Thursday, December 16, 2010

All is Silent, All is Well

Siirrellessäni CD-levyjäni ja DVD-levyjäni hyllykaupalla muuttolaatikkoihin, havahduin siihen kuinka vähän musiikkia olen ostanut tänä vuonna. Aivan yksittäistapauksia lukuunottamatta kaikki on tuttua ja turvallista ja vanhaa. Vanhaa myös siinä mielessä, että esimerkiksi kaikkien aikojen suosikkibändien katalogit ovat kiinnostaneet levykaupoissa enemmän kuin ennen. Ehkä tämä on ähkyä? Kykyä olla innostumatta aivan jokaisesta uudesta tuttavuudesta piireissä ja Top-listoilla, kun aika paljon kaikkea on kuultu jo ennenkin?


Balmorhea (kuva)

Ehkä yksi poikkeus on kuitenkin tehtävä - jotain uutta ja virkistävää on löytynyt. Ei listan aineisiksi, vaan erillismaininnakseen. Koska Balmorheaa on vähän vaikea iskeä mihinkään tiettyyn kastiin sen mukaan, millaisilla soittimilla se on soiteltu, tai mihin sillä pyritään. Tärkeintä on se, että tässä tapauksessa musiikki on kaunista, monivivahteista, ja satunnaisesta sekavuudestaan ja hektisyydestään huolimatta aina rauhoittava kokemus. Balmorhea lasketaan LastFM:n tag-valinnoissa eniten post-rockiksi, mutta rokkia heistä en saa tekemälläkään. Toisaalla bändin kerrotaan olevan minimalistinen ja instrumentaali-vetoinen, jonka voisi ehkä hyväksyäkin, mutta jotenkin nämä kuvaukset eivät osu vielä kohdalleen. Instrumentteja nyt on kenellä tahansa, ja minimalistisuus on täysin suhteellista. Ovatko sello, piano ja viulut jotenkin pienieleisempiä kuin särökitara? Junttaava bassolinja, jos mikä, on riisuttua taidetta.

Balmorhea on kotoisin Austinista, Texasista, vaikka he kuulostavat enemmän pohjoisten leveyspiirien tuotokselta. Ei siinä etteikö musiikki olisi lämmintä, mutta jotenkin kappaleet kajahtavat jostain kaukaa kajona, eikä intiimisyys ole koskaan läheisyyttä vaan kaipuuta. Aurora borealis -alueilta tai kapeilta Lissabonin kaduilta, joissa sinua ei katsota kuin turistia silloin kun olet tuntematon. Käyttäytyminen on joiden mielestä siis ihan terveellisen varautunutta. Smalltalkin taustalle tämä ei sovi.

Jos jonkinsortin vertauskohde on löydettävä, menkööt "klassisen" musiikin piiriin. Hildur Gudnadottirin ja Ludovico Einaudin kastiin. Vaikka jostain kumman syystä, siinä missä kyseiset taiteilijat tekevät surullisen kaunista ja joskus myös hyvin synkkää musiikkia, loistaa Balmorhea valoa. Kun laitan tätä soimaan, en vetäydy itsekseni yksin asuntooni siksi, koska ulkona on niin kylmää, vaan koska sisällä on niin lämmintä. Eikä sellaisella sikarihuonemaisen elitistisellä tavalla, jossa ulkona ei olla vain koska siellä ei ole tarjolla yhtä miellyttävää vaihtoehtoa. Musiikista itsestään huokuu arvokkuutta ja arvoa.

Olen muuttamassa ensimmäistä kertaa 4 vuoteen pienestä kämpästäni pois, ja seinät ovat jo paljaat julisteista, ja muuttolaatikot odottavat lopullista lähtöään. Astiat ovat tiskaamatta, koska siitä ei ole enää paluuta takaisin hyllyihin. Kaikki tutut pinnat odottavat kylmän kliinistä pesemistä ja puunaamista, koska pian tämä ei ole enää kotini.

Balmorhea tekee kuitenkin tästäkin vielä kodin.

Balmorhea - Truth (mp3)


Tuesday, December 7, 2010

The Dark Is Rising


Se lähestyy.

Elämäni on vienyt minut mennessään tänä syksynä.
Kevät tulee jatkumaan samaa rataa.
Kuvassa on mukana uusia ihmisiä, uusia paikkoja.
Otan ensin kiinni ratista itsekin.
Ja kerron sitten minne mennään.

Monday, June 7, 2010

Meininki maanantaisen muikea


Absynthe Minded

Pitkästä aikaa on tullut vastaan bändi, joka vakuuttaa, eikä kuitenkaan ole kai tällä hetkellä missään ylimaallisessa nosteessa. Jotenkin alkukesän teema on ollut itselläni se, että pääsen kaikkiin "itsestäänselviin" isoihin nimiin kiinni, esimerkiksi tähän pitkään hehkutettuun Mumford & Sonssiin tai vaikkapa juuri Hot Chippiin. Absynthe Minded on siinä mielessä huonossa paikassa, että se tekee aika harmitonta rokkia, eikä välttämättä aiheuta kovinkaan suuria tunteita. Toisaalta sen myös voi ottaa sillä tavalla, että sen ei luulisi haittaavan ketään olemassaolollaan. Mutta jotenkin kesäpäivien saatoksi tällainen on vain parhaimmillaan. Se soljuu, se laittaa hymyilemään, se ei vaadi sinulta liikaa, että tykästyt siihen, ja annat sen päätyä päähäsi rullaamaan.

Absynthe Minded on belgialainen "jazz-rock" yhtye, josta löytyy monenlaisia yhteneväisyyksiä - jos siirryt heidän myspace-sivulleen kuuntelemaan ensimmäistä sinkkua Envoi uudelta 2009 julkaistulta albumilta, ihmettelet miksi tämä on All Along the Watchtower.. eiku hups, ei olekaan coveri, vaan oma biisi. Itseasiassa bändi kuulostaa välillä yllättävän paljon "esikuvilta". Välillä Maroon 5, välillä Spoon, välillä The Long Winters.. ja hyvin mielenkiintoisesti, kaverini mukaan laulaja Bert Ostyn kuulostaa hiukan Anthony Kiedisiltä. Mutta varsinkin albumilla There Is Nothing tämä ei haittaa lainkaan, koska meininki on niin letkeää ja tarttuvaa. Parhaat päältä kustakin vaikutteesta ja mukaan se "jokin" oma sävähdyksensä, niin kyllä se toimii. Taitaa olla tämän kesän teemabändi ainakin toukokuun lopun perusteella, kesäkuun alkusoinnuilla. Näihin tunnelmiin!


Kuva #1

Wednesday, June 2, 2010

Purify this summer, purify my mind

Festarikesä löytiin tänään aikalailla lukkoon, kun viivästyksen jälkeen Flow julkaisi erilliskonserttinsa lisänimet - ja kas kummaa, LCD Soundsystemin keikalle tulikin juuri sellainen "mikä tahansa ok bändi", jota toivoin kaveriksi jo etukäteen kesän lempikeikaksi fiilistelemäni illan täytteeksi. Festarikesä näyttänee siis tältä:


28.6. - Arcade Fire Senaatintorilla

Aivan loistava konsepti laittaa tällainen suuren tunteen indie-nimi soittamaan mahdollisesti Suomen tyylikkäimpään ulkokeikkapaikkaan kansalle. Jos oikein muistan, niin bändin lavaa on suunniteltu rakennettavan kasvot kirkkoa päin, joten tyypeiltä voi olettaa aikamoista hehkutusta ja laittavan itsensä täysillä likoon, niin ainutlaatuinen tilaisuus ekasta Suomen keikasta varmasti tulee heillekin. En ole vielä edes ehtinyt kuunnella uutta albumia, vaikka moneen otteeseen jota onkin netissä hehkuteltu ja mainostettu. Pian voisi olla sen aik- itseasiassa, soittelenpas tähän blogin kirjoittelun kaveriksi kivasti!

11.7. - Ruisrockin sunnuntai

En muista milloin olisi sattunut niin hyvä tuuri, että aivan jok'ikinen bändi kolmen päivän festareilla olisi sattunut yhdelle samalle päivälle soittamaan. Ruissi on kuin minulle tehty, koska mukana on niin sitä "tyypillistä" rock-tarjontaa, ja samalla ne kaikki isot nimet jotka kiinnostavat. Ennen kaikkea lähden katsomaan hurmaavaa Regina Spektoria, jonka livenä näkemistä olen odottanut siitä asti kun näin neidin vetävän biisin Us Conan O'Brienin vieraana. Odotettu onkin, sillä sen jälkeen on ehtinyt tulla parikin albumia!

Muita kohokohtia tulee olemaan aika mielenkiintoinen festarinimi Belle & Sebastian, klassinen Ruissiveto Flogging Molly circle pitteineen, itselleni suoraan sanottuna tuntematon mutta paljonpuhuttu Midlake, ja kerran jo nähty mutta erityisestikin siitä syystä loistavaa keikkaa ounasteleva Florence and the Machine, joka oli viime vuoden Way Out Wetin parhaita vetoja. Oman huumoriarvonsa antavat Vesa-Matti Loiri ja Popeda samana iltana - mikäli yhtään ennustan, niin kevään myötä jo pikkuhiljaa haudattu turkulaisen teekkarien (ja muidenkin?) jäätävä "Niin hyvää puuta"-vitsi tulee kaikumaan taas. Absurdia. Ainiin, ja yllätyskiinnitys Slash Turussa on myös aika pirun absurdia - pakko mennä tiiraamaan sen hiuksia.

11.8. Flow Festivalin erilliskonsertti

Kuten arvata saattaa, hehkutan tätä maasta taivaisiin. Kun sai tietää, että LCD Soundsystem tulee Suomeen keikalle, jotenkin jo salaa asennoitui siihen, että ulkomaille ei tänä vuonna tarvitse mennä, kyllä Flow hoitaa kummiskin kotiinpäin. Chemical Brothers on sarjassamme "suuret nimet joista en tiedä tarpeeksi", joten diskografiaan pitää perehtyä aika hartaudella ennen H-hetkeä. Silti en olisi keksinyt mitään hienompaa elektronisen musiikin kiinnitystä itsekään LCD:n kaveriksi, ellei daftipunkkia lasketa, ja eihän sitä tietenkään lasketa.... no, joskus vielä! Ja tuskin 11. elokuuta sitä harmittelen, ettei oo tullut nähtyä sitä livenä, veikkaanp!

14.-16.8. Flow Festival

Ihan erikseen mainittava, vaikka pitkän Stadiviikon enteet onkin havaittavissa Flow-viikon takia. Pahoin näyttää siltä, että kolmen päivän kallis lippu lähtee keinolla tai toisella ostoon, koska niin lahjakkaasti on hajautettu kiinnostavat nimet pitkin viikonloppua. Perjantailta odotan eniten, koska kolmikko Four Tet - Aeroplane - Ricardo Villalobos tuntuu siltä, ettei sillä voi vain mitenkään epäonnistua. Villa Nah alkupaloiksi. Lauantaina tiedossa on todella paljon odoteltu M.I.A., jonka rinnalla kaikki muut sen päivän esiintyjät kalpenevat, vaikka Diplo kovin kampoihin laittaakin. Sunnuntai on ehkä se "vaikein" päivä, koska Girlsin lisäksi mitään semmoista ehdotonta must-see-juttua ei ole. Mutta ehkäpä Marina and the Diamonds ja The xx todistavat pohdintani turhiksi. Ja koko viikonlopun puolesta puhuu se, että kyllähän sitä nyt joka kesä joku festari on koitettava alusta loppuun!

--

Loppujen lopuksi vuodesta 2010 on tullut ihan yllättäen parhaita festarikesiä mies muistiin - Provinssissa on hyviä nimiä mutta ei itseäni kiinnostavia. Ilosaaren Dj Shadow ja Bad Religion olisi todella kovia muuten, mutta eivät ihan matkan arvoisia pelkästään ilman suurta lössiä. Siis jo edellä mainittujen lisäksi Suomi tarjoaa muutakin.

Oikeastaan ainoa asia, mikä jäi hampaankoloon, oli Pearl Jam. Ja se, että bändi ei suostu tulemaan Puolaa lähemmäksi Skandinaaviaa. Hetken pohdin mielessäni lähtöä Gdynian Open'er festivaaleille mutta jotenkin seuran rekrytoiminen vain jäi. Paikalla olisi ollut Pearl Jamin lisäksi myös 2manydjs sellainen nimi jota Suomeen ei tule, ja joka maistuisi. Samoin Portugalissa on Optimus Alive -niminen tapahtuma, jonka esiintyjälista on jotain taivaallisinta: Pearl Jam, LCD, Calvin Harris, Tiga, Way Out Westissä väliin jäänyt Crookers.. mutta toisaalta. En valita. Lähden sukulais-lomalle Lissaboniin jo parin viikon päästä, joten taitaa jäädä lopulta siihen ulkomailla pyöriminen tältä kesältä.

Ellei sitten Öllesummer Tallinnassa saa tekemään ekstempore-reissu 14.-17.7. maan rajojen ulkopuolelle. 30 eurolla festaripassi käteen, ja paikalla olisi Scissor Sisters, Calvin Harris ja kasa ihan outoja eestiläisiä nimiä. Ja toki HIM, perus-HIM. Saas nähä! Who's with me?! :D

Kuvat #1 #2 #3 #4

Tuesday, June 1, 2010

Girl girl girl



Euroviisuista on jo kulunut monta päivää, joten suurin huuma on jo ohi. Ei enää aiheeseen liittyviä status updateja, ei ennakointeja ja suuria analyysejä koko juhlasta, koska juhla on jo mennyttä ja jäljelle ovat jääneet vain muistikuvat biiseistä.. vai.. onko? Kuka näitä enää tässä vaiheessa muistaa?

Minua huvittaa suuresti, että jo nyt on suurin osa viisuista unohtunut pois muistista, varsinkin ne joissa ei mitään erityistä ulkomusikaalista hauskuutta/erityisyyttä ole tukemassa esitystä. Armenialainen kaksimetrinen amatsoni ei hevillä unohdu, mutta hänen biisinsä kylläkin. Voittaja-Lenan söpö lava-habitus ja hauska aksentti jäivät kyllä mieleen, vaikka itse biisistä ei niitä kauhean tehokkaita koukkuja löydykään, perusrallatuksena kuitenkin ihan pätevä. Kreikkalainen Opa! toivottavasti unohtuu mahdollisimman pian, samoin kaamean tylsä Irlannin edustaja, ja Tanskan sanoinkuvaamaton plagiaatti-potpuri, johon oli saatu upotettua Ricky Martinin ja Christinan Aguileran duetto, taustoiksi The Policen Every Breath You Take ja kertsiksi ABBA:n The Winner Takes It All. Aikamoinen "catch them all"-tehtävä koko viisu.


"Okei, on se ihan söpö. I dig tattooed chicks."

Viisuissa oli tasan. Yksi. Poikkeus. Semi-finaaliesityksestä lähtien olin myyty Romanian nerokkaalle poppirallatukselle, ja finaaliin mentäessä uskoin loppuun asti, että tällä mennään pitkälle - kolmas tila sieltä tulikin. Hävitty ei huonoille, vaikka Turkin emobändin nimi (maNga, örgh) saakin kananlihalle. Ovi ja Paula Seding laulavat yksinkertaisesti tulella leikkimisestä, ja tietyllä tavalla tutuista elementeistä on vain saatu pirun toimiva kokonaisuus viisulavalle. Kuvaavaa on, että promo-video oli kuraa, ja semi-finaaliesitys niin ylivertainen, ettei edes finaalissa pystytty menemään over the top. Perusbiitti on elektronista kikkailua pianoin ja toi aluksi mieleen jopa Chromeon näppärät ja kirkkaat biitit, uskomatonta mutta totta. Duon välinen kemia välittyy esiintymisessä todella hyvin, ja kertosäe on ilmava eikä sullottuu liikaa täyteen turhuuksia, vaikka tyyli onkin hyvin erilainen kuin A-osassa. C-osan korkean äänialan hehkuttelu Paulalta vaati aluksi sulattelua, mutta jopa siihenkin tottui lopulta.

Oih, Romania. Bandwagonissa, toivottavasti ensi vuonna tulee yhtä hyvä biisi ja se vie koko potin. Ehdottomasti Lordinjälkeisen viisuilun huippukohtia, yhdessä vuoden 2007 Ranskan Les Fatals Picardsin biisin ja viime vuoden hauskan Bosnia-Hertzegovinan punakonefiilistelyn kanssa. Enjoy! (Ps. suosittelen siis todellakin tätä semifinaaliesitystä yli kaikkien muiden, vaikka Spotifystäkin löytyy!)



Kuvat #1 #2

Saturday, May 29, 2010

Kahlitse itsesi, vapauta itsesi



Sukkulointi Turun ja Paimion välillä kostautui niin, että päädyin elämään tätä viikkoa hyvin tyhjin käsin, ilman sen kummempaa tekemistä. Tenttiin lukemisen, tylsistymisen ja Rondo FM:n löytämisen lisäksi olen löytänyt myös pitkästä aikaa kirjat. Luin viimein Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuun loppuun, lähes vuoden odottelun jälkeen. Jotenkin vaikuttavaa, että muistin siitä huolimatta kirjan ensimmäiset 50 sivua kuin eilispäivältä kun siihen nyt tartuin, ja lopulta imin koko tekstin alusta loppuun. Muistan, kuinka joskus joku opettajani mainitsi Hessestä sen, että hänen kirjansa pitää lukea ennenkuin aikuistuu. Muuten niistä ei saa kaikkea irti - mutta olen jotenkin eri mieltä. Edelleenkin, näistä vain yksinkertaisesti oppii, itsestään ja ympäröivästä maailmastaan. Diippiä. Tämä oli vasta toinen lukemani häneltä. Pitää kiirehtiä seuraavien kanssa. Kenties Lasihelmipeli, tuo namedroppausten yleinen kohde.

Kenties maailman suurin rike on muuten ehkä se, että virtuaalitodellisuus, kiireen kulttuuri ja ihmisen pirstoutuminen vie liian helposti luontaisen kyvyn tarttua kirjaan. Varsinkin silloin, kun joutuu työkseen niitä lukemaan, ihan pakottavasta tarpeesta. Eipä siihen verrattuna se RSS-syötteen teksti ole yhtään sen sutjakkaampaa tai tärkeämpää. Päivänpoliittiset uutisaiheet muuttuvat viikkojen ja kuukausien myötä, smalltalk on kertakäyttöistä ajanvietettä, mutta suuret kirjalliset elämykset jäävät mieleen ikiajoiksi. Muistan edelleen Demiania lukiessani kokeneeni tunteet, vaikka sisältö onkin jo unohtunut lähes täysin. Veikkaan Kultasuun kohdalla käyvän aivan samoin. Järjestelinkin kirjahyllyäni kesää varten - yksi hylly pitää sisällään kaikki ne mielenkiintoiset, vielä lukemattomat teokset, jotka odottavat vain minun kärsivällisyyttäni. Eivät mitään muuta. Olen itselleni sen velkaa. Tällä hetkellä nokkimisjärjestys on seuraava:

My Wicked Wicked Ways - Errol Flynnin itsensä kirjoittama kirja itsestään, jota luen paraikaa. Sittemmin tuli huomattua nettilähteiden myötä, että aikalailla hän on puhunut palturia menneisyydestään. Sinäänsä tästä ei kuitenkaan ole mitään haittaa, koska legendat nyt vain sattuvat kiinnostamaan, ja milloin totuus on tarua ihmeellisempää.. no, tarua ei vain ole pystytty paisuttelemaan tarpeeksi vakuuttavasti? Ihme kyllä, jotenkin silloin tällöin päänpudistelua aiheuttamat Errolin kertomukset, jotka räikeimmin lyövät yli, opettavat miehestä eniten. Juurettoman, hedonistisen ja oman elämänsä legendaa elävän oppitunti.

The Player of Games - Iain Banksin scifi-romaani, jonka sain joululahjaksi ystävältäni. Vaikka kirjan nimi kieron huumorintajun omaavien korvissa on huvittava, oletan kyllä sisällön olevan aika.. haastavaa. En ole mikään hyvä tieteisrompsujen lukija, koska takana ei ole yhtään Philip K. Dickiä, Douglas Adamsiakin reilu yksi kirja. Ehkä pakottamalla pääsen sisälle tähänkin..

A Russian Journal - John Steinbeckin yhdessä Robert Capan kanssa tekemä matka USSR:n pelottavaan maailmaan on päätynyt kirjan sivuille. Alunperin kuulin tästä kun juttelin Capan elämänkerrasta kaverien kanssa, ja tästä sitten vinkattiin. Kumman kauan tämäkin on yöpöydälläni odottanut sopivaa hetkeä. Ehkäpä pitäisi asennoitua toisin - mielenkiintoista kirjaa varten hetki kuin hetki pitääkin muokata kunnioittamaan kirjallisuutta. Vähän kuin urheilu, syöminen ja muutkin luonnolliset tarpeet.

Ja tämän jälkeen on hyvä siirtyä kirjahyllyn ääreen. Tämä kaikki siis vain yöpöydän sopukoista. Ja kaveriksi Hot Chip – bändi, jota en ole koskaan muistanut kuuntelevani, ja jonka yhtään biisiä en ulkomuistista osannut sanoa. Kunnes tuli tämä biisi. Ai kun herttis.


Kuva #1

Saturday, May 15, 2010

Summertime baby

Hommat alkaa olemaan paketissa. Maanantaina on suuri tentti ja sitä vielä tänään ja huomenna ressataan. Torstaina on filosofiaa, sitten on pari rästijuttua. Mutta sitten on siinä, ja olen valmis kesään!



Tässä voin mainita viimein pari asiaa ihan niinkuin kesän kunniaksi: Sain tuossa kuukausi sitten tietää, että lähden keväällä 2011 vaihtoon Kanadaan, University of Northern British Columbiaan (UNBC) opiskelemaan kaikkea pohjoisista opinnoista valtio-oppiin ja kansainvälisiin opintoihin. Paikkana on piskuinen 70 000 asukkaan Prince Georgen kaupunki, joka sattui yksinkertaisesti tarjoamaan kaikkea sitä mitä haluan. Sitä ympäröi uskomaton luonto, ja aikavyöhyke ja provinssi on oikea jopa Vancouver Canucksin fanittamiseen! Tulen varmasti kys. kaupungissa käymään niin usein kuin vain pystyn. Olen tuolla keväällä ja palaan kesäksi takaisin - mikäli en jää mantereelle vielä kesätöihinkin, aika näyttää. Ja syksyllä sitten takaisin graduryhmään Turkuun. Hommat skulaa! Tämän lisäksi vielä lähden kesäkuussa juhlistamaan kandiani Portugaliin perhelomalle viikoksi. Minulla ei ole mitään ennakko-oletuksia Lissabonin kaupungista, mutta ei myöskään yhtään tenttikirjoja joihin siellä pakenisin. Ei, siellä ei paeta mitään, ollaan vain!



Kesäisen ja iloisen kruunaa illalla roimeat synttäribileet, joita varten kaverini Eetu ja hänen kaverinsa varasivat vanhan kasarmirakennuksen jossa on pihalla grilli, mukana menossa on toki boolia, 100 ihmistä josta ehkä puolet jo tuttuja entuudestaan, livemusaa ja kolme DJ:tä, joista minä pahnanpohjimmaisena. En ole ehtinyt järjestökiireiltään soittelemaan lainkaan, joten olen kyllä aika täpinöissäni. Tekisin suunnitelluista biiseistäni Spotify-listaa, ellei olisi niin outoa biisejä että eivät sieltä löydy. Päivän teema on aurinko silmissä, lämpö iholla, hyvä fiilis. Näillä mennään!





Friday, May 7, 2010

Perjantain pienet


Yksi saavutus: Kandidaatin tutkielma palautettu!

Aiheena oli suomalaisen diplomatian ja ennen kaikkea asekauppa- ja lainanottotunnustelujen eteneminen Washingtonissa vuoden 1939 alussa - aikana jolloin toinen suuri Maailmansota ei ollut vielä mikään itsestäänselviö. Alunperin työn inspiraationa toimi yksi Poliittisen historian peruskurssin essee, jota varten keräsin valtavasti lähdemateriaalia ja esimerkiksi yhden äärimmäisen mielenkiintoisen amerikkalaisen gradun Talvisodan aikaisesta Washingtonista. Kiinnostuin valtavasti muutenkin Suomen lähettiläs Hjalmar J. Procopén teoista itse talvisodan kynnyksellä ja sen aikana, ja loppu oli historiaa. Procopésta oltiin jo tehty gradu, ja aihepiiri tietenkin on ihan läpikotaisin tutkittu, mutta onnistuin mielestäni oikeuttamaan tutkimukseni hyvin. Tosin yksi Hannu Rautkallion omaa tyhmyttäni unohtama teos oli tuhota koko tutkielmani.. onneksi löysin sen jo niin myöhään, että perääntyä ei enää kannattanut ja sain homman pakettiin kunnialla. Rakenteesta tosin tuli hiukan palautetta ja se varmaan arvosanaa laskee aikalailla.. mutta minkäs teet, priorisoin kevään ajankäyttöni ihan itse ja voin siihen nähden olla ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Ja parasta kaikessa - muistan kuinka jo ala-asteikäisenä poikana lueskelin Talvisodan kroniikkaa ja pohdin, miksi ihmeessä Jenkit tyhmät eivät auttaneet Suomea ja rahdanneet tänne pyssyjä ja lentsikoita, mokomat! Ja nyt saatoin VTK-tutkielmassani vastata tähän pikkupojan esittämään kysymykseen. Jee!

---


Yksi facepalm: "Spellcheck on turhuutta"

"In one of the most dizzying half-hours in stock market history, the Dow plunged nearly 1,000 points before paring those losses—all apparently due to a trader error. According to multiple sources, a trader entered a "b" for billion instead of an "m" for million in a trade possibly involving Procter & Gamble." (CNBC)
Itsellehän tuli tuon kandin kanssa arvioinnin aikana facepalmailtua muutamien korjaamattomien typojen äärellä. Mutta tämä kaveri on varmaan ottanut oman kirjoitusvirheensä himpun verran raskaammin. (Kuvan lähde: NY Suns; vaikka kyseinen kaveri jotain varmasti tunaroikin, ei hän ole jutussa esiintyvä kaveri.)

---

Yksi ajatuksia herättävä video: Television.

Television is a drug. from Beth Fulton on Vimeo.

---


Yksi äijjä: Eddie Chapman

Agentti ZIGZAG oli 2. Maailmansodan aikainen kaksoisagentti, todellinen oman elämänsä intiaani. Hänen elämänsä oli hienoa playboy-meininkiä - snobimaisesti elellyt Eddie räjäytteli työkseen kassakaappeja, kunnes poliisi sai hänet kiinni Jerseyn saarella huolimatta kuuleman mukaan teatraalisista pakoyrityksistä huolimatta, ja laittoi hänet poseen. Kun saksalaiset miehittivät saaren ja sitä kautta Chapman päätyi heidän käsiinsä, hänet nähtiin ideaalina vakoojana taustansa takia. Hänet koulutettiin ja heitettiin laskuvarjolla takaisin kotimaahansa, jossa hän kuitenkin samantien ilmiantoi itsensä ja lopulta ryhtyi Brittien kaksoisagentiksi.

Saksalaiset halusivat, että Chapman tuhoaisi de Havillandin Mosquito-lentokoneita tekevän tehtaan, ja luotiin täydellinen huijaus, jossa luotiin teennäisesti valtava räjähdys tehtailla, vanerista tehdyt teko-koneet lentelivät palasina ilmaan, ja niin saksalaiset kuin itse tehtaan työntekijätkin ottivat teon täydestä. "Pisteenä iin päälle" Saksaan palanneelle Chapmanille myönnettiin ainoana brittinä Rautaristi, ja hänet passitettiinkin siitä eteenpäin ensin Osloon lopulta kouluttamaan lisää saksalaisia vakoojia, ja lopulta takaisin Britteihin välittämään (vääristettyä) tietoa V1-pommien tuhotöistä.

Kaiken tämän lisäksi miehellä oli aikamoinen rakkauselämä - nimittäin sodan aikana hänellä oli rakas sekä natsi-Saksan miehittämässä Norjassa että kotona Briteissä, joita molempia sikäläinen valtiovalta tuki Chapmanin aseman takia. Sitten vielä sodan päätyttyä tyyppi dumppasi molemmat naiset ja meni jonkun aikaisemman naistuttavansa kanssa naimisiin. Sodan jälkeen hän sortui myös useasti rikoksiin, mutta oli sodanaikaisten tekojensa ja tietojensa takia aika tiukasti valtiovallan kanssa kytköksissä, eikä juurikaan joutunut teoistaan edesvastuuseen.. kaiken lisäksi mies asui Irlannissa linnassa, kertoo Wikipedia.

Mulla onkin vain yksi kysymys - kuka tätä kaveria näyttelisi parhaiten Hollywood-leffassa? Jude Law kenties? Ewan MacGregor? Jompikumpi Fiennesin veljeksistä? Sen leffan haluaisin kyllä nähdä, mein gott! Lähteet: Wikipedia, MI5)

---


Yksi hauska keksintö: Gorillalasit!

Eräässä eläintarhassa joku nainen oli tuijottanut gorillaa liian läheltä liian kauan, ja tämä oli hermostunut niin, että repi naisen mukaansa ja antoi tälle selkäsaunan. Nyt samainen puisto jakelee kävijöille laseja, joilla ehkä pystytään välttämään moiset tuijotus-onnettomuudet. Toimivat muuten varmasti myös baarissa hyvin ehkäisynä litsareilla miehillä, jotka eivät ole oppineet silmäkulmasta katselun jaloa taitoa. (Lähde: Gurney Journey.)

---

Yksi mielenkiintoinen paikka: Kotšegarka.

"Vallattu klubi Kotšegarka eli Pannuhuone sijaitsee entisen suomalaisen teatterin kellarikerroksessa. Se on viipurilaisten muusikoiden, taiteilijoiden ja muuten vain vaihtoehtoihmisten tyyssija."

"Ruokalista on halpa, täyttävä ja toimii vedenkeittimen varassa. Eurolla saa valmisjauheesta perunamuusin tai keiton nuudelipaketista, jolla on venäjäksi vähemmän mairitteleva nimi pummipussi."

"Kaupunginhallinto on pitkään yrittänyt häätää pannuhuonelaisia keskustan maisemia pilaamasta. Viime vuonna se uhkasi nostaa klubin vuokran kaksinkertaiseksi. Baarin tulevaisuus on yhä epäselvä." (HS)

Tulee mieleen ihan rakkaat osakuntamme, mutta Venäjällä. Jännää! En ole muutenkaan koskaan käynyt Viipurissa koskaan ja sinne joskus olisi tarkoitus suunnata. Toivottavasti paikka on silloin vielä pystyssä..

---


Yksi musiikkilöytö: The Divine Comedy

Koskaan ennen ole oikein sydämessäni löytänyt skotlantilaiseksi mieltämääni "tweepoppia". Nuo bändit kuulostavat edelleenkin korviini aina niin kovin itsekeskeisiltä ja särähtävät ilkeästi korvaan. Vain Camera Obscuran My Maudlin Career on ollut tässä suhteessa poikkeus. En ole tästä syystä tutustunut koskaan kunnolla The Divine Comedyyn.. vaikka bändi onkin Irlannista, opin vasta taannoin. Eikä kyllä mitenkään rinnastettavissa muutenkaan ärsyttävään itsekeskeiseen näpräilyyn. Äänimaailmat on eloisia, mielenkiintoisia ja suarastaan raikkaita, sanon ma!

Bändi julkaisee juuri lähipäivinä uuden albuminsa Bang Goes The Knighthood, kertoi minulle Katosblogi, ja koska uuden albumin sinkku At the Indie Disco kuulosti niin pirun näsäviisaalta, niin pakkohan se oli kuunnella. Ja herranjestas on iskee kuin sata salamaa. Jollain kierolla tavalla tämä kertoo juuri Turun Dynamosta, ja epäilemättä myös minkä tahansa muunkin skene-klubin perusmenosta. Jollain yhdistin heti The Wombatsin Let's Dance to Joy Division -biisiin, vaikka meininki onkin paljon letkeämpi. Aika herttainen, suorastaan, että ei edes koko ajan ajattele meininkiä ironisesti.



Tästä innostuneena kuuntelin muutenkin hiukan enemmän The Divine Comedyn tuotantoa, ja kunhan pääsin ekan albumin räävittömästä keskeneräisyydestä ja monotonisuudesta yli, toinen albumi Liberator on iskenyt todella lujaa.. kuuntelen aina kaikkien bändien diskografiat alusta alkaen jos kyseessä on pitempään soitellut yhtye. Ja nyt vaikuttaa hyvältä, todella hyvältä, ja innolla voikin siirtyä seuraavan albumin pariin, kunhan tästä olen saanut tarpeekseni. Tässä uuden sinkun kaveriksi tuon albumin eka sinkku The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Mainiota!

Wednesday, April 21, 2010

Pau!



Ennen yöllistä pakerrustani, tekee mieli hehkuttaa hiukan bändiä nimeltä Kiki Pau. Olin tuossa juuri heidän keikallaan, joka ei itse keikkana ollut mitenkään loistava, mutta kyseinen bändi nyt vain toimi kuin sata salamaa. Bändi-ilta oli erään nimeltämainitsemattoman ainejärjestön järkkäämää.. ja en nyt jaksa sanoa muuta kuin, että luuli kuin olisi ollut jossain hautajaisissa. Niin jäätävää rokkipoliisipönötystä ja staattisuutta oli siinä yleisön eturivissäkin, että välillä mietti.. miksi maksoitte itsenne sisään katsomaan tätä bändiä? Mahdollisesti syy olikin, että kyseessä oli vain skene-pätevyyden harjoittelukerta Flow'n julkaistun esiintyjälistan kunniaksi tai jotain. Sigh.

Mutta Kiki Pau itse. Monille varmasti tuttu nimi, minullekin tätä keikkaa ennen. Bändi julkaisee Johanna Kustannuksella, joka on kuitenkin koti sellaisille iki-ihanuuksille kuin UB ja Regina, joten siinä mielessä luottamus kohdillaan. Tosin viimeksi, kun olen saapunut keikalle tietämättä enempää bändiä kuin että kyseessä on "just niinku parasta suomalaista juuri nyt", niin olen pettynyt. Kiki Pau on periaatteessa.. pop-rokkia. Ei mitään enempää, eikä sen vähempääkään, ja biisintekijöinä kaverit ovat kyllä hakoja. Uusin albumi White Mountain on todella päteviä hittejä täynnä, ja tänään jopa vanhemmat biisit, joista en ole ikinä kuullutkaan, toimivat ensikuulemalla. Se vaatii oikeasti tosi paljon. Hyvä meininki pelkistetyillä välineillä, ilman mitään turhia kikkailuita. Välillä keikan aikana tuli mieleen jostain syystä Steely Dan, välillä Wilco.. eikä välttämättä sen takia että kuulostaisivat samoilta (eivät!), mutta sen tunnelmansa puolesta.. ei huono.

Koska youtubessa on niin vähän mitään heiltä, niin tässä teille saatiksi, armahat, albumin 1. biisi - An Old Song.

Monday, April 19, 2010

Kitarat kertovat

Aurinko sen kun porottaa. Kun deadline lähestyy lähestymistään, tarvitaan kovia aseita auttamaan pulassa. Ei mitään hyssyttelyä, vaan ronskia rokkia. Blood Red Shoes toimii tähän tarkoitukseen. En tiedä näitä flavour-of-the-month-hommia oikein vuoden 2010 osalta, mutta en näe mitään syytä miksi tämä bändi ei voisi olla muutakin. Jotenkin homma tiivistyy siihen, että en voi yleensä sietää bändejä, joiden bassotaustat on yksinkertaisia, mitäänsanomattomia, taustalle sulautuvia ilman, että kitarariffit pitävät tahdin yllä. Tästä syystä esimerkiksi Bloc Party on niin lähellä sydäntä, ja mielestäni arkkityyppinen huono brittipoppi on täysi kys. bändin vastakohta. Mutta tässä brighton'laisessa pumpussa on kaksi jäsentä - Steven Ansell laulaa ja rumpaloi, Laura-Mary Carter laulaa ja kitaroi. Missä basso?! En tiedä, mutta minua ei edes kiinnosta.

Meininki on mielenkiintoista. Äänimaailmat lähtevät jo hiukan kauemmas ajassa taaksepäin. Säröä piisaa ilman että homma lähtee punkkeiluksi, ja tahti pysyy tiiviinä koko ajan, biisit mielenkiintoisina, laulajien äänet sopivat toisiinsa kuin paita & peppu. Oi kyllä, tää bändi varmasti jää alitajuntaan hetkeksi. Kuunnelkaa ehdottomasti ainakin tuo "Don't Ask", joka minutkin alunperin nappasi mukaan bändwägöniin!




Kaveriksi tähän sopii myös vanhempi tapaus. Kuuntelen tällä hetkellä Pearl Jamia paljon, ja sitä ennen tutustuin entisten jamilaisten bändiin Mother Love Bone ensimmäistä kertaa. Loistava parin euron löytö - One Tree Hillin soundtrack (ha!) - tutustutti grunge-biisiin, joka ylittää eeppisyydessään kaikki muut grunge-biisit. Bändin solisti Andrew Hill kuoli aikoinaan läpimurtoalbumin aikoihin, ja koskaan ei voidakaan tietää, mihin hänen johdollaan grunge olisi ajautunut. Pearl Jam antaa osviittaa tottakai tästä jollain tasolla, mutta jotkut asiat silti eivät koskaan ratkea. Niitä voi vain pohtia, kukin omissa pienissä päissään.

Saturday, April 17, 2010

It's coming along, you can feel it in the air! *sneeze*

Hui!

Edellisestä päivityksestä on puolitoista kuukautta. Ja valitettavasti usein ihan syystä. Näin vapun lähestyessä olen huomannut kuinka hektistä elämä voi olla, kun siihen ympätään mukaan pari järjestöä joista toinen toimimattomuutensa vie henkisiä voimavaroja, yhdet 85-vuotisjuhlat joita varten kerätään parin tonnin budjetti, 50-60 opintopisteen kevätsuunnitelma, joissa mukana kandiseminaari.. ja sitten vielä elämä. Ja blogi. Kuinka ikävää onkaan siirtää mieluisaa kirjoitushommaa to-do-listalla aina sieltä päältä pohjalle kun seuraava deadline tulee tosiasiaksi. Tällä hetkellä olen ihan kunnon ns. hiatus-moodissa, että saan ensi viikon perjantaihin mennessä kandini kuntoon.. jonka jälkeen seuraa pitävät toukokuun alun lukuisat tentit. No mutta! Ei turhaa synkistelyä, koska kesä on jo ovella..

Ohessa niitä juttuja, jotka symboloivat juuri tällä hetkellä tapahtuvaa. Rauhallisuus ei ole ehkä vielä se juttu, koska kaikenlainen indie-pimputus lukemisen ja kirjoittamisen yhteyteen ei ole koskaan sopinut. Siihen vain tuudittu liikaa. Joten sen sijaan energiaa antavat iloiset, ronskit ja yhden biisin kohdalla jopa kornit elementit. Kuka sanoi, ettei pop voisi tarkoitusperistään huolimatta olla vain ihan pirun nokkelaa?





Dj's From Mars ovat kunnostautuneet mash-uppien puolella todella mallikkaasti - heidän myspacensa on täynnä hänen diskografiaansa youtube-linkkien kera. Alun perin tutustuin heihin ihan jäätävän hauskan Metallica-Lady Gaga -revittelyn takia, mutta jotenkin tämä räppibiisin parantelu on vielä suurempi ansio. Vihaan sitä alkuperäistä (tai vähintään asennoidun "ihansama"-tavalla) mutta tässä vain on sitä jotain, heidän versiossaan.




Example on sellainen nimi, josta en tiedä mitään. Enkä ole selvittämässä ellei siihen jotain uutta syytä viriäkään. Alunperin tämä biisi löytyi blogien kautta sellaisena hittituotteena, jonka kimppuun jokainen remiksaaja iski hampaat irvessä. Mutta musta tässä alkuperäisessä versiossa on vain sitä "jotain". Vähän samanlainen suhde kuin Calvin Harrisin I'm not alone-biisin, joka kyllä on pirun hyvä, ja muutkin sen myöntävät, mutta silti sitä ei ihan heti ensimmäiseksi tule laitettua soimaan tanssilattiallekkaan. Mutta tästä vain tulee niin hyvä fiilis, ettei mitään rajaa. Ehdotonta Uittamon aurinkorantojen odottamisen tunnelmaa. Soinee myös osakunnan tanssilattialla, mikäli dj-nakki napsahtaa!



Tähän sekavuuteen on hyvä päättää. Mitä käy, kun selailee Canucksien lätkäfoorumeilla ja jengi kommentoi youtuben hauskaa tekstitys-palvelua, joka tuottaa ihan uskomattoman tyhmiä lausahduksia? Joku tokaisee, että kuulostaa ihan tältä videolta.. ja voilá! Mä vain jotenkin hullaannuin tähän fiilikseen ensikuulemalta. Laulaja on Adriano Celentano joskus 60-70-luvulta, joka ilveilee amerikkalaiselle pop-musiikille gibberish-tyyliin. Videon nimi jo tässä tapauksessa kertoo pelin hengen - sillä kyllähän amerikanenglanti tuolta hiukan kuulostaa, vaikkei siitä selkoa saakkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta tsekatkaa mitkä koreografiat. Uuh.

Ei tältä sanomalta tuu muuta mieleen. Mä lähden tästä baanalle taas, kouluttautumaan JV:ksi jalitsupeleihin, jatkamaan kandia, elämään kiireistä huhtikuuta. Kun vain jossain välissä uskallan ja kehtaan, heitän tänne jotain kesän festarifiilistelyistäni ja mahdollisesti kanadalaisista jutuista.. syy siihen selviää sitten, jotkut jopa tietää jo nytkin. :)

Monday, March 1, 2010

Puolustusvoitto kiireestä

Kaikkien näiden kuukausien lumi on muuttunut harmaaksi rännäksi. Yliopistossa on menossaan perioditauko ja siksi myös tenttejä tursuaa joka tuutista. Tekemistä piisaa, vielä aurinko ei aivan pilkistä piristämään ahkeraa taapertajaa. Ei kuulosta hyvältä, eihän?

Kuitenkin kiitos musiikin, tästäkin voi selvitä. Vaikka kävinkin viime lauantaina ihastelemassa kolmevuotiasta Hitto!a elektromeiningein, kuitenkin lähiviikkojen musiikki on ollut lähinnä toista ääripäätä - rauhoittavaa, hiljaista, zen'mäisen viileää tuudittautumista. Musiikki on välillä pakotie, ja liiallinen fiilistely voikin viedä kauas pois todellisuudesta. Joskus sekin on vain tarpeen.. ainakin itse pakenen aina tiettyjen biisien taakse karkuun ankeita maanantai-aamuja.








.. ja, ihan aiheeseen kuulumatta, pakko nostaa hattua yliopistoväen lakkovaroitukselle. En voi sanoa muuta kuin että jo oli aikakin. Kun mikään ei toimi, kaikki niin sanotusti valuu alaspäin. Humanitas ry:n hallituksessa istuminen ei ole ollut koskaan niin uuvuttavaa kuin tänä vuonna, vaikka tällä kertaa sihteerinä pitäisi paljon helpompaa kuin esimerkiksi kopona konsortio-hullutteluissa 2007. Tiedekuntajärjestön ei pitäisi joutua kokoustamaan kerran viikossa ylipitkästi - systeemissä on nyt perustavanlaatuisesti vikaa.

Tuesday, February 16, 2010

Tiedostava Youtube-paraati

Mulla on se paha tapa, että jätän hyviä muistamisen arvoisia youtube-videoita selaimeeni kökkimään, ja sitten unohdan ne sinne viemään konetehoja. Nyt on aika taas vähän purkaa hyviä löytöjä!



Olen historian opiskelija ja harrastelija, joten tämä kyllä iski nauruhermoon. Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mitäänsanomaton mutta tunnistettava poppibiisi sekä Perustajaisien mytologia? Huumoria, jota akateeminen arvostaa! Jotkut kommentoivat youtube-linkin keskustelussa sitä, miksi mukana ei ole vakavia aiheita, vaikkapa orjuutta. Voi notta, hiukkasen sitä hymyä kehiin nyt sentään, hieno idea, sanoisin heille.



Ranskalaiset on tuottaneet ja ohjanneet tällaisen John Carpenteria kunnioittavan lyhkärin "Zombie Zombie", joka on tehty vanhoilla G.I. Joe -nukeilla ja ihan pettämättömällä tyylitajulla. Muistan sen, kun joskus Justice kertoi käyttäneensä juuri vanhoja kauhuleffa-musiikkeja sample-pohjanaan. Jotenkin tästä näkee taas sen, kuinka synkkää ranskalainen musiikki onkin parhaimmillaan. Suorastaan ghastly!



Awwww. Bzlbrltszfgh! ♥
Menkööt kipulääkityksen piikkiin koirafiilistelyt. Ja sen, että harmittelin eilen sitä, kun vaihdossa olleiden kaverieni koira pyöri pitkästä aikaa osakunnalla ja se pelkäsi kävelykeppiäni :(. Loukkasin jalkani maanantain kunniaksi kun.. potkaisin seinään ärtymyksestä. Ei välillä mene vahvasti.

Kaksi ensimmäistä videota on muuten löytynyt Likecoolin kautta. Suosittelen lisäämään vakiluetteloihinne - paljon kaikkea mielenkiintoista aina. Tänäänkin sieltä löytyi esimerkiksi video, jossa kaksi muovikassillista appelsiineja valjastettiin iPhonen lataamiseen. Meinasin tehdä jonkinsortin kommenttia tästä, ja mainita nälkäänäkevät kehitysmaan lapset sekä Apple-pelleily.. mutta nääh. Olkoot tämä postaus lämminhenkinen laskiaisen kunniaksi. Nyt kepit kantoon, haalarit niskaan ja Tähtitorninmäelle katselemaan hassuja kelkkoja! Kaikille siis riehakasta talvipäivää, pyörikää siellä lumessa ja kastakaa sukkanne eteisessä, kunhan varmistatte ensin että on kuivat vaihtarit. :)

Monday, February 15, 2010

Your services are no longer needed, Hugh Grant.

Jännää on ilmassa. Tammikuun uusvuosi-projektit onnistuivat lopulta oikein hyvin, ja jotenkin ihmeen kaupalla koko kuussa söin aivan poikkeuksitta lukuunottamatta enemmän kasviksia kuin ennen, vältin punaista lihaa (miinus 4 poikkeus ruoka-annosta) ja suosin paljon papuja ja kalaa. Kofeiinin ja alkoholin käyttö oli myös minimaalista. Ja nyt kun nämä kuukausipohjaiset uurastukset ovat ohi, on koko helmikuun alku ollut kunnon tarpomista. Dediksiä, uupumusta niin järjestötöistä kuin bileistäkin, mitä ihmettä! Kaiken logiikan mukaan tammikuukin oli kuitenkin aika kiireinen ja tekemistä täynnä, joten vaikuttaa siltä, että on parasta siirtyä takaisin "panostusta vaativiin" ruokatottumuksiin. Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan, ei sitä välillä edes tiedostanut.

Kiireestä huolimatta pari leffaa on tullut katsottua. Ja Finnkino senkun tarjoaa lisää mielenkiintoisia juttuja koko ajan.. Princess Mononoke tulee viimein teatteriin Suomessa! Harmi vain että kyseessä on yksi niitä harvoja anime-pätkiä, joiden englanninkielinen ääniraita on mielestäni alkuperäistä parempi. Prinssi Ashitaka kuulostaa 12-vuotiaalta astmaatikolta japaniksi, ja paljon vakuuttavammalta Billy Crudupin äänellä. No, ehkäpä en valita, koska Miyazakia on aina hienoa nähdä kaikesta huolimatta isolta kankaalta. Ja ennen jo hehkuttamistani pätkistäni Nine senkun lähenee ensi-iltapäivänsä kanssa, kuten myös The Men Who Stare At Goats. Kriitikkotuttu kehui pressi-ennakossaan nähneensä Ninen ihan taivaisiin, joten hyvää odotellessa..! Myös Shutter Island vakuuttaa, ollakseen DiCaprio-Scorcese-yhteistyö; kyseisten herrojen nimet jotenkin uuvuttavat minut nykyään apatiaan pelkästään ne toteamalla, mutta tästä on jostain syystä hyvät täpinät odottamassa. Siitä huolimatta, että The Departed oli mielestäni huonoimpia palkittuja leffoja aikoihin.

Sunshine Cleaning (2008, Dir. Christine Jeffs)
"Rikkinäisten ihmisten löytöretki järkevyyteen" 7/10

Sunshine Cleaning iski silmääni jostain syystä, jota en oikeasti muista. Kohtuullisia arvosteluita ja Sundance-maininta. Aihepiiri oli minulle tuntematon ennen katsomista, mutta Amy Adamsin nimi toisaalta houkutteli katsomaan, millainen karisma kaksinkertaisella oscar-ehdokkaalla oikein on. Todella hyvä, ottaen huomioon kuinka vähän sisältöä tässä elokuvassa on, ja kuinka hyvin se toimii.

Adams näyttelee ihan hyvännäköistä ja leppoisaa yksinhuoltajaäitiä Rose Lorkowskia, joka tsemppaa itsensä siivoustöihin joka aamu positiivisilla mantroilla ja pärjää niin ja näin. Kulissien takana homma ei juurikaan toimi, koska poika on luonteeltaan oikukas ja vaatisi erityishuolta yksityiskoulussa, perheen pikkusisko vaatii lähes yhtä paljon huolta kuin poikakin, loistava Alan Arkin on isänä epävakaa idealisti suurine ideoineen jotka tuntuvat aina hajoavan käsiin, ja salasuhde aviossa olevan miehen kanssa murtaa Rosea sisältä hiljaa. Pojan tarve siirtyä yksityiskouluun synnyttää yltyneen rahantarpeen ja Rose kokeilee kykyjään hyvin omituisessa työssä hetken mielijohteesta - hän perustaa siskonsa Norahin (Emily Blunt) kanssa firman, joka siivoaa rikospaikkojen ja muiden ikävien tilanteiden jälkiä. Verta, suolenpätkiä ja sen sellaista. Pirteä Rose päättää yrityksen nimeksi Sunshine Cleaning, ja siitä se homma lähtee.

Homma etenee selkeästi. Hyvin sanalla "peppy" kuvattava Rose iskostuu tarinan myötä silmiemme edessä kauniista kasvosta ahkeraksi uurtajaksi, joka haluaisi vain tuntea olevansa arvostettu ihminen ja onnistunut äiti. Yritystä häneltä ei ainakaan puutu, ja lopulta hänessä on vain liikaa hyviä piirteitä, jotta hän ei ansaitsisi muuta kuin jotain oikeasti hyvää. Likaisen firman kautta syntyy tilanteissa, joissa myös Norah löytää itselleen mielijohteen, joka johdattaa häntä kohti aikuisuutta ja pohtimaan sitä, miksi hän luonteeltaan niin ajelehtiva kuin on. Samalla kaiken tämän aikana perheen isä lähtee myös touhuun mukana sivuhahmona, jonka toilailuja ehkä hiukan naiivimpi elokuva katsoisi hyvällä, mutta oikeassa maailmassa häntä viedään kuin kalaa narussa. Sunshine Cleaning kertoo loogisen tarinan ihmisistä, joille välillä käy hyvin ja välillä huonosti. Idealisti ei pärjää, mutta raa'alla työnteolla hänkin saattaa itselleen hetken lohdun, ja toivon paremmista olosuhteista.

Sinäänsä elokuvalla on sydän kohdallaan, ja se toimii kasvukertomuksena working (poor) girlille. Ja tarinan lopuksi jokainen oppii itsestään jotain uutta. Elokuvassa ei ole lopulta mitään vikaa, vaikka se ei tunneskaalassaa ihan taivaisiin ylläkkään. Tarpeeksi särmää siinä on kuitenkin ollakseen toimiva feelgood-leffa, joka ei saa siirappia valumaan korvista. Amy Adams on myös tämän perusteella oikeasti hyvä näyttelijä. Tähän mennessä pidin häntä vain jonkinsortin Disney-prinsessa-näyttelijänä. Onneksi väärinkäsitykset voi korjata.


Up in the Air (2009, Dir. Jason Reitman)
"Kyynisen maailman empaattinen opetusvideo" 9/10

Up in the Air oli ennen kaikkea spontaani valinta. Itseasiassa en tiennyt siitä mitään ennenkuin hetkeä ennen yhtäkkistä vapaa-iltaa hyvässä seurassa tuttavani kehui leffaa parhaaksi mitä oli tänä vuonna nähnyt. Samainen ihminen on suositellut minulle jo vuosia hyviä 70-luvun kaahailuleffoja, joihin en ole osannut tarttua. Olin hänen sinnikkyydelleen ja hyvälle maulleen velkaa sen verran, että tein valintani. Luulin pitkään, että kyseessä oli se animaatioleffa, jonka julisteessa oli vanha setähahmo leijumassa ilmapalloilla! Se oli Up, ja voi olla että tämä lentää ihan omissa maailmoissaan siihen verrattuna. Heh, heh.

George Clooneyn Ryan Bingham on hyvin itsetietoinen hahmo ruudulla. Mies erottaa duunikseen ihmisiä, ja tekee sen kyllä hyvin. Eri asia on se, miten hänen 300+ vuotuista lentopäivää ja matkalaukkuelämäntyyliinsä vaikuttaa hänen elämänlaatuunsa. Pintapuolisesti hyvin smooth mies löytää itsestään parannettavaa ja säröjä, kun Anna Kendrickin näyttelemä uusi tulokas, modernin potkimiskulttuurin uraraketti astuu kuvioihin. Bingham joutuu näyttämään tälle alan temppuja ja realiteetteja, ja lopulta hän sortuu itse kyseenalaistamaan sitä, millaiseksi koko kulttuuri on hänet tehnyt. Miehenä, joka ei ole koskaan kotona. Tai jolla ei oikeasti ole kotia.

Leffassa on komediaotteensa lisäksi harvinaisen syvällinen sanoma siitä, millaisia ongelmia nykyinen hektinen elämäntyyli aiheuttaa ihmisille. Riippumatta siitä, ovatko se sinut sen kanssa tai eivät. Huomaa kuitenkin, että tekijä on sama kuin Junolla, koska lämminhenkisyys, tuo kuuluisa lämminhenkisyys säilyy kaiken aikaa toiminnassa mukana, vaikka sympaattisuutta saa välillä ehtiä elokuvan ihmisistä aika pitkään. Vaan kyllä se sieltä pinnan alta löytyy kun vähän rapsuttaa. Ja sit ei käy hyvin. Kylmä maailma, kuiteskin! Eijohelbboo.

Ps. kävin myös katsomassa kavereiden kanssa Avio-Onnea Morganien tapaan, kun ilmaislipulla pääsi. On muuten surkein elokuva miesmuistiin, ristin merkkiä eteenpäin Castle Rockiin päin, mitä kauheetaa, hyi hyi! Myötähäpeällisiä vitsejä, Hugh Grant näyttelemässä väsähtynyttä Hugh Grantia.. leffaseura oli tietenkin mitä parhainta.. jotain vain kertoo, että teatterin mukavin hetki oli hymähtää kun kaverin popcornit valahti pitkin salia vahingossa. Enkä ole edes sillain edes vahingoniloinen ihminen, toisinkuin taustavoimat tuon pätkän takana.

Kuvat #1 #2

Friday, January 22, 2010

Levy-yhtiöitä yli muiden, onko heitä?


Oma vastaukseni kysymykseen postauksen otsikkossa on - en tiedä. Hämmennyn tietyllä tavalla siitä, kuinka tietyt erityisen uskottavilta kuulostavat levy-yhtiöt niin usein saavat ihmisiä faneikseen, jotka sitten vannovat yli kaiken näiden tuotteiden nimeen. Tietenkin joiden rooli musiikkiteollisuudessa on erityisen suuri, mutta en vain näe sitä palvomisen kulttuuria itselläni. Lukuunottamatta Johanna Kustannusta, joka yllättäen UB-kytköksensä takia on minulle niin tuttu, todella harva lafka on jättänyt minulle erityistä muistijälkeä, pysyvää lupausta laadusta. Joskus elektro-innoissani tutut nimet toistuvat tuottajatiedoissa, mutta jotenkin en vain voi luottaa siihen, että jonkun organisaation alla kuteva mikä-tahansa-bändi olisi vain sen maininnan takia ehdoton must-see. Kerran vein levykauppa Kaneen vaihdossa vanhoja cd:itä ja myyjä tarttui kiinnostuneena Sage Francisin levyyn, koska sen tuottaja taisi olla Epitaph - punk-levyistään kuuluisa lafka, ja punkkari kysyi mistä on oikein kyse. Kun kerroin Sagen laulavan "punk-henkistä" räppiä, joka mielestäni sopi lafkalle, sain vastaukseksi vain silmienpyörittelyä ja kielteisen vastauksen. Että siinä tässä se nähtiin, ei kaikkia voi aina miellyttää!


Yksi levy-yhtiö on tästä huolimatta toistunut musiikkivalinnoissani lähiaikoina todella paljon. Barsuk Records, Seattle, WA. Ei sano ehkä kauheasti mitään, mutta jostain syystä juuri minulle rakkaimmat, vähemmän tunnetut bändit tulevat usein juuri Barsukin uumenista. Barsukin kuuluisin bändi lienee Death Cab for Cutie, joka on tarpeeksi söpöä ja näppärää tullakseen kuuluisaksi ja kuuluisien sarjojen ja leffojen soundtrackeille, radiosoittoakin kestävää. Mutta DCFB on kaikkea muuta kuin lempibändini heiltä (vaikkei olekaan huono!), koska yllättävän moni muukin rehdisti mielenkiintoinen bändi on heidän siipiensä alla.

Barsukin hehkutus tuli nyt erityisesti mieleen sen takia, koska kun kävin Tukholmassa kuukausi sitten ja tuhlasin vaivaisia rahojani levykaupoissa, tarttui mukaani viimein, pitkien etsintöjen jälkeen, The Long Wintersin levy Putting the Days to Bed, jota en ollut koskaan ollut nähnyt Suomen levyhyllyissä, tai sitten en vain osannut sitä edes etsiä. The Long Winters on juuri sellaista rokkia, jota ei kehtaa vakavalla naamalla kutsua miksikään muuksi kuin rokiksi. Ei ole mukana stadion-vivahteita, ei liikoja äänimaailmakikkailuita. Kitara, bändi, laulaja, toimivia kappaleita hyvin sanoituksin. Jos sanalla nondescript olisi positiivisempi sävy, voisi sitä vaikka sanoa nondescript rockiksi. Barsuk kuvailee sitä guitar popiksi, mutta tiedä näistä, kyllä mulle nämä tyypit revittää ihan tarpeeksi ollakseen muuta kuin poppia, ainakin roimeampaa se on kuin kuollut söpöläisen taksi. Samaan vaikeasti kuvailtavaan kategoriaan menee itseasiassa myös toinen kolmesta lempibändistäni Barsukilla - Nada Surf! Jenkeissä itseasiassa ihan pitkän linjan suosiossa ollut yhtye, jota jostain syystä ei kuule Suomessa juuri koskaan. Power poppia, jotkut sanoo?



The Long Winters - Teaspoon (mp3)

Samoista Tukholman levykaupoista ostin myös Viva Vocen levyn, ja sekin on mokoma Barsukin tuottamaa, kun nyt tarkemmin selailin tätä postausta varten katalogia. Aliarvostettu kitara-ja-mies-virtuoosi John Vanderslice on myös heiltä kysyisin. Kyseessä on ehkä Sufjan Stevensin lisäksi se toinen mies, jota voisin mennä katsomaan lähes minne vaan, jos rahatilanteeni sallisi. Koskettavampaa tunteitteni tulkkia en ole vielä löytänyt. Muita maininnan arvoisia Barsuk-kiinnityksiä ovat tasaisen varma ja viihdyttävä Rilo Kiley ja tunnelmoiva, joskus hartaampaakin kuuntelua minulta vielä vaativa Starlight Mints. Itseasiassa katalogi on täynnä sellaisia nimiä, joita en myönnä kuuntelevani mutta jotka ovat yhdistyneet mielessäni positiivisiin tunteisiin. Ehkä barsuk rock on siis minulle omiaan? Voisin ehkä lanseerata moisen termin käyttöön, jos olisin jossain töissä levykaupassa ja saisin höpistä näitä omiani enemmänkin, ken tietää.. mutta tutkikaa ihmeessä lafkan sivuja, siellä on paljon mp3:sia kuunneltavaksi, ja ehkä Barsukilta löytyy juuri sinullekin jotain erityisen mielenkiintoista. :)



Lisäksi. Minulla on iloisia uutisia niin itselleni kuin teille, jotka ehkä muistatte taannoisen hehkutukseni kanadalaisesta kantri-laulaja Kathleen Edwardsista. Kathleen nimittäin on tekemässä yhteistyötä The Long Wintersin johtomiehen John Roderickin kanssa. Lähitulevaisuudessa maailma on siis uuden The Long Wintersin albumin lisäksi myös yhtä hyvin mielenkiintoista proggista rikkaampi!

Lähteet: Paste Magazine
Kuvat
#1 #2 #3 #4

Thursday, January 21, 2010

The Arms of Someone Else

Uudenvuoden lupauksia on tullut tehtyä, mutta kaikenlaiset massiiviset proggikset, joihin liittyy ruoka/juoma/uni tuntuu aina epäonnistuvan jollain tavalla, ellei nipistä samalla elämänlaadustaan jonkin verran. Alkoholittomuus säilyi 2 viikkoa ja jatkuu nykyään ja siitä olen tyytyväinen. Kahvikuppiin (ja kofeiiniin ylipäätään) olen tarttunut tammikuun aikana kahtena aamuna, kiitos uuvuttavan yhdistyskauden alun, mutta tähänkin olen tyytyväinen. Unirytmini tasaantuu pikkuhiljaa mutta parannettavaa on edelleen. Mutta yksi asia mistä olen tyytyväinen, on livekeikat! Viime syksy oli niin surkeaa oman livekeikkailun kannalta, että vuosi 2010 on tarkoitus vetää tää virhe päälaelleen. Hyviä tuloksia jo nyt, mainioita elämyksiä. :)



Ensinnäkin Yakuzi Pato. Turkulainen bändi, soittaa instrumentaalista ja ennen kaikkea hauskaa musiikkia, joka tuo välillä mieleen 8-bittis-rokkibändihassuttelut ja välillä polveilee jollekin latino-chill-out-tunnelman ja Kaki Kingin äärilaitamille. Lähinnä livenä yllätti se, kuinka energinen koko poppoo oli ja sellainen herttainen tekemisen meininki huokui läpi kokoajan, vaikka koko homma voisi olla vaikka ihan serious business progeiluakin. Klubin keikalla vetelivät rokkia myös Beacon Street Radiants ja kuuluisampi Rubik, joista molemmilla oli ihan sana hallussa (nojaa) ja meininki kunnossa, mutta YP:n "lämpättyä" ei mikään heidän jälkeen oikein tuntunut miltään. Ja jos illan viimeinen biisi on Young Folks -coveri, niin ei paljon parempaa valintaa voi bilebändille tehdä. Plussaa myös siitä, että kaverit oli pukeutuneet sammakoksi, pesukarhuksi, teräsmieheksi ja porkkanaksi (!). Ja basisti-teräsmies oli kotoisin Preitilästä. Pelottavaa.





Toiseksi, eilen tuli istuskeltua Kukassa Kriek-lasin äärellä ja eteen lavalle ilmaantui kuin tyhjästä paras ilmaiskeikka ikinä. Niitä näitä väkertäneet soundcheckkaajat sulautuivat keskustan tunnelmallisimman baarin yleisöön pikkuisella lavallaan. Illan aloitti sympaattinen irlantilainen trubaduuri Declan De Barra. Mies ja kitara ja karmivan heleä ääni. Välillä tuntui kuin olisi kuullut miehen vaikeroivan itämaisen uskonnollisen huudon intensiiviteetillä, mutta aina välillä hän lennätti yleisöön sellaista lupsakkaa läppää, että unohti välillä olevansa jotenkin erityisen "yleisöä". Lahjakkaan monipuolisia lauluja, koko homma toimi äärimmäisen hyvin. Symppiksen matkaajan cd-pinotkin tipahteli jossain kohtaa iltaa lattialle ja jeesailin häntä nostellen niitä maasta, ja meinasi mokoma antaa siitä palkkioksi ensimmäisen albuminsa jonka ostin ihan vain siksi, että 3 eurolla ei voi loistavaa indie-artistia olla tukematta. Kehtaskin pyytää ottaa lahjoituksena vastaan. :)





Holmes oli illan toinen ja se alunperin paikalle houkuttanut bändi. Heiltä löytyy Declanin tapaan myspacen kautta koko edellinen albuminsa streamina kuunneltavana, joten tartuin ehdottomasti täkyyn sen takia, että tiesin jo etukäteen mitä sain - sielukasta kantri-henkistä lauleloa. Harmonikka ja sylikitara (?) toivat oman kivan lisänsä soundille . Sinäänsä tuo kuvaus ei vaikuta ketään vielä sellaisenaan, mutta jotenkin vain se "jälleenkuunteluarvo" huokuu joskus vahvemmin läpi kuin normaalisti. Ihan lepposaahan moni kantripoppis on mutta ne eivät jää millään tavalla muistiin pidemmäksi aikaa. Kuuntelin Wolves-albumin kerran läpi kotona ennen keikkaa edellispäivänä - ja muistin lähes kaikki biisit keikalla. It's good. First impressions last, ja niin edelleen. Hämmentävintä oli kuitenkin ehkä se että laulaja näytti ihan Jere Lehtiseltä. Tosin se kertoo ehkä enemmän minusta kuin mistään muusta.

Holmes - Storm from Blackstarfoundation on Vimeo.

---

Mitä tästä jäi käteen? Rahattomampi olo, kyllä, huoh. Mutta hintansa kaikella. Ja kyl huomaa että järjestö- ja opintokiireiden sekaan livemusiikki vaan tekee koko hommasta niin paljon kivempaa. Tältä päivältä peruuntui 4 tuntia luentoja, siitä kiitos ylipäätään blogin päivitykseen jääneelle ajalle. Tosin pian hypähdän taas luentosaliin pohtimaan tulevaisuuttani, ja illalla teen sitä. Onneksi huomenna on S-Osiksella livenä Taipuva Luotisuora ja Itkevä Tyttö, vaihtelua siihen normaaliin hevikaartiin. Taipuvaa on tullut fiilisteltyä muutenkin jo vuosia, ja nyt viimein odotukseni palkitaan, kun heidät on meille buukattu. Iloista!

Hyvää musiikkikevättä itse kullekin! Ulkona on kylmä mut livekeikalla lämpö tiivistyy napapiirilläkin, niin se vain on.

Kuvat #1 #2 #3

Sunday, January 10, 2010

Old time hockey!

Vuoden ensimmäinen postaus on hiukan yllättäen jääkiekkoaiheinen, vaikka olen pyrkinytkin pitämään tämän puolen minimissään. Niin kuriositeettimainen tämä urheilulaji tuntuu olevan kaveripiirissäni, vaikka se Suomen "perusoletusten" vastaista onkin. Mikä tämän rohkaisi? Viimeöinen ottelu Vancouver Canucksin ja Calgary Flamesin välillä. En ole aikoihin nähnyt niin vangitsevaa kamppailua, varsinkaan runkosarjatasolla! Viime pudotuspeleissä seurasin kovalla silmällä sekä St.Louisin kaatamista että Chicagolle murtumista, mutta viimeöinen oli niihin verrattuna todellinen pudotuspelimittelö, tosin nyt pelissä oli vain kunnia ja divisioonan kärkipaikka.

Nucksini hävisivät, mutta ottelu oli aivan uskomaton jokaisella mahdollisella tavalla koska:




1) Sekä Samuelssonin että Sedinien maalit olivat aivan uskomattomia.

2) Rypienin ja Brandon Prustin molemmat tappelut olivat todella tiukkoja.

3) Tuomarit olivat unohtaneet, ettei tämä ole enää dead puck era. Tasapuolisen surkeaa.

4) Dion Phaneuf on säälittävä kohkaaja. Puoli tusinaa non-callia häntä vastaan, pyh!

5) Kipper on niin tulessa, että onneksi on Suomen olympiajoukkuessakin.

6) Calgary Flames on liigan helpoin joukkue vihata, tyyliltään kuin tämän kauden Anaheim (Phaneuf = Pronger).

7) Jopa Wellwood rankaisi Flamesin sikailusta niittaamalla Giordanon seinään! Vaikea uskoa näin jälkeenpäin..

8) Lukowich toimitti paluuottelussaan Bourquen astraalitasoille omalla niitillään, uuh!

9) Joku yritti tuhota Kipperin silmät vihreällä laaserilla?!?

10) Fanien viha toisiaan kohtaan internetin keskustelupalstoilla = priceless.

11) Luongo puuttui Iginlan jäkättämiseen ja sai tämän huitaisemaan häntä. b

12) Tähän matsiin on loistava lopettaa yömatsien katsominen ja siirtymään ESPN360:n archive-palveluun, jonka kautta nämä voi katsoa milloin huvittaa, siis jopa ihmisten aikaan. :)

Tämän kaiken lisäksi, olen pelannut tylsyyttä ja tulevan viikon luentosumaa pakoillessani netissä triviaa, jossa kysellään 10 minuutissa liigan 200 eniten maaleja tehnyttä pelaajaa. Aika vaikea haaste sinäänsä, mutta olen luppoajalla oppinut aivan valtavasti lempilajini menneistä tähdistä. Esimerkkinä yksi tarina:
The incident occurred immediately at the end of a 1979 game in which the Bruins defeated the Rangers 4-3. A Ranger player tried to pick a fight with Bruin Al Secord after final buzzer. Their scuffle occurred along the boards where members of both teams joined in to break up the scuffle. Words were exchanged between the players and that seemed to be all at the time.

All hell broke loose when a fan took a stick and hit Bruin Stan Jonathan from above the glass. Jonathan's teammate Terry O'Reilly immediately jumped into the stands and went after the fan. Soon other Ranger fans got involved, this prompted the Bruins to join O'Reilly in the stands to fight.

Bruin Peter McNabb went after a fan. Mike Milbury who thought that McNabb was in trouble grabbed the fan by the leg and in the process pulled one of his shoes off. Milbury then proceeded to hit the fan with his own shoe. After getting his licks in Milbury threw the shoe onto the ice ensuring that the fan would walk home without a shoe.

It was a true display of one teammate helping out another. This was also the night where Milbury earned his nickname "Mad" Mike Milbury and this being one of the funniest moments in sports. (
Bleacher Report)
Voin vannoa, että tämän tarinan jälkeen muistan kyllä Peter McNabin, ja että kuka hän on miehiään!


---

Ja hei, seuraavassa päivityksessä hyvää musiikkia ensi viikolla! Ellei sitten yllättävä essee-deadline iske, ja homma veny ensi viikolle. Toodledoo!