A month (or two) in movies

Valittelen hiljaisuutta, johon ei tietenkään kukaan ole reagoinut, mutta joka on kaivertanut kiireisenkin ihmisen takaraivossa. Koulutyöt ja ikävä sairastelu ovat verottaneet aikaa sekä elokuvilta että musiikilta. Siksi onkin aika - bullet-point arvostelujen! Itseasiassa joululoman aikaan ja muutenkin on tullut lähiaikoina katsottua ihan valtavasti elokuvia. Syytän tästä sitä, että Paimiossa lapsuudenkotokaupungissa on käytössä televisio. Omassa kodissa sitä ei ole ollut digiaikaan siirtymisen jälkeen, koska vanha toosa oli niin käyttökelvoton, että tuntui tyhmältä sijoittaa siihen enää penniäkään. Sinäänsä kyllä on kiva aina palata idioottiboksin äärelle satunnaisesti, mutta kyllä elämä ilman sitä on pidemmän päälle paljon mukavampaa.

Kokeilen myös jotain uutta. Ehkä teen hiukan väärin lainatessani Gordonin loistavaa arvostelutaktiikkaa idean puolesta, mutta parempaakaan tapaa ei ole tullut vastaan - hymiöt kertovat miten koen elokuvan. Siitä olen ehkä huono arvostelija, että välillä huomaan kyllä, kuinka tietyt elokuvat tekevät tarkoituksellisesti jotain todella hienoa ja taiteellista. Ymmärrän mitä tekijät silloin hakevat, enkä yhtään katso alaspäin sellaisia ihmisiä jotka kikkoihin ns. "menevät lankaan", koska elokuva on aina nautinto oikeassa muodossa, ja jos joku sitä kokee, niin se ei ole keneltäkään pois. Siksi joskus voin olla aika suorasanainenkin mielipiteessäni. En jaksa aina eritellä objektiivisia huomioitani. Jokainen elokuva on kaksi tuntia minun elämästäni, en jaa Golden Globeja kummiskaan. :)

:( - Kuraa.
:/ - Eipä kauheasti säväyttänyt.
:) - Ihan kelpo tekele.
:D - Oikein mainio tekele!

Quantum of Solace
Kaikki etukäteisarvostelut kertoivat totuuden. Quantum of Solace on nopeampi kuin mikään Bond, oikea Bourne-trilogian synnyttävä äpärälapsi, joka ei uskalla olla oma juonellinen kokonaisuutensa, vaan erinomaisen Casino Royalen jatko-osa ilman pohjustusta. Jaksotuksesta ei juurikaan voi puhua, kun jokaista toimintakohtausta seuraa seuraava toimintakohtaus. Ottaen huomioon kuinka oivallinen juonipohjustus CR:ssä oli, tuttujen henkilöhahmojen läpisaattaminen uudessa tekeleessä on aliarvoista. Toimintakohtaukset ovat ihan mukavia, mutta mitään eeppistä ei ole mukana esimerkiksi parkour-takaa-ajon tasolla. Meni kyllä alta ihan kaikkien odotusten.. ja tavoittelee sitä vanhaa "The World Tomorrow Never Dies Another Day"-tasoa. Surkeaa. // :(


Chasing Amy
Kevin Smithin vanhaa tuotantoa, joka löytyi digiboksin uumenista ja toimi erinomaisena tenttiahdistusbufferina Paimio-kotosalla. Mukana on paljon loistavia näyttelijöistä, jotka eivät muistu mieleen julkkispersooninaan vaan ovat täysin roolinsa. Itseasiassa juoni on pelkistetyin missään elokuvassa pitkiin aikoihin, tapahtumapaikat ovat yksinkertaisia, mielenkiintoisia käänteitä ei juurikaan synny.. mutta silti kyseessä on paras parisuhdekomedia mitä olen aikoihin nähnyt. "Heartfelt" ei käänny tarpeeksi hyvin, kun yrittää kuvailla päähenkilön suhdetta lesboon, jonka kanssa hän vain tuntee itsensä täydeltä ja käy läpi elokuvan aikana introspektisesti omat tunteensa ja lopulta oppii elämänsä opetuksen. Ehdottomasti suositeltava elokuva, piti sitten genrestä tai ei. // :)

Zack and Miri Make a Porno
Apatow-jengin seuraava tekele. Pineapple Expressistä seuraava, ja toisin kuin "PE", tämä elokuva olikin sitten ihan oikea pettymys. Katsottaessa ihan lepposa, mutta uudelleenkatsomisarvo aivan nollassa. Elisabeth Banks ja Seth Rogen kantavat elokuvaa aina siihen asti, kunnes itse "pääjuoni" lähti rullaamaan kohti siirappista loppuaan. Lukuunottamatta Jason Mewesin hämmentävää roolia koko ensemble oli jotenkin hengetön verrattuna aikaisempiin apatow-pohjaisiin leffoihin, joten tietyllä tavalla tämä saa kaikkiin aikaisempiin näkemiini kyseisen "lafkan" tekemäksi kokemani leffat nousemaan sen yläpuolelle - odotin Zackilta ja Miriltä ehkä enemmän kuin laki sallii, ehkä siinä suurin mokani. // :/

Resident Evil Degeneration
Vain siksi, että tähän asti kaikki näkemäni täysin CG-leffat ovat olleet huonoja ja että alkuperäinen Resident Evil -elokuva ei myöskään ollut katsottava (muita en edes kanonista tsekannut), ei tätä viitsinyt missatakaan. Elokuva perustuu alkuperäisten pelien kanoniin ja menossa siis mukana alkuperäisin ääninäyttelijöin höystetyt Leon ja Claire. Lopputulos oli viihdyttävää höttöä, joka tiesi olevansa höttöä. Sentimentaliaa toki on mukana ja juoni on jälleen niin massiivista kaliiberia että peruselokuva sitä ei kannata, vaan se olisi ollut parempi tehdä 40-tuntisen pelin pohjalle.. mutta minkäs teet. Kyllä tähän 2 tuntia kehtasi tuhlata, ottaen huomioon, että grafiikat olivat nyt niin hyviä että niitä ei edes huomioinut.. vaikkakin yksi hahmo näytti aivan liikaa Hunter Tylolta. Vaikka olisihan sitä varmasti ollut paljon parempaakin käyttöä ajalleen, jälkeenpäin ajateltuna. // :/

Karate Kid Lähinnä ihmetyttää miten olen voinut missata tällaisen kasariklassikon tähän asti! Karate Kid tuli katsottua kuin varkain vieraillessani Espoossa ystävieni luona ja ihastuin kyllä aivan täysin tähän hidastempoiseen, sympaattiseen kasvutarinaan pojasta, joka voittaa itsekurin avulla vihollisensa, olemalla samalla silti ihan kelpo kaveri yläasteikäisen määritelmien mukaan, ei alussakaan mikään täysi heittopussi. Pat Morita opettaa vähän bonsainleikkuuta ja maalaustekniikoita ja sitten ollaankin jo areenassa voittamassa kevyellä kädellä pahoja karateka-janareita. Yksi iso zen-allegoria koko tekele, ja osoittaa sen, että 80-luvulla tehtiin kaikki parhaat teinirainat. // :D

Tokyo Godfathers
Digiboksin syövereistä löytyi Satoshi Konin kokopitkä elokuva kolmesta kodittomasta, jotka löytävät jouluna roskiksesta hylätyn vauvan, ja vuoden loppuessa käyvät läpi elämiensä kulminoitumis-kohtia nostalgisesti ja opettavaisesti etsiessään ipanan äitiä. Olen ehkä vähän huono kohde nykyään mille tahansa animelle, koska "epärealistinen" mainstream-anime ei pure enää tehokeinoineen kyynikolle, eikä tällainen sydämellinenkään joulutarina lämmittänyt niin tehokkaasti kuin joitakin, vaikka eittämättä pätkällä oli vahvat hetkensä. Juonen syvyydestä ja kehittymisestä ei ainakaan käy kiistäminen, ennakoitavissa tarina ei ollut hetkeäkään. Ei silti kuitenkaan ihan minun elokuvani. Suosittelen silti sellaisille, jotka ovat saaneet animesta sen ainoan käsityksen 14-vuotiaitten tyllihameisten Naruto-fanityttöjen kautta. // :/

Tulimyrsky
Tällainenkin sattui loman jämäleffaputkeen. Joskus kasari-ysäri-vaihteessa tehty Hans Zimmerillä höystetty palomiesdraama, joka säväytti lähinnä parodiana, varsinkin kun Asema 62 omalta osaltaan on nostanut kaiken aihepiiriin liittyvän suhteen odotukset ihan kattoon. Elokuvasta jäi mieleen lähinnä, kuinka Zimmer on käyttänyt lähes samoja teemoja orkesterikappaleissaan myös The Rockissa, joka oli elokuvana ainakin pari giljoonaa kertaa mielenkiintoisempi.. ehkä hän aavisti, että harva tätä vuosien jälkeen muistaa, joten miksipä pyörää uudesti keksimään. // :(

Crybaby
Vanhan järjestöporukan kanssa pidettävien pyjamabileperinteiden mukaan tulee katseltua kaiken maailman Johnny Depp -pätkiä säännöllisesti.. Crybaby oli jäänyt minulta, depp-fanityttöjen traumatisoineelta, aikaisemmin väliin ja onpahan nyt sekin nähty! Ei ehkä näin pelkistetyssä toteamuksesta käy ilmi, että elokuvassa sinäänsä ei ollut mitään vikaa. Sitä ei ainakaan hevillä unohda, mutta toinen asia sitten, että onko näin hämmentävän musikaali-satiirin jälkeen enää mitään rahkeita tietoisesti edes halua muistella mennyttä. Hämmentäviä hahmoja, todella paljon epäuskoisia WTF-elämyksiä ylläpitävä John Watersin Depp-läpimurtaja on kuitenkin hieno sisältää nähtyjen leffojen repertuaariin.. en aio tiivistää tai käydä läpi ollenkaan. Sinua on varoitettu.. mutta onhan siinä siloposkinen Depp, niin tokkopa sitä arvaamaton katselija osaa arvata mitä sitä alkaa joskus tylsistyneenä katsomaan, jos ei ole hiukan perehtynyt etukäteen ed. Watersin elokuvauraan.. // :/


The Libertine
Johnny Deppin näyttelijänlahjat ovat kyllä itselleni olleet aina tiedossa, ei siinä mitään - enemmänkin kammoksunkin mieheen liittyvää henkilökulttia, a'la Tim Burton. En halua tuomita, mutta jotenkin pyrin välttämään kaikkea sitä ylihypetystä, ja samasta syystä aika monta ehdotonta Depp-hittiä on tullut jätettyä ainakin vielä väliin (Ed Wood, Dead Man, Fear and Loathing). The Libertine oli kuitenkin etukäteenkin tosi mielenkiintoista nähdä.. se kun on jäänyt aivan tutkien alle, enkä kyllä ihmettele yhtään miksi. Alusta asti rappiotaiteilijan elämäntarina toi mieleen kaihoisasti Kubrickin Barry Lyndonin, yhden kaikkien aikojen lempielokuvani juuri siinä mielessä, että missään ei oikaista henkilöitä esiteltäessä. Virheet tuodaan esille, väärät valinnat aikaansaavat oikean häpeän, häikäilemättömyys jättää oikeasti haukkomaan henkeään. Silti vastenmielisen ihmisen kuvauksessa on jotain äärimmäisen viehättävää, jos kertomuksen henki on aito ja näyttelijätyö pysyy uskollisena tarinalle alusta asti - ja Depp on kyllä aivan mainio näyttelijä. Kuin piraattiroolinsa kopio ilman karikatyyrejä, anteeksiantavia kieliä poskissa taikka Disney-taikapulveria, Deppin jaarli on hahmona mestariteos, joka ei sovi todellisuuteen. En ole koskaan pitänyt perinteisestä pukudraamasta, joka briljeeraa hienostoelämän 1600-1700-luvuilla virheettömäksi posliinikupitteluksi yläluokkaisissa salongeissa. Siksi kai koinkin alusta asti jaarlin anteeksiantamattoman ylimielisyyden raikkaana ja eittämättä ennalta-arvattavat lopputahdit vapauttavina. Pysähdyttävä elokuva, ja paras minkä olen Deppiltä tähän asti nähnyt - ja onhan niitä, kuitenkin. // :D

Kuvat: #1 #2

Bingo Bango Bongo

Taas NHL:ää! Koska Nucksit ovat pärjänneet lähiaikoina todella hyvin, on hiukan vaikeaa löytää kommentoitavaa.. Luongo on palannut ruotuunsa, ja sen ansiota on valtavasti lähiaikojen menestys. Wellwood on virallisesti seuran 2. sentteri, jota ei edes voida päästää kokeilemaan Sedinien laitaan - tuo yhdistelmä kun toimii hyvin ylivoimalla - koska hän on roolissaan korvaamaton. Kun Demitra ja Hansen palaavat sairastuvilta (Hansen kuulemma jo huomenna), kun hyökkäyksessä suorastaan runsauden pula hyökkäävistä pisteiden tekijöistä.. itse arvioisin komboa Sedinit-Wellwood, Raymond-Demitra-Bernier, ja nelosketjuun jäätävästi Pyatt. Vaan kukapa tietää mitä 'V' tuumailee.

Canucks-hehkutuksen rinnalle teki mieleni tuoda esiin muita joukkueita alkaneelta kaudelta, jotka ovat kiinnostaneet meikäläistä erityisesti tekemisillään.

Montreal Canadiens on ollut aina se kakkosjoukkue ja tällä hetkellä meno on todella hurjaa, niin taitavia ja nuoria lupauksia koko organisaatio on täynnä. Vaan turhaanpa minä valehtelen sillä, että pelkästään nämä Kostitsynit ja Pricet ja O'Byrnet pelkästään nostaisivat seuran sellaiseen arvoon.. Sakulle se pytty on saatava. Lats ja Kovalev avustavat hyvin, ja PPG-tahti pysynnee toivon mukaan.

Boston Bruins on pikkuhiljaa kerännyt kunnioitusta 'underdog'-joukkueena, joka repi itsensä viime vuonna pleijareihin ilman ykkössentteriään, ja on nyt täynnä valtavasti tasaisen vahvoja raatajia ja nuoria tehokkaita tähtiä. Luonteeseeni kuuluu sellaisten itsestäänselvien supertähtien palvominen - Marc Savard hallitsee hiljaa, ja taustalla heräilevät vahvat nuoret Bergeron, Kessel, Lucic ja Krejci. Jännittävä joukkue. Bruins-Habs-konferenssifinaali se olisi poikaa, jos mikä!


Chicago Blackhawks on ollut vuosia jo sympatiapisteillä seuran rämpimisen takia, mutta nyt rämpimisten ajat ovat ohitse supernuorten alaisuudessa ja ihan oikeaakin menestystä uskaltaa jopa toivoa. Patrick Kane ja Jonathan Toews ovat vakuuttaneet minut täysin. Ainoat miinukset tulevat Konnan peluuttamisesta AHL:ssä.. vaihtaisivat sen vaan jonnekin löytämään itselleen pelipaikan ja uran, hiukan Tuomo Ruudun tapaan vaikka..


Phoenix Coyotesin linjat on täynnä.. kyllä, nuoria jännittäviä pelaajia. Ellei Cody Hodgson vaikuttaisi todella lupaavalta kaverilta, voisin ihan vain ärsytyksestä vihata seuraa Mikkel Boedkerin nappaamisesta riveihinsä. Kun miettii kuinka tämän vuoden varaustilaisuudesta on kaksi kaveria mukana jo tehokkaasti (toisena Viktor Tikhonov), sisään ajetaan myös Kyle Turrisia, maalilla on koko liigan hauskin veskari ja OJ saa viimein jotain oikeaa työnsarkaa Doanerin ja Peter Muellerin rinnalla.. mistä voisi olla pitämättä tässä tiimissä? Toivottavasti pääsevät jo tänä vuonna pleijareihin, vaikka ehkä se olisi vielä hiukan ennakointia vielä..

Ja pakkohan se on valita honorary mention -valinnaksi Minnesota Wild. Mikko Koivu ja Antti Miettinen ovat yltyneet niin huimaan vauhtiin, että seuraa voi jopa kannattaa - salaa. Muut konferenssin joukkueet nyt ovat täynnä tylsiä joukkueita ja persoonia, excluding Burnaby Joe. Ja toivon mukaan huhut Kari Lehtosen siirtymisestä esimerkiksi juuri Coloradoon eivät pitäisi paikkansa.. en haluaisi alkaa vihaamaan häntä. Tarpeeksi vaikeaa jo olla nyt Atlantassa varmasti.

"Ensinnäkin, haluaisin kiittää."

"Wow, they really could, after all." (kuva)

Niinhän sitä kävi, kuin uskalsikin jopa toivoa ja ennustaa. Senaattori Barack Obamasta valittiin Yhdysvaltojen 44. presidentti, ja oikeutetusti. Olen seurannut kahden presidentti-teemaisen kurssin ajan vaaleja äärimmäisellä innolla ja tulin jo alusta asti siihen tulokseen, että edes kokeneella retoriikallaan McCain ei pystyisi haastamaan Obamaa, ellei tämä itse töppäisi mahdollisuuksian. Niin ei tapahtunut, vaan Obama hallitsi väittelyitä riisuen kieltään maanläheisemmäksi mitä yleensä (hänen ainoita raportoituja kompastuskiviään), osoitti republikaaniehdokkaan taloussuunnitelmien heikkoudet ja pystyi vakuuttamaan kansansa, että hänessä on tarpeeksi voimaa nostaa valtio suosta. Ja koko Eurooppaa kiittää, joka humoristisen ponnekkaasti.

Seuraava kysymys onkin, mitä tammikuussa oikeasti alkaa tapahtumaan. Obamalla on tukenaan vahva senaatti ja kongressi ajamilleen muutoksilleen, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin silittelemällä valmis. Talous on retuperällä, Irakissa kaikesta huolimattaa edelleen ollaan, Afganistan ja Pakistanin tilanne ovat tosiasioita, samoin myös Venäjän löytämä pullisteleva persoonallisuus. Vain aika näyttää mitä tämä mies oikeasti saa aikaan. Koitan pitää silmäni auki, koska tietynlainen sokea "Yes We Can"-mantraan lankeaminen saa kyllä ymmärtämään tilanteen riskit.. retoriikka voittaa vaaleja, mutta se ei pelasta kansantalouksia ja lopeta sotia.

GOOD: What the Next President Will Inherit @ Yahoo! Video

Tyriviä kätyreitä ja rakkauden saippuakauppias

Elokuvia elokuvia! Kiire syö miestä joten edes uuden musiikin kuuntelemiseen ei aivan heti sorru. Televisioton koti on vaikuttanut siihen, että ei ole mitään tiettyä henkireikää, jota kautta pääsisi tuulettamaan aivan kaikki ajatuksensa. Elokuvat käytännössä samaa kastia lähimpänä, ja tietyllä tavalla leffailu on aina palkitsevaa - jos elokuva provosoi tai inspiroi ajattelemaan, on tullut onnistuneesti sivistyttyä. Jos elokuva on surkea.. niin hei, sehän on melkein sama kuin katselisi esimerkiksi laadukkaita reality-tv-ohjelmia. Laaduttomista puhumattakaan.

Wanted (2008, Dir. Timur Bekmambetov)

Wanted on huono toimintaelokuva. Saatoin odottaa monimuotoisista arvosteluista päätellen ehkä hiukan parempaa ja jännittävämpää kokemusta - sitä en saanut. Käytännössä elokuvan juoni on putki, jonka päässä ei ole valoa - jotenkin alusta asti pystyi rakentamaan mielessään kokonaisuuden (huonon) juonen kera; elokuvan päähenkilö on puoliksi Fight Clubin päähenkilö ja puoliksi Neo. Tarinan pohjalla on salaseura, ammattitappajia (vieläpä tylsiä sellaisia) joilla ei ole mitään sanottavaa Bourne-trilogialle tai millekään elokuvalle ylipäätänsä, jossa seikkailee mielenkiintoisia tappajakätyreitä. Morgan Freeman esittää auktoriteettia - käytännössä hänen hahmollaan ei ole missään vaiheessa mitään väliä, se vain on ja sitä pitäisi katsoa kunnioituksella. Angelina Jolien paljas selkä on myös sivuosassa tatuointeineen - edgy.

Lopputulos? Huttua pahimmista päästä. En suosittele maksamaan tämän katsomisesta mitään - vähän niinkuin en suosittelisi ostamaan Big Brother 24/7, jos pitää itseään vähänkään järkevänä viihteen kuluttajana. Mutta voihan sitä vilkaista jos ilmaiseksi voi, "teehee". Ainoa ongelma on se, että aivot-nollalle-elokuvia kyllä on paljon parempia. Oikeastaan mikä tahansa hyväksi todettu ja nähty toimintapläjäys palvelee tarkoitukseen paremmin.

The Conversation (1974, Dir. Francis Ford Coppola)

Wantedin jälkeen oli pakko rauhoittua, ja etsiä hollywoodin valtakoneistosta jotain toivoa sisällöstä. The Conversation on Francis Ford Coppolan kulta-ajan hitaastietenevä, äärimmäisen raastava trilleri ääniteknikosta, joka työkseen salakuuntelee erilaisia keskusteluja erinäisten "isojen jehujen" palkallisena. Gene Hackman näyttelee miestä, joka on omaksi hyväkseen aivan liian pedantti, raadollinen ja luottamaton - lähes ihmisvihainen, mutta yksi keskustelu iskee hänen korvaansa, eikä päästä häntä sitä ajattelemasta. Seuraa konflikteja, tunnontuskia ja raastava jännitys tilanteesta, josta ei tiedä juuri mitään, josta ei kuuluisi tietää yhtään mitään ja jonka selvittäminen voi olla hengenvaarallista.

Tarinan voimakkuus on sen yksinkertaisuudessa - voin suoraan sanoa, että juoni ei pidä sisällään juuri mitään. Kaikella on silti merkityksensä, ja jännitys pitää katsojan takamuksen penkillä ja varpaat kippuralla alusta loppuun. Mikäli olet epäileväinen elokuvista joille termi "hidaskulkuinen" on ollut ominaista, koska niistä lähinnä mielestäsi huokuu vain tekotaiteellisuus - älä pelkää. Ilmeisesti vuonna 1974 ei termiä ollut vielä keksittykään. Tai sitten Coppola on vain niin pirun hyvä ohjaaja, että hän taikoo vaikka nenäliinoista panssarivaunun jos sikseen tulee. Gene Hackmanin roolisuoritus on myös jotain aivan henkeäsalpaavan ahdistavaa miehenä, joka ei vain voi luottaa kehenkään. Hackman on sellainen mies, jonka näkee arvostetuissa elokuvissa hyvissä rooleissa tai vähemmän hyvissä elokuvissa sellaisina satunnaisina valopilkkuina, mutta on hyvin vaikea eritellä mikä hänestä tekee hyvän näyttelijän. Yleensä hänet voi kuitata perusvarmana ensemblen osana, mutta tässä tapauksessa hän kantaa koko elokuvan selässään, vielä paremmin kuin French Connectionkin. Hienoa.

Satellites & Meteorites (2008, Dir. Rich Larkin)

Troikan nähdyistä leffoista muodostaa paikallisten mediatutkijoiden ja muiden tyyppien (ei voi muistaa) järjestämillä European Film Festivaaleilla nähty irkkupätkä. Kokeellista rakkausdraamaa genrenään ehkä pitävä satumainen tarina kertoo kahdesta koomapotilaasta, joiden välillä leiskuu rakkaus. Sen enempää juonesta ei ehkä kannatakkan kertoa, koska niin monimuotoiseksi nivottuva tarina on kyseessä. Tuntematon näyttelijäkaarti kantaa roolinsa hyvin ja juonen avulla monenkin panostus näkyy erilaisissa rooleissa ja konteksteissa. Konteksti on sanana ehkä liian humanistinen hellyyttävän rakkauselokuvan kuvaamiseen, mutta tässä tapauksessa kuvaava, koska harvoin tällaiset elokuvat oikeasti haastavat ja laittavat ajattelemaan. Ehkä paras vertailukohta on Aronofskyn Tahraton Mieli. Suosittelen.

Kuvat: #1 #2 #3

Jääkendoa ja pallonpotkintaa - oi Turku on!

Tänään on hienoa olla turkulainen penkkiurheilija. NHL:ssä ovat veljekset Koivu pärjäneet seuroissaan loistavasti, SM-Liigan TPS teki viimein jotain sukeltamisensa pysäyttämiseksi.. ja toki, FC Inter vei mestaruuden. Tietyllä tavalla kaikki siis on mennyt juuri niinkuin toivoa sopi.

FC Interin mestaruus on ollut toki silmissä alusta asti kun niin mahtavaa on menestys ollut koko kauden. Syksymmällä homma alkoi kiinnostamaan enemmänkin, kun huomasin kotikaupunki-connectionin oikealta laidalta, Mika Ojala kun on samalla ala-asteella pyörinyt. Samalla alkoi hämmentämään seuran jatkuva positiivinen kulku, vaikka huippupelaajia loukkaantui yksi toisensa jälkeen. Ensin Timo Furuholm johtaa maalipörssiä ja loukkaantuu, sitten Ats Purje lähti liitoon ja hänenkin lentonsa katkesi. Uusia kavereita nousi silti aina pinnalle, ja ottivat vastuun kontolleen joukkueen menestyksestä. Jotenkin sitä hämmentyy, että miten samalla resurssit hommaan riittivät, ja miten saattoi olla näkymättä pelituloksissa, että niin monesti kentän pelaajakoostumukset muuttuivat. Ei voi nostaa muuta kuin hattua.

Oi Inter on! (Kuva: FC Inter Kotisivut)

Seurasin aikoinaan Interin pelejä yhden kesän - lieni 1996, kun asuin Turussa yhden kesän ja tuli käytyä paljon livenä matseissa tsemppaamassa jännittävää joukkuetta, jossa esimerkiksi pelasi silloinen serkkuni mies sekä perhetuttavan kummipoika. Pienet jutut tekivät hommasta hyvin mielekästä - Tero Forss kun oli sinä kautena ihan mukavasti tulessa. Siksi onkin tietyllä jännää, että vaikka TPS:ää olen jääkiekossa aina kannustanut uskollisena, jalkapallossa joukkue #1 on aina ollut FC Inter.

Ja TPS:stä puheenollen - toisin kuin FC Interin syksy, josta takkuilusta huolimatta selvittiin, on HC TPS kaikkea muuta kuin selviämässä kauden alun rämpimisestä. Pahnanpohjimmaisena on tultu majailtua liigassa - toisinkuin edes hiukan realisti olisi uskonut. Materiaali on paljon leveämpää kuin viime vuonna, ja jopa maxkolumaiset duunarit ovat osoittaneet pelaajiston potentiaalia. Silti tulosta ei ole syntynyt ja Hannu Virta on saanut työrauhan valmentajana.. tähän asti. Hantan potkimista ulos koitettiin johtoportaan sanoin joko täysin torpata tai sitten Seppo Sutelalla ei vain ollut pokkaa sanoa asioita suoraan. Ei anna kyllä yhtään hyvää kuvaa seurasta, jos kaksi päivää ennen potkuja on Turkkarissa isoin lupauksin väitetty, että työrauhaa piisaa. Demonisointi on ollut fanien puolesta ehkä oikeutettua, mutta kyllä Hantan lisäksikin on sikariportaassa ollut aika pelleilyä.

Hieno mies, meriitit silti toisella puolella kaukaloa (Kuva: Yle)

Vaan toivottavasti suunta muuttuu. Erään kolumnin pointti on kuitenkin selvä - urheilu on Suomessa menestys-toimintaa eikä fanitoimintaa. Tepsin matsien lehterit on olleet tänä kautena naurettavan tyhjiä. Vaan kukapa nykyisellään seuraa jaksaisikaan katsella? En ole käynyt tällä kaudella matseja katsomassa, viimekin kautena ainoa nähty ottelu oli raumalais-seurassa nöyryyttävä, kun Lukko viimeisillä minuuteilla TPS:n kukisti - rankkarilla. Kiistanalaisesti. Toivon oikeasti, että peliesitykset nyt paranevat sen verran, että tänä kautena jopa kahteen matsiin eksyisi.. olen niin luvattoman huono eksymään noihin tapahtumiin enää paikalle. Kaikkea sitä pitäis ehtiä.. *huokaus*.

NHL vie sen leijonanosan ajasta, ja nyt se on myös palkinnutkin. Canucksin alkukautta on ollut vähän vaikea tiivistää, koska niin sekainen joukkueen tilanne on ollut. Seura aloitti murjoamalla Calgaryn kahdesti komein numeroin, mutta pitkä vieraskiertue oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Pataa sekoittaa se tosiasia, että kaikki ennakko-oletukset seuran vahvuuksista ja heikkouksista ovat menneet aivan päälaelleen.

Perusduunarien ylilyönnit, osa Burrows (Kuva: Canucks.nhl.com)

* Roberto Luongo ei ole vakuuttanut, varsinkaan ottaen huomioon, että mies on sitä "takuuvarmaa Vezina-kauraa" fanien ja muidenkin mielestä. Mies on päästänyt ensimmäisen ottelun nollapelin jälkeen jokaisessa ottelussa vähintään 3 maalia! Se on anteeksiantamatonta. Puolustuskin on jo ehtinyt hajota a'la normisetti, eli Salo on tuvalla. Puolustus ei ole ollut siis aivan nappikunnossa, mutta ei taaskaan ihan myötätuuleen mennä. Onneksi Nycholat, Davison ja O'Brien ovat olleet ihan sopivia korvaavia, vaikka kaikilta onkin vähän haparointia nähty. 100% Canucksin puolustuspotentiaalista ei ole taaskaan käytössä.

* Sedinin veljekset ovat ihan lukossa. Viime kaudella hyökkäys oli aivan kärsimässä, kun ainoat tulokset tulivat juuri kaksikon toimesta. Viimekautisin silmin miesten jäätyminen olisi täysi katastroofi, kuiva kausi lähiotteluissa on varsinkin ollut hyvin hälyttävää, kun kakkosvitjan maalailtu messias Demitrakin loukkaantui juuri. Mutta..

* ..joukkue on silti tehnyt valtavasti maaleja. 28 maalia kahdeksasta pelistä, vaikka voittosuhde ei olekaan komeampi kuin 4-3-0. Ja kuka komeileekaan useimmiten maalintekijänä näissä osumissa? Shutdown-kolmikko Burrows-Kesler-Hansen on raastanut huippupelaajia vastaan puolustajana lukkona ja viimeistelyt samalla 9 maalia. Kyle "always a fatso" Wellwood on pelannut 3 ottelussa tehot 2+1 vaikka on mennyt waivereistakin jo edestakaisin pari kertaa. Matt Pettinger menetettiin samoilla listoilla Tampaan, kun 3 hyökkääjän yhtäaikainen loukkaantuminen laittoi pakan sekaisin. Myös Jason Krog pääsi tositoimiin tätä kautta ja kiitti mahdollisuudesta viimeistelemällä eilisen ottelun 6-3 lopputuloksen. Eli puolustuspää vuotaa, mutta hyökkäyspuolella tulee hyvää jälkeä - ilman Sedineitäkin! On tämä kummaa.

Ei ole vielä vähään aikaan tarpeen Koivujen golffailla. (Kuva: HS)

Ja Canucksien ulkopuoleltakin tulee hyvää jälkeä. Koivun veljekset ovat reilussa yli pisteen-per-peli vauhdissa, ja Mikko on Minnesotassa sytyttänyt myös Antti Miettisen tuleen, kolmantena linkkinä ketjussaan Andrew Brunette, joka palasi Minnesotaan parin vuoden tauon jälkeen. Kolmen ottelun jälkeen Antilla oli jo kasassa 3 ekasta ottelusta 5 maalia, eli kolmannes omasta kausiennätyksestään! Uahz. Jännästi toimii homma. Ja samalla huomaa, kuinka vähän Dallas Stars enää jaksaa kiinnostaa, kun Jere on sairastuvalla ja muut suomalaiset tahkovat leipäänsä muualla. Toronto Maple Laffskin saa nykyään sympatiapojoja enemmän.. on tämä lätkänationalismi sitten niin hauskaa, et-tä!

And so it begins..

Aikamoista on se ihmisen osa kehossa, joka aina aamuisin herätyskellon soidessa nostaa käden snooze-näppäimelle ja potentiaalisesti pilaa yhteiskunnallisten vastuiden suorittamisen, jos snooze kapsahtaa huonona aamuna huonoon aikaan - meikäläiselle tämä kävi tänään, kun olin tiukan pänttäämisen jälkeen ajatellut päteä kello 10 aamulla Yhdysvaltain historiasta.. mutta toisin kävi! Kiitos, aamu-uninen luontoni. Jopa äärimmäisen ärsyttävät herätyskellojärjestelmäni eivät ole auttaneet monia pois moisista lapsuuksista. Ongelma on ollut ennenkin läsnä, ja siksi onkin tarvinnut jo pitkään hankkia samanlainen systeemi kuin Mr. Beanillä.

Vaan kuten voi huomata, ei hänelläkään homma mene putkeen, ja ongelma tuskin siis ratkeaa sillä, että vedän putkistoa vessastani kastelemaan sänkyni kylmällä vedellä joka aamu. Mutta onneksi on internet, ja sen välittämät erilaiset ratkaisut!

Yksi hyvä vaihtoehto olisi lentävä kello, valehtelematta! Masiina pitää ärsyttävän äänen kun se aamuisin sinkoaa jännä projektiilin jonnekin päin kämppää leijumaan hetkeksi, kunnes se lässähtää maahan jonnekinpäin kämppää. Kello ei suostu hiljenemään ennen kuin osasen on löytänyt aamutokkuroissaan ja laittanut takaisin kellon päälle. Kätevää! Kymmenellä punnalla lähtee.

Toinen vaihtoehto on Clocky! Jo nimensäkin perusteella lupsakka vekotin näyttää helistimeltä ja pyörii ympäri lattiaa herättäessään humanoidi-isäntäänsä, pitäen hämmentää R2D2-ääntä. Ota tuollainen sitten kiinni.. tosin en uskoisi, että koiranomistajalle tuollainen sopii, kun näyttää melkein purulelulta. Tästä huvista saakin jo maksaa 50 dollaria.

Ehdottomasti lupaavimmalta näyttävä vehje on kuitenkin aivopähkinän ja herätyskellon yhdistelmä, joka herätessään sinkoaa palapelinpalaset ympäri kämppää, jonka jälkeen huikea neljän osan arvoitus pitää ratkaista. Tosin itse kaipaisin ehkä kymmenen palaa lisääkin että varmasti saa tarpeellisen aivovoimistelun.. 1000 palan maisemapalapeli olisi varmaan kyllä jo liikaa.. tai sudoku. Innovaation tason kuitenkin huomaa, kun hintakin menee yli satasen. Mutta siksihän on syntymäpäivät, eikö vain? Maanantaina on minun omanikin, joten ystäväni hyvät, huomioikaa toki tarve. Pelastakaa unikeko.

Paremman ratkaisun odottaessa itseään tyydyn siis kuitenkin kahteen herätyskellooni sekä kännykään, joka soittaa seuraavaa kappaletta aina tarpeen tullen. Tietynlainen feelgood-laulun epitomi, sekä samalla myös yksi uusista löydöistäni myös. Parasta indie-poppihöttöä ikinä, eikä self-titled-albumi jää parhaasta sinkustaan tuomittavan kauas taakse. Yhtyeen nimi siis Jupiter One, biisin nimi Countdown. Mukana myös harvinaisen tyylikäs video, ovatpahan nähneet kaverit vaivaa oikein vain kunnolla!

No resistance, only pleasure neon light assistance

Parempi aikaisemmin kuin myöhemmin. On aika vähän analysoida kaikkea sitä, mitä bittiviidakko on tuonut meille nautittavaksi.

DJ Donna Summer - Blinded by the Light (Manfred Mann Rework) ::: Jaa että mitä? Aivan loistava vanhan rock'n'roll-hyväksikäyttö tavalla, jossa alkuperäiset aurinkorantakitarat eivät menetä rentouttaan hiekanmurusenkaan verran ja biitti on samalla sekä älyttömän korni mutta samalla anteeksiantava, koska varmasti biisi on kaikille tuttu jonka runko on käytössä.. vähän kuin niissä tehokkaimmissa teknoremikseissä. Poison, anyone? Tuskin - ja toivottavastikin - tästä mitään suurta hittiä koskaan missään tulee mutta on kyllä ehdoton tärppi niille, jotka haluavat tanssia kornin musiikin tahtiin ja olla silti.. cool? No höpsis, toisaalta eipähän semmosen edes pitäisi olla mahdollista!

La Castle Vania - Zero Machine ::: No mutta, kovin on tämäkin biisi tuttu aluksi, mutta voiko näin hämmentävän eteerinen elektro-pamautus edes olla jonkun alkuperäisen biisin remix? Kyllä vain. Smashing Pumpkins! Zero! Koneita paljon päällä ja vanha kakku kuorrutetaan täysin erilaisella kuorrutuksella. Jos ysärirokki on sitä mansikkahilloa ja kakkulaattaa niin Le Castle Vanian syntetisaattori-hyväksikäyttö on sitä ällönmakeaa kermavaahtoa, nam nam! Vaatii tosin oikean asennoitumisen, eikä siksi olekaan kärsimättömille tanssilattioille soveltuvaa.. kotona tosin kelpaa nyökyttää päätään. Ye-a!

Daft Punk - Harder, Better, Faster, Stronger (Justin Faust Remix) ::: Joo, en minäkään uskoisi ikinä sanovani tätä enää.. mutta tässä on Daft Punk -remix, joka on parempi kuin alkuperäisensä. Ainakin näin uutuudenkiihkolla, tai ehkä tämä ei olekaan se alkuperäinen biisi joka on raiskattu lukuisia kertoja vaan avaruusdiskon reklamaatio, joka vain houkuttelee tanssimaan vanhoilla resepteillä mutta on itsessään jotain ihan muuta. Tietyllä tavalla Daft Punk -remixit ovat aina olleet vastaantullessa joko liian kaukana originaalista pelosta leimaantua (ja ovat siis pyhänhäväistyksiä koska eivät se tuntuu väkinäiseltä) tai sitten vain sitten vain rehellisen lähellä alkuperäistä hittiä, jolloin remiksaaja voi mielestään rehdisti liittää nimensä lempikappaleensa perään. Nyt tämä herra Justin Faust on onnistunut irtautumaan noista molemmista synneistä.. tämä on hyvää. Jes! Danzen danzen!

Larry Tee feat. Christopher Just - Get Your Grind On ::: Ja viimeisimpänä eikä vähäisimpänä, eepos. Elektro-eepos, joka kestää lähes 10 minuuttia, pitää sisällään kolme sektiota kuin John Cagen 4"33:n anarkiaversio. Cagen kuuluisa avant-garde-teoshan pitää sisällään pelkkää hiljaisuutta, korvien verenkierron huminaa, yleisön reaktiota. Tätä kun soittelee sen sijaan täydelle lattialle, tekee riskin.. koska toisaalta tämä voi herättää bilettäjässä pienen elektropedon mutta samalla se voi kärsimättömän kauas pois. Itse aion tehdä joskus tämän riskin. Ymmärtänette miksi.

Kuva: Ubergizmo

I can be as cruel as you, like Lee Marvin.

Point Blank (1967, Dir. John Boorman)

Palasin klassikoihin, joita olen aina halunnut nähdä, ja kaappasin iltani piristykseksi 1960-70-luvun action-pläjäyksen Point Blank, pääosassaan kovanaama Lee Marvin tokaisemassa "rahat tai henki". Hänen rosvokumppaninsa on varastanut rahaa ja naisen. Vaan toki ajan ilmapiiri kertoo kumpaa yksinäinen susi lopulta enemmän halajaa.. Ironista kyllä, nykyihmisen silmissä elokuvasta toimintaa ei juuri löydy, vaikka julkaisuaikaansa sitä yltiömäisestä väkivaltaisuudesta syytettiinkin. Nykyisellään meno ei ole kovinkaan päätä huimaavaa, korkeintaan nostalgista - mutta silti elokuvalle on pakko nostaa hattua. Harvoin näkee niin ailahtelevan monisäikeistä analyysiä ja pohtimista vaativaa jännäriä. Tai pitäisi ehkä sanoa avant-gardemaista koska välillä se vaatii työstöä ihan liikaakin. 70-luvulla hommaan jaksoi ehkä keskittyä hiukan erilaisella kärsivällisyydellä, itselläni ainakin oli ensimmäiset 20 minuuttia aivan kamalaa tuskaa..

Toiminnan ystävänä on kaikesta huolimatta hienoa nähdä tällaisia vanhojakin pätkiä - ymmärtää, kuinka korkeaoktaanista nykymaailman väkivaltaviihde on verrattuna vaikka 40 vuoden takaisiin aikoihin. Tietyllä tavalla se järkyttää mutta kuitenkin monotonisella tavalla aiheuttaa vain olankohautusreaktion - ellen ottaisi elokuvatutkimuksen kautta ajatuskaavoja näihin tulkintoihin, tuomitsisin Point Blankin varmasti tylsäksi. Nyt tuomitsen sen tylsäksi, mutta opettavaiseksi. Ei sitä nykyään vain enää osaa odottaa toiminnallaan metapsykologisia ratkaisuja ja aivopähkinöitä, tai taiteellisuuden päättelykykyä ylipäätäänkään. Kuinka ajat ovatkaan muuttuneet.

Musiikin saralla on tullut myös tehtyä paljon kokeiluja. Elektroa kuluu entiseen malliin, mutta vielä en aio luoda sellaista yleiskattavaa postia lähiviikkojen parhaista löydöistä, niin paljon on itseltä jäänyt ihan rehellisesti kuuntelematta mielenkiintoisten biisien merestä. Sen sijaan kaikenmaailman albumeita on tullut vastaan muista genreistä.. Catfish Haven tulee ensimmäisenä mieleen positiivisista yllätyksistä. Rennon rehellistä 70-luvun eteläläisrokkia emuloivaa tunnelmointia. Ei riko rajoja, muttei luo mitään negatiivisiakaan tunteita mahd. jankkaavuuden saralla joten suositella voi.. samoin voi tehdä The Rumble Strips -poppoolle, joka soittaa iloista brittipoppia ska-vaikuttein. Ska ikäänkuin on tehnyt täyskäännöksen 360 astetta ja palannut Yhdysvaltain punk-kiertueelta ja ottanut pääteemoikseen rehellisen hauskanpidon, pianot. Luen aina muutaman Britteinsaarilla asuvan puolituttavan blogeja jotka kertovat hauskoista baari-illoista, ja en voi enää bändin löydettyäni näissä illoissa soivan mitään muuta musiikkia.

THE RUMBLE STRIPS Myspace
CATFISH HAVEN Myspace

Ristiriitoja luo taasen Bloc Party, joka tulee Suomeen helmikuussa, yahoo! Liput tulevat myyntiin ja saan rahaa lainaan lippujen ostamiseen, yahoo! Sen sijaan uusi albumi.. ei nosta vielä pystyyn muuta kuin kulmakarvan sillain kyselevästi. Arvostelut kuvasivat menon olevan kokonaisvaltaisesti parempaa kuin kovin kokeellisessa Mercury -sinkussa (josta en pitänyt), mutta vielä en vakuuttunut 2 kuuntelukerran jälkeen.. mutta en luovuta ihan heti. A Weekend in the City oli aluksi myös todella pettymys, mutta kohosi paremman tutustumisen myötä yli debyytin loistokkuudessaan. Se, miten lopulta käy tässä tapauksessa, selviää varmasti blogissa. Sormet vain ristissä, että settilista on silti omistettu tasapuolisesti vanhalle ja uudelle helmikuussa. Positive Tension, plz..

Ja loppukaneetti - Dexter S03E03 = hienoutta. Muutamat uudet sivuhahmot eivät vielä avaudu minulle muuna kuin stereotypioina (mitä syyttäjän velikin oikeasti sarjassa tekee, muutakuin emuloi Doakesin k**ipäisyyttä?), mutta muuten Jimmy Smits (Miguel Prado) on tuonut sarjaan taas uutta eloa. Ennen kaikkea sarja on Miamin teatterimaiseen ilmapiiriin sijoittuva shakespearemäinen draama a'la moderni todellisuus, jossa pohditaan hyvyyden ja pahuuden komplikaatioita, ja Prado todellakin on yksi iso komplikaatio itsessään. Innolla odottaen, mihin käsikirjoitus häntä ja Dexteriä aikoo saatella. Bonuksena pitkästä aikaa jaksossa mukana myös hahmokehityksen kannalta tärkeä satunnainen rikollinen.. ah! Sattuma on opetusten äiti.

Dancing in the dark

Behind blue eyes, there is definitely more.

Meikäläinen ei ole kokenut tarpeelliseksi päivittää televisiotani aikoinaan digiaikaan, joten en ole nyt (käsittääkseni) vuoteen katsonut televisiota lainkaan. Tietyllä tavalla se rampauttaa maailmantapahtumissa, vaikka uutisista pystyykin tietysti olemaan perillä ilman idioottiboksiakin. Internet tulee avuksi muutenkin, koska vaikka en olekaan lähiaikoina löytänyt näitä 'uuden tv-draman renessanssin' tekeleitä rutiiniini, tietyt asiat pysyvät. Dexter on yksi niistä.

Showtime aloitti juuri 3. kauden näyttämisen ja seurattuani innolla jo kahta edellistäkin kautta, voin sanoa, että ainakaan synopsis tällekään ei todellakaan tuota pettymystä. Sarjan jännite on niin hienovaraista ja moraalia kutkuttavaa, että anti-heeroksen puolesta jännittämisestä on tullut minulle ihan erityinen harrastus. Kuka hänet saa kiinni, jos saa? Kuinka hänet tuomitaan, jos hänen salaisuutensa paljastuu? Tälle kaudelle lähtökohtana on murha, jonka Dexter tekee 'koodistaan' poiketen ja joutuu sen takia suuriin vaikeuksiin. Tiettyjen peruspalasten vaivuttua historiaan 2. kauden mahtavan kliimaksin takia, on uudeksi kapulaksi Dexterin rattaisiin tuotu Jimmy Smitsin taitavasti näyttelemä syyttäjä, jolla on historiansa luutnantti LaGuertan kanssa ja kiinnostus Dexteriin, josta tulee varmasti olemaan potentiaalista haittaa tulevaisuudessa sarjamurhaajallemme. Ja onneksi näin - sarjan suola on Dexterin suhde muihin ihmisiin, ja juuri sen ajatuksen kanssa leikittely, että hän voi jäädä kiinni. Katsoja voi samalla samaistua Dexterin pelkoon kiinnijäämisestä ja hyväksynnän menettämisestään sekä 'normaalien' hahmojen oletettuihin moraalisiin ongelmiin. Miten sinä suhtautuisit, jos ystäväsi olisikin sarjamurhaaja? Minä ainakaan tietäisi, että miten.

Toivonkin, että tämä kausi pysyy jälleen kerran kasassa alusta loppuun. Sarja inspiroi aikoinaan yhden esseenkin Pohjois-Amerikan opinnoissa, otsikointinaan Getting Away With Murder: Discussing violence, its existence on television and its justifiability in the Showtime series Dexter .. mielestäni se on edelleen parasta mitä 3 vuoden opiskeluaikanani olen saanut aikaan. Väkivallan analysoinnin puitteissa nostin Dexterin väkivaltaisuuden oikeuttajaksi tavan, jolla miehen rutiinista poikkeavat veriteot esitetään niin graafisesti verrattuna 'normaaliin kuolemaan', että niiden merkitys ei jää alitajunnallisesti katsojan huomaamatta. Television väkivaltaisuutta on turha väittää pystyvänsä enää pakenemaan nykymaailmassa, joten on vain hyvä, että jokin sarja nostaa aiheen Dexterin tavoin pöydälle, mutta tekee sen myös vastuullisesti. Ja hyvin kirjoitettu draama inspiroi ihmistä, haastaa tätä. Niinkuin se teki minullekin.

Perusteesit pitävät edelleen paikkansa.. mutta nyt voin vain odottaa kädet ristissä, mitä tuleman pitää. Joko perusasetelma pysyy samana ja Dexterin loistava konsepti vie tarinaa eteenpäin, tai kaikki käännetään päälaelleen? Kuka tietää.

GO NUCKS GO!

NHL-kausi on lähes pyörähtänyt käyntiin! Oikeat ottelut on jo laitettu käyntiin Vanhan mantereen näytösotteluissa mutta loppuviikosta koko liiga on valmiina toimintaan, ja siksi onkin hyvä katsoa mitä kaikkea Canucks-leirillä tapahtui. Yksi kohta kerrallaan.

Pavol Demitra kertoi avoimesti pitävänsä Taylor Pyattin pelityylistä, ja löysi Mason Raymondin kanssa kemiaa, joka johti moniin komeisiin maaleihin viimeisimmissä harjoitusotteluissa. Kakkosketjun kokonaisuus on siis aikalailla kiveen kirjoitettu, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu. Koko leirin enigma aka Kyle Wellwood teki käsittääkseni pahaa jälkeä lähes jokaisessa harjoitusottelussa, aina kauniista rankkareista oveliin syöttöihin ja kynäilyihin peliaikoina - siksi miehen rooli onkin nyt hiukan avoinna. Yhtään tilannetta ei hänen kohdaltaan helpota se, että nelosketjua lukuunottamatta kemiat tuntuvat löytyneen yhtälailla kivuttomasti. Steve Bernier on esitystensä perusteella juuri sitä mitä Sedinit rinnalleen kaipasivat, ja jo vuosi sitten playoffeissa NHL-jäille päässyt Jannik Hansen on ollut tulessa vastuullisessa kolmosketjussa. Hyökkäysvitjan viimeiset kysymysmerkit löytyvät viimeisestä ketjusta. Ylhäällä Nucks-vahvuudessa ovat vielä Rick Rypien, Mike Brown ja Jason Krog kysymysmerkkihyökkääjistä. Matt Pettinger loukkasi itsensä, Ryan Johnson on selkeä sentteri nelosketjuun ja Darcy Hordichuk joukkueen poliisi. Pettingerin loukkaantuminen 'antaa' joukkueelle mahdollisuuden pitää yhtä ylimääräistä hyökkääjää yli normaalivahvuuden joten tietyllä tavalla mitään ei ole vielä kiveenkirjoitettu esimerkiksi Krogin suhteen. Jeff Cowan heitettiin jo waiversiin ja päätyi vahvistamaan Manitoba Moosea, jättäen Canucksit rauhaan, RIP hänen NHL-uralleen voisi olla sopiva sanavalinta tässä vaiheessa - ellei hyökkääjäkaartille sitten käy sairastupa yhtä tutuksi kuin puolustajille viime vuonna. *koputtaa puuta*

Puolustuksen uusi naama - Shane O'Brien

Puolustuksessa tilanne on vielä mielenkiintoisempi, varsinkin siitä syystä joka inspiroi koko bloggauksen näin myöhään illalla.. mutta palataksemme edelliseen. Lawrence Nycholat hankittiin Ottawasta vaihdossa nopeaan mutta semi-hyödyttömään Ryan Shannoniin ja Rob Davison, joka hankittiin tuomaan kovuutta 7. puolustajana, vaikutti haastavan pää-kuusikkoroolista itsensä Lukas Krajicekin, Luongo-vaihtokaupan kaupanpäällisen josta oltiin pitkään leipomassa ihan nelikkopuolustajaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nathan Mciver menetettiin waivereissä Anaheimiin ja veteraani-kokeilu Nolan Baumgartner päätyi vahvistamaan julman kokenutta ja rahakasta AHL-litaniaa.. eikä tässä vielä kaikki! Puoli tuntia sitten heräsin siihen todellisuuteen, että Gillis päätti sekoittaa puolustusvitjaa vaihtamalla pettymys-lupaus Juraj Simekin ja Krajicekin Tampaan vaihdossa yli miljoonan maksaneeseen Michel Ouellet'hen (joka kävi jo läpi pudotuksen AHL-tasolle) sekä itsensä Shane O'Brienin, aikoinaan Anaheimissa cup-sormuksen ansainneen nuoren mörssärin. Ristiriitaista miehessä on se, että hän siirtyi Tampaan viime kaudella ykköskierroksen varausoikeudesta, mutta on sen jälkeen aiheuttanut ilmeisesti vain vihaa ja katkeroa TB-fanien keskuudessa. Oli sitten tähän syynä liian suuri rooli kykyihin nähden (TB:n puolustussyvyys ei ole mikään mairittelevin) tai ei, ainakin nyt Canucksien vahvuudessa mies päätynee taistelemaan Davisonin kanssa siitä samaisesta 6. puolustajan roolista, mutta on Krajicekin nopeuden sijasta tuomaan lisää vahvuutta kokonaisuuteen - ja yhtäkkiä harjoituskauden heikosti vetänyt Kevin Bieksa onkin se pienin ja nopein mies, 'the odd man out'; viime kaudella hänet piti pitää joukkueessa monen mielestä vahvuutensa takia, nyt hän on ainoa, joka pystyy nousemaan hyökkäyksen mukaan puolustuksesta.. aikamoinen tilanne!

Varmaa on ainakin kaksi asiaa - Manitoba Moosen vahvuus tulevalla kaudella, sekä Mike Gillisin sana. Mikäli Krog päätyy alas, on hyökkäysvitjan kärki aivan huima (Michael Grabner, Krog, Ouellet, Cowan, Jason Jaffray, monet Dallas Starsin kodittomat syvyyspelaajat..) ja puolustuskin McIverin menetyksestä huolimatta kyvykäs, ja maalissa on toki Cory Schneider, viime kauden lähes paras AHL-maalivahti. Joukkue on varmasti Calder Cup -ennakkosuosikkeja.

Gillis on tietyllä tasolla pitänyt sanansa ja tehnyt paljon siirtoja luodakseen sanansa mittaisen joukkueen - Westcoast Express on kuopattu ja tilalla on uusia ja nälkäisiä pelaajia. Palkkakatossa on valtavasti tilaa, kun Sundingate ei koskaan lauennut ja hyökkäysketjut vaikuttavat tästäkin huolimatta ihan mukiinmeneviltä omien kasvattien voimin. O'Brienin hankinta jakanee varmasti mielipiteitä, ja on vain ajan kysymys mitä puolustusjoukolle lopulta tapahtuu, ja että onko tämä siirto vain Gillisin ensimmäinen teko monien seuraavien joukossa - ensin leirillä kemiat ja tosiasiat selville, ja sen jälkeen työn toimiin? En ihmettelisi. Kysymys herää vain sen suhteen, että kuka haluaisi alisuorittavan Bieksan joukkueensa, saati antaisi tätä vastaan niin hyvän hyökkääjän, että nykyiset ketjukombot kannattaisi riskeerata? Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua.. mutta ei ole taas vaihteeksi jännittänyt jääkiekko näin paljoa! Ja itse kausikin alkaa pian.. voi pojat.

PS: Luongon kapteenius oli aika jännä veto, ja sai aikaan ainakin netissä kauheasti turhaa hälinää, hihi. Cody Hodgson päätyi myös takaisin junnuliigaan, mutta minkäs teet.. kehittykööt siellä, parempi näin.

Won't they just.. shut up?

Turhia erittelemättä henkilökohtaisia asioita, viime viikko on ollut vaikeaa aikaa ihmisten suhteen - ihmisten arvaamattomuus, ihmisten persoonallisuuksien erilaiset erikoisuudet, sosiaalisuuden ja antisosiaalisuuden eri aspektit sekä ylipäätänsä kanssakäyminen ovat olleet absurdin vaikeita. Ensinnäkin on vaikeaa pysyä analyyttisen objektiivisena tehtävässä, jossa aion analysoida Joseph Bidenin ja Sarah Palinin välistä VP-väittelyä. Mieleni tekisi läimäistä tähän blogientryyn lukuisia erilaisia pilakuvia koko republikaanisen puolueen habituksesta, aina uskomattomasta kaksinaamaisuudesta pyöristyttävän yksinkertaiseen retorikkaan, mutta aion pitää pintani ja pyrkiä olemaan analyyttinen ja puolueeton määritellessäni opintopisteideni eteen presidentinvaalien eri aspekteja. Ah, olla omnipontentissa vallassa ja saada päättää voittaja samantien, kytkeä itsensä pois puolueettomuudesta ja heiluttaa puolueen x lippua ylpeänä. Vaan höpsistä. Back to basics.

Katsoin tässä taas elokuvia. Klassikkolistasta sain viimein "hoidettua pois" Roman Polanskin Chinatownin, tuon "viimeisen film noirin". Pakko myöntää, että pettymykseni oli aikamoinen, kun löysinkin kiihkeän rikosjännärin sijasta tekeleestä.. keskinkertaisen hyvän, "ihan katsottavan" rikoselokuvan, jonka pääroolissa Jack Nicholson loisti, mutta verrattuna mihin tahansa suurena pitämääni rikosdraamaan tai jopa niihin harvoihin film noireihin verraten kyseessä ei ollut mikään messiaaninen kokemus. Hiukan laimea. Ei ihan elokuva minun makuuni. Juoni oli kyllä monimutkaisen utuinen ja oli tarkoituksella luotu rakentumaan palapelin tavoin katsojan silmien eteen kahden tunnin ajan, mutta se jokin suuri loppuratkaisusta ja lopun symbolismista jäi minulle avautumatta. Ohwell.

Happy-Go-Lucky (2008, Dir. Mike Leigh)

Hämmentävämpi tapaus - mutta haastavassa mielessä - oli upouusi brittiläinen komedia nimeltä Happy-go-lucky, joka kertoo raivostuttavan positiivisesta naisesta. Sally Hawkinsin roolihahmo Poppy on ilman kahta sanaa ylivoimaisesti ärsyttävin roolihenkilö missään näkemässäni fiktiossa ikinä. Odotin elokuvan olevan tarina rakkaudesta/romantiikasta/kasvusta, mutta sain sen sijaan eteeni teoksen, joka teki katkaista joka 20. minuutti pause-napilla ihan siitä yksinkertaiseta syystä, etten kestänyt päähenkilöä. Silti rinnastettuna elokuvan antiheerokseen, nihilistisen raakaan Scottiin (Eddie Marsan), elokuva oli pakko nähdä loppuun ihan vain siksi, koska niin vahva jännite heidän kahden välillään oli. Poppy ystäväpiireineen on täynnä ärsyttävän hyväntuulisia ihmisiä, mutta Scott on elokuvan "normaalimpana" ihmisenä silti heitäkin epätasapainoisempi ja kykenemättömämpi kohtaamaan elokuvan aikana elämän pieniä haasteita. Luin erään elokuva-arvostelun, jonka mukaan elokuva päättyy Poppyn kyynistymiseen, ja pelkäsin sen paljastaneen minulle lineaarisen tarinan lopun ja koko juonen - onnekseni voin sanoa, että arvostelu oli mielestäni väärässä, ainakin varauksella.

Poppy on auktoriteetti, joka kantaa määränpäätöntä juonta mukanaan eteenpäin, kunnes kyyninen Scott tuo hänelle haasteen ihmisenä, jota hän ei pysty kääntämään elämänasenteellaan puolelleen. Samaa voisi sanoa kenestä tahansa katsojasta, joka omaa hiukankin modernin maailman aikuista vastuuntuntoa ja kyynisyyttä. Tarinan loppukliimaksina toimii räjähdys hahmolta, johon katsoja voisi siis samaistua - katsoja kun haluaa irrota helposti Happy-Go-Luckyn status quosta, joka toimii kaiken epäloogisuudensa keskellä hämmentävästi. Poppy on jostain syystä 30-vuotias ja kestänyt läpi nuo vuodet asenteensa avulla/asenteestaan huolimatta elämän kolhut muuttumattomana, ja ihminen voi vain kysyä.. miten siihen voisi suhtautua? Olisiko naiivisuus ja äärimmäinen optimistisuus rationaaliselta ihmiseltä tässä maailmassa.. ja onko se toinen ääripää, misantropia, oikeutetusti helpommin kuviteltavissa? Ampumistapaukset ja ihmisvihan julkituomiset saavat ihmiset varpailleen, mutta onko toinenkaan ääripää oikeasti keskettävissä? Vaikken pitäisi Happy-Go-Luckya hahmogalleriansa takia kovinkaan katsottavana per sé, herättää se ainakin valtaisasti kysymyksiä. Loppuratkaisusta siis - näkisitkö sinä mahdollisena elämän mahdollisena asenteella, jonka mukaan kaikelle voi nauraa, jokaisen elämään voi tuoda hauskuutta, ja kaikista ongelmista voi selvitä?

Always look on the bright side of life.

Maailmassa tapahtuu nykyään vaikka mitä - kaikenmaailman ammuskelua, pommituksia Pakistanissa, roskapankki-suunnitelman kaatumisia Jenkeissä joka voi hyvinkin laittaa maailmantalouden nykyisessä kriisissä vielä pahempaan kliimaksiin.. uusimpana tietona iski suomalaisten tyhmyys liittyen politiikkaan. Minä luulin olleeni noin 3 vuotta sitten täysin tietämätön puoluepolitiikasta.. mutta c'mon! Tiesin kyllä kuka oli hallituspuolue. *pyörittelee päätään*

Get Smart (2008, Dir. Peter Segal)

Tämän takia on pakko keventää mieltä pehmeimmillä asioissa! Katsoin elokuvan Get Smart itse täysin sillä periaatteella, ja se osoittautui hyväksi. Juoni ei ole kummoinenkaan, ja huumori on niin kuivaa että ihmettää miten elokuva saattoi olla menestys. Silti elokuvassa on myös iso budjetti takana ja Steve Carell kantavana voimana. Kivasti katsetta piti valppaana myös Anne Hathaway, joka oli miehen rinnalla äärimmäisen kaunis, ja myös hauska! The Rock ei myöskään ollut pekkaa pahempi.. juoni oli tosin silti höttöä, niinkuin koko elokuvakin. Mutta hyvää höttöä. Juuri sellaista, jota pitää välillä olla, että osaa nauttia useammin niistä hyvistä ja vaikeista elokuvista.

Toinen huumorin aihe tuli vastaan tänä aamuna NHL:n ja Canucksien harjoitusleirimaailmasta.. Kyle Wellwood, tuo fanien ilkkuma 'pullapoika' joka jätettiin heitteille Torontossa, alkaa näyttämään todellisia värejään. Miehestä tulee mieleen jonkinsortin tosimaailman Adam Sandler - mies on varmaankin tähän asti selvinnyt kiekkomaailmassa jäätävinek kynäystaitojensa takia, mutta nyt ensi kertaa hänelle kerrotaan, miten kaikki muut selviävät kaukalossa. Positiivista, mutta silti myös äärettömän hauskaa! Toivottavasti GM Gillis pitää tiukkaa kuria yllä edelleen ja joukkueen supermies-tekijä Roger Takahashi pitää miehen erossa suklaapatukoista, niin sitten onkin kiva katsoa millainen tekijä miehestä kuoriutuu..

"They are making sure I get the meals that I need so I can just come to the rink and play hockey," Wellwood said. "There's a lot of vegetables. Apparently, I can't eat a lot of things that normal guys get to eat.

I have eliminated everything but lean meat and vegetables. If you want to lose weight pretty quickly, just eat vegetables and lean meat. They are doing a good job of making it tasty here."

// Canada.com

Crying like a woman (or a womanly man)

On tullut taas katsottua hiukan elokuvia - toisin kuin aiemmin olen kertonut katselutottumuksistani täällä, olen nyt pitänyt hiukan taukoa klassikoista (vaikka olen niihin koittanutkin päästä käsiksi), olen tarttunut nyt pariin uudempaan tekeleeseen.

Equilibrium (2001, Dir. Kurt Wimmer)

Elokuvan Equilibrium kohdalla on pakko myöntää, että katsojana on tullut tehtyä erehdyksiäkin - olen aikoinani törmännyt pätkään ja nähnyt siitä vain sen yliampuvan loppukohtauksen, jossa väkivallalla mässäillään viimeisen päälle ja kivikasvoinen Christian Bale näyttää todella 'Neomaiselta'. Päädyin vain tuomitsemaan näkemäni mitäänsanomattomaksi Matrix-kopioksi ja unohdin sen vuosiksi, itseasiassa juuri Dark Knight -blogaukseeni asti, ja annoin lähinnä Balen takia sille uuden mahdollisuuden. Ja kuinka hyvä veto se olikaan!

Olen tottunut katsomaan vääkivaltaelokuvia niin pitkään lyhyen elämäni aikana, että olen viehättynyt kovasti nykyään tavoista, joilla väkivaltaa moralisoidaan tai käytetään hyödyksi mässäilyn vuoksi. Equilibrium sijoittuu jo juonellisestikin mielenkiintoisesti tähän kontekstiin - dystopisessa lähitulevaisuudessa elävä pappi Preston metsästää työkseen "tuntevia ihmisiä", joita post-maailmansotainen yhteiskunta metsästää, tappaen heitä sydämettömästi ja tunteettomasti. Kun Preston alkaakin hairahtua monitahoisen sattumusten sarjojen uskomaan ja kokeilemaan elämää ilman ihmiskunnan tunteettomuutta vahvistavaa seerumia, avautuu hänelle hänen elämänsä ja koko yhteiskunnan tarkoituksettomuus. Libertia-maailman ideologia pitää tunteita syynä kaikkeen ihmisten julmiin tekoihin samalla kun se tappaa luoteja kaihtamatta jokaisen ideologiaa vastustavan ajattelevan taiteenkeräilijän todeten heidän olevan ihmiskunnan vihollisia. Kun Preston näkee tekojensa ja elämänsä brutaalisuuden ajattelevana yksilönä, on hänen tehtävä vaikea päätös - lähteäkö kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan vai ei? Juoni saattelee kivikasvoista Balea läpi mitä sydäntäraastavimpien haasteiden, kunnes kliimaksi lopulta johtaa tämän dystopiaa vastaan - mitäpä muuta katsoja osaisi odottaa.

Mainitsin aluksi taistelukohtauksen, joka perustuu raflaavannäköisen Gun Kata -taistelutyylin käyttöön, joka perustuu matemaattiseen laskelmoitavuuteen ja tehokkuuden maksimointiin. Taito tulee hyödyksi oletuksessa, että kenelläkään yhteiskuntamallin vastustajalla ei ole oikeutta elää, joten lainvalvojan ei tarvitse torjua vihollisia, vaan ainoastaan tappaa. Kun Preston tarttuu lopulta aseisiin työnsä tarjoamalla taidolla ja taistelee isäntiään vastaan samalla puhtaalla väkivallassa, herää kysymys väkivallan oikeutuksesta - Preston taistelee lopulta vastarintaliikeen rinnalla, joka nousee lopulta väen ylivallalla lainvalvojia vastaan samalla tappamiseen perustuvalla logiikalla. Matrix toi aikoinaan saman dilemman esiin, kun päähenkilöt pitivät jokaista valheellisessa matrix-systeemissä elävää ihmistä vihollisena, jonka ainoa arvo ei ollutkaan ihmisarvo vaan potentiaalinen agentti-reinkarnoituminen - Equilibrium tuo tämän väkivaltaviihteen suurimman dilemman esille vielä paremmin, vaikka itse elokuvana ei se tarjoa juurikaan uudelleenkatsomisarvoa, niin paljon juoniaukkoja ja epäloogisuuksia se pitää sisällään. Equilibrium herättää kysymyksiä, samalla kun se viihdyttää mielenkiintoisella (joskin hiukan nähdyllä) tulevaisuudenkuvallaan ja arvelluttavalla väkivallallaan. Tiedäppä sitten tosin, että halusiko ohjaaja tuoda toimintaelokuvansa käsikirjoituksesta esiin näin vakavan meta-kontekstin, vai oliko se vain hollywood-rainan tuottamisen tahaton sivutuote. Kukapa sitä lopulta tietäisi? Siksi suurten yleisöjen väkivaltaelokuvan analysointi onkin aina niin hauskaa.

Forgetting Sarah Marshall (2008, Dir. Nicholas Stoller)

Toiminnalle toi kontrastina raina nimeltä Forgetting Sarah Marshall. Judd Apatow, check. Sympaattinen antisankari-mieshahmo, check. Eikä siinä muuta, onhan tämäkin formaatti nähty ennenkin, mutta ei ole yllätys, että tässäkin tapauksessa tutut 40 Year Old Virgin -näyttelijät loistavat vapaamielisessä komediaympäristössä. Luettuani arvostelua elokuvasta jälkeenpäin, huomasin erään kriitikon kommentoineen ehkä kärjistäen, että tällaiset hollywoodin massakomediat alkavat puuduttaa. Onkin hämmentävää, että Apatow'sta on tulossa tyylistandardi.

Kaikilla Apatow'n tuottamilla elokuvilla on tapana johdattaa juonta epätodennäköisten rakkautta haluavien miesten näkökulmasta - nämä miehet ovat stereotypisiä koomikoita, jotka eivät ole komeita eivätkä sosiaalisesti haluttavia, mutta he silti lopulta löytävät jaloutensa, huumorinsa ja herkkyydestään huolimatta itselleen unelmien naisen, joka on tietysti tasoa Emma Stone, Katherine Heigl tai Kirsten Bell, joka oli tapauksena tässä elokuvassa. Luin hyvin mielenkiintoisen artikkelin, joka spekuloi että nykykomedia juhlistaa kakkostason miestä. Tätä väitettä vastaan on oikeastaan täysin mahdoton argumentoida, ja voikin vain miettiä, mitä naiset kuvittelevat näistä sarjojemme 'sankareista'. Haluaisi joku 40-vuotiaan Steve Carellin neitsyysongelmineen, FSM:n Jason Segelin eroitkukohtauksineen tai Jonah Hillin.. ottaen huomioon, että tämä on kuitenkin Jonah Hill. Joka tapauksessa ihan kelpo leffa, vaikka ei ylläkkään 40v:n tasolle.. kuitenkin samalla tasolla kuin Superbad ja mielestäni paljon parempi kuin Knocked Up. Innolla odottaen Pineapple Expressiä!

Musiikkielämyksiä ja eksistenttiaalikriisejä

Elokuvia on tullut paljon katsottua, niinkuin aina. Keikoilla on tullut käytyä todella paljon - ja hyväkin niin, koska nyt on tiedossa varmaankin hiukan pidempi tauko Helsinginmatkailussa ihan käytännön- ja rahasyistä. Olen vuosia elänyt live-musiikin ehdoilla siten, että oli minulla sitten kavereita mukana tai ei, olen aina päätynyt katsomaan bändejä Helsinkiin jos ne minua vähänkin kiinnostavat. Lähiaikoina olen huomannut hiukan kyllästyneeni tähän ilmiöön - onhan se kiva olla "solitary man", mutta rajansa kaikessa. Toisaalta kyllä myös ole tulossakaan mitään oksat-pois-tason bändivieraita, että teoriaa ei ole vielä kokeiltu tositoimissa.

Viimeisimmät kolme keikkaa olivat siis kaikki stadissa. Hercules and Love Affair tuli tsekattua viikko pari takaperin, ja tietyllä tavalla paha maku jäi jo siitä, että bändi koko illan ainoana esiintyjänä aloitti soiton ihan kohtuuttoman aikaisin ja siksi missasin alusta pari kolme biisiä (vähintään), kun istuskelin totuttuun tyyliini Rotterdamissa ja näin siellä kavereita. Ei hyvä olleskaan. Keikka itsessään oli.. semi. Yleisöä oli pipoa, ja miksipä ei olisi ollut kun bändin levyä on hehkutettu ties miksi vuoden parhaaksi albumiksi, mutta enempi oisi voinut Tavastia hytkyä ja tanssahdella. Itse tanssahtelin parvella ja sain kaiken mitä halusin siinä tilassa - esimerkiksi Hercules Themen illan viimeiseksi - very nice. Kuvia ei tullut otettua, koska kameraa ei ole meikäläisellä nykyään enää mukana muuta kuin kännykässä, ja parvelta on jo hiukan paha ylettää. Toisaalta bändin laulaja oli kovinkin mukiinmenevä ihonmyötäisine tanssikledjuineen. Viereinen tyttöryhmä sitä kommentoikin, että ei siellä monet musaa edes kuunnellut vaan pelkästään sitä vosua tuijottelivat.. truer words haven't been spoken.

Seuraava keikka samassa mestassa oli The Wildhearts, jonka aikana iski jo hiukan apeuskin puseroon - niin oli rokkia menoa, että olisin ehdottomasti tarvinnut kaverin mukaan lattialle riehumaan. Jouduin tyytymään rokkipolisoimaan portailla. Illan aloitti lämppärinä joku Hanoi Rocksin uusi jäsen (?) akustisen soolokitaran kera ja yllätti kyllä positiivisesti, oli maar sen verta rokkia tulkintaa. Suhteellista toki sekin, koska Wildhearts otti yleisön aivan täysin ja sai päät ja kädet heilumaan. Mutta voi pettymysten pettymys - soittivat debyyttialbumiaan pelkästään aluksi, ja siinä sitten selftitled-levyn fanina koitetaan ottaa asia positiivisena "harvoin tätä vastaan tulee"-spektaakkelina. Hyviäkin biisejä messissä oli - Miles Away Girlistä ja Sucker Punchiin - mutta sitten välispiikissä Ginger kertookin, että loppusetti sisältää b-puolia, neverhörd-matskua. Yleisön tanssijalka tukevoituu huomattavasti, kun kukaan ei niitä biisejä tunne.. enkä minäkään. Kohti bussiin siirtyessäni tsekkaan vielä merchandise-pöydän, ja siellähän on bändipaidassa koko aunarin soittolista painettuna etukäteenkin. Eipähän tartte "ainutlaatuisen erikoissetin" soittolistaa tarvitse kinua keikan jälkeen bändiltä kun voi lunttilapuksi ostaa sen paidalla varustettua. Kuinka pirun punk-rockia, ei voi muuta sanoa. :p

.. ja nyt keskiviikkona räjähti pankki Kulttuuritalolla. Pääsin todistamaan hyvin mahdollisesti tämän hetken kolmea parasta jazz-basistia livenä. Suolainen hinta, mutta jumalainen esitys. Stanley Clarke (Return to Forever -fame), Marcus Miller ja Viktor Wooten tarjosivat sellaisia bassosooloja, että kaikki stereotypiset basistivitsit ovat minulle ainakin menettäneet täyden katu-uskottavuutensa. Kohokohdaksi iskostui kuvassa näkyvä Milan -kappale, jonka Clarke soitti läskibassolla (saa korjata) ensin luoden epäuskoisia katseita yleisöstä klassillis-tyylisellä jousisoitolla, räjäyttäen lopulta pankin sellaisella näppäilyjuhlalla ja sooloiluinnolla, että ei voinut muuta kuin saada kylmiä väreitä ja haukkoa henkeään. Viktor Wootenin parhaaksi taidonosoitukseksi nousi hurmaava "Oh Saint Can You See"-jammailu ja hiukan puukasvoisen Millerin yllättävin veto oli soittaa illan jännimmät sävelensä hassulla pitkäkaulaisella saksofoni-puhaltimella, jonka oikean nimen tietämiseksi pitäisi olla hiukan enempikin perehtynyt instrumentteihin. Unohtamatta heitä, tai loistavaa rumpalia ja pianistia, Stanley Clarke oli kuitenkin se mies, jota tiesin tulevani katsomaan ja hänestä huokui niin aito positiivisuus ja soittamisfiilistely, että hullujen sävelkulkujen seassa oli aika rauha läsnä. Mies senkun hymyili.. ja niin hymyily yleisökin.

Hyvä Suomi!

Tämä viikko on kyllä ollut aikamoista uutismyllytyksen aikaa. Yhdysvallan talouskriisi saa kommentteja ystäväpiiristäni sellaisilta ihmisiltä, joiden en olisi aikaisemmin ajatellut olevan kiinnostunut maailmantaloudesta lainkaan - Yhdysvaltojen vaalipuimiset kehittyvät päivä päivältä negatiivisemmiksi ja uutiskynnyksen ylittää joka päivä joku uusi toilailu. Pysyypähän mielenkiinto kahdella presidenttiyskurssillani huipussaan - vielä kun löytäisimme ystävämme kanssa todella mielenkiintoisen elokuvan 70-luvulta katsottavaksemme, jotta voisimme analysoida aihetta aidosti mielenkiintoisesta näkökulmasta - The Man (1972) antaisi sille kyllä pohjan!

Päivän uutiskynnyksen kuitenkin nousi erityisesti Amnestyn huomautus Suomen seksuaalirikoslainsäädännöstä. Suorastaan erinomainen tällainen kissan-pöydälle-nosto, koska tästä on kyllä nuristu jokaisessa keskusteluporukassa, jossa on tullut osallistuttua väittelyihin. Onpahan nyt viimein jonkinsortin viitekehys niille argumenteille, että on se ***** kumma, jos raiskauksesta ja esimerkiksi piratismista voidaan langettaa samantasoisia rangaistuksia, ja joskus vielä reilusti taittaen piratismia näistä rikoksista rankemmaksi. Esimerkkejä kyllä on, joko kärjistettyjä tai stereotyyppisempiä, niitä tulvii kuitenkin mediaan lähes viikottain. Ei voi muuta sanoa kuin, että äly käteen hoi!

It's in Belgium

Meikäläisellä on ollut jo vuoden parin ajan sellainen lista, joka sisältää pitkän litanian elokuvista, jotka mielestäni kuuluisivat yleissivistykseen. Jostain syystä niitä ei tule kuitenkaan katsottua, koska ehkä aihepiiri ei olekaan niin "raflaava", tai ne ovat vain liian pitkiä ja keskittymistä vaativia. En myönnä, että vaikuttaisivat tylsiltä, mutta enemminkin haastavilta. Olen taas vaihteeksi kaivanut listan esille ja alkanut käymään sen sisältöä lävitse. Ehkä tylsiltäkin vaikuttavat elokuvat tarjoavat usein elämyksiä - jotkut ovat ehkä tylsiä, mutta antavat silti valtavasti perspektiiviä elokuvakulttuuriin - hyödyllistä yhtä kaikki!

White Heat (1949, Dir. Rauol Walsh)

Klassikkolistaan kuuluu ehdottomasti White Heat 40-luvulta, jossa James Gagney näyttelee psykopaattista gangsteri Cody Jarrettia, joka pakenee läpi elokuvan häntä takaa-ajavia poliiseja, mukanaan myös kokenut soluttautuja, joka pyrkii pääsemään mahdollisimman lähelle arkkiroistoa. Elokuva on ennenkaikkea realistinen ja vakuuttavan raaka tavalla, joka mustavalkoisella filmillä tuntuu erityisen hämmentävältä - Cagney on aidosti psykopaattinen mies, jonka mielen heikkoudet hänen rikoskumppaninsakin huomaavat aivan alkumetreillä. Mitään sympatiaa miestä kohtaan ei voi kokea missään vaiheessa.. mutta silti hänessä on jotain aidon kunnioitettavaa. "Look, Ma! Top of the World!" pääsi AFI:n kuuluisimpien elokuvalausahdusten listalla Top20:een ja ihan syystä. Vaikka White Heat ei olekaan niin selkeä crash-n-burn tarina a'la Scarface, on tässä kuitenkin sellaista viehätystä että pois alta - kuvitella kuinka moni elokuva koko vuosisadan aikana lainaa tästä pioneeri-tekeleestä. Vaikuttavaa.

In Bruges (2008, Dir. Martin McDonagh)

Vanhan klassikon rinnalla maistui myös mukava uutuus. In Bruges on tietyllä tavalla myös 'klassinen' elokuva, onhan se teatteritaustaisen ohjaajan debyytti, joka ei kyllä elokuvaa katsellessa jää epäselväksi. Bruges on valtavan kaunis kaupunki, ja siteeraten erästä elokuvan hahmoa, oikeastaan yhtä satua. Juonikin on teatraalisen ironinen: Kaksi salamurhaajaa (Brendan Gleeson, Colin Farrell) pakotetaan pomon (Ralph Fiennes) toimesta belgialaiseen pikkukaupunkiin epäonnistuneen keikan jäljiltä odottamaan, että savu hälvenee. Nuori kaveri ei saa hetken rauhaa hiljaisessa ja kauniissa kaupungissa ja kaipailee vain pubiin, kun taas veteraani ottaa sen täysin lomana ja ihailee maisemia ja kulttuuria. Dramaturginen kliimaksi saa odottaa, koska pikkukaupunki elää aivan omaa elämäänsä.

Kyseessä on kuitenkin musta komedia, joten hämmentäviäkin asioita tapahtuu - yhden spoilin sallitakseni, kuinka monessa elokuvassa selitetään piripäissä hotellihuoneessa musta- ja valkoihoisten 'peruuttamattomasta' maailmansodasta ja isketään argumenttien päätteeksi kääpiötä karate-iskulla kaulaan ja jätetään tämä damilaisten prostituoitujen hoitoon? Aika monessa, myönnettäkööt, mutta Brugesin idylliseen maisemaan tällaiset erkanemiset tuovat jännittävää epävarmuutta ja -vakaisuutta. Koko tarina tasapainoilee vanhan maailman ja uuden todellisuuden välimaastoa. Eittämättä Shakespeare tekisi jotain tällaista jos hänet tuotaisiin nykyisyyteen ja pakotettaisiin lukemaan Irvine Welshiä.

Todella väkevä elokuvakokemus, alusta loppuun. Brendan Gleeson oli äärimmäisen vakuuttava ja Colin Farrell - vaikka suoraansanottuna vihaan miehen näyttelemistä - luo hän elokuvaan sen pakollisen modernin ja röyhkeän maun. Ralph Fiennes on hyvä neutralisoiva voima, tarinan loppuun pakottava elementti, joka rikkoo puutuneen välitilan, kiirastulet, ja niin edelleen. Symboliikkaa kyllä piisaa. Ja unohdinko mainita - Clémence Poésya myös! Two thumbs up.

So dreamy.. *sukeltaa silmiin*

Rainoja ja jotain enemmän

Hivenen on ollut taukoa kirjoittamisessa. Syitä on monia, mutta suurimmat niistä ovat olleet yliopistoon liittyviä - tenttejä, uusia kursseja, uusia ihmisiä ja vanhoihin rutiineihin palaamista. Ottaen huomioon, että töissä tuli hyvinkin paljon kirjoitettua kesällä vain siksi, että toimistossa päivystäminen kävi muuten kovin pitkästyttäväksi, on kirjoitustahdin hiljeneminen nyt aika luonnollista. Koitan kummiskin jatkaa, ihan vain kirjoittamisen ilosta! Kävijälaskuri on lyönyt yli tuhannen jo viikko pari sitten, joten kaipa tätä joku kuitenkin tykkää lukea vaikkei kukaan ole kommentoinutkaan, nih!

Olen ehtinyt kaikessa tässä kaikessa hässäkässä katsahtaa lähiaikoina pari todella mielenkiintoista leffaa - mainitsematta erityisesti jäänee The Dark Knight, josta varmaankin jok'ikinen maailman bloggaaja on jo kirjoittanut jotain - lukuisista teksteistä parhaiten on jäänyt elokuvan markkinoinnista kertova artikkeli, joka keskittyy kuolleen tähden mainoskäytön vaikeudesta. Itse tyydyn arvioimaan leffan asteikolla "pirun hyvä, mutta ei yhtä hyvä kuin Matrix". The Dark Knight on ennenkaikkea toimintaleffa, vaikka sanomansakin on oikein pätevä, mutta koska Matrixia parempaa toimintaelokuvaa en ole mielestäni ikinä nähnyt, ja ihan siihen asti ei Christopher Nolan yllännyt, ei kyseessä ollut aivan täyspotti! Kyllä se sieltä IMDB:n top-listoilta pikkuhiljaa laskeutunee uutuudenkiillon kuluttua pois.. veikkaukseni on siinä kolmenkympin tietämissä.

Wheels on Meals (Dir: Sammo Hung, 1984)

Hämmentävämmät toimintakokemukset tarjosivatkin sitten aasialaiset - ja tarkalleen ottaen yksi mies, nimittäin Jackie Chan. Vuosia takaperin löysin paikallisen halpatavaraliikkeen valikoimista valtaisan määrän miehen elokuvia VHS:iä ja ne läp kahlattuani ei paluuta ollutkaan, ja pidän itseäni valtaisana fanina, vaikka eittämättä viisi edellisintä miehen jenkkimarkkinatuotosta on ollut aivan kamalaa siloteltua p**kaa. Osakunnan hyllyiltä mukaan tarttui kuitenkin New Police Story -niminen pätkä parin vuoden takaa, ja vaikka sen tarina olikin kaikkea muuta kuin ei-sentimentaalinen, kantoi se elokuvan kunnialla loppuun ja sijoittuukin mielestäni miehen parhaimmistoon, jonnekin sinne Police Storyn tai First Striken välimaastoihin. Innostuneena edellisestä kaivelin myös käsiini oikein vanhan "klassikon", jossa esiintyy todellinen legenda-trio muotoa Jackie Chan - Yuen Biao - Sammo Hung (tunnettaneen Suomessa esim. hämmentävän hyvästä Martial Law -sarjasta!).. juoni oli kuitenkin legendaarinen vähän eri tavalla; Chan ja Biao esittävät kavereita Thomas ja David jotka pyörittävät nakkikiskapakua Barcelonan kaduilla ja kohtaavat mystisen kauniin naisen, joka vedättää heitä mennen tullen ja huumoria aiheesta vedetään loppuun asti. Kiinalaista slapstickiä, kasari-kickboxereita kiinalaisten päänmenoksi, miekkailua, prostituutio-sivujuoni ja sekopää-sukulainen hullujenhuoneessa? Överiksihän se on täysin mennyt.. onhan leffan nimikin Wheels on Meals! No, kaipa tämäkin oli pakko joskus katsoa.. tuskin löytyy ihan heti Anttilan hyllyltä, ainakaan täydellä hintaa! Kuriositeetti: mielestäni Chanin ehdottomasti kaksi parasta elokuvaa ovat saman kolmikon tähdittämä Project A sekä jenkkiläpimurtopätkä Rumble in the Bronx.

Koomisella linjalla pysyin vielä eilen, kun katsoin Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin tähdittämän pätkän Trading Places - joku kirotun tyhmä suomennos toki silläkin. Sinäänsä elokuvan koko olemassaolo hämmensi minua, koska en olisi olettanut, että näinkin laadukas Murphyn tekele olisi jäänyt niin vähälle huomiolle, että minunkin kaltaiseni leffanörtti vasta äskettäin pätkän "löysi". Kaikinpuolin tyhjäpäinen komedia, jonka juoni oli erinomaisen hyväntuulinen, termi feelgood voisi helposti prototypisoitua tähän - mukana myös nuoren Jamie Lee Curtisin tissit, sekä Indiana Jonesin Marcus Brody hovimestarina. Jolly good, sir! Elokuvan katselu keskellä yötä sai minut huomaaman hälyttävän yksityiskohdan itsestäni - aina, kun katson Eddie Murphyn tekeleitä, nauran niiden vitseille täysin kuin Eddie Murphy. Kuuluisa "hee hee hee"-mantra pitäisi joskus koittaa valjastaa vieläkin parempaan käyttöön, mutta on ainakin vielä varattu spontaaniksi leffailtojen hämmennykseksi.


3:10 to Yuma (Dir: James Mangold, 2007)
.. mutta minut sai tähän istumaan alas ja kirjoittamaan teille elokuvista western - moderni western nimeltä 3:10 to Yuma. Brokeback Mountainin monet toki tietävät ja ehkäpä Brad Pitt nosti Assassination of Jesse James -pätkän ihmisten tietoisuuteen. Kumpaakaan katsomatta ei voi niistä sanoa mitään, mutta 3:10 to Yuma taasen saa minulta täydet suitsutukset. Elokuvakurssit yliopistokeväänä saivat meikäläisen tarttumaan muutamaan klassikkolänkkäriin ja tämä vuoden 2007 tekele on aivan samaa kaliiberia. Näyttelijätyö on läpi leffan loistavaa - poikkeuksetta - ja jopa karikatyrisoiduimmat hahmot sulautuvat eeppiseen lännenkuvaan mahtavasti. Erityisesti Ben Foster ("se enkelihemmo X-meneistä") oli järisyttävä roolissaan kylmäverisenä tappajakätyrinä, melkein kuin itsensä Jack Palancen ja satunnaisen ADHD-tapauksen risteytymä. Russell Crowe esitti vakuuttavasti itseään julkkis-rosvona ja Christian Bale todisti jälleen miksi hän on lempinäyttelijäni (Pittin ohella, muuten). Tähän päivään mennessä en ole mieheltä huonoa roolisuoritusta nähnyt, ja nytkin hän varasti jokaisen kohtauksensa esittämällä miestä, joka on päättänyt sinnikkäästi selvittää oman moraalisen asenteensa, kun ryhmä miehiä kuljettaa rosvoa kohti vankijunaa perässään tämän murhaherkät kumppanit. jossa vain olikin. Voin suositella kaikille siis lämpimästi - sisältää kauniita maisemia, katkeran rahanahneita miehiä armottomassa lännessä ajamassa toisiaan takaa ja juonen, joka pitää otteessaan loppuun asti.

Kuriositeetti #2 - kaikki näkemäni Christian Balen elokuvat parhausjärjestyksessä (paras ensin): American Psycho, Rescue Dawn, Harsh Times, Batman Begins, The New World, The Dark Knight, The Prestige, Pikku Naisia... nöyränä myönnän, että Machinist tulee kyllä katsoa pian, eli tekeillä on. Samoin myös Bob Dylan -biopic I'm Not There.

So distant, yet almost within your grasp.

Kasari on iskenyt lähiaikoina nyt - tai suoraan sanottuna mikä tahansa vanhempi pop-musiikki. Mietin juuri eilen illalla sentimentaalisesti pitäisikö oppia siten nykymaailman menoa että kerran viikossa kuuntelisi NRJ:n himoituimpia biisejä läpi ihan rutiinilla, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Kummiskaan nykyään osata tehdä tällaisia biisejä.. kyyninenkö? En usko, vaan realisti lähinnä! Tai sitten oma maku on taas oudompaa kuin saisi olla. Kjeh.

LAURA BRANIGAN - SELF CONTROL

BONNIE TYLER - HOLDING OUT FOR A HERO

+ Jotain 70-luvulta, jota liian moni tuntee Celine Dionin tuotannosta. Mutta c'mon, voiko tätä paremmaksi edes tehdä? Tottakai Celinen ääni on ilmavampi ja mahtuu helposti johonkin Las Vegasin konserttisaliin, mutta eikö sentään kyseisen kappaleen melankolia sovi paremmin vaikka pieneen makuuhuoneeseen? Kysynpähän vaan.

Skrätzäystä ja rökkenrölli

Les Gillettes (kuva)

Mitä musiikkiin tulee.. on löytynyt taas kaikenlaista. Lähinä elektro-musiikki työllistää aivoja nykyään siten, että pohdin mielessäni miten ja millaista musiikkia haluan itse tehdä, joten on hiukan vaikea olla tällä hetkellä puolueeton mistään.. paitsi silloin, kun jotkut kappaleet ovat vain suorastaan nerokkaita. On pakko esitellä yksi miksaus ja yksi kappale - miksaus on UMF:ssa meikäläisen kohtaamani kesäihastus Les Gillettes - miksaus löytyi alunperin Danger! Danger! -blogista alun perin, kiitos sinne. Enjoy!

LES GILLETTES - VIKING CRUSADES MIX (linkki myspace-sivulta)

Yksittäinen kappale taas on ihan sekainen satunnainen löytö, joka tuli vastaan kun yritin 10 sekunnissa selittää ystävälleni Jussille mash-upin saloja. Ensin soitin huumorimielellä aivan insane mash-upin Dragonforcesta ja Eaglesista, joka ei kyllä kestä hetkeäkään tanssilattialla ellei lattia ole täynnä piripäitä.. toinen esimerkki löytyi nopeasti Elbo.ws:ista ja mikäs se olikaan - 50-luvun rokkia yhdistettynä Snoop Doggin ärsyttävääkin ärsyttävämpään Drop It Like It's Hot'tiin. Ihan jäätävän tehokas kombo. Mies taittuu aika hyvin remiksaajien kourissa ihan siedettäväksi kamaksi, vaikka itse en olekaan mikään ihmeellinen räppifanaatikko/antipaatikko. Sattuman kauppaa siis varmaankin. Enjoy!

EDDIE COCHRAN VS SNOOP DOGG - EVERYBODY DROP IT LIKE IT'S HOT