Valittelen hiljaisuutta, johon ei tietenkään kukaan ole reagoinut, mutta joka on kaivertanut kiireisenkin ihmisen takaraivossa. Koulutyöt ja ikävä sairastelu ovat verottaneet aikaa sekä elokuvilta että musiikilta. Siksi onkin aika - bullet-point arvostelujen! Itseasiassa joululoman aikaan ja muutenkin on tullut lähiaikoina katsottua ihan valtavasti elokuvia. Syytän tästä sitä, että Paimiossa lapsuudenkotokaupungissa on käytössä televisio. Omassa kodissa sitä ei ole ollut digiaikaan siirtymisen jälkeen, koska vanha toosa oli niin käyttökelvoton, että tuntui tyhmältä sijoittaa siihen enää penniäkään. Sinäänsä kyllä on kiva aina palata idioottiboksin äärelle satunnaisesti, mutta kyllä elämä ilman sitä on pidemmän päälle paljon mukavampaa.
Kokeilen myös jotain uutta. Ehkä teen hiukan väärin lainatessani Gordonin loistavaa arvostelutaktiikkaa idean puolesta, mutta parempaakaan tapaa ei ole tullut vastaan - hymiöt kertovat miten koen elokuvan. Siitä olen ehkä huono arvostelija, että välillä huomaan kyllä, kuinka tietyt elokuvat tekevät tarkoituksellisesti jotain todella hienoa ja taiteellista. Ymmärrän mitä tekijät silloin hakevat, enkä yhtään katso alaspäin sellaisia ihmisiä jotka kikkoihin ns. "menevät lankaan", koska elokuva on aina nautinto oikeassa muodossa, ja jos joku sitä kokee, niin se ei ole keneltäkään pois. Siksi joskus voin olla aika suorasanainenkin mielipiteessäni. En jaksa aina eritellä objektiivisia huomioitani. Jokainen elokuva on kaksi tuntia minun elämästäni, en jaa Golden Globeja kummiskaan. :)
:( - Kuraa.
:/ - Eipä kauheasti säväyttänyt.
:) - Ihan kelpo tekele.
:D - Oikein mainio tekele!
Quantum of Solace
Kaikki etukäteisarvostelut kertoivat totuuden. Quantum of Solace on nopeampi kuin mikään Bond, oikea Bourne-trilogian synnyttävä äpärälapsi, joka ei uskalla olla oma juonellinen kokonaisuutensa, vaan erinomaisen Casino Royalen jatko-osa ilman pohjustusta. Jaksotuksesta ei juurikaan voi puhua, kun jokaista toimintakohtausta seuraa seuraava toimintakohtaus. Ottaen huomioon kuinka oivallinen juonipohjustus CR:ssä oli, tuttujen henkilöhahmojen läpisaattaminen uudessa tekeleessä on aliarvoista. Toimintakohtaukset ovat ihan mukavia, mutta mitään eeppistä ei ole mukana esimerkiksi parkour-takaa-ajon tasolla. Meni kyllä alta ihan kaikkien odotusten.. ja tavoittelee sitä vanhaa "The World Tomorrow Never Dies Another Day"-tasoa. Surkeaa. // :(
Chasing Amy
Kevin Smithin vanhaa tuotantoa, joka löytyi digiboksin uumenista ja toimi erinomaisena tenttiahdistusbufferina Paimio-kotosalla. Mukana on paljon loistavia näyttelijöistä, jotka eivät muistu mieleen julkkispersooninaan vaan ovat täysin roolinsa. Itseasiassa juoni on pelkistetyin missään elokuvassa pitkiin aikoihin, tapahtumapaikat ovat yksinkertaisia, mielenkiintoisia käänteitä ei juurikaan synny.. mutta silti kyseessä on paras parisuhdekomedia mitä olen aikoihin nähnyt. "Heartfelt" ei käänny tarpeeksi hyvin, kun yrittää kuvailla päähenkilön suhdetta lesboon, jonka kanssa hän vain tuntee itsensä täydeltä ja käy läpi elokuvan aikana introspektisesti omat tunteensa ja lopulta oppii elämänsä opetuksen. Ehdottomasti suositeltava elokuva, piti sitten genrestä tai ei. // :)
Zack and Miri Make a Porno
Apatow-jengin seuraava tekele. Pineapple Expressistä seuraava, ja toisin kuin "PE", tämä elokuva olikin sitten ihan oikea pettymys. Katsottaessa ihan lepposa, mutta uudelleenkatsomisarvo aivan nollassa. Elisabeth Banks ja Seth Rogen kantavat elokuvaa aina siihen asti, kunnes itse "pääjuoni" lähti rullaamaan kohti siirappista loppuaan. Lukuunottamatta Jason Mewesin hämmentävää roolia koko ensemble oli jotenkin hengetön verrattuna aikaisempiin apatow-pohjaisiin leffoihin, joten tietyllä tavalla tämä saa kaikkiin aikaisempiin näkemiini kyseisen "lafkan" tekemäksi kokemani leffat nousemaan sen yläpuolelle - odotin Zackilta ja Miriltä ehkä enemmän kuin laki sallii, ehkä siinä suurin mokani. // :/
Resident Evil Degeneration
Vain siksi, että tähän asti kaikki näkemäni täysin CG-leffat ovat olleet huonoja ja että alkuperäinen Resident Evil -elokuva ei myöskään ollut katsottava (muita en edes kanonista tsekannut), ei tätä viitsinyt missatakaan. Elokuva perustuu alkuperäisten pelien kanoniin ja menossa siis mukana alkuperäisin ääninäyttelijöin höystetyt Leon ja Claire. Lopputulos oli viihdyttävää höttöä, joka tiesi olevansa höttöä. Sentimentaliaa toki on mukana ja juoni on jälleen niin massiivista kaliiberia että peruselokuva sitä ei kannata, vaan se olisi ollut parempi tehdä 40-tuntisen pelin pohjalle.. mutta minkäs teet. Kyllä tähän 2 tuntia kehtasi tuhlata, ottaen huomioon, että grafiikat olivat nyt niin hyviä että niitä ei edes huomioinut.. vaikkakin yksi hahmo näytti aivan liikaa Hunter Tylolta. Vaikka olisihan sitä varmasti ollut paljon parempaakin käyttöä ajalleen, jälkeenpäin ajateltuna. // :/
Karate Kid Lähinnä ihmetyttää miten olen voinut missata tällaisen kasariklassikon tähän asti! Karate Kid tuli katsottua kuin varkain vieraillessani Espoossa ystävieni luona ja ihastuin kyllä aivan täysin tähän hidastempoiseen, sympaattiseen kasvutarinaan pojasta, joka voittaa itsekurin avulla vihollisensa, olemalla samalla silti ihan kelpo kaveri yläasteikäisen määritelmien mukaan, ei alussakaan mikään täysi heittopussi. Pat Morita opettaa vähän bonsainleikkuuta ja maalaustekniikoita ja sitten ollaankin jo areenassa voittamassa kevyellä kädellä pahoja karateka-janareita. Yksi iso zen-allegoria koko tekele, ja osoittaa sen, että 80-luvulla tehtiin kaikki parhaat teinirainat. // :D
Tokyo Godfathers
Digiboksin syövereistä löytyi Satoshi Konin kokopitkä elokuva kolmesta kodittomasta, jotka löytävät jouluna roskiksesta hylätyn vauvan, ja vuoden loppuessa käyvät läpi elämiensä kulminoitumis-kohtia nostalgisesti ja opettavaisesti etsiessään ipanan äitiä. Olen ehkä vähän huono kohde nykyään mille tahansa animelle, koska "epärealistinen" mainstream-anime ei pure enää tehokeinoineen kyynikolle, eikä tällainen sydämellinenkään joulutarina lämmittänyt niin tehokkaasti kuin joitakin, vaikka eittämättä pätkällä oli vahvat hetkensä. Juonen syvyydestä ja kehittymisestä ei ainakaan käy kiistäminen, ennakoitavissa tarina ei ollut hetkeäkään. Ei silti kuitenkaan ihan minun elokuvani. Suosittelen silti sellaisille, jotka ovat saaneet animesta sen ainoan käsityksen 14-vuotiaitten tyllihameisten Naruto-fanityttöjen kautta. // :/
Tulimyrsky
Tällainenkin sattui loman jämäleffaputkeen. Joskus kasari-ysäri-vaihteessa tehty Hans Zimmerillä höystetty palomiesdraama, joka säväytti lähinnä parodiana, varsinkin kun Asema 62 omalta osaltaan on nostanut kaiken aihepiiriin liittyvän suhteen odotukset ihan kattoon. Elokuvasta jäi mieleen lähinnä, kuinka Zimmer on käyttänyt lähes samoja teemoja orkesterikappaleissaan myös The Rockissa, joka oli elokuvana ainakin pari giljoonaa kertaa mielenkiintoisempi.. ehkä hän aavisti, että harva tätä vuosien jälkeen muistaa, joten miksipä pyörää uudesti keksimään. // :(
Crybaby
Vanhan järjestöporukan kanssa pidettävien pyjamabileperinteiden mukaan tulee katseltua kaiken maailman Johnny Depp -pätkiä säännöllisesti.. Crybaby oli jäänyt minulta, depp-fanityttöjen traumatisoineelta, aikaisemmin väliin ja onpahan nyt sekin nähty! Ei ehkä näin pelkistetyssä toteamuksesta käy ilmi, että elokuvassa sinäänsä ei ollut mitään vikaa. Sitä ei ainakaan hevillä unohda, mutta toinen asia sitten, että onko näin hämmentävän musikaali-satiirin jälkeen enää mitään rahkeita tietoisesti edes halua muistella mennyttä. Hämmentäviä hahmoja, todella paljon epäuskoisia WTF-elämyksiä ylläpitävä John Watersin Depp-läpimurtaja on kuitenkin hieno sisältää nähtyjen leffojen repertuaariin.. en aio tiivistää tai käydä läpi ollenkaan. Sinua on varoitettu.. mutta onhan siinä siloposkinen Depp, niin tokkopa sitä arvaamaton katselija osaa arvata mitä sitä alkaa joskus tylsistyneenä katsomaan, jos ei ole hiukan perehtynyt etukäteen ed. Watersin elokuvauraan.. // :/
The Libertine
Johnny Deppin näyttelijänlahjat ovat kyllä itselleni olleet aina tiedossa, ei siinä mitään - enemmänkin kammoksunkin mieheen liittyvää henkilökulttia, a'la Tim Burton. En halua tuomita, mutta jotenkin pyrin välttämään kaikkea sitä ylihypetystä, ja samasta syystä aika monta ehdotonta Depp-hittiä on tullut jätettyä ainakin vielä väliin (Ed Wood, Dead Man, Fear and Loathing). The Libertine oli kuitenkin etukäteenkin tosi mielenkiintoista nähdä.. se kun on jäänyt aivan tutkien alle, enkä kyllä ihmettele yhtään miksi. Alusta asti rappiotaiteilijan elämäntarina toi mieleen kaihoisasti Kubrickin Barry Lyndonin, yhden kaikkien aikojen lempielokuvani juuri siinä mielessä, että missään ei oikaista henkilöitä esiteltäessä. Virheet tuodaan esille, väärät valinnat aikaansaavat oikean häpeän, häikäilemättömyys jättää oikeasti haukkomaan henkeään. Silti vastenmielisen ihmisen kuvauksessa on jotain äärimmäisen viehättävää, jos kertomuksen henki on aito ja näyttelijätyö pysyy uskollisena tarinalle alusta asti - ja Depp on kyllä aivan mainio näyttelijä. Kuin piraattiroolinsa kopio ilman karikatyyrejä, anteeksiantavia kieliä poskissa taikka Disney-taikapulveria, Deppin jaarli on hahmona mestariteos, joka ei sovi todellisuuteen. En ole koskaan pitänyt perinteisestä pukudraamasta, joka briljeeraa hienostoelämän 1600-1700-luvuilla virheettömäksi posliinikupitteluksi yläluokkaisissa salongeissa. Siksi kai koinkin alusta asti jaarlin anteeksiantamattoman ylimielisyyden raikkaana ja eittämättä ennalta-arvattavat lopputahdit vapauttavina. Pysähdyttävä elokuva, ja paras minkä olen Deppiltä tähän asti nähnyt - ja onhan niitä, kuitenkin. // :D
Kuvat: #1 #2
Kokeilen myös jotain uutta. Ehkä teen hiukan väärin lainatessani Gordonin loistavaa arvostelutaktiikkaa idean puolesta, mutta parempaakaan tapaa ei ole tullut vastaan - hymiöt kertovat miten koen elokuvan. Siitä olen ehkä huono arvostelija, että välillä huomaan kyllä, kuinka tietyt elokuvat tekevät tarkoituksellisesti jotain todella hienoa ja taiteellista. Ymmärrän mitä tekijät silloin hakevat, enkä yhtään katso alaspäin sellaisia ihmisiä jotka kikkoihin ns. "menevät lankaan", koska elokuva on aina nautinto oikeassa muodossa, ja jos joku sitä kokee, niin se ei ole keneltäkään pois. Siksi joskus voin olla aika suorasanainenkin mielipiteessäni. En jaksa aina eritellä objektiivisia huomioitani. Jokainen elokuva on kaksi tuntia minun elämästäni, en jaa Golden Globeja kummiskaan. :)
:( - Kuraa.
:/ - Eipä kauheasti säväyttänyt.
:) - Ihan kelpo tekele.
:D - Oikein mainio tekele!
Quantum of Solace
Kaikki etukäteisarvostelut kertoivat totuuden. Quantum of Solace on nopeampi kuin mikään Bond, oikea Bourne-trilogian synnyttävä äpärälapsi, joka ei uskalla olla oma juonellinen kokonaisuutensa, vaan erinomaisen Casino Royalen jatko-osa ilman pohjustusta. Jaksotuksesta ei juurikaan voi puhua, kun jokaista toimintakohtausta seuraa seuraava toimintakohtaus. Ottaen huomioon kuinka oivallinen juonipohjustus CR:ssä oli, tuttujen henkilöhahmojen läpisaattaminen uudessa tekeleessä on aliarvoista. Toimintakohtaukset ovat ihan mukavia, mutta mitään eeppistä ei ole mukana esimerkiksi parkour-takaa-ajon tasolla. Meni kyllä alta ihan kaikkien odotusten.. ja tavoittelee sitä vanhaa "The World Tomorrow Never Dies Another Day"-tasoa. Surkeaa. // :(
Chasing Amy
Kevin Smithin vanhaa tuotantoa, joka löytyi digiboksin uumenista ja toimi erinomaisena tenttiahdistusbufferina Paimio-kotosalla. Mukana on paljon loistavia näyttelijöistä, jotka eivät muistu mieleen julkkispersooninaan vaan ovat täysin roolinsa. Itseasiassa juoni on pelkistetyin missään elokuvassa pitkiin aikoihin, tapahtumapaikat ovat yksinkertaisia, mielenkiintoisia käänteitä ei juurikaan synny.. mutta silti kyseessä on paras parisuhdekomedia mitä olen aikoihin nähnyt. "Heartfelt" ei käänny tarpeeksi hyvin, kun yrittää kuvailla päähenkilön suhdetta lesboon, jonka kanssa hän vain tuntee itsensä täydeltä ja käy läpi elokuvan aikana introspektisesti omat tunteensa ja lopulta oppii elämänsä opetuksen. Ehdottomasti suositeltava elokuva, piti sitten genrestä tai ei. // :)
Zack and Miri Make a Porno
Apatow-jengin seuraava tekele. Pineapple Expressistä seuraava, ja toisin kuin "PE", tämä elokuva olikin sitten ihan oikea pettymys. Katsottaessa ihan lepposa, mutta uudelleenkatsomisarvo aivan nollassa. Elisabeth Banks ja Seth Rogen kantavat elokuvaa aina siihen asti, kunnes itse "pääjuoni" lähti rullaamaan kohti siirappista loppuaan. Lukuunottamatta Jason Mewesin hämmentävää roolia koko ensemble oli jotenkin hengetön verrattuna aikaisempiin apatow-pohjaisiin leffoihin, joten tietyllä tavalla tämä saa kaikkiin aikaisempiin näkemiini kyseisen "lafkan" tekemäksi kokemani leffat nousemaan sen yläpuolelle - odotin Zackilta ja Miriltä ehkä enemmän kuin laki sallii, ehkä siinä suurin mokani. // :/
Resident Evil Degeneration
Vain siksi, että tähän asti kaikki näkemäni täysin CG-leffat ovat olleet huonoja ja että alkuperäinen Resident Evil -elokuva ei myöskään ollut katsottava (muita en edes kanonista tsekannut), ei tätä viitsinyt missatakaan. Elokuva perustuu alkuperäisten pelien kanoniin ja menossa siis mukana alkuperäisin ääninäyttelijöin höystetyt Leon ja Claire. Lopputulos oli viihdyttävää höttöä, joka tiesi olevansa höttöä. Sentimentaliaa toki on mukana ja juoni on jälleen niin massiivista kaliiberia että peruselokuva sitä ei kannata, vaan se olisi ollut parempi tehdä 40-tuntisen pelin pohjalle.. mutta minkäs teet. Kyllä tähän 2 tuntia kehtasi tuhlata, ottaen huomioon, että grafiikat olivat nyt niin hyviä että niitä ei edes huomioinut.. vaikkakin yksi hahmo näytti aivan liikaa Hunter Tylolta. Vaikka olisihan sitä varmasti ollut paljon parempaakin käyttöä ajalleen, jälkeenpäin ajateltuna. // :/
Karate Kid Lähinnä ihmetyttää miten olen voinut missata tällaisen kasariklassikon tähän asti! Karate Kid tuli katsottua kuin varkain vieraillessani Espoossa ystävieni luona ja ihastuin kyllä aivan täysin tähän hidastempoiseen, sympaattiseen kasvutarinaan pojasta, joka voittaa itsekurin avulla vihollisensa, olemalla samalla silti ihan kelpo kaveri yläasteikäisen määritelmien mukaan, ei alussakaan mikään täysi heittopussi. Pat Morita opettaa vähän bonsainleikkuuta ja maalaustekniikoita ja sitten ollaankin jo areenassa voittamassa kevyellä kädellä pahoja karateka-janareita. Yksi iso zen-allegoria koko tekele, ja osoittaa sen, että 80-luvulla tehtiin kaikki parhaat teinirainat. // :D
Tokyo Godfathers
Digiboksin syövereistä löytyi Satoshi Konin kokopitkä elokuva kolmesta kodittomasta, jotka löytävät jouluna roskiksesta hylätyn vauvan, ja vuoden loppuessa käyvät läpi elämiensä kulminoitumis-kohtia nostalgisesti ja opettavaisesti etsiessään ipanan äitiä. Olen ehkä vähän huono kohde nykyään mille tahansa animelle, koska "epärealistinen" mainstream-anime ei pure enää tehokeinoineen kyynikolle, eikä tällainen sydämellinenkään joulutarina lämmittänyt niin tehokkaasti kuin joitakin, vaikka eittämättä pätkällä oli vahvat hetkensä. Juonen syvyydestä ja kehittymisestä ei ainakaan käy kiistäminen, ennakoitavissa tarina ei ollut hetkeäkään. Ei silti kuitenkaan ihan minun elokuvani. Suosittelen silti sellaisille, jotka ovat saaneet animesta sen ainoan käsityksen 14-vuotiaitten tyllihameisten Naruto-fanityttöjen kautta. // :/
Tulimyrsky
Tällainenkin sattui loman jämäleffaputkeen. Joskus kasari-ysäri-vaihteessa tehty Hans Zimmerillä höystetty palomiesdraama, joka säväytti lähinnä parodiana, varsinkin kun Asema 62 omalta osaltaan on nostanut kaiken aihepiiriin liittyvän suhteen odotukset ihan kattoon. Elokuvasta jäi mieleen lähinnä, kuinka Zimmer on käyttänyt lähes samoja teemoja orkesterikappaleissaan myös The Rockissa, joka oli elokuvana ainakin pari giljoonaa kertaa mielenkiintoisempi.. ehkä hän aavisti, että harva tätä vuosien jälkeen muistaa, joten miksipä pyörää uudesti keksimään. // :(
Crybaby
Vanhan järjestöporukan kanssa pidettävien pyjamabileperinteiden mukaan tulee katseltua kaiken maailman Johnny Depp -pätkiä säännöllisesti.. Crybaby oli jäänyt minulta, depp-fanityttöjen traumatisoineelta, aikaisemmin väliin ja onpahan nyt sekin nähty! Ei ehkä näin pelkistetyssä toteamuksesta käy ilmi, että elokuvassa sinäänsä ei ollut mitään vikaa. Sitä ei ainakaan hevillä unohda, mutta toinen asia sitten, että onko näin hämmentävän musikaali-satiirin jälkeen enää mitään rahkeita tietoisesti edes halua muistella mennyttä. Hämmentäviä hahmoja, todella paljon epäuskoisia WTF-elämyksiä ylläpitävä John Watersin Depp-läpimurtaja on kuitenkin hieno sisältää nähtyjen leffojen repertuaariin.. en aio tiivistää tai käydä läpi ollenkaan. Sinua on varoitettu.. mutta onhan siinä siloposkinen Depp, niin tokkopa sitä arvaamaton katselija osaa arvata mitä sitä alkaa joskus tylsistyneenä katsomaan, jos ei ole hiukan perehtynyt etukäteen ed. Watersin elokuvauraan.. // :/
The Libertine
Johnny Deppin näyttelijänlahjat ovat kyllä itselleni olleet aina tiedossa, ei siinä mitään - enemmänkin kammoksunkin mieheen liittyvää henkilökulttia, a'la Tim Burton. En halua tuomita, mutta jotenkin pyrin välttämään kaikkea sitä ylihypetystä, ja samasta syystä aika monta ehdotonta Depp-hittiä on tullut jätettyä ainakin vielä väliin (Ed Wood, Dead Man, Fear and Loathing). The Libertine oli kuitenkin etukäteenkin tosi mielenkiintoista nähdä.. se kun on jäänyt aivan tutkien alle, enkä kyllä ihmettele yhtään miksi. Alusta asti rappiotaiteilijan elämäntarina toi mieleen kaihoisasti Kubrickin Barry Lyndonin, yhden kaikkien aikojen lempielokuvani juuri siinä mielessä, että missään ei oikaista henkilöitä esiteltäessä. Virheet tuodaan esille, väärät valinnat aikaansaavat oikean häpeän, häikäilemättömyys jättää oikeasti haukkomaan henkeään. Silti vastenmielisen ihmisen kuvauksessa on jotain äärimmäisen viehättävää, jos kertomuksen henki on aito ja näyttelijätyö pysyy uskollisena tarinalle alusta asti - ja Depp on kyllä aivan mainio näyttelijä. Kuin piraattiroolinsa kopio ilman karikatyyrejä, anteeksiantavia kieliä poskissa taikka Disney-taikapulveria, Deppin jaarli on hahmona mestariteos, joka ei sovi todellisuuteen. En ole koskaan pitänyt perinteisestä pukudraamasta, joka briljeeraa hienostoelämän 1600-1700-luvuilla virheettömäksi posliinikupitteluksi yläluokkaisissa salongeissa. Siksi kai koinkin alusta asti jaarlin anteeksiantamattoman ylimielisyyden raikkaana ja eittämättä ennalta-arvattavat lopputahdit vapauttavina. Pysähdyttävä elokuva, ja paras minkä olen Deppiltä tähän asti nähnyt - ja onhan niitä, kuitenkin. // :D
Kuvat: #1 #2
Posts
