Nels Clinelta, Summerteethin riipivä A Shot in the Arm ja Jesus Etc. ihan vain yleisen uskomattomuutensa takia. Wilco on monille tuntematon suuruus, mutta silti nimenomaan suuruus. Jos ette ole tutustunut tähän mennessä, ehdotan sen tekemään. Mielestäni paras rock-bändi. Itse keikasta ei ole mitään lisättävää - olen nyt nähnyt Wilcon livenä, luojan kiitos, ja jos minusta se on kiinni niin ei jää viimeiseksi kerraksi.

Wilcon jälkeen oli tankkauspaussi, jonka aikana istuimme Antin kanssa puun alla ja kuuntelimme Antony and the Johnsonia kera Göteborgin sinfoniaorkesterin. Koskaan en ole ollut Antonyn ylin fani, mutta vakuuttavaahan se oli, kovin. Bratwursti oli kans vakuuttavaa, mm. Muutenkin Festarien ruuanlaatu oli kauttaaltaan pätevää, joten siinä kyllä ei valittamisen sanaa. Mutta tärkeämmät tehtävät odottivat - Röyksopp teltassa!

Täpinöissä mie ja Antti! Poussailu hallussa.

Röyksopp teltassa oli aikalailla uskonnollinen musiikkikokemus. En rehellisesti sanottuna muista edellistä keikkaa jolloin en vain ole pystynyt olemaan hyppimättä. Tosi usein on tullut pitissä riehuttua, mutta laita siinä jalat maahan ja päätä pysyä paikallasi ja pysyt paikalla. Kun Happy Up Here alkoi introbiisin jälkeen soimaan, ei toivoakaan moisesta. Aivan loistavilta paikoilta läpikeikan biletys oli aivan huipussaan, ehdottomasti festarien yksi kohokohdista ja aivan ykköspogoilutilanne. Jotain kertoo se, että en edes muistanut koko Poor Leno -biisin olemassaoloa ennenkuin se keikan päätteeksi hurautettiin soimaan. Iso käsi tuli myös siitä, että sekä Robyn että Fever Ray saatiin laulamaan omiin biiseihinsä (ja myös se kolmas täti jota en muista nimeltä..) ja The Girl and the Robot oli näin jälkikäteen Florencen parin biisin lisäksi SE juttu joka määritteli festarin, on sitä vieläkin. En tiedä millaista Ilosaaressa oli, saati että millainen keikka Fever Ray'llä oli koska Arctic Monkeysia oli mahdoton skipata.. mutta en valita! Ojojoj! Yllättävät reivit, mahdottomat elektrosinfoniat, pari rauhallista transsitunnelmointia välillä, tajuttoman freshi Eple, pätevät spiikit, joo kyllä tää toimi.

The Girl and The Robot


Hullu What Else is There..


Nää oli isoi.

Arctic Monkeys - noh, se oli se iso nimi joka repi koko festariväen paikalle. Seurattiin sitä keikkaa piiitkän matkan päästä ja todettiin, että uudet biisit ei oikein vakuuta. Ei sinäänsä että tää olisi jotenkin vähentänyt bändin keikan vetävyyttä, koska show oli viimeisen päälle kasattu, myös valtavasti hyviä biisejä soitettiin. Mutta I Bet You Look Good.. ja Brainstorm taisivat olla ne pari jotka tuli eritoten hehkuteltua siinä, ja siinä aikalailla se. Varmaankin keikan puolivälissä siirryimme eteenpin kohti kaupungin klubeja todeten, että Röyksoppin jälkeen mikään "revitys" ei tuntuisi enää miltään. Kaupunki tarjosi rauhallisempaa, herkempää, söpömpää, sitä ehkä vielä saisi hiukan maisteltua.

Chairlift

Jatkopaikka oli tuttu Parken ja jatkobändi oli Charlift nykistä. Tässä vaiheessa tapahtui festarien pahin päällekkäisyys koska samaan aikaan toisessa baarissa Trädgårdnissa soitteli Vetiver, jota olen täälläkin hehkuttanut aika moneen otteeseen. Kolikonheittoperiaatteella valittu Chairlift ei kuitenkaan pettänyt, vaan toteutti erinomaisen klubi-keikan. Sen, mitä sanoin Bon Iveristä esimerkiksi, osoitti nyt taas selkeästi indie-musiikin vaikeuden festariympäristössä riippuen volyymitasosta. Chairlift oli hiljaista ja kaunista indie-poppia. Kaksi hentoäänistä laulajaa vuorotellen huokailivat sanoja täpötäydelle baarille, joka ei kuitenkaan tuntunut koskaan liian ahtaalta. Pikkuskenetytöt sen kun huojuivat ja minäkin huojuin väsyneenä hymy huulillani, kun kaikki Does You Inspire Youn hitit lurautettiin läpi (Bruises, ihq!) ja ne vähän monotonisemmat instrut jotka keikkaan sisältyivät toimivat pätevästi. Yllärivau oli Snoop Dogg -coveri Sensual Seduction, joka toimi rikollisen hyvin Caroline Polachekin kujertamana. Ai että! Chairlift oli niin hyvä kuin osasi odottaakin. Pilipom.

Eron Alkan pisti elektrobileet pystyyn!

Tässä vaiheessa alkoi festarikaverin kunto pettämään ja jätimme uupumuksen alla väliin Parkenin illan lopettaman The Big Pinkin ja suuntasimme kohti hostellia. Vaan kuinkas ollakaan - matkalla törmäsimme Världskulturmuseetin pihaan ja siellä EI ollut jonoa? Edellisenä päivänä pettymyksekseni Crookers -keikka oli myyty niin pipoa myöden täyteen että toivoakaan sisäänpääsystä ei ollut. Nyt vain astelin sisään ja whoah - Erol Alkan veteli french houseaan mukavan ilmavalle tilalle. Sen verran pitää kertoa ehkä itse keikkapaikasta, että paikallinen museo oli siis valjastettu keikkapaikaksi, tarkemmin sanottuna sen aula, jonka katutason puoli oli katettu dj-koppitilaksi ja tunnelmallisen matalaksi tanssilattiaksi, ja samalla pitkät laveat puiset portaat lavan vierellä antoi jengille tilaa joko jammailla tanssien tai hengailla istuen. Konseptina loistava - milloin sama Väinö Aaltosen museoon?

Erol itse oli pätevät bileet vetänyt kasaan - tosin en siis tiedä lämppäreistä sen enempää, jotain paikallisia? Kaiken kaikkiaan eteerisen keikkaillan päätteeksi kelpasi vain sulkea silmät ja ajautua housen maailmaan. Paljon hittejä, lopulta myös todella paljon Eronin tuotantoa, joka ei ole kotona kuunneltuna oikein vakuuttanut mutta toimi oikein hyvin lattialla - kuka minä olen ollut epäilemään? Erol ei alunperin ollut suunnitelmissani illalle, joten ehkä tämä olikin festarien suurin 'yllätys'? Tunnin tanssahtelun perusteella jengi oli fiiliksissä ja tyylikkäinä kuin missäkin Redrumin pikkutunneilla. Minä olin hikinen, viimeiset energianhippeeni antanut finski siellä leggings-maailmassa ihan ittekseni tyytyväisenä. Parit moovsit, sit siitä tallustelu kotio nukkumaan ja unta palloon. Tuli nopeesti. Siistit festarit - lisää tuli lauantaina, siitä sitten seuraavassa!