Pau!

Ennen yöllistä pakerrustani, tekee mieli hehkuttaa hiukan bändiä nimeltä Kiki Pau. Olin tuossa juuri heidän keikallaan, joka ei itse keikkana ollut mitenkään loistava, mutta kyseinen bändi nyt vain toimi kuin sata salamaa. Bändi-ilta oli erään nimeltämainitsemattoman ainejärjestön järkkäämää.. ja en nyt jaksa sanoa muuta kuin, että luuli kuin olisi ollut jossain hautajaisissa. Niin jäätävää rokkipoliisipönötystä ja staattisuutta oli siinä yleisön eturivissäkin, että välillä mietti.. miksi maksoitte itsenne sisään katsomaan tätä bändiä? Mahdollisesti syy olikin, että kyseessä oli vain skene-pätevyyden harjoittelukerta Flow'n julkaistun esiintyjälistan kunniaksi tai jotain. Sigh.

Mutta Kiki Pau itse. Monille varmasti tuttu nimi, minullekin tätä keikkaa ennen. Bändi julkaisee Johanna Kustannuksella, joka on kuitenkin koti sellaisille iki-ihanuuksille kuin UB ja Regina, joten siinä mielessä luottamus kohdillaan. Tosin viimeksi, kun olen saapunut keikalle tietämättä enempää bändiä kuin että kyseessä on "just niinku parasta suomalaista juuri nyt", niin olen pettynyt. Kiki Pau on periaatteessa.. pop-rokkia. Ei mitään enempää, eikä sen vähempääkään, ja biisintekijöinä kaverit ovat kyllä hakoja. Uusin albumi White Mountain on todella päteviä hittejä täynnä, ja tänään jopa vanhemmat biisit, joista en ole ikinä kuullutkaan, toimivat ensikuulemalla. Se vaatii oikeasti tosi paljon. Hyvä meininki pelkistetyillä välineillä, ilman mitään turhia kikkailuita. Välillä keikan aikana tuli mieleen jostain syystä Steely Dan, välillä Wilco.. eikä välttämättä sen takia että kuulostaisivat samoilta (eivät!), mutta sen tunnelmansa puolesta.. ei huono.

Koska youtubessa on niin vähän mitään heiltä, niin tässä teille saatiksi, armahat, albumin 1. biisi - An Old Song.

Kuva: Kaapon kuvausblogi.

Kitarat kertovat

Aurinko sen kun porottaa. Kun deadline lähestyy lähestymistään, tarvitaan kovia aseita auttamaan pulassa. Ei mitään hyssyttelyä, vaan ronskia rokkia. Blood Red Shoes toimii tähän tarkoitukseen. En tiedä näitä flavour-of-the-month-hommia oikein vuoden 2010 osalta, mutta en näe mitään syytä miksi tämä bändi ei voisi olla muutakin. Jotenkin homma tiivistyy siihen, että en voi yleensä sietää bändejä, joiden bassotaustat on yksinkertaisia, mitäänsanomattomia, taustalle sulautuvia ilman, että kitarariffit pitävät tahdin yllä. Tästä syystä esimerkiksi Bloc Party on niin lähellä sydäntä, ja mielestäni arkkityyppinen huono brittipoppi on täysi kys. bändin vastakohta. Mutta tässä brighton'laisessa pumpussa on kaksi jäsentä - Steven Ansell laulaa ja rumpaloi, Laura-Mary Carter laulaa ja kitaroi. Missä basso?! En tiedä, mutta minua ei edes kiinnosta.

Meininki on mielenkiintoista. Äänimaailmat lähtevät jo hiukan kauemmas ajassa taaksepäin. Säröä piisaa ilman että homma lähtee punkkeiluksi, ja tahti pysyy tiiviinä koko ajan, biisit mielenkiintoisina, laulajien äänet sopivat toisiinsa kuin paita & peppu. Oi kyllä, tää bändi varmasti jää alitajuntaan hetkeksi. Kuunnelkaa ehdottomasti ainakin tuo "Don't Ask", joka minutkin alunperin nappasi mukaan bändwägöniin!

Kaveriksi tähän sopii myös vanhempi tapaus. Kuuntelen tällä hetkellä Pearl Jamia paljon, ja sitä ennen tutustuin entisten jamilaisten bändiin Mother Love Bone ensimmäistä kertaa. Loistava parin euron löytö - One Tree Hillin soundtrack (ha!) - tutustutti grunge-biisiin, joka ylittää eeppisyydessään kaikki muut grunge-biisit. Bändin solisti Andrew Hill kuoli aikoinaan läpimurtoalbumin aikoihin, ja koskaan ei voidakaan tietää, mihin hänen johdollaan grunge olisi ajautunut. Pearl Jam antaa osviittaa tottakai tästä jollain tasolla, mutta jotkut asiat silti eivät koskaan ratkea. Niitä voi vain pohtia, kukin omissa pienissä päissään.

It's coming along, you can feel it in the air! *sneeze*

Hui!

Edellisestä päivityksestä on puolitoista kuukautta. Ja valitettavasti usein ihan syystä. Näin vapun lähestyessä olen huomannut kuinka hektistä elämä voi olla, kun siihen ympätään mukaan pari järjestöä joista toinen toimimattomuutensa vie henkisiä voimavaroja, yhdet 85-vuotisjuhlat joita varten kerätään parin tonnin budjetti, 50-60 opintopisteen kevätsuunnitelma, joissa mukana kandiseminaari.. ja sitten vielä elämä. Ja blogi. Kuinka ikävää onkaan siirtää mieluisaa kirjoitushommaa to-do-listalla aina sieltä päältä pohjalle kun seuraava deadline tulee tosiasiaksi. Tällä hetkellä olen ihan kunnon ns. hiatus-moodissa, että saan ensi viikon perjantaihin mennessä kandini kuntoon.. jonka jälkeen seuraa pitävät toukokuun alun lukuisat tentit. No mutta! Ei turhaa synkistelyä, koska kesä on jo ovella..

Ohessa niitä juttuja, jotka symboloivat juuri tällä hetkellä tapahtuvaa. Rauhallisuus ei ole ehkä vielä se juttu, koska kaikenlainen indie-pimputus lukemisen ja kirjoittamisen yhteyteen ei ole koskaan sopinut. Siihen vain tuudittu liikaa. Joten sen sijaan energiaa antavat iloiset, ronskit ja yhden biisin kohdalla jopa kornit elementit. Kuka sanoi, ettei pop voisi tarkoitusperistään huolimatta olla vain ihan pirun nokkelaa?

Dj's From Mars ovat kunnostautuneet mash-uppien puolella todella mallikkaasti - heidän myspacensa on täynnä hänen diskografiaansa youtube-linkkien kera. Alun perin tutustuin heihin ihan jäätävän hauskan Metallica-Lady Gaga -revittelyn takia, mutta jotenkin tämä räppibiisin parantelu on vielä suurempi ansio. Vihaan sitä alkuperäistä (tai vähintään asennoidun "ihansama"-tavalla) mutta tässä vain on sitä jotain, heidän versiossaan.

Example on sellainen nimi, josta en tiedä mitään. Enkä ole selvittämässä ellei siihen jotain uutta syytä viriäkään. Alunperin tämä biisi löytyi blogien kautta sellaisena hittituotteena, jonka kimppuun jokainen remiksaaja iski hampaat irvessä. Mutta musta tässä alkuperäisessä versiossa on vain sitä "jotain". Vähän samanlainen suhde kuin Calvin Harrisin I'm not alone-biisin, joka kyllä on pirun hyvä, ja muutkin sen myöntävät, mutta silti sitä ei ihan heti ensimmäiseksi tule laitettua soimaan tanssilattiallekkaan. Mutta tästä vain tulee niin hyvä fiilis, ettei mitään rajaa. Ehdotonta Uittamon aurinkorantojen odottamisen tunnelmaa. Soinee myös osakunnan tanssilattialla, mikäli dj-nakki napsahtaa!

Tähän sekavuuteen on hyvä päättää. Mitä käy, kun selailee Canucksien lätkäfoorumeilla ja jengi kommentoi youtuben hauskaa tekstitys-palvelua, joka tuottaa ihan uskomattoman tyhmiä lausahduksia? Joku tokaisee, että kuulostaa ihan tältä videolta.. ja voilá! Mä vain jotenkin hullaannuin tähän fiilikseen ensikuulemalta. Laulaja on Adriano Celentano joskus 60-70-luvulta, joka ilveilee amerikkalaiselle pop-musiikille gibberish-tyyliin. Videon nimi jo tässä tapauksessa kertoo pelin hengen - sillä kyllähän amerikanenglanti tuolta hiukan kuulostaa, vaikkei siitä selkoa saakkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta tsekatkaa mitkä koreografiat. Uuh.

Ei tältä sanomalta tuu muuta mieleen. Mä lähden tästä baanalle taas, kouluttautumaan JV:ksi jalitsupeleihin, jatkamaan kandia, elämään kiireistä huhtikuuta. Kun vain jossain välissä uskallan ja kehtaan, heitän tänne jotain kesän festarifiilistelyistäni ja mahdollisesti kanadalaisista jutuista.. syy siihen selviää sitten, jotkut jopa tietää jo nytkin. :)