Aurinko sen kun porottaa. Kun deadline lähestyy lähestymistään, tarvitaan kovia aseita auttamaan pulassa. Ei mitään hyssyttelyä, vaan ronskia rokkia. Blood Red Shoes toimii tähän tarkoitukseen. En tiedä näitä flavour-of-the-month-hommia oikein vuoden 2010 osalta, mutta en näe mitään syytä miksi tämä bändi ei voisi olla muutakin. Jotenkin homma tiivistyy siihen, että en voi yleensä sietää bändejä, joiden bassotaustat on yksinkertaisia, mitäänsanomattomia, taustalle sulautuvia ilman, että kitarariffit pitävät tahdin yllä. Tästä syystä esimerkiksi Bloc Party on niin lähellä sydäntä, ja mielestäni arkkityyppinen huono brittipoppi on täysi kys. bändin vastakohta. Mutta tässä brighton'laisessa pumpussa on kaksi jäsentä - Steven Ansell laulaa ja rumpaloi, Laura-Mary Carter laulaa ja kitaroi. Missä basso?! En tiedä, mutta minua ei edes kiinnosta.
Meininki on mielenkiintoista. Äänimaailmat lähtevät jo hiukan kauemmas ajassa taaksepäin. Säröä piisaa ilman että homma lähtee punkkeiluksi, ja tahti pysyy tiiviinä koko ajan, biisit mielenkiintoisina, laulajien äänet sopivat toisiinsa kuin paita & peppu. Oi kyllä, tää bändi varmasti jää alitajuntaan hetkeksi. Kuunnelkaa ehdottomasti ainakin tuo "Don't Ask", joka minutkin alunperin nappasi mukaan bändwägöniin!
Kaveriksi tähän sopii myös vanhempi tapaus. Kuuntelen tällä hetkellä Pearl Jamia paljon, ja sitä ennen tutustuin entisten jamilaisten bändiin Mother Love Bone ensimmäistä kertaa. Loistava parin euron löytö - One Tree Hillin soundtrack (ha!) - tutustutti grunge-biisiin, joka ylittää eeppisyydessään kaikki muut grunge-biisit. Bändin solisti Andrew Hill kuoli aikoinaan läpimurtoalbumin aikoihin, ja koskaan ei voidakaan tietää, mihin hänen johdollaan grunge olisi ajautunut. Pearl Jam antaa osviittaa tottakai tästä jollain tasolla, mutta jotkut asiat silti eivät koskaan ratkea. Niitä voi vain pohtia, kukin omissa pienissä päissään.
Posts
No comments:
Post a Comment