Monday, August 31, 2009

It's just a game!

Elämme jännittäviä aikoja! Elokuviin astelee pian uusi Tarantino-pamaus, jonka tottakai kaikki tietävät jo räjäyttävän pankit. Kritiikot sadattelevat pop-kulttuuri-roskausta ja kuulemma myös ylipituutta, joista jo Grindhouse mielestäni kärsi. Samalla jossain siinä tasapainon ja epäsuhtaisen egon välillä laskeutuu kasaan elokuva, jossa juutalaiset teurastavat natseja David Bowien tahtiin ja Brad Pittillä on viikset. Mein gott.


Tron

Mutta se ei pääasia, koska uusi Tron-elokuva on mielestäni pääasia! Kysytte ehkä, mikä ihmeen Tron, ja minä vastaan: vuonna 1982 syntyi Disneyn käsistä lähes kokonaan tietokonegrafiikoilla käsitelty skifi-pätkä, jossa Jeff Bridges pelaa futuristista frisbee-kiekkoa, ajelee hienoilla neon-värivana-moottoripyörillä ja taistelee kauheaa pahaa tietokonetta vastaan. Elokuva näyttää niin vanhalta, että sen kasarisuus on suorastaan surreaalia, ja koko elokuva muutenkin on juonen pienestä hämmentävyydestään huolimatta todella vaikuttava näytös 2000-luvun skifistille, normitallaajasta puhumattakaan. Tosin paras puhuja minäkin olen, kun en edes ole Battlestar Galacticaa vielä saanut aloitettua, ja ainoa oikea scifi on Stargåte. Mutta!



Taannoin Comic Conissa vuosi takaperin konventioväki yllätettiin täysin upouudella trailerilla - jossa ajeltiin tron-pyörillä ja Jeff Bridges oli partansa kanssa mukana! Joo, tämä on itsessään jo äärimmäisen mielenkiintoinen projekti ja elokuvana varmasti aikamoisen taituruuden tarpeessa, koska virtuaalinen todellisuus ja käsitykset siitä ovat muuttuneet 25 vuodessa aivan päälaelleen eikä paluuta vanhaa ole. Odotan Tron Legacyn kauhun, pelon ja intohimon sekaisin tuntein.

Mutta vielä parempaa on soundtrack. Tekijät ovat pyytäneet Daft Punkin mukaan tekemään musiikit leffaan, ja parivaljakko onkin suostunut, ja työstää 24 uutta kappaletta kyseistä leffaa varten? Kuinka hienoa! Satuin aivan sattumalta tiedon äärelle, kun löysin jostain musiikkiblogista aika mainion remiksin Daft Punk'maisesta Tron-teemasta. Ja sitten tajusin, että eihän tämä ole mikä tahansa kyhäily. Loppupeleissä kävi sitten niin, että hetken metsästettyäni sitä alkuperäistä Daft Punk -biisiä, yrittäen väistellä kaikkia mahdollisia remiksauksia päästääkseni itse soundtrackin jäljille, petyin ehkä hiukan löydöksestä. Toisaalta reaktioni oli ymmärrettävä, koska tämä alunperin ensimmäinen löytöni (John Roman Remix) oli vain niin paljon parempi! Ei oo häpee olla high maintenance, ja kyllä lopulta molemmat kappaleet toimivat.


Daft Punk - Tron Legacy Theme

Daft Punk - Tron Legacy Theme (John Roman Remix) (MP3)


Kuva #1

Friday, August 28, 2009

Way Out West pt.3


Will go! To see Wilco!

Perjantaita eteenpäin. Wilco on ollut parin vuoden ajan "se" bändi, jonka näkemistä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Sen ilmestyminen Way Out Westin line-uppiin oli syy #1 miksi ylipäätänsä lähdin liikkeelle kohti Ruotsia, tai edes harkitsin sinne lähtöä. Kun kattaus oli lopulta niin täynnä kaikkea muutakin, unohdin kuitenkin jotenkin kuinka paljon olin tätä keikkaa odottanut. Asetuin hyville paikoille odottamaan tietämättä oikein mitä ajatella. Päässä löi tyhjää kun bändi astui esiin.


I can rely on them.

Jeff Tweedy näytti juuri siltä ryvettyneeltä rokkarilta, kyyniseltä krapulaiselta, jota osasin odottaakin. Lyriikat eivät tästä kärsineet, mutta lavakarisman alku ja loppu oli fatalistinen rock-tapahtuma. Ensimmäinen kappale oli aika itseironisesti The Wilco Song. Sen jälkeen tyydyin unohtamaan kappaleiden rajat ja uppoutumaan vain tunnelmaan, jonka objektiivinen kritisointi on kyllä aika mahdoton tehtävä. Jälkikäteen muisteltuna kohokohdat olivat Impossible Germanyn huikea kitarasooloilu Nels Clinelta, Summerteethin riipivä A Shot in the Arm ja Jesus Etc. ihan vain yleisen uskomattomuutensa takia. Wilco on monille tuntematon suuruus, mutta silti nimenomaan suuruus. Jos ette ole tutustunut tähän mennessä, ehdotan sen tekemään. Mielestäni paras rock-bändi. Itse keikasta ei ole mitään lisättävää - olen nyt nähnyt Wilcon livenä, luojan kiitos, ja jos minusta se on kiinni niin ei jää viimeiseksi kerraksi.

Wilcon jälkeen oli tankkauspaussi, jonka aikana istuimme Antin kanssa puun alla ja kuuntelimme Antony and the Johnsonia kera Göteborgin sinfoniaorkesterin. Koskaan en ole ollut Antonyn ylin fani, mutta vakuuttavaahan se oli, kovin. Bratwursti oli kans vakuuttavaa, mm. Muutenkin Festarien ruuanlaatu oli kauttaaltaan pätevää, joten siinä kyllä ei valittamisen sanaa. Mutta tärkeämmät tehtävät odottivat - Röyksopp teltassa!


Täpinöissä mie ja Antti! Poussailu hallussa.

Röyksopp teltassa oli aikalailla uskonnollinen musiikkikokemus. En rehellisesti sanottuna muista edellistä keikkaa jolloin en vain ole pystynyt olemaan hyppimättä. Tosi usein on tullut pitissä riehuttua, mutta laita siinä jalat maahan ja päätä pysyä paikallasi ja pysyt paikalla. Kun Happy Up Here alkoi introbiisin jälkeen soimaan, ei toivoakaan moisesta. Aivan loistavilta paikoilta läpikeikan biletys oli aivan huipussaan, ehdottomasti festarien yksi kohokohdista ja aivan ykköspogoilutilanne. Jotain kertoo se, että en edes muistanut koko Poor Leno -biisin olemassaoloa ennenkuin se keikan päätteeksi hurautettiin soimaan. Iso käsi tuli myös siitä, että sekä Robyn että Fever Ray saatiin laulamaan omiin biiseihinsä (ja myös se kolmas täti jota en muista nimeltä..) ja The Girl and the Robot oli näin jälkikäteen Florencen parin biisin lisäksi SE juttu joka määritteli festarin, on sitä vieläkin. En tiedä millaista Ilosaaressa oli, saati että millainen keikka Fever Ray'llä oli koska Arctic Monkeysia oli mahdoton skipata.. mutta en valita! Ojojoj! Yllättävät reivit, mahdottomat elektrosinfoniat, pari rauhallista transsitunnelmointia välillä, tajuttoman freshi Eple, pätevät spiikit, joo kyllä tää toimi.


The Girl and The Robot


Hullu What Else is There..


Nää oli isoi.

Arctic Monkeys - noh, se oli se iso nimi joka repi koko festariväen paikalle. Seurattiin sitä keikkaa piiitkän matkan päästä ja todettiin, että uudet biisit ei oikein vakuuta. Ei sinäänsä että tää olisi jotenkin vähentänyt bändin keikan vetävyyttä, koska show oli viimeisen päälle kasattu, myös valtavasti hyviä biisejä soitettiin. Mutta I Bet You Look Good.. ja Brainstorm taisivat olla ne pari jotka tuli eritoten hehkuteltua siinä, ja siinä aikalailla se. Varmaankin keikan puolivälissä siirryimme eteenpin kohti kaupungin klubeja todeten, että Röyksoppin jälkeen mikään "revitys" ei tuntuisi enää miltään. Kaupunki tarjosi rauhallisempaa, herkempää, söpömpää, sitä ehkä vielä saisi hiukan maisteltua.


Chairlift

Jatkopaikka oli tuttu Parken ja jatkobändi oli Charlift nykistä. Tässä vaiheessa tapahtui festarien pahin päällekkäisyys koska samaan aikaan toisessa baarissa Trädgårdnissa soitteli Vetiver, jota olen täälläkin hehkuttanut aika moneen otteeseen. Kolikonheittoperiaatteella valittu Chairlift ei kuitenkaan pettänyt, vaan toteutti erinomaisen klubi-keikan. Sen, mitä sanoin Bon Iveristä esimerkiksi, osoitti nyt taas selkeästi indie-musiikin vaikeuden festariympäristössä riippuen volyymitasosta. Chairlift oli hiljaista ja kaunista indie-poppia. Kaksi hentoäänistä laulajaa vuorotellen huokailivat sanoja täpötäydelle baarille, joka ei kuitenkaan tuntunut koskaan liian ahtaalta. Pikkuskenetytöt sen kun huojuivat ja minäkin huojuin väsyneenä hymy huulillani, kun kaikki Does You Inspire Youn hitit lurautettiin läpi (Bruises, ihq!) ja ne vähän monotonisemmat instrut jotka keikkaan sisältyivät toimivat pätevästi. Yllärivau oli Snoop Dogg -coveri Sensual Seduction, joka toimi rikollisen hyvin Caroline Polachekin kujertamana. Ai että! Chairlift oli niin hyvä kuin osasi odottaakin. Pilipom.


Eron Alkan pisti elektrobileet pystyyn!

Tässä vaiheessa alkoi festarikaverin kunto pettämään ja jätimme uupumuksen alla väliin Parkenin illan lopettaman The Big Pinkin ja suuntasimme kohti hostellia. Vaan kuinkas ollakaan - matkalla törmäsimme Världskulturmuseetin pihaan ja siellä EI ollut jonoa? Edellisenä päivänä pettymyksekseni Crookers -keikka oli myyty niin pipoa myöden täyteen että toivoakaan sisäänpääsystä ei ollut. Nyt vain astelin sisään ja whoah - Erol Alkan veteli french houseaan mukavan ilmavalle tilalle. Sen verran pitää kertoa ehkä itse keikkapaikasta, että paikallinen museo oli siis valjastettu keikkapaikaksi, tarkemmin sanottuna sen aula, jonka katutason puoli oli katettu dj-koppitilaksi ja tunnelmallisen matalaksi tanssilattiaksi, ja samalla pitkät laveat puiset portaat lavan vierellä antoi jengille tilaa joko jammailla tanssien tai hengailla istuen. Konseptina loistava - milloin sama Väinö Aaltosen museoon?

Erol itse oli pätevät bileet vetänyt kasaan - tosin en siis tiedä lämppäreistä sen enempää, jotain paikallisia? Kaiken kaikkiaan eteerisen keikkaillan päätteeksi kelpasi vain sulkea silmät ja ajautua housen maailmaan. Paljon hittejä, lopulta myös todella paljon Eronin tuotantoa, joka ei ole kotona kuunneltuna oikein vakuuttanut mutta toimi oikein hyvin lattialla - kuka minä olen ollut epäilemään? Erol ei alunperin ollut suunnitelmissani illalle, joten ehkä tämä olikin festarien suurin 'yllätys'? Tunnin tanssahtelun perusteella jengi oli fiiliksissä ja tyylikkäinä kuin missäkin Redrumin pikkutunneilla. Minä olin hikinen, viimeiset energianhippeeni antanut finski siellä leggings-maailmassa ihan ittekseni tyytyväisenä. Parit moovsit, sit siitä tallustelu kotio nukkumaan ja unta palloon. Tuli nopeesti. Siistit festarit - lisää tuli lauantaina, siitä sitten seuraavassa!

Thursday, August 27, 2009

Way Out West pt.2

Perjantaina se homma vasta alkoi. Etukäteen pelätyt etäisyydet oli oikeasti Helsingin skaalaan mitattuna jopa naurettavan pieniä, koska Slottskogen ei kaukana lopulta ollut. Tukholmalaisen tulevan rock-tähden Davidin kanssa lähtö taittui hostellilta niin rivakasti, että ehdimme paikalla ns. piikkipaikkaan. Aurinko taittui taivaalle hyvän sään vaikka sadetta luvattiin minun lähteitteni mukaan. Huonot lähteet, hyvä Göteborg! Keikat alkoivat samantien, ei sitä edes huomannut.


Vivian Girls

Vivian Girls oli ensimmäinen bändi koko festareilla. Kolme naista, kitara, basso, rummut ja 70-luvun rupuinen rock. Alusta asti hommasta huokui tee-se-itse-hälläväliä asenne. Cassie veti hyvin jäykän jäyhänä lyriikansa ja kitaransa vaikka loppuakohden hänkin alkoi lämpeämään oikein vain huomattavasti, ehkäpä jopa alkoi nauttimaan saamastaan huomiosta. Rumpali oli ihan "ok", mutta varianssia ei juurikaan biisien välillä löytynyt. Basisti Kickball Katy oli tajuttoman söpö punapää, jonka bassot olivat myös "ok", loppupeleissä hänenkään sympaattisuudesta huolimatta juuri lainkaan huippukohtia ei keikan aikana tullut esille. Viimeisen biisin aikana kaikki kolme vaihtoivat keskenään soittimia ja saatoin kuvitella heidät jamittamassa treeniksellään ronskisti. Ehkä räkäisessä baarissa Nykissä.. S-Osiksella, haha? Surullista kyllä, Vivian Girls jäi nyt vain siksi "päivän ensimmäiseksi" vedoksi, joka kyllä sai hyvän mielen ja hymyn huulille. Mutta ei se haittaa, all was good.


Bon Iver

Vivianeista pari askelta itään löytyi joku paikallinen suurartisti, hämmentävän suomalaiselta kuulostanut Timo Räisänen, joka soitti rokisti radiopoppia (ei rokkia), jonka rumpali näytti viiskymppiseltä ja muutenkin myötähäpeä oli läsnä. Timo pukeutui toki kokovalkoiseen pukuun ja eturivin keski-iällä ei paljon mopokorttia enempää juhlittu. Mutta Bon Iver! Bon Iver oli näitä nimiä jotka vain oli nähtävä. Vaan Bon Iver olisi ollut parempi bändi hämärällä klubilla ja pienemmällä yleisöllä. Tämä on varma fakta, mutta toisaalta se syy jota pohtien ymmärrän keikan kaukaisuuden. Sen verran isosta nimestä on kyse, että 12 000 hengen kävijämäärästä tosi moni tuli tsekkaamaan hennot indie-veijarit. Hento kun on se oikea sana kuvaamaan bändiä, niin voitte vaan kuvitella kuinka hyvin heidän musiikkisan siihen tilanteeseen sopi. Käytännössä jälkikäteen ajatellen tulee mieleen Anna Järvisen kaltainen keikkaelämys, vaikka Ruississa tää neito veteli mukavan ilmavassa teltassa aistikasta kaupunkifolkkia. Bon Iverin aarniometsä-folk riehui maanläheisesti hippeillen, välillä itsetietoisen hauraasti. Musiikissa ei ollut siis mitään vikaa, itseasiassa se oli loistavaa. Konemetsän järjestäjien pitäisi luoda Suomeen uusi konsepti, jossa metsässä Suomen jännäfolk-kerma soittaisi globaalille yleisölle niin eksoottisia antimiaan, ja pihapuun alla, siinä puron ja rusakon vieressä, siellä Bon Iver pääsisi parhaimmilleen livenä. Vetosi kyllä muhun kovasti - erityisesti "Flume" ja "For Emma" hulmusi kivasti. Aussituttumme Andyn kanssa vitsailimme poussailijoiden kuitenkin tulleeen hittibiisi "Skinny Loven" takia pelkästään. Vitsin vahvistaaksemme tuon (loistavan) biisin jälkeen siirryimme eteenpäin...


Beirut

Koska Beirut veti päälavalla. Ei ollut siellä enää kokovalkosia asuja, vain kasa sekalaisen näköistä jenkkimuusikkoa, haitari, torvia, ja yksi silminnähden häkeltynyt Zach Gordon. Beirut soittaa todella monimaailmais-mausteista musiikkia, jota ei oikein kehtaa kirkkain silmin edes laittaa indie-nimikkeen alle, koska jokainen kappale muistuttaa ennen kaikkea jotain vierasta kaupunkia, minulle ehkä eniten aina Prahaa. Jälleen yksi oudohko vertaus - en ole nähnyt koskaan Gogol Bordelloa Slaavis-sävytteinen torvimusiikki yhdistettynä Gordonin äärimmäisen vetoavaan ääneen toimi isolle yleisölle isolla lavalla kuin punainen sormenjälki nenän päähän. Soitatin Antille bändin Elephant Gun -ep:tä bussimatkalla ja tämä kertoi, että oli livenä "varmasti joku ihan toinen bändi". Pakko myöntää, että ehkä vähän väärä ensikosketus kyllä, koska bändin parhaat biisit ovat mielestäni Gulag Orkester -albumilta, ja ne iskivät livenäkin kovimmin - omaksi kohokohdaksi taisi kohota kesäinen "Postcards from Italy". Tästä opittiin se, että bändin näkeminen livenä merkitsee ja paljon.


Band of Horses

Tästä eteenpäin siirryttiin kebabin kautta ja nautiskeltiin ruokahekumissa Band of Horses, tosin aika kaukaa lavalta ja sivusilmällä melkein. Siltä vähintäänkin tuntui, koska bändi oli rokimpaa kuin rock. Karisma ja energia olivat niin korkealla setin aikana, että ainoa sopiva sana musta oli "yllätys!". Ehkäpä toisaalta kahden rauhaisamman hempeilyn jälkeen kitaroiden railakas rämpyttely iski normaalia enempi. The Funeralin ne soitti, joo, ja niin paljon tuttuja biisejä, että singalong-potentiaalia varmasti ois ollut eturivissä, vaikka sanat ei tietenkään ole mulla hallussa. Yksi mun heikkouksiani musiikin suhteen on se, että en koskaan muista biisien sanoja vaikka tietyt ovatkin välillä oikein tärkeitä mulle - ei ois tässä kohtaa haitannut. Mutta varmastikin ihmiset, jotka kävivät paria päivää myöhemmin Helsingissä tsekkaamassa nämä vekkulit, tietävät paremmin mistä Band of Horsesin live on tehty. Mä tiedän sen sijaan jotain Florencesta!


Florence + the Machine

Florence oli aivan ihana. Varsinkin kun miettii kuinka monta naisartistia lähiaikoina on tullut kuunneltua ja havaittua. Kaikkia niitä hypetetään, niin monet lopulta eivät pysty erottumaan joukosta mitenkään. Florence & the Machine tuli lavalle koko komeudessaan ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä - paitsi Florence. Miten saattoikaan olla niin oudot manöveerit. Teatraalista, niin ääni kuin habituskin. Lopulta oli pakko hyväksyä ja antautua siihen tietoon, että tyttö osasi esiintyä! Jos live-keikasta tulee teennäinen olo, se on löyty kasaan huonoksi show'ksi - materiaali ei ole tarpeeksi vahvaa, kokoonpano tarpeeksi taitava tai johtotähdet liian vetoavia. Tässä tapauksessa Florence toi yhden ainoan albuminsa kaikista kappaleista esille aina jotain uutta omaa, ei verrattavissa mihinkään muuhun.


Florence <3

Nopea googlaus osoittaa Pitchforkin valinneen klassisen "kuulostaa kuin"-vertailuunsa esimerkeiksi Annie Lennoxin, Grace Slickin (?) ja Joanna Newsom. Joo, anti olla - siinä vaiheessa kun vertauksien tekemiseen tarvitaan leikkaa-ja-liimaa-menetelmiä ja aika järjettömänkuuloisia komboja, ollaan turhan tehtävän äärellä. Pakko myöntää, että harpun läsnäolo lavalla toi hetkeksi mieleen Joannan koska kyseessä oli ainoa toinen hetki kun olen nähnyt harpun lavalla, mutta siihen se loppuikin se pohdinta. Florence kuulostaa Florencelta, Lungs on pirun tiukka albumi, ja kuulosti muuten helkkarin paljon kovemmalta vielä livenäkin! Kohokohta oli You Got The Love - ja oikeastaan ne vähiten mieluisat biisit levyltä kuunneltuna, joiden "idea" aukesi vasta kun Florence ne mulle siellä keikalla avasi. Objektiivinen näkökulma: Anttikin tykkäs! Ettäs tiedätte!

Lisää tiedossa..

Sunday, August 23, 2009

Am I suave?


.. wow.

Aloitan huomenna uutena opiskelijana poliittisen historian pääaineessa. Kovin on jännää, vaikkakin onkin näin vanhana yliopistopatuna vähän outo olo. No mikäs parempaa, tämän jännyyden sekoittamana tein teille myös Way Out West -reportaasin osaa kaksi ja olin juuri sitä julkaisemassa, kun huomasin, että Beirutin kuvat jäi väärään muistikorttiin! Äh! No, lisäilen sitten reportaasia heti kun saan sen/ne käsiini, promise!

Sen sijaan. Pari tärppiä:

1. Spinner.com - mainio uusien albumien koekuuntelusivusto. Näitä on monia muitakin, mutta juuri nyt Spinner löytää jännät uudet asiat, jotka ovat tuttuja vanhoista asioita. Näiksi laskettakoot Amanda Blankin uusi albumi (feattasi Yuksekin hitissä) sekä uusi The Lovely Feathers, jonka edellinen albumi oli aika heikko kokonaisuus, mutta joka sisälsi yhden eniten puhkikuluttamistani biiseistä 'In The Valley. Mm! Suosittelen myös Simian Mobiel Discon uusinta, vaikka kuuntelinkin sen jo tätä ennenkin Spotifystä.. jos nyt joku sattumoisin ei vielä käytä sitä.

2. Speaking of Spotify! - jengi puhuu, ja puskaradio leviää, ja The Swedish Wire raportoi siitä, kuinka Spotify onkin yhtäkkiä suurempi menestys musiikkiteollisuudelle kuin iTunes. Siis jopa sille ilkeälle, isolle, mekanisoituneelle ja öykkärimäiselle teollisuudelle. Ollaan sitä jo aikoihin elätty - mutta huono puoli uutisessa on ehkä se, että iTunes-Spotify-yhteistyö saattaa olla entistäkin enemmän uhattuna tämän takia. Kuka nyt pahinta vihollistaan auttaisi laajentumaan? Vaikka toisaalta, ehkä Spotify onkin jo niin iso, että heidän tarjouksiaan ei voi olla hyväksymättä? Interesting.

3. Am I Mad? - Mad Men on todennäköisesti seuraava sarja johon paneudun, kunhan kaikilta kiireiltäni kerkiän? Kiireitä kuitenkin, koska olen tainnut tämän ennenkin mainita, ellen pariin otteeseen? Vierotusoireita tulevaan mahdolliseen addiktioon tarjoilee Mad Men Yourself -ohjelma, jonka avulla voit kivasti luoda itsestäsi Mad Men -version, ja samalla toki tiedostaa mainoksista, että uutta kautta pukkaa. Bongasin tällaisen jo kerran kaverin FB:stäkin, mutta lopullisesta löydöstä kiitän Pupulandiaa, thx!


.. very suave indeed!

Kuvat #1 #2

Thursday, August 20, 2009

Way Out West pt.1

Festarit ulkomailla - mitä kaikkea se on?

Kun joku kysyisi minulta nyt tämän kysymyksen, olisi minulla paljon erilaisia vastauksia. Isoja nimiä. Paljon ihmisiä. Ulkomailla muu kuin se kotimainen kieli ympärillä toisaalta tekee matkaajasta vielä pienemmän kuin luulisi. Liikuin usein hostellituttavieni kanssa ja välillä aloin miettimään miltä mahtaa tuntua tulla esimerkiksi ranskalaisena paikalle, puhua vain vähän englantia, ja sitten vielä kuunnella kahden suomalaisen höpisevän välillä omiaan ja tuhansien muiden ruotsia. Lasketaankohan ruotsia siis siltikään ulkomaiksi? Ehkä olin itse onnellisessa asemassa.

Tästä huolimatta olo matkalla oli alusta asti kovin poikkeava. Lähdin matkaan Antin kanssa Viking Isabellan kälyisimmässä säästöhytissä ja pian istuimmekin Tukholman-Göteborgin bussissa 6 tuntia. Ja tästä vain pari hetkeä ja istuimmekin jo Göteborgin Parken-klubilla viinit kädessä. Ei muuten ole yhtään siideriystävällinen kaupunki - missään ei tullut vastaan muuta siideriä kuin "Xide"-nimistä breezer-tylytystä jota siideriksi kutsuivat sekä paikallista makeaa päärynäsiideriä. Woe is me.


St. Vincent (mitä surkein valaistus kuvailuun)

Itseasiassa festarit eivät lähteneet ihan parhaalla mahdollisella tavalla rullaamaan. Parkenilla näimme kaksi showta - mainion mutta lyhyen, sekä kokeellisen ja ihan liian pitkän. Jälkimmäinen oli odottamani St. Vincent - Sufjan Stevensin kautta löytämäni herkän haavoittuvaisen naisäänen, joka repii kaiken intimiteetin irti ihmisestä makuuhuoneessa kuunneltaessa. Mutta Parkenissa St. Vincent soitteli yksin - varmasti mielestään mielenkiintoisesti - kokeellisen setin. Minusta se tarkoitti sitä, että ihanat soinnut rikottiin, äänivallilla jyrättiin kaikki nyanssit, tunnelma oli kaikkea muuta kuin odotin. Melua, noisea, tai jotain. Toisaalta keikan alkuhetket olivat ihan lupaavia, eikä lupaus hiipunut kunnes siinä vaiheessa, kun ensin en meinannut tunnistaa "Paris is Burning" -biisiä edes kertosäkeen kautta, ja sen jälkeen tunnistin sitten ihan liiankin hyvin kamalan särinärenkutuksen siksi lempibiisikseni joka tunnetaan albumilla nimeltä "Your Lips Are Red". Onneksi kyseessä oli ehkä ainoa festareilla näkemäni huono keikka.


Fontän

Illan pelastajaksi muodostui kuitenkin Fontän -niminen ruotsalainen veto, mielenkiintoisen maailman kitaroilla ja elektröniikalla luonut kaksikko. Jotenkin näen mielessäni tämän uppoavan Club Hitto! -kansaan ja ansaitusti, koska melodiat olivat junnaavan tylyjä ja silti kekseliäitä, leikkimielisiä. Kitaristin kikkailut täydensivät välillä hyvinkin retroiluksi sortunutta rytmiä, ja toi sen ulos taustamusiikkistatuksesta. Sopivaa vertausta mihinkään muuhun ei nyt tule mieleen.. ehkä Ratatat kipulääkityksessä? Anteeksiantamatonta oli setin lyhyt pituus, joko 4 tai 5 biisiä riippuen siitä kuinka hyvin oikeasti biisit toisistaan erotin. EP:n mittainen live-esitys - ehkä joskus tsekkaan kokopitkänkin!

Käytännössä festarit alkoivat vauhdilla vasta lauantaina. Klubikeikan jälkeen petiin johdattaa tuttua tylsää kaavaa Turun yössä, mutta kyllä se jännäksi yltyi se meno lopulta.. Siitä lisää pian..

Tuesday, August 18, 2009

Way Back Home

Kotiutuminen suoritettu kunnialla - matkalla oli mahtava olla ja tuskinpa ihan viimeiseksikään ulkomaanfestariksi nämä minulle jäivät. Keikoista kirjoittelin kaverin laptopilla Göteborgin lentokentällä sunnuntaina fiiliksiäni - kunhan hän muistaa ne lähettää minulle internetsien kautta, lisäilen ne tänne!

Sitä odotellessa pari aika mielenkiintoista asiaa.

1. Calvin Harris. Itselleni mies on yhtä kuin I'm not Alone ja Acceptable in the 80s, kaksi täysin erilaista mutta todella pätevää tanssikipaletta. Uusi sinkku Ready for the Weekend ei ole ihan täysin minuun iskenyt.. mutta tällainen projekti siihen liittyen löytyi, eikä herätä muuta kuin pelkkää kunnioitusta. Hauska idea, hauska toteutus. Tuli ehkä vähän mieleen Daft Punk Bodies -tytöt, mutta eihän se nyt paha asia ole.. wirn.


Calvin Harris - Humanthesizer




2. Vio/More. Yksi aivan erinomaiselta kuulostava indie-bändi Providence, Rhode Islandilta. Vio/Mire soittaa herkkää indie-folkkia, jota olet kyllä kuullut hyvällä tuurilla ihan liikaa - mutta hyvää voi kuunnella aina, kun mukana on uusia ideoita. Mukana on paljon mainioita vivahteita kaikesta mistä pidän - Sufjan Stevenssiä ja Iron & Wineä varsinkin - mutta silti Vio/Mire kuulostaa itseltään, vakuuttaa itsenään. Toivottavasti kuulen heistä vielä jotain tulevaisuudessakin!

3. What the Fuck Major Lazer. Ja sokerina pohjalla häiritsevin musiikkivideo miesmuistiin. Kappale on nimeltään Pon de floor - esittäjänä Major Lazer. Muistan kyllä itseasiassa vähän samantyylisen (jopa ehkä samoilla näyttelijöillä varustetun) hämmentävän afrodiscojumputus-videon yhtä ronskilla otteella, mutta luulin kyseessä vain olevan vitsi. Mutta totista tottahan tämä on - ja saatoin jopa tanssia tämän biisin tahtiin Göteborgissakin Erol Alkanin keikalla, tosin en kyllä todellakaan samalla tyylillä. :D Enjoy..



Kuva #1

Sunday, August 9, 2009

Pre-Way Out West Slumber Party

Olen lähdössä keskiviikkona Way Out West -festareille! Kyseessä on ensimmäinen keikkapyörähdykseni Suomen rajojen ulkopuolelle - jännittävä uusi kaupunki (Göteborg), paljon jännittäviä uusia bändejä (joista kerron ohessa) ja festariseurakin tavanomaisesta poikkeavaa, koska viimeksi olen tainnut ystäväni Antin kanssa käydä katsomassa The Braveryä aikoinaan Tavastialla 5 vuotta sitten. Silloin missasimme kys. bändin keikasta puolet koska oletimme toki lämppäribändi Manboyn olleen ensimmäinen esiintyjä, joten käväisimme Stadin Kebabin kautta - ja kuinka väärässä olimmekaan, voih! No, tästä olemme ehkä vuosien varrella päässeet jo yli, ja nyt kohti uusia elämyksiä! Harvan ihmisen kanssa edes noin vain uskaltaisin lähteä ulkomaille pyörimään ilman minkäänlaista reilaus/hengailukokemusta ulkomailla. Tähän asti olen elänyt aika steriilisti, pakettiturismin ehdoilla - vaihtelu virkistää, en voi muuta sanoa.

Festarin kattaus on sen verran kova, että Flow'n rinnalla valinta ei lopulta ollut kauhean vaikea. Päällekkäisyyksien ja tiettyjen Flow-valttien takia saman viikonlopun hittibändeistä jäävät Helsingissä näkemättä Flying Lotus, White Lies ja Basso-klubin hämmentävän pätevä elektro-bongaus Don Rimini - vitsit! Menkää te muut tsekkaamaan ne, ja kertokaa millaista oli! Onnekseni Götis kuitenkin antaa myös aikalailla parastaan. Käytännössä Flow'n ne kaksi tärkeintä - Lily Allen ja Wilco, molemmat, saapuvat myös tuonne, joten ehkä mie selviän! Ja kaiken lisäksi muutakin..

Tapahtuma on kolmipäiväinen, joista torstai on omistettu pelkille klubeille ja pe-la ovat tungettu normityyliin täyteen isoja nimiä metsän keskelle festaritunnelman mukaisesti. Mitään kotiteollisuuksia mukana ei kuitenkaan ole..


Crookers!

Torstaina artistit ovat siis ripoteltu ympäri kaupunkia, ja turistina on ehkä vaikea nähdä itseään juoksemassa ihan jokaisen nimen perässä tuikituntemattoman suurkaupungin sykkeessä. Joku käsitys siitä kuitenkin on, mitä tuleman pitää - ensimmäinen mielenkiintoinen nimi voisi olla Rise Against, joka on käsittääkseni todella pidetty ja suosittu nimi punkkipiireissä. Vaikka meno ei olekaan punk koko viikonloppuna, ehkä tässä on se poikkeus. Päällekkäisyyksiä festareilla on aika harvoja, mutta yksi sellainen on St. Vincentin ja Blitzen Trapperin kohdalla, ja valinta ei itselläni ainakaan ole vielä selvä.. sen sijaan hostelimme likeellä on eräs hauska museo, joka on valjastettu elektronisen musiikin mekaksi viikonlopuksi, ja siellä illan päättää italialainen Crookers, joka on "hassun" rankan elektron kovin nimi mielestäni. Piruuttani en selvitä museon/keikkapaikan speksejä sen enempää etukäteen, yllätynpähän sitten paikan päällä..


Ah. Wilco.

Lauantaina festarit ehkäpä huipentuvat, koska Metsäalue tarjoaa ihan alkuillasta yöhön kovaa nimeä kovan nimen perään - Bon Iver, Beirut, Band of Horses, Florence and the Machine, Antony & The Johnson kera Götebörgin sinfoniaorkesterin, Wilco, Röyksopp ja Arctic Monkeys. Hymiön arvoinen putki! :) Ja tähän kaikkeen mahtuu todennäköisyyksiä vastaan vain yksi oikeasti harmittava päällekkäisyys, koska Fever Ray on tyhmästi apinoiden kanssa päällekkäin - mutta ehkä mie selviän tästäkin! Varsinkin kun energiatason mukaisesti voimme siirtyä vielä festarialueelta kotimatkalla käymään parilla pikkukeikalla - Chairlift ja Vetiver ovat paikalla, vaikkakin eri venue'illa. Koitan kovasti suostutella kuitenkin Antin mukaan kaupunkisuunnistukseen ja tietyiltä osin aika minuutti-aikataulu-meininkiin, koska kys. kaksi yhtyettä ovat olleet aikalailla koko kesän kuunnelluimmat. Vetiver oli heinäkuun valittuni, Chairlift-ihastuminen jatkuu edelleen..


My Bloody Valentine - aika hämmentävää.

Sunnuntaina festarien viimeinen päivä on hiukan jännempi tapaus - iltaan mennessä alueella on ollut paljon isoja nimiä, joista kuitenkaan mikään ei juuri ole etukäteen itselleni must-see - ehkä päädyn Nasin ja Dead Prezin keikalle hytkymään, ehkä Vampire Weekendin ja Patrick Wolfin tahtiin indie-peppuilemaan.. Calexico, itseasiassa, on etukäteen ainoa tapaus, jonka olen luvannut viimein todistavani livenä. Missasin ne Ilosaaressa toivoen vielä toista suomenvierailua, ja sitten missasin heidät Ruississakin, koska kuka nyt The Crashin hautajaisia kehtaisi sivuuttaa.. siis, kolmas kerta toden sanoo. Kävi miten kävi, illalla meininki on sitten aika diippiä. Wolfmother/Basement Jaxx -päällekkäisyys ratkeaa aivan varmasti viimehetkillä, molemmat ovat sen verran kovia taas. Kirsikaksi kakun päälle sitten vielä My Bloody Valentine ja ihana Lily Allen. Yöllä klubeja ihan sen mukaan miltä tuntuu.. sen verran paljon mielenkiintoisia, uusia nimiä, ja tietysti Ladyhawke.

Odotan reissulta kuitenkin enemmänkin kuin namedroppausta - vaikka sekin on kivaa, kun pääsee 1. kertaa elämässään festareille, joissa suurin osa nimistä saavat pomppimaan ilosta. Suomi vain on niin raskaan musiikin perään, ja paikalliset vaihtoehtofestarit täynnä niin outoja kuriositeetteja, että populäärimusiikista on välillä mahdoton puhua. Kiitos Ruotsille siis siitä, että indiefägäröinti-skene on niin voimakas, että tällainen kattaus on mahdollinen.

Otan kameran mukaan, ja kertaan sitten jälkikäteen mitä kaikkea siellä tuli koettua! Jos siis minä ja Antti reissulta edes palaamme, ulkomaailma kun on niin vaarallinen paikka, huu! Ja tätä mä sitten soittelen siihen asti.. Way Out West -hehkutusta, Spotifyn avulla.

Popkornia Spotifysoittis #4

Wolfmother - Joker and the Thief
Wilco - Impossible Germany
Vetiver - Everyday
Bon Iver - Skinny Love
My Bloody Valentine - I Only Said
Röyksopp - Happy Up Here (Datassette Remix)
Ladyhawke - Paris is Burning
Florence + The Machine - Howl
Lily Allen - I Could Say
Chairlift - Bruises

Avaa Spotifyssä.


Kuvat #1 #2 #3

Tuesday, August 4, 2009

You have a problem - you're gonna die!

Hiljaista on ollut. Olen ollut töissä DBTL:ssä, pitänyt lomaa, lukenut surkeaa esseekirjallisuutta ja muutenkin vain ottanut rennosti. Pahoitteluni tästä - ja takaisin ruotuun palaan hämmentävästi kasariäksönillä! Minulla ja tutuillani on tapana pitää välillä elokuvailtoja, joiden teemana yleensä toimii huonous, kasarius, elokuvat, you get the idea? Tällä kertaa käytiin läpi kolmen "legendan" elokuvia - cue herrat Steven, Dolph ja Rutger.


Marked for Death (1990, Dir. Dwight H. Little)
"Juuri niin huono, kuin Seagalilta voi odottaa" 5/10

Oletuksena oli, että Marked for Death on ollut aikoinaan Steven Seagalin suurimpia hittejä. Olen nähnyt monta hänen elokuvaansa ja vain harvoista muistan yhtään mitään - poikkeuksiksi laskettaneen Kaappaus-pätkät ja Ratkaisun Hetket (Executive Decision). Marked for Death oli hyvin, hyvin huono elokuva, joka lopulta katoaa mieleni unholaan sekin. Juoni noudattaa uskollisesti tuttua kaavaa, jossa Seagal on entinen FBI/CIA/DEA/NSA/Navy Seal -jäärä, joka palaa jonnekin tekemään jotain normaalia, kunnes hänet revitään takaisin tositoimiin hakkaamaan jengiä. Olemme siis perimmäisen Seagal-läsnäolon äärellä. Suburbia täriskööt.

Elokuvan jamaikalais-gangsteri-voodoo-teema on kohtuullisen huvittava, kuten myös wikipedian mainostama suosio seagal-fanien keskuudessa. Elokuvassa murretaan nimittäin aivan valtava määrä isoja luita, ja en yhtään ihmettele miksi Seagal on enemmän kuuluisa kivikasvoisuudestaan kuin muut alan B-toimintasankarit. En tiedä kuinka uskollinen tähti on aikido-juurilleen, mutta ei se juurikaan vakuuta valkokankaalla. Plussapisteet tahattoman huumorin määrästä, tästä huolimatta, koska jamaikalais-meininki ja Seagalin oma kyvyttömyys puhua muuten kuin kuiskaamalla teki pätkästä lopulta ihan viihdyttävän - ainakin sen yhden kerran, ja hyvien ystävien ympäröimänä. Mutta ei sen jälkeen missään muodossa.


The Punisher (1989, Dir. Mark Goldblatt)
"Dolph ei osaa puhua - siis sopiva valinta tähän elokuvaan" 7/10

The Punisherin valintaa elokuvailtaan kannatin valtoimenaan, koska jostain kumman syystä pidän tästä pätkästä valtavasti. Jokin siinä on - kenties koko kasarihengen dekadenssi, joka vain sopii paremmin "Tuomarin" henkeen kuin 90-luvun muovisuus tai 2000-luvun ajankohtaisuus. Dolph Lundgrenin roolisanataitavuus on todettu juttu (huonoudessaan) joten Frank Castlen vähäsanaisuus toimii erinomaisena pohjana anti-sankarille, joka ampuu ensin eikä kysele perään. Mafiosoista viimeinen palaa Castlen kaupunkiin ja ruumiita alkaa tippumaan - ninjat ja yakuza ovat tulleet myös apajille, joten siinäpä työnsarkaa Dolphille, joka tähän mennessä on tappanut kaikki edelliset antagonistit/tyhmät pahikset. Mukana on myös koomisen stereotypinen poliisipari, katselemassa toimintaa "WTF"-asenteella, joka samalla latoo kasaan sentimentaalisen juonen, todella hämmentävä Barry Otto shakespearemäisenä kätyrinä/pummina ja tietenkin kohtaus huvipuistossa - taas näitä käsikirjoittajien guilty pleasure -juttuja.

Sain paljon merkitseviä katseita seistessäni The Punisherin takana, ja elokuvan jälleen nähtyäni en perääntynyt mielipiteestäni - vaikka onhan tämäkin enemmänkin kasari-kuraa kuin klassikko-kastia. Pidän elokuvan synkeästä yleistyylistä, joka hakkaa Thomas Jane -rebootin mielestäni sata-nolla, Dolphin habituksesta ylipäätänsä hyvin antisosiaalisena päähahmona, sekä juonesta joka ei yritäkään olla liian tosissaan. Päälleliimattu tunteilu on niin päälleliimattua, ettei sen läsnäolo edes haittaa vaan toimii pelkkänä tahattomana lisänä asetelmaan, jossa ninjat ja gangsterit lähinnä kuolevat ja Dolph pukeutuu motoristikuteisiin ja haistattelee kaikille. Excellent! Olemme kasariäksönin ytimessä.


Blind Fury (1989, Dir. Phillip Noyce)
"Hämmentävän eheä toimintakomedia" 7,5/10

Viimeinen pätkä oli haastavampi sijoittaa kategorioihin - tavallinen jännäri, kasariäksöni, vai äksönkomedia? Genret ovat aina olleet minulle niin mysteeri, että onneksi selvisin epäselvyydestä huolimatta. Juoni toki pohjaa toimintaan, koska päähenkilönä on hra Rutger Hauer virnuilevana, sokeana ja silti kovin pätevänä miekkamiehenä Nick Parkerina. Vietnamissa sotiessaan näkönsä menettäneen veteraanin opit tulevat paikallisilta, jotka tekivät jostain syystä myös kaverista harvinaisen veijarimaisen tyypin - Parker toimii usein kieli poskessa, on tuttavallinen ja asiallinen, antaa ärsyttäville pikkuipanille nenille jos nämä pokkuroivat hänelle, mutta ei itke (koska kyynelkanavat ovat tuhoutuneet)! Sinäänsä koko asetelma on jo niin koominen, että elokuvan hauskuus ei yllättynyt. Se, kylläkin, että välillä huumori oli oikeasti sitä parasta - eli ei tahatonta. Elokuvalla on oikeasti hetkensä, ei pelkästään nostalgia-arvoa tai arvoa itseriittoisten elokuvafanaatikkojen leffaillan kommenttiraidan fillerinä.

Hauerin roolisuoritus poikkeaa edellisistä huomattavasti - mies osaa puhua englantia, osaa ilmeillä, osaa ylipäätänsä niin paljon enemmän kuin Dolph ja Seagal, että jo tämä kontrasti jätti äijäporukan haukkomaan henkeään. B-elokuvanimeksi profiloitunut näyttelijä on oikeasti hiukan väärässä kaartissa stereotypioissani, koska hän kantaa koko elokuvaa oman itsensä takia, eikä sen tarvitse turvautua hauskoihin sivuhahmoihin, korneihin juonenkäänteisiin tai toiminta-kohtauksiin. Näitä kaikkia leffa kuitenkin pitää myös sisällään, joten siinäkään mielessä aikaamme ei haaskattu. Lostin John Lockena tunnettu Terry O'Quinn oli hauska bongaus castingissa, kuten myös aivan Tea Leonin näköinen showtanssija-hahmo kamaline kasarihiuksineen ja -rilleineen, joka ei sitten ollutkaan Tea Leoni. Voi kurjuus! Kaikesta huolimatta - homma toimi!

NB: Bloginpäivitysurakan hämmentävin tietoisku - Seagalin leffan ohjannut Dwight H. Little (täydellinen munattoman toiminnan auteur-nimi, btw) ohjaa myös tulevan Tekken-elokuvan. Hidastettua, dramaattista "noooo!"-huutoa.

Kuvat #1 #2 #3