Status update, muistio, tweet, tai joku vastaava esitys FB:stä

Facebook on noussut tuhkasta.

Kauan eläköön Facebook!

Kaikki tietävät varmasti, mitä kaikkea Facebook tulee tekemään lähipäivinä, viikkoina ja kuukausina. Yhtiö vastasi Google+:n haasteisiin, ja lakkasi edes pintapuolisesti salaavansa tapansa integroida behemottiinsa kilpailijoidensa kaikki parhaat palveluominaisuudet. FB vie kaiken nyt äärimmilleen ja mullistaa kaiken - enää ei tarvitse harmitella sitä, että ei ole aikoinaan päivitellyt FB:tä jo kehdosta käsin, koska Timelinen avulla voit kertoa "meille" aivan kaiken elämäsi kaikista vaiheista! Voit myös kuunnella musiikkia huolestumatta siitä, että kaverisi eivät välttämättä tiedä mitä biisiä juuri nyt jammailet. FB kertoo senkin, Spotifyn välityksellä. Sen sijaan, että seuraisit pääsivulta tapahtumia, vieressä on myös toinen, nopeampi, reaaliaikaisempi tracker/ticker/ihansama, jonka kautta tiedät aivan heti aivan kaiken kaveriesi liikkeistä! Kaikki on tehokkaampaa kuin ennen, ja voit elää entistä tehokkaammin verkossa.. tai siis, tässä vaiheessa ainakin minä hiukan hätkähdän. Tietenkin kaikella tällä on varjopuolensa. Mitä syvemmälle palvelua mennään, sitä enemmän ihmismäisyyttämme pelissä.

"Sinä et ole koje, messuaa myös Jaron Lanier. Mutta harvalla on aikaa ja energiaa ilmaista itseään omintakeisesti. On helpompi tyytyä naputtelemaan lyhyt tiedonanto pieneen laatikkoon: What's on your mind?" (Näkökulma: Ohjelmoi, tai tule ohjelmoiduksi (YLE))

"Cubrilovic kertoo blogissaan tutkineensa Facebookin evästeitä ja huomanneensa, että aina kun hän vieraili sivulla, jossa oli joku Facebook-sovellus kuten tykkää-painike, lähettivät evästeet hänen Facebook-tietonsa. Yhteisöpalvelu tietää siis aina, millä sivuilla käyttäjät liikkuvat, eikä tätä pysty estämään kuin poistamalla evästeet selaimesta joka kerta, kun kirjautuu ulos Facebookista." (Yksityisyytesi on vaarassa: Facebook tietää mitä teet, vaikka kirjautuisit ulos (MikroPC))

" Facebook often claims that all users have consented to the use of their personal data. But in reality facebook users know that facebook is more of an “opt-out”-system: If you do not change all the preset privacy settings most personal data will be visible without restrictions. Users that do not want this have to struggle with endless buttons and settings. This oftentimes means that the more privacy a user wants, the more clicks and the more care for every detail is necessary. Older or inexperienced users may not even be able to do so. New functionalities are activated automatically without proper information of the users." (Europe Versus Facebook: Objectives)


"I want to take a step back and look at Zuckerberg’s Law, which was referenced during the f8 keynotes. The law goes something like, “the amount of information you share online doubles every year”. And, given the features Facebook just launched, this seems like it will certainly be the case (or perhaps even an understatement).

Thing is, I’m not sure Facebook or its users are ready for that surge in sharing. Between Twitter and Facebook, I think I’m approaching my limit for how much shared content I can consume on a daily basis. Hell, sometimes I find myself getting annoyed at certain friends for sharing too much. Which means Facebook needs to get much better at identifying the content that I’ll find interesting." (Clinging to Friction: Some Thoughts on Facebook's f8 (TechCrunch))

Pohdin näitä asioita pitkään ja hartaasti. Aina välillä noin muutaman minuutin pitkin päivää, juuri twitteriin sopivissa 140 merkin sykähdyksissä. Olen tehnyt sitä oikeastaan nyt monta päivää putkeen, ja olen tehnyt havaintoja, kiitos ystävieni. Yksi tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että häntä ei niinkään ärsytä tämä orwellimainen kehitys niinkään kuin esimerkiksi valvontakamerointi, vaan lähinnä ihmisten vouhkaaminen aiheesta. Toinen tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että taas kerran ihmiset hajoilevat ja parin viikon päästä kaikki ovat tottuneet muutokseen. Eräs hyvä ystäväni herätti ajatuksia FB-statuksellaan kysyessään, kutsuisivatko ihmiset häntä juhliin mikäli hän ei olisi FB:ssä itse. Monet sanoivat sen tekevänsä, mutta esimerkiksi juhlien muutoksiin sun muihin olisi toki helpompi tarttua FB:ssä kuin sitä ilman. Harvinaisen totta. Oikeasti kaikki nämä asiat ovat aina totta, ja sekös minua nyt oikeasti hirvittää.

Tein uusimmasta Timeline-päivityksestä FB-statuksen Facebookkiin ja sain kolme tykkäystä aiheesta. En ole kuitenkaan avannut suuta aiheesta kenenkään kanssa kasvotusten. Aika ufo-juttuhan se olisi käydä aiheesta keskustelua muualla kuin tapahtuman päälähteellä, netissä! Hah.. Tunnun olevan tietyllä tavalla yksin asiani kanssa, koska toisin kuin hyvä ystäväni, minä en edes uskaltaisi ajatella sitä, kuinka riisuttua elämä ilman FB:tä olisi. En nyt tarkoita käytön vähentämistä järkevämpään määrään, vaan ylipäätänsä elämää täysin ilman FB:tä.

Kuinka moni muistaa edes aikaa ennen tätä sosiaalisen median lippulaivaa? Miten suosittelimme ja keskustelimme painavista aiheista kavereidemme kesken? Varmastikin olimme pimennossa hyvin monilta uutisilta, mutta kenties keskustelimme niistä harvoista meidät tavoittaneista aiheista perusteellisemmin. On pysäyttävää ajatella, kuinka harvoin sitä nykyään ylipäätään argumentoi tai keskustelee päivän kuumista aiheista. Ellet ole sitten omaksunut kepeää elämäntyyliä kahvilassa töitään tekevänä urbaanina ihmisenä, jonka ympärille ihmiset kerääntyvät pohtimaan elämän menoa sitcom'maiseen, mekaanisesti soljuvaan tyyliin. Joka päivä. Tämä on utopiaa, tietenkin, mutta osaksi FB:n kaltaiset palvelut ovat aikaansaaneet virtuaalisen maailmankylän, jossa tämä teoriassa toteutuu. Voit jakaa niin monta mielenkiintoista uutista ystäviesi kanssa kuin vain haluat ja saada samalla mitalla takaisin. Musiikkia, elokuvia, sattumuksia päivästäsi, tunteita, flunssasi statuksenkin, tottakai! Mutta mitä tässä sitten menetämme? Miltä elämämme vuonna 2011 näyttäisi vaikka vuoden 2006 silmin? En osaa vastata kysymykseen. Niin kuin sanoin, en enää muista vuotta 2006.

Emmekä ole edes vielä puhuneet pahan silmästä, itse Zuckerbergin johtaman liikeyhtiön pahoista taipumuksista kerätä tietoa ihan vain silkkaa pahuuttaan, pirunsarvineen ja hiilihankoineen! Itseasiassa tämä näkökulma ei minua juurikaan pelota, mutta periaatteessa on toki hankala ymmärtää maailmaa, jossa jokainen tekemäni siirto päätyy jonkin vanhassa paperitehtaassa hurraavan palvelimen uumeniin. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ihmiselämien integroituminen muutaman suuryrityksen mainoskoordinointihaaviin on tietenkin huolestuttavaa, ja näillä näppäimillä ihan peruuttamaton muutos, sille ei enää voi mitään. Eri asia on se, että voiko asiaa nähdä myös positiivisena mahdollisuutena, kun normaali nettipulliainen (tm) alkaa tiedostamaan tietoverkkojen salakavalan luonteen ensimmäistä kertaa. Toivon mukaan voi, ja toivon mukaan näin käykin, koska mitään muuta keinoa todeta systeemin olevan haavoittuvainen ei juurikaan ole. Some on tullut jäädäkseen. 2000-luvun Ihminen on luotu kommunikoimaan ja elämään verkossa, ja tuossa verkossa on aina entiteettejä, jotka haluavat tehdä tulosta ja rahaa. Sitä tuottoa ei tietenkään lypsetä meistä kuin Matrixissa energiaa konsanaan, mutta periaatteen tasolla meistä se raha on aina lähtöisin. Meille myydään tuotteita meidän avulla. Power by numbers, profit by power. Facebookin käyttäjiä on ihan tol-kut-to-mas-ti.

Minulla ei ole tähän päätteeksi minkäänlaisia vastauksia enkä todellakaan julista FB:stä luopumista. Joitain päätöksiä olen kuitenkin huomannut tekeväni ihan tiedostamatta, reaktiona viimeaikaisiin tapahtumiin:

1) Olen poistanut Tickerin Facebookistani kivalla Chrome-laajennuksella. Päätin tietoisesti, että en halua olla paikalla seuraamassa moisen palvelun kehitystä osaksi maailmaa, ihmistä ja itseäni. Koska Facebook ei itse anna minulle mahdollisuutta tähän, tämä teko tuntuu ennen kaikkea vastarinnalta, vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut!

2) Riisuin turhat tiedot itsestäni pois FB:ssä. Koska jokainen bändi, leffa tai TV-sarja, jota tykkään/seuraan/vannon fanittavani, ymmärtää johtaa tästä tiedosta minulle "henkilökohtaista" mediasisältöä, on selkeää, että minimalisti voittaa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra saavat jatkaa spämmäämistä, ei haittaa minua. Mutta kuitenkin Last.fm:n ja Movielensin kaltaiset palvelut, irrallisena Facebookista, toimikoot edelleen minulle kivoina fandom-kanavina ja ajantuhlausmekanismeina. Ovat toimineet ihan hyvin ilman FB:n läsnäoloa ennenkin, ja toimivat edelleen.

3) Käytän surutta uutta Subscribe-ominaisuutta puhdistamaan FB-seinäni turhista asioista. Pakko siis sittenkin myös jossain kohtaa nostaa hattua tämänkin päivityksen ansioille. Ennen ne ihmiset, joiden asioista en välttämättä jaksanut olla perillä, enkä halunnut jakaa heille kaikkea tietoa omasta elämästäni, olivat FB:n termistöllä jonkinsortin ali-ihmisiä, rajattuja tapauksia, joilla ei ollut potentiaalia minun täydelle huomiolleni. Aika arvelluttavaa. Nykyään on helpompaa vain päättää, että minä luen vain niiden ihmisten päivityksiä, jotka oletusarvona kiinnostavat. Jos unohdan hetkeksi jonkin tyypin olemassaolon, ja totean että "no mennäänpäs pitkästä aikaa tsekkaamaan hänen kuulumiset", Facebook ei ole ansainnut ryöpytystä tämän unohduksen takia. Palvelua on kiva manipuloida toimimaan enemmänkin normaalin kanssakäymisen säännöillä kuin päinvastoin. En minä joka päivä ennen FB:tä varmastikaan soittanut 400 ihmisille ja kysynyt heiltä mitä heille kuuluu. Ja tässäkin FB:n käytön esimerkissä ollaan vielä kaukana normaalista kanssakäymisestä. Aika sfääreissä ollaan.

4) Teen sosiaalisen testin, ja kutsun ihmisiä tupareihini ja synttäreilleni puhelimitse, niinkuin ensisijaisesti. Aion myös rekrytä muuttoapua ensi viikonlopuksi ilman FB:tä. Jos minulla ei ole vieraaksi haluamani ihmisen puhelinnumeroa, tai en näe häntä niin usein jossain luonnostaan että tieto tälle välittyisi ilman FB:n ihmeulottuvuutta.. niin onpahan siinä sitten pohdittavaa. Kysyn ehkä chatissa hänen puhelinnumeroaan! Todennäköisesti tällaisiakin ihmisiä voi olla muutama, koska niin pitkälti jotkut ihmiset pyörivät ympäristössämme ja antavat meille paljon keskusteltavaa, pohdittavaa ja sitä oikeaa sisältöä elämäämme, vaikka se ympäristö olisikin "vain" virtuaalinen. Huomasitteko muuten, että sanoin sosiaaliseksi testiksi tilannetta, jossa kutsun ihmisiä luokseni puhelimella? Hämmentävää.. ja jumpe kun alkaa pää sattumaan tämmösiä pohtiessani.

Kylläpäs on tyhjä olo. Viimeistelen tämän aivopierun kuitenkin asiaan kuuluvalla tavalla. Linkitän tämän pohdinnan faseen, ja sitten tällai cross-referencenä kehun täälläkin uutta Wilcon albumia, joka on viikkojen tehokuuntelunkin jälkeen ihan yhtä kova kuin ennenkin. Älkää uskoko eetterin haukkumasanoja, timanttia se on, TIMANTTIA! (Lähde: Mun FB-status)

Kuva #1 #2

You know what to do Spotify!

Spotify on kokenut perustavanlaatuisen muutoksen. En tiedä millä sen selittää - onko integroinnista LAST.fm:n kanssa jotain konkreettista hyötyä, onko soittolistojen sisältö otettu hyötykäyttöön vaiko ihan vain tarjonta ja järkiperäinen mainonta parantunut laadullisesti?Joskus vielä noin vuosi sitten naureskelu "What's New"-mainosten sisällöstä oli tuttu juttu. Siellä pyöri ties mitä 60-luvun klassikon uusia kokoelmia tai parhaimmillaankin sitä viimeisintä radiopoppia. Tämä Spotifyn radion käyttökelvottomuuteen rinnastettuna johti siihen, että palvelun ainoa tarkoitus oli olla välittäjä. Uusien levyjen arvostelut luettiin jostain muualta, ja sitä kautta tiesi mitä etsiä, mihin tutustua ja mihin ihastua. Spotify ei tarjonnut muuta kuin tyhjän paletin, joka piti täyttää muualta tulleella inspiraatiolla.

Mutta mitä silmäni näkevätkään nyt! Olen löytänyt monenmonta uutta hyvää albumia lähiviikkoina ja -kuukausina ihan vain siten, että katselen mitä Spotify minulle etusivullaan tarjoaa. Tuttuja bändejä, joilta on ilmestynyt uusia levyjä, uusia sinkkuja, uutta kaikkea. Bändejä, joiden nimet kyllä sanovat jotain mutta joita en tunnusta koskaan kuunnelleeni. Nyt ne ovat siinä niin, ja miksipä en antaisi mahdollisuutta yhdellä klikkauksella. Lopputulos?

Yuksek. Yuksekin uusi albumi ei olisi päätynyt tehosoittooni normaalisti siksi, että edellinen oli niin nopeasti kulutettu puhki. Suorastaan tympeän nopeasti ahmin yhden levyn noin parissa viikossa ja sen ensijännitys ei vain koskaan enää palannut. Mutta! Uuden levyn kappale "On a Train" on ihan uskomattoman tarttuva, jotenkin vielä osuvampi kuin edellisen albumin "Extraball", joka sai innostumaan siitä edellisestä albumista. Silti tietty sinkkubiisitakertuminen edelleen tuottajasta maistuu läpi. Mutta ehkä lähestyn tällä kertaa Yuksekiä realistisemmin, enkä koita tehoturruttamisella upottaa Living on the Edge of Timea. Jota mulle lahjakkaasti tarjoiltiin "What's New"-osiossa. Tänne päin!

Stephen Malkmus & The Jicks. Voi että, kun en ole koskaan elänyt mitään Pavement-vaihetta. Sama juttu Sonic Youthin ja Pixiesin kanssa. Jonkinlainen peruuttamaton tyylivirhe kun nämä klassikot eivät vain ole koskettaneet tarpeeksi, että väittäisin tietäväni yhtyeiden taustoista yhtään mitään. Silti Popmattersissa tämä Malkmusin viimeisin albumi ylistettiin aika korkealle. "Riippumatta siitä mitä kaikkea mahdollista Malkmus tähän asti on tehnyt, tämä levy on uutta ja mielenkiintoista häneltä", luin jotain tähän malliin, ja mietin että hyvä, ehkä meikäläinen kehtaa lähteä tähän kyytiin hetkeksi ja annan Stephen-sedän taas istuttaa minut tuolilleni takas ja korvat hörölle. Ja sieltähän se mokoma albumi, Mirror Traffic, löytyi ensimmäisenä kun Spotify naamaani ponnahti noin tunti pari tämän päätöksen jälkeen. Etusivulla. Rihanna vierestä. Kuuntelujonoon hop!

Bombay Bicycle Club. Hauskaa ja näppärää brittiläistä pop-musiikkia. Kuvaus sopii ehkä noin miljoonaan bändiin. Silti todella moni tuttava on hehkuttanut bändiä vuosien saatossa, ja minä se vaan nyökytän päätäni parin biisikierroksen verran ja unohdan sen taas. Ei ole vielä mitään tiettyä täkyä, perimmäistä olemusta, joka saisi minut takertumaan näihin tyyppeihin. Sama ongelma taitaa olla myös Two Door Cinema Clubin ja esimerkiksi Cold War Kidsin kanssa, enkä tiedä johtuuko se bändien samankaltaisuudesta vaiko mistä. Jos olisin musiikkikriitikko ja kuuntelisin musiikkia vielä samanlaisella rutiininomaisella innolla kuin ennen (paradoksi?), osaisin vastata, mutta ei ole enää minun ongelmani. Mutta näiltä tosiaan tuli uusi albumi ilmoille, ja tällä kertaa jäi jotenkin pysähtyneempi fiilis, mieleeni vaikuttuneempi fiilis, kuin ennen BBC:n äärell. Kiitos kuuluu toki Spotifylle siitä, että työnsi tämänkin nimen taas mieleeni. Enkä muuten nähnyt missään RSS-feedissäni pressiä uudesta albumista! Musiikkikriitikoiden roolin syrjäyttäminen? Check.

The Head and the Heart. Tämä oli jonkinsortin iso juttu vappua edeltäneellä viikolla Seattlessa. Levykauppojen uutuus-hyllyt tulvivat levyä, jonka kannessa pällisteli lampaanpäinen tyyppi joku naikkonen kainalossa, ja bändin nimikin tuli vastaan, ja olin että mjaah mikäs siinä. Siinä vaiheessa olin tosin innostunut vain The Cave Singersiin, hullaantuneena ihana Johnin live-keikasta, ja ihmettelin edelleen Kellarissa-nimistä tuottajanaikkosta Vancouverin jäljiltä. Miten voi olla tämmönen suomalaistaustainen elektronaikkonen päätymässä indie-lehtien sivuille Kanadassa, samalla kun kukaan Suomessa ei käsittääkseni puhunut hänestä mitään? Lammaspää unohtui. Vaikka kuuntelinkin albumia jopa ihan kokonaisen yhden kerran ja olihan se ihan hyvä.

Mutta sitten tuttavani kuukausia myöhemmin heitti Facebookkinsa seinälle hehkutusta uudesta yhtyeestä, ja hei! Siellähän se oli taas, lampaan pää! Ja yhden klikkauksen päässä tuo albumi oli taas. Ja siitä alkoi tehokuuntelu, ja pohdin, että olisinkohan tutustunut tähän yhtyeeseen ihan vain tätäkin kautta? Juuri edellisellä viikolla sama kaveri hehkutti tasan samaa esitystä Flow'n jäljiltä, joten tuskinpa tätä makujen yhteväisyyttä olisi voinut jättää huomioitta ja olla antamatta mahdollisuutta. Nyt ehkä Seattlessa käväisy ehkä hiukan vain kiihdytti tutustumistani siihen kunnolla. Eli sillä saralla se matka ei edes lopulta vaikuttanut löytöön mitenkään. You don't have to go to the source anymore. Hämmentävää. Mutta ai kun hyvää!

---

Ja muuten, suosittelen teille lopuksi vielä erästä kirjaa ihan täysillä! Sain viimein luettua sen yhden itselleni sallimani kirjatuliaisen Seattlesta, ja loppua kohden sitä ei vain voinut laskea käsistä. Vaikka kappaleformaatti olisikin ihan hyvin sen sallinut, kyseessä kun ei ollut mikään dekkari cliffhangereiden kera. Lyhyenä saatteena tämä kysymys: Mikä yhdistää Neutral Milk Hotelia, Spoonia, The Arcade Firea ja The Magnetic Fieldsiä?

Kirja kertoo aivan alusta alkaen tarinan levy-yhtiöstä, joka on nykyään aika monen valveutuneen musiikinkuuntelijan tietoisuudessa ihan Suomessakin saakka. Yhtiö kuitenkin aloitti vaatimattomasti yhden pikkukaupungin bändin basistin makuuhuoneesta ja vain siksi, että tyypit saisivat levittää tuttavapiirinsä musiikin ilosanomaa ympäri maata. Levy-yhtiön nimi oli ja on Merge Records. Omassa levyhyllyssäni heiltä on varmaankin noin kymmenkunta mestariteosta. Jotenkin hellyttävää lukea kirjaa, jonka lukuisissa kuvissa levy-yhtiön perustajat pakkaavat levyjä jonkun kämpän lattialla, jollain sivulla kun taas vilahtaa pienenpieni kynäntynkä jolla on pidetty kirjanpitoa. Ja tarinat ovat lukuisia, värikkäitä ja äärimmäisen mielenkiintoisia. Bändikaverit, suurten levy-yhtiöiden mogulit, managerit, nykyiset suuret rock-tähdet, kaikki avaavat sanaisen arkkunsa, ja tarinan kaari on aivan mahtava. Siistiä! DIY go go!