Friday, January 22, 2010

Levy-yhtiöitä yli muiden, onko heitä?


Oma vastaukseni kysymykseen postauksen otsikkossa on - en tiedä. Hämmennyn tietyllä tavalla siitä, kuinka tietyt erityisen uskottavilta kuulostavat levy-yhtiöt niin usein saavat ihmisiä faneikseen, jotka sitten vannovat yli kaiken näiden tuotteiden nimeen. Tietenkin joiden rooli musiikkiteollisuudessa on erityisen suuri, mutta en vain näe sitä palvomisen kulttuuria itselläni. Lukuunottamatta Johanna Kustannusta, joka yllättäen UB-kytköksensä takia on minulle niin tuttu, todella harva lafka on jättänyt minulle erityistä muistijälkeä, pysyvää lupausta laadusta. Joskus elektro-innoissani tutut nimet toistuvat tuottajatiedoissa, mutta jotenkin en vain voi luottaa siihen, että jonkun organisaation alla kuteva mikä-tahansa-bändi olisi vain sen maininnan takia ehdoton must-see. Kerran vein levykauppa Kaneen vaihdossa vanhoja cd:itä ja myyjä tarttui kiinnostuneena Sage Francisin levyyn, koska sen tuottaja taisi olla Epitaph - punk-levyistään kuuluisa lafka, ja punkkari kysyi mistä on oikein kyse. Kun kerroin Sagen laulavan "punk-henkistä" räppiä, joka mielestäni sopi lafkalle, sain vastaukseksi vain silmienpyörittelyä ja kielteisen vastauksen. Että siinä tässä se nähtiin, ei kaikkia voi aina miellyttää!


Yksi levy-yhtiö on tästä huolimatta toistunut musiikkivalinnoissani lähiaikoina todella paljon. Barsuk Records, Seattle, WA. Ei sano ehkä kauheasti mitään, mutta jostain syystä juuri minulle rakkaimmat, vähemmän tunnetut bändit tulevat usein juuri Barsukin uumenista. Barsukin kuuluisin bändi lienee Death Cab for Cutie, joka on tarpeeksi söpöä ja näppärää tullakseen kuuluisaksi ja kuuluisien sarjojen ja leffojen soundtrackeille, radiosoittoakin kestävää. Mutta DCFB on kaikkea muuta kuin lempibändini heiltä (vaikkei olekaan huono!), koska yllättävän moni muukin rehdisti mielenkiintoinen bändi on heidän siipiensä alla.

Barsukin hehkutus tuli nyt erityisesti mieleen sen takia, koska kun kävin Tukholmassa kuukausi sitten ja tuhlasin vaivaisia rahojani levykaupoissa, tarttui mukaani viimein, pitkien etsintöjen jälkeen, The Long Wintersin levy Putting the Days to Bed, jota en ollut koskaan ollut nähnyt Suomen levyhyllyissä, tai sitten en vain osannut sitä edes etsiä. The Long Winters on juuri sellaista rokkia, jota ei kehtaa vakavalla naamalla kutsua miksikään muuksi kuin rokiksi. Ei ole mukana stadion-vivahteita, ei liikoja äänimaailmakikkailuita. Kitara, bändi, laulaja, toimivia kappaleita hyvin sanoituksin. Jos sanalla nondescript olisi positiivisempi sävy, voisi sitä vaikka sanoa nondescript rockiksi. Barsuk kuvailee sitä guitar popiksi, mutta tiedä näistä, kyllä mulle nämä tyypit revittää ihan tarpeeksi ollakseen muuta kuin poppia, ainakin roimeampaa se on kuin kuollut söpöläisen taksi. Samaan vaikeasti kuvailtavaan kategoriaan menee itseasiassa myös toinen kolmesta lempibändistäni Barsukilla - Nada Surf! Jenkeissä itseasiassa ihan pitkän linjan suosiossa ollut yhtye, jota jostain syystä ei kuule Suomessa juuri koskaan. Power poppia, jotkut sanoo?



The Long Winters - Teaspoon (mp3)

Samoista Tukholman levykaupoista ostin myös Viva Vocen levyn, ja sekin on mokoma Barsukin tuottamaa, kun nyt tarkemmin selailin tätä postausta varten katalogia. Aliarvostettu kitara-ja-mies-virtuoosi John Vanderslice on myös heiltä kysyisin. Kyseessä on ehkä Sufjan Stevensin lisäksi se toinen mies, jota voisin mennä katsomaan lähes minne vaan, jos rahatilanteeni sallisi. Koskettavampaa tunteitteni tulkkia en ole vielä löytänyt. Muita maininnan arvoisia Barsuk-kiinnityksiä ovat tasaisen varma ja viihdyttävä Rilo Kiley ja tunnelmoiva, joskus hartaampaakin kuuntelua minulta vielä vaativa Starlight Mints. Itseasiassa katalogi on täynnä sellaisia nimiä, joita en myönnä kuuntelevani mutta jotka ovat yhdistyneet mielessäni positiivisiin tunteisiin. Ehkä barsuk rock on siis minulle omiaan? Voisin ehkä lanseerata moisen termin käyttöön, jos olisin jossain töissä levykaupassa ja saisin höpistä näitä omiani enemmänkin, ken tietää.. mutta tutkikaa ihmeessä lafkan sivuja, siellä on paljon mp3:sia kuunneltavaksi, ja ehkä Barsukilta löytyy juuri sinullekin jotain erityisen mielenkiintoista. :)



Lisäksi. Minulla on iloisia uutisia niin itselleni kuin teille, jotka ehkä muistatte taannoisen hehkutukseni kanadalaisesta kantri-laulaja Kathleen Edwardsista. Kathleen nimittäin on tekemässä yhteistyötä The Long Wintersin johtomiehen John Roderickin kanssa. Lähitulevaisuudessa maailma on siis uuden The Long Wintersin albumin lisäksi myös yhtä hyvin mielenkiintoista proggista rikkaampi!

Lähteet: Paste Magazine
Kuvat
#1 #2 #3 #4

Thursday, January 21, 2010

The Arms of Someone Else

Uudenvuoden lupauksia on tullut tehtyä, mutta kaikenlaiset massiiviset proggikset, joihin liittyy ruoka/juoma/uni tuntuu aina epäonnistuvan jollain tavalla, ellei nipistä samalla elämänlaadustaan jonkin verran. Alkoholittomuus säilyi 2 viikkoa ja jatkuu nykyään ja siitä olen tyytyväinen. Kahvikuppiin (ja kofeiiniin ylipäätään) olen tarttunut tammikuun aikana kahtena aamuna, kiitos uuvuttavan yhdistyskauden alun, mutta tähänkin olen tyytyväinen. Unirytmini tasaantuu pikkuhiljaa mutta parannettavaa on edelleen. Mutta yksi asia mistä olen tyytyväinen, on livekeikat! Viime syksy oli niin surkeaa oman livekeikkailun kannalta, että vuosi 2010 on tarkoitus vetää tää virhe päälaelleen. Hyviä tuloksia jo nyt, mainioita elämyksiä. :)



Ensinnäkin Yakuzi Pato. Turkulainen bändi, soittaa instrumentaalista ja ennen kaikkea hauskaa musiikkia, joka tuo välillä mieleen 8-bittis-rokkibändihassuttelut ja välillä polveilee jollekin latino-chill-out-tunnelman ja Kaki Kingin äärilaitamille. Lähinnä livenä yllätti se, kuinka energinen koko poppoo oli ja sellainen herttainen tekemisen meininki huokui läpi kokoajan, vaikka koko homma voisi olla vaikka ihan serious business progeiluakin. Klubin keikalla vetelivät rokkia myös Beacon Street Radiants ja kuuluisampi Rubik, joista molemmilla oli ihan sana hallussa (nojaa) ja meininki kunnossa, mutta YP:n "lämpättyä" ei mikään heidän jälkeen oikein tuntunut miltään. Ja jos illan viimeinen biisi on Young Folks -coveri, niin ei paljon parempaa valintaa voi bilebändille tehdä. Plussaa myös siitä, että kaverit oli pukeutuneet sammakoksi, pesukarhuksi, teräsmieheksi ja porkkanaksi (!). Ja basisti-teräsmies oli kotoisin Preitilästä. Pelottavaa.





Toiseksi, eilen tuli istuskeltua Kukassa Kriek-lasin äärellä ja eteen lavalle ilmaantui kuin tyhjästä paras ilmaiskeikka ikinä. Niitä näitä väkertäneet soundcheckkaajat sulautuivat keskustan tunnelmallisimman baarin yleisöön pikkuisella lavallaan. Illan aloitti sympaattinen irlantilainen trubaduuri Declan De Barra. Mies ja kitara ja karmivan heleä ääni. Välillä tuntui kuin olisi kuullut miehen vaikeroivan itämaisen uskonnollisen huudon intensiiviteetillä, mutta aina välillä hän lennätti yleisöön sellaista lupsakkaa läppää, että unohti välillä olevansa jotenkin erityisen "yleisöä". Lahjakkaan monipuolisia lauluja, koko homma toimi äärimmäisen hyvin. Symppiksen matkaajan cd-pinotkin tipahteli jossain kohtaa iltaa lattialle ja jeesailin häntä nostellen niitä maasta, ja meinasi mokoma antaa siitä palkkioksi ensimmäisen albuminsa jonka ostin ihan vain siksi, että 3 eurolla ei voi loistavaa indie-artistia olla tukematta. Kehtaskin pyytää ottaa lahjoituksena vastaan. :)





Holmes oli illan toinen ja se alunperin paikalle houkuttanut bändi. Heiltä löytyy Declanin tapaan myspacen kautta koko edellinen albuminsa streamina kuunneltavana, joten tartuin ehdottomasti täkyyn sen takia, että tiesin jo etukäteen mitä sain - sielukasta kantri-henkistä lauleloa. Harmonikka ja sylikitara (?) toivat oman kivan lisänsä soundille . Sinäänsä tuo kuvaus ei vaikuta ketään vielä sellaisenaan, mutta jotenkin vain se "jälleenkuunteluarvo" huokuu joskus vahvemmin läpi kuin normaalisti. Ihan lepposaahan moni kantripoppis on mutta ne eivät jää millään tavalla muistiin pidemmäksi aikaa. Kuuntelin Wolves-albumin kerran läpi kotona ennen keikkaa edellispäivänä - ja muistin lähes kaikki biisit keikalla. It's good. First impressions last, ja niin edelleen. Hämmentävintä oli kuitenkin ehkä se että laulaja näytti ihan Jere Lehtiseltä. Tosin se kertoo ehkä enemmän minusta kuin mistään muusta.

Holmes - Storm from Blackstarfoundation on Vimeo.

---

Mitä tästä jäi käteen? Rahattomampi olo, kyllä, huoh. Mutta hintansa kaikella. Ja kyl huomaa että järjestö- ja opintokiireiden sekaan livemusiikki vaan tekee koko hommasta niin paljon kivempaa. Tältä päivältä peruuntui 4 tuntia luentoja, siitä kiitos ylipäätään blogin päivitykseen jääneelle ajalle. Tosin pian hypähdän taas luentosaliin pohtimaan tulevaisuuttani, ja illalla teen sitä. Onneksi huomenna on S-Osiksella livenä Taipuva Luotisuora ja Itkevä Tyttö, vaihtelua siihen normaaliin hevikaartiin. Taipuvaa on tullut fiilisteltyä muutenkin jo vuosia, ja nyt viimein odotukseni palkitaan, kun heidät on meille buukattu. Iloista!

Hyvää musiikkikevättä itse kullekin! Ulkona on kylmä mut livekeikalla lämpö tiivistyy napapiirilläkin, niin se vain on.

Kuvat #1 #2 #3

Sunday, January 10, 2010

Old time hockey!

Vuoden ensimmäinen postaus on hiukan yllättäen jääkiekkoaiheinen, vaikka olen pyrkinytkin pitämään tämän puolen minimissään. Niin kuriositeettimainen tämä urheilulaji tuntuu olevan kaveripiirissäni, vaikka se Suomen "perusoletusten" vastaista onkin. Mikä tämän rohkaisi? Viimeöinen ottelu Vancouver Canucksin ja Calgary Flamesin välillä. En ole aikoihin nähnyt niin vangitsevaa kamppailua, varsinkaan runkosarjatasolla! Viime pudotuspeleissä seurasin kovalla silmällä sekä St.Louisin kaatamista että Chicagolle murtumista, mutta viimeöinen oli niihin verrattuna todellinen pudotuspelimittelö, tosin nyt pelissä oli vain kunnia ja divisioonan kärkipaikka.

Nucksini hävisivät, mutta ottelu oli aivan uskomaton jokaisella mahdollisella tavalla koska:




1) Sekä Samuelssonin että Sedinien maalit olivat aivan uskomattomia.

2) Rypienin ja Brandon Prustin molemmat tappelut olivat todella tiukkoja.

3) Tuomarit olivat unohtaneet, ettei tämä ole enää dead puck era. Tasapuolisen surkeaa.

4) Dion Phaneuf on säälittävä kohkaaja. Puoli tusinaa non-callia häntä vastaan, pyh!

5) Kipper on niin tulessa, että onneksi on Suomen olympiajoukkuessakin.

6) Calgary Flames on liigan helpoin joukkue vihata, tyyliltään kuin tämän kauden Anaheim (Phaneuf = Pronger).

7) Jopa Wellwood rankaisi Flamesin sikailusta niittaamalla Giordanon seinään! Vaikea uskoa näin jälkeenpäin..

8) Lukowich toimitti paluuottelussaan Bourquen astraalitasoille omalla niitillään, uuh!

9) Joku yritti tuhota Kipperin silmät vihreällä laaserilla?!?

10) Fanien viha toisiaan kohtaan internetin keskustelupalstoilla = priceless.

11) Luongo puuttui Iginlan jäkättämiseen ja sai tämän huitaisemaan häntä. b

12) Tähän matsiin on loistava lopettaa yömatsien katsominen ja siirtymään ESPN360:n archive-palveluun, jonka kautta nämä voi katsoa milloin huvittaa, siis jopa ihmisten aikaan. :)

Tämän kaiken lisäksi, olen pelannut tylsyyttä ja tulevan viikon luentosumaa pakoillessani netissä triviaa, jossa kysellään 10 minuutissa liigan 200 eniten maaleja tehnyttä pelaajaa. Aika vaikea haaste sinäänsä, mutta olen luppoajalla oppinut aivan valtavasti lempilajini menneistä tähdistä. Esimerkkinä yksi tarina:
The incident occurred immediately at the end of a 1979 game in which the Bruins defeated the Rangers 4-3. A Ranger player tried to pick a fight with Bruin Al Secord after final buzzer. Their scuffle occurred along the boards where members of both teams joined in to break up the scuffle. Words were exchanged between the players and that seemed to be all at the time.

All hell broke loose when a fan took a stick and hit Bruin Stan Jonathan from above the glass. Jonathan's teammate Terry O'Reilly immediately jumped into the stands and went after the fan. Soon other Ranger fans got involved, this prompted the Bruins to join O'Reilly in the stands to fight.

Bruin Peter McNabb went after a fan. Mike Milbury who thought that McNabb was in trouble grabbed the fan by the leg and in the process pulled one of his shoes off. Milbury then proceeded to hit the fan with his own shoe. After getting his licks in Milbury threw the shoe onto the ice ensuring that the fan would walk home without a shoe.

It was a true display of one teammate helping out another. This was also the night where Milbury earned his nickname "Mad" Mike Milbury and this being one of the funniest moments in sports. (
Bleacher Report)
Voin vannoa, että tämän tarinan jälkeen muistan kyllä Peter McNabin, ja että kuka hän on miehiään!


---

Ja hei, seuraavassa päivityksessä hyvää musiikkia ensi viikolla! Ellei sitten yllättävä essee-deadline iske, ja homma veny ensi viikolle. Toodledoo!