Sunday, October 26, 2008

Jääkendoa ja pallonpotkintaa - oi Turku on!

Tänään on hienoa olla turkulainen penkkiurheilija. NHL:ssä ovat veljekset Koivu pärjäneet seuroissaan loistavasti, SM-Liigan TPS teki viimein jotain sukeltamisensa pysäyttämiseksi.. ja toki, FC Inter vei mestaruuden. Tietyllä tavalla kaikki siis on mennyt juuri niinkuin toivoa sopi.

FC Interin mestaruus on ollut toki silmissä alusta asti kun niin mahtavaa on menestys ollut koko kauden. Syksymmällä homma alkoi kiinnostamaan enemmänkin, kun huomasin kotikaupunki-connectionin oikealta laidalta, Mika Ojala kun on samalla ala-asteella pyörinyt. Samalla alkoi hämmentämään seuran jatkuva positiivinen kulku, vaikka huippupelaajia loukkaantui yksi toisensa jälkeen. Ensin Timo Furuholm johtaa maalipörssiä ja loukkaantuu, sitten Ats Purje lähti liitoon ja hänenkin lentonsa katkesi. Uusia kavereita nousi silti aina pinnalle, ja ottivat vastuun kontolleen joukkueen menestyksestä. Jotenkin sitä hämmentyy, että miten samalla resurssit hommaan riittivät, ja miten saattoi olla näkymättä pelituloksissa, että niin monesti kentän pelaajakoostumukset muuttuivat. Ei voi nostaa muuta kuin hattua.


Oi Inter on! (Kuva: FC Inter Kotisivut)


Seurasin aikoinaan Interin pelejä yhden kesän - lieni 1996, kun asuin Turussa yhden kesän ja tuli käytyä paljon livenä matseissa tsemppaamassa jännittävää joukkuetta, jossa esimerkiksi pelasi silloinen serkkuni mies sekä perhetuttavan kummipoika. Pienet jutut tekivät hommasta hyvin mielekästä - Tero Forss kun oli sinä kautena ihan mukavasti tulessa. Siksi onkin tietyllä jännää, että vaikka TPS:ää olen jääkiekossa aina kannustanut uskollisena, jalkapallossa joukkue #1 on aina ollut FC Inter.

Ja TPS:stä puheenollen - toisin kuin FC Interin syksy, josta takkuilusta huolimatta selvittiin, on HC TPS kaikkea muuta kuin selviämässä kauden alun rämpimisestä. Pahnanpohjimmaisena on tultu majailtua liigassa - toisinkuin edes hiukan realisti olisi uskonut. Materiaali on paljon leveämpää kuin viime vuonna, ja jopa maxkolumaiset duunarit ovat osoittaneet pelaajiston potentiaalia. Silti tulosta ei ole syntynyt ja Hannu Virta on saanut työrauhan valmentajana.. tähän asti. Hantan potkimista ulos koitettiin johtoportaan sanoin joko täysin torpata tai sitten Seppo Sutelalla ei vain ollut pokkaa sanoa asioita suoraan. Ei anna kyllä yhtään hyvää kuvaa seurasta, jos kaksi päivää ennen potkuja on Turkkarissa isoin lupauksin väitetty, että työrauhaa piisaa. Demonisointi on ollut fanien puolesta ehkä oikeutettua, mutta kyllä Hantan lisäksikin on sikariportaassa ollut aika pelleilyä.


Hieno mies, meriitit silti toisella puolella kaukaloa (Kuva: Yle)

Vaan toivottavasti suunta muuttuu. Erään kolumnin pointti on kuitenkin selvä - urheilu on Suomessa menestys-toimintaa eikä fanitoimintaa. Tepsin matsien lehterit on olleet tänä kautena naurettavan tyhjiä. Vaan kukapa nykyisellään seuraa jaksaisikaan katsella? En ole käynyt tällä kaudella matseja katsomassa, viimekin kautena ainoa nähty ottelu oli raumalais-seurassa nöyryyttävä, kun Lukko viimeisillä minuuteilla TPS:n kukisti - rankkarilla. Kiistanalaisesti. Toivon oikeasti, että peliesitykset nyt paranevat sen verran, että tänä kautena jopa kahteen matsiin eksyisi.. olen niin luvattoman huono eksymään noihin tapahtumiin enää paikalle. Kaikkea sitä pitäis ehtiä.. *huokaus*.

NHL vie sen leijonanosan ajasta, ja nyt se on myös palkinnutkin. Canucksin alkukautta on ollut vähän vaikea tiivistää, koska niin sekainen joukkueen tilanne on ollut. Seura aloitti murjoamalla Calgaryn kahdesti komein numeroin, mutta pitkä vieraskiertue oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Pataa sekoittaa se tosiasia, että kaikki ennakko-oletukset seuran vahvuuksista ja heikkouksista ovat menneet aivan päälaelleen.


Perusduunarien ylilyönnit, osa Burrows (Kuva: Canucks.nhl.com)

* Roberto Luongo ei ole vakuuttanut, varsinkaan ottaen huomioon, että mies on sitä "takuuvarmaa Vezina-kauraa" fanien ja muidenkin mielestä. Mies on päästänyt ensimmäisen ottelun nollapelin jälkeen jokaisessa ottelussa vähintään 3 maalia! Se on anteeksiantamatonta. Puolustuskin on jo ehtinyt hajota a'la normisetti, eli Salo on tuvalla. Puolustus ei ole ollut siis aivan nappikunnossa, mutta ei taaskaan ihan myötätuuleen mennä. Onneksi Nycholat, Davison ja O'Brien ovat olleet ihan sopivia korvaavia, vaikka kaikilta onkin vähän haparointia nähty. 100% Canucksin puolustuspotentiaalista ei ole taaskaan käytössä.

* Sedinin veljekset ovat ihan lukossa. Viime kaudella hyökkäys oli aivan kärsimässä, kun ainoat tulokset tulivat juuri kaksikon toimesta. Viimekautisin silmin miesten jäätyminen olisi täysi katastroofi, kuiva kausi lähiotteluissa on varsinkin ollut hyvin hälyttävää, kun kakkosvitjan maalailtu messias Demitrakin loukkaantui juuri. Mutta..

* ..joukkue on silti tehnyt valtavasti maaleja. 28 maalia kahdeksasta pelistä, vaikka voittosuhde ei olekaan komeampi kuin 4-3-0. Ja kuka komeileekaan useimmiten maalintekijänä näissä osumissa? Shutdown-kolmikko Burrows-Kesler-Hansen on raastanut huippupelaajia vastaan puolustajana lukkona ja viimeistelyt samalla 9 maalia. Kyle "always a fatso" Wellwood on pelannut 3 ottelussa tehot 2+1 vaikka on mennyt waivereistakin jo edestakaisin pari kertaa. Matt Pettinger menetettiin samoilla listoilla Tampaan, kun 3 hyökkääjän yhtäaikainen loukkaantuminen laittoi pakan sekaisin. Myös Jason Krog pääsi tositoimiin tätä kautta ja kiitti mahdollisuudesta viimeistelemällä eilisen ottelun 6-3 lopputuloksen. Eli puolustuspää vuotaa, mutta hyökkäyspuolella tulee hyvää jälkeä - ilman Sedineitäkin! On tämä kummaa.


Ei ole vielä vähään aikaan tarpeen Koivujen golffailla. (Kuva: HS)

Ja Canucksien ulkopuoleltakin tulee hyvää jälkeä. Koivun veljekset ovat reilussa yli pisteen-per-peli vauhdissa, ja Mikko on Minnesotassa sytyttänyt myös Antti Miettisen tuleen, kolmantena linkkinä ketjussaan Andrew Brunette, joka palasi Minnesotaan parin vuoden tauon jälkeen. Kolmen ottelun jälkeen Antilla oli jo kasassa 3 ekasta ottelusta 5 maalia, eli kolmannes omasta kausiennätyksestään! Uahz. Jännästi toimii homma. Ja samalla huomaa, kuinka vähän Dallas Stars enää jaksaa kiinnostaa, kun Jere on sairastuvalla ja muut suomalaiset tahkovat leipäänsä muualla. Toronto Maple Laffskin saa nykyään sympatiapojoja enemmän.. on tämä lätkänationalismi sitten niin hauskaa, et-tä!

Wednesday, October 22, 2008

And so it begins..

Aikamoista on se ihmisen osa kehossa, joka aina aamuisin herätyskellon soidessa nostaa käden snooze-näppäimelle ja potentiaalisesti pilaa yhteiskunnallisten vastuiden suorittamisen, jos snooze kapsahtaa huonona aamuna huonoon aikaan - meikäläiselle tämä kävi tänään, kun olin tiukan pänttäämisen jälkeen ajatellut päteä kello 10 aamulla Yhdysvaltain historiasta.. mutta toisin kävi! Kiitos, aamu-uninen luontoni. Jopa äärimmäisen ärsyttävät herätyskellojärjestelmäni eivät ole auttaneet monia pois moisista lapsuuksista. Ongelma on ollut ennenkin läsnä, ja siksi onkin tarvinnut jo pitkään hankkia samanlainen systeemi kuin Mr. Beanillä.




Vaan kuten voi huomata, ei hänelläkään homma mene putkeen, ja ongelma tuskin siis ratkeaa sillä, että vedän putkistoa vessastani kastelemaan sänkyni kylmällä vedellä joka aamu. Mutta onneksi on internet, ja sen välittämät erilaiset ratkaisut!





Yksi hyvä vaihtoehto olisi lentävä kello, valehtelematta! Masiina pitää ärsyttävän äänen kun se aamuisin sinkoaa jännä projektiilin jonnekin päin kämppää leijumaan hetkeksi, kunnes se lässähtää maahan jonnekinpäin kämppää. Kello ei suostu hiljenemään ennen kuin osasen on löytänyt aamutokkuroissaan ja laittanut takaisin kellon päälle. Kätevää! Kymmenellä punnalla lähtee.



Toinen vaihtoehto on Clocky! Jo nimensäkin perusteella lupsakka vekotin näyttää helistimeltä ja pyörii ympäri lattiaa herättäessään humanoidi-isäntäänsä, pitäen hämmentää R2D2-ääntä. Ota tuollainen sitten kiinni.. tosin en uskoisi, että koiranomistajalle tuollainen sopii, kun näyttää melkein purulelulta. Tästä huvista saakin jo maksaa 50 dollaria.



Ehdottomasti lupaavimmalta näyttävä vehje on kuitenkin aivopähkinän ja herätyskellon yhdistelmä, joka herätessään sinkoaa palapelinpalaset ympäri kämppää, jonka jälkeen huikea neljän osan arvoitus pitää ratkaista. Tosin itse kaipaisin ehkä kymmenen palaa lisääkin että varmasti saa tarpeellisen aivovoimistelun.. 1000 palan maisemapalapeli olisi varmaan kyllä jo liikaa.. tai sudoku. Innovaation tason kuitenkin huomaa, kun hintakin menee yli satasen. Mutta siksihän on syntymäpäivät, eikö vain? Maanantaina on minun omanikin, joten ystäväni hyvät, huomioikaa toki tarve. Pelastakaa unikeko.

Paremman ratkaisun odottaessa itseään tyydyn siis kuitenkin kahteen herätyskellooni sekä kännykään, joka soittaa seuraavaa kappaletta aina tarpeen tullen. Tietynlainen feelgood-laulun epitomi, sekä samalla myös yksi uusista löydöistäni myös. Parasta indie-poppihöttöä ikinä, eikä self-titled-albumi jää parhaasta sinkustaan tuomittavan kauas taakse. Yhtyeen nimi siis Jupiter One, biisin nimi Countdown. Mukana myös harvinaisen tyylikäs video, ovatpahan nähneet kaverit vaivaa oikein vain kunnolla!






Monday, October 20, 2008

No resistance, only pleasure neon light assistance



Parempi aikaisemmin kuin myöhemmin. On aika vähän analysoida kaikkea sitä, mitä bittiviidakko on tuonut meille nautittavaksi.

DJ Donna Summer - Blinded by the Light (Manfred Mann Rework) ::: Jaa että mitä? Aivan loistava vanhan rock'n'roll-hyväksikäyttö tavalla, jossa alkuperäiset aurinkorantakitarat eivät menetä rentouttaan hiekanmurusenkaan verran ja biitti on samalla sekä älyttömän korni mutta samalla anteeksiantava, koska varmasti biisi on kaikille tuttu jonka runko on käytössä.. vähän kuin niissä tehokkaimmissa teknoremikseissä. Poison, anyone? Tuskin - ja toivottavastikin - tästä mitään suurta hittiä koskaan missään tulee mutta on kyllä ehdoton tärppi niille, jotka haluavat tanssia kornin musiikin tahtiin ja olla silti.. cool? No höpsis, toisaalta eipähän semmosen edes pitäisi olla mahdollista!

La Castle Vania - Zero Machine
::: No mutta, kovin on tämäkin biisi tuttu aluksi, mutta voiko näin hämmentävän eteerinen elektro-pamautus edes olla jonkun alkuperäisen biisin remix? Kyllä vain. Smashing Pumpkins! Zero! Koneita paljon päällä ja vanha kakku kuorrutetaan täysin erilaisella kuorrutuksella. Jos ysärirokki on sitä mansikkahilloa ja kakkulaattaa niin Le Castle Vanian syntetisaattori-hyväksikäyttö on sitä ällönmakeaa kermavaahtoa, nam nam! Vaatii tosin oikean asennoitumisen, eikä siksi olekaan kärsimättömille tanssilattioille soveltuvaa.. kotona tosin kelpaa nyökyttää päätään. Ye-a!

Daft Punk - Harder, Better, Faster, Stronger (Justin Faust Remix) ::: Joo, en minäkään uskoisi ikinä sanovani tätä enää.. mutta tässä on Daft Punk -remix, joka on parempi kuin alkuperäisensä. Ainakin näin uutuudenkiihkolla, tai ehkä tämä ei olekaan se alkuperäinen biisi joka on raiskattu lukuisia kertoja vaan avaruusdiskon reklamaatio, joka vain houkuttelee tanssimaan vanhoilla resepteillä mutta on itsessään jotain ihan muuta. Tietyllä tavalla Daft Punk -remixit ovat aina olleet vastaantullessa joko liian kaukana originaalista pelosta leimaantua (ja ovat siis pyhänhäväistyksiä koska eivät se tuntuu väkinäiseltä) tai sitten vain sitten vain rehellisen lähellä alkuperäistä hittiä, jolloin remiksaaja voi mielestään rehdisti liittää nimensä lempikappaleensa perään. Nyt tämä herra Justin Faust on onnistunut irtautumaan noista molemmista synneistä.. tämä on hyvää. Jes! Danzen danzen!

Larry Tee feat. Christopher Just - Get Your Grind On ::: Ja viimeisimpänä eikä vähäisimpänä, eepos. Elektro-eepos, joka kestää lähes 10 minuuttia, pitää sisällään kolme sektiota kuin John Cagen 4"33:n anarkiaversio. Cagen kuuluisa avant-garde-teoshan pitää sisällään pelkkää hiljaisuutta, korvien verenkierron huminaa, yleisön reaktiota. Tätä kun soittelee sen sijaan täydelle lattialle, tekee riskin.. koska toisaalta tämä voi herättää bilettäjässä pienen elektropedon mutta samalla se voi kärsimättömän kauas pois. Itse aion tehdä joskus tämän riskin. Ymmärtänette miksi.

Kuva: Ubergizmo

Sunday, October 19, 2008

I can be as cruel as you, like Lee Marvin.


Point Blank (1967, Dir. John Boorman)

Palasin klassikoihin, joita olen aina halunnut nähdä, ja kaappasin iltani piristykseksi 1960-70-luvun action-pläjäyksen Point Blank, pääosassaan kovanaama Lee Marvin tokaisemassa "rahat tai henki". Hänen rosvokumppaninsa on varastanut rahaa ja naisen. Vaan toki ajan ilmapiiri kertoo kumpaa yksinäinen susi lopulta enemmän halajaa.. Ironista kyllä, nykyihmisen silmissä elokuvasta toimintaa ei juuri löydy, vaikka julkaisuaikaansa sitä yltiömäisestä väkivaltaisuudesta syytettiinkin. Nykyisellään meno ei ole kovinkaan päätä huimaavaa, korkeintaan nostalgista - mutta silti elokuvalle on pakko nostaa hattua. Harvoin näkee niin ailahtelevan monisäikeistä analyysiä ja pohtimista vaativaa jännäriä. Tai pitäisi ehkä sanoa avant-gardemaista koska välillä se vaatii työstöä ihan liikaakin. 70-luvulla hommaan jaksoi ehkä keskittyä hiukan erilaisella kärsivällisyydellä, itselläni ainakin oli ensimmäiset 20 minuuttia aivan kamalaa tuskaa..



Toiminnan ystävänä on kaikesta huolimatta hienoa nähdä tällaisia vanhojakin pätkiä - ymmärtää, kuinka korkeaoktaanista nykymaailman väkivaltaviihde on verrattuna vaikka 40 vuoden takaisiin aikoihin. Tietyllä tavalla se järkyttää mutta kuitenkin monotonisella tavalla aiheuttaa vain olankohautusreaktion - ellen ottaisi elokuvatutkimuksen kautta ajatuskaavoja näihin tulkintoihin, tuomitsisin Point Blankin varmasti tylsäksi. Nyt tuomitsen sen tylsäksi, mutta opettavaiseksi. Ei sitä nykyään vain enää osaa odottaa toiminnallaan metapsykologisia ratkaisuja ja aivopähkinöitä, tai taiteellisuuden päättelykykyä ylipäätäänkään. Kuinka ajat ovatkaan muuttuneet.


Musiikin saralla on tullut myös tehtyä paljon kokeiluja. Elektroa kuluu entiseen malliin, mutta vielä en aio luoda sellaista yleiskattavaa postia lähiviikkojen parhaista löydöistä, niin paljon on itseltä jäänyt ihan rehellisesti kuuntelematta mielenkiintoisten biisien merestä. Sen sijaan kaikenmaailman albumeita on tullut vastaan muista genreistä.. Catfish Haven tulee ensimmäisenä mieleen positiivisista yllätyksistä. Rennon rehellistä 70-luvun eteläläisrokkia emuloivaa tunnelmointia. Ei riko rajoja, muttei luo mitään negatiivisiakaan tunteita mahd. jankkaavuuden saralla joten suositella voi.. samoin voi tehdä The Rumble Strips -poppoolle, joka soittaa iloista brittipoppia ska-vaikuttein. Ska ikäänkuin on tehnyt täyskäännöksen 360 astetta ja palannut Yhdysvaltain punk-kiertueelta ja ottanut pääteemoikseen rehellisen hauskanpidon, pianot. Luen aina muutaman Britteinsaarilla asuvan puolituttavan blogeja jotka kertovat hauskoista baari-illoista, ja en voi enää bändin löydettyäni näissä illoissa soivan mitään muuta musiikkia.

THE RUMBLE STRIPS Myspace
CATFISH HAVEN Myspace


Ristiriitoja luo taasen Bloc Party, joka tulee Suomeen helmikuussa, yahoo! Liput tulevat myyntiin ja saan rahaa lainaan lippujen ostamiseen, yahoo! Sen sijaan uusi albumi.. ei nosta vielä pystyyn muuta kuin kulmakarvan sillain kyselevästi. Arvostelut kuvasivat menon olevan kokonaisvaltaisesti parempaa kuin kovin kokeellisessa Mercury -sinkussa (josta en pitänyt), mutta vielä en vakuuttunut 2 kuuntelukerran jälkeen.. mutta en luovuta ihan heti. A Weekend in the City oli aluksi myös todella pettymys, mutta kohosi paremman tutustumisen myötä yli debyytin loistokkuudessaan. Se, miten lopulta käy tässä tapauksessa, selviää varmasti blogissa. Sormet vain ristissä, että settilista on silti omistettu tasapuolisesti vanhalle ja uudelle helmikuussa. Positive Tension, plz..



Ja loppukaneetti - Dexter S03E03 = hienoutta. Muutamat uudet sivuhahmot eivät vielä avaudu minulle muuna kuin stereotypioina (mitä syyttäjän velikin oikeasti sarjassa tekee, muutakuin emuloi Doakesin k**ipäisyyttä?), mutta muuten Jimmy Smits (Miguel Prado) on tuonut sarjaan taas uutta eloa. Ennen kaikkea sarja on Miamin teatterimaiseen ilmapiiriin sijoittuva shakespearemäinen draama a'la moderni todellisuus, jossa pohditaan hyvyyden ja pahuuden komplikaatioita, ja Prado todellakin on yksi iso komplikaatio itsessään. Innolla odottaen, mihin käsikirjoitus häntä ja Dexteriä aikoo saatella. Bonuksena pitkästä aikaa jaksossa mukana myös hahmokehityksen kannalta tärkeä satunnainen rikollinen.. ah! Sattuma on opetusten äiti.

Wednesday, October 8, 2008

Dancing in the dark


Behind blue eyes, there is definitely more.

Meikäläinen ei ole kokenut tarpeelliseksi päivittää televisiotani aikoinaan digiaikaan, joten en ole nyt (käsittääkseni) vuoteen katsonut televisiota lainkaan. Tietyllä tavalla se rampauttaa maailmantapahtumissa, vaikka uutisista pystyykin tietysti olemaan perillä ilman idioottiboksiakin. Internet tulee avuksi muutenkin, koska vaikka en olekaan lähiaikoina löytänyt näitä 'uuden tv-draman renessanssin' tekeleitä rutiiniini, tietyt asiat pysyvät. Dexter on yksi niistä.

Showtime aloitti juuri 3. kauden näyttämisen ja seurattuani innolla jo kahta edellistäkin kautta, voin sanoa, että ainakaan synopsis tällekään ei todellakaan tuota pettymystä. Sarjan jännite on niin hienovaraista ja moraalia kutkuttavaa, että anti-heeroksen puolesta jännittämisestä on tullut minulle ihan erityinen harrastus. Kuka hänet saa kiinni, jos saa? Kuinka hänet tuomitaan, jos hänen salaisuutensa paljastuu? Tälle kaudelle lähtökohtana on murha, jonka Dexter tekee 'koodistaan' poiketen ja joutuu sen takia suuriin vaikeuksiin. Tiettyjen peruspalasten vaivuttua historiaan 2. kauden mahtavan kliimaksin takia, on uudeksi kapulaksi Dexterin rattaisiin tuotu Jimmy Smitsin taitavasti näyttelemä syyttäjä, jolla on historiansa luutnantti LaGuertan kanssa ja kiinnostus Dexteriin, josta tulee varmasti olemaan potentiaalista haittaa tulevaisuudessa sarjamurhaajallemme. Ja onneksi näin - sarjan suola on Dexterin suhde muihin ihmisiin, ja juuri sen ajatuksen kanssa leikittely, että hän voi jäädä kiinni. Katsoja voi samalla samaistua Dexterin pelkoon kiinnijäämisestä ja hyväksynnän menettämisestään sekä 'normaalien' hahmojen oletettuihin moraalisiin ongelmiin. Miten sinä suhtautuisit, jos ystäväsi olisikin sarjamurhaaja? Minä ainakaan tietäisi, että miten.

Toivonkin, että tämä kausi pysyy jälleen kerran kasassa alusta loppuun. Sarja inspiroi aikoinaan yhden esseenkin Pohjois-Amerikan opinnoissa, otsikointinaan Getting Away With Murder: Discussing violence, its existence on television and its justifiability in the Showtime series Dexter .. mielestäni se on edelleen parasta mitä 3 vuoden opiskeluaikanani olen saanut aikaan. Väkivallan analysoinnin puitteissa nostin Dexterin väkivaltaisuuden oikeuttajaksi tavan, jolla miehen rutiinista poikkeavat veriteot esitetään niin graafisesti verrattuna 'normaaliin kuolemaan', että niiden merkitys ei jää alitajunnallisesti katsojan huomaamatta. Television väkivaltaisuutta on turha väittää pystyvänsä enää pakenemaan nykymaailmassa, joten on vain hyvä, että jokin sarja nostaa aiheen Dexterin tavoin pöydälle, mutta tekee sen myös vastuullisesti. Ja hyvin kirjoitettu draama inspiroi ihmistä, haastaa tätä. Niinkuin se teki minullekin.

Perusteesit pitävät edelleen paikkansa.. mutta nyt voin vain odottaa kädet ristissä, mitä tuleman pitää. Joko perusasetelma pysyy samana ja Dexterin loistava konsepti vie tarinaa eteenpäin, tai kaikki käännetään päälaelleen? Kuka tietää.

Monday, October 6, 2008

GO NUCKS GO!

NHL-kausi on lähes pyörähtänyt käyntiin! Oikeat ottelut on jo laitettu käyntiin Vanhan mantereen näytösotteluissa mutta loppuviikosta koko liiga on valmiina toimintaan, ja siksi onkin hyvä katsoa mitä kaikkea Canucks-leirillä tapahtui. Yksi kohta kerrallaan.

Pavol Demitra kertoi avoimesti pitävänsä Taylor Pyattin pelityylistä, ja löysi Mason Raymondin kanssa kemiaa, joka johti moniin komeisiin maaleihin viimeisimmissä harjoitusotteluissa. Kakkosketjun kokonaisuus on siis aikalailla kiveen kirjoitettu, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu. Koko leirin enigma aka Kyle Wellwood teki käsittääkseni pahaa jälkeä lähes jokaisessa harjoitusottelussa, aina kauniista rankkareista oveliin syöttöihin ja kynäilyihin peliaikoina - siksi miehen rooli onkin nyt hiukan avoinna. Yhtään tilannetta ei hänen kohdaltaan helpota se, että nelosketjua lukuunottamatta kemiat tuntuvat löytyneen yhtälailla kivuttomasti. Steve Bernier on esitystensä perusteella juuri sitä mitä Sedinit rinnalleen kaipasivat, ja jo vuosi sitten playoffeissa NHL-jäille päässyt Jannik Hansen on ollut tulessa vastuullisessa kolmosketjussa. Hyökkäysvitjan viimeiset kysymysmerkit löytyvät viimeisestä ketjusta. Ylhäällä Nucks-vahvuudessa ovat vielä Rick Rypien, Mike Brown ja Jason Krog kysymysmerkkihyökkääjistä. Matt Pettinger loukkasi itsensä, Ryan Johnson on selkeä sentteri nelosketjuun ja Darcy Hordichuk joukkueen poliisi. Pettingerin loukkaantuminen 'antaa' joukkueelle mahdollisuuden pitää yhtä ylimääräistä hyökkääjää yli normaalivahvuuden joten tietyllä tavalla mitään ei ole vielä kiveenkirjoitettu esimerkiksi Krogin suhteen. Jeff Cowan heitettiin jo waiversiin ja päätyi vahvistamaan Manitoba Moosea, jättäen Canucksit rauhaan, RIP hänen NHL-uralleen voisi olla sopiva sanavalinta tässä vaiheessa - ellei hyökkääjäkaartille sitten käy sairastupa yhtä tutuksi kuin puolustajille viime vuonna. *koputtaa puuta*



Puolustuksen uusi naama - Shane O'Brien

Puolustuksessa tilanne on vielä mielenkiintoisempi, varsinkin siitä syystä joka inspiroi koko bloggauksen näin myöhään illalla.. mutta palataksemme edelliseen. Lawrence Nycholat hankittiin Ottawasta vaihdossa nopeaan mutta semi-hyödyttömään Ryan Shannoniin ja Rob Davison, joka hankittiin tuomaan kovuutta 7. puolustajana, vaikutti haastavan pää-kuusikkoroolista itsensä Lukas Krajicekin, Luongo-vaihtokaupan kaupanpäällisen josta oltiin pitkään leipomassa ihan nelikkopuolustajaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nathan Mciver menetettiin waivereissä Anaheimiin ja veteraani-kokeilu Nolan Baumgartner päätyi vahvistamaan julman kokenutta ja rahakasta AHL-litaniaa.. eikä tässä vielä kaikki! Puoli tuntia sitten heräsin siihen todellisuuteen, että Gillis päätti sekoittaa puolustusvitjaa vaihtamalla pettymys-lupaus Juraj Simekin ja Krajicekin Tampaan vaihdossa yli miljoonan maksaneeseen Michel Ouellet'hen (joka kävi jo läpi pudotuksen AHL-tasolle) sekä itsensä Shane O'Brienin, aikoinaan Anaheimissa cup-sormuksen ansainneen nuoren mörssärin. Ristiriitaista miehessä on se, että hän siirtyi Tampaan viime kaudella ykköskierroksen varausoikeudesta, mutta on sen jälkeen aiheuttanut ilmeisesti vain vihaa ja katkeroa TB-fanien keskuudessa. Oli sitten tähän syynä liian suuri rooli kykyihin nähden (TB:n puolustussyvyys ei ole mikään mairittelevin) tai ei, ainakin nyt Canucksien vahvuudessa mies päätynee taistelemaan Davisonin kanssa siitä samaisesta 6. puolustajan roolista, mutta on Krajicekin nopeuden sijasta tuomaan lisää vahvuutta kokonaisuuteen - ja yhtäkkiä harjoituskauden heikosti vetänyt Kevin Bieksa onkin se pienin ja nopein mies, 'the odd man out'; viime kaudella hänet piti pitää joukkueessa monen mielestä vahvuutensa takia, nyt hän on ainoa, joka pystyy nousemaan hyökkäyksen mukaan puolustuksesta.. aikamoinen tilanne!

Varmaa on ainakin kaksi asiaa - Manitoba Moosen vahvuus tulevalla kaudella, sekä Mike Gillisin sana. Mikäli Krog päätyy alas, on hyökkäysvitjan kärki aivan huima (Michael Grabner, Krog, Ouellet, Cowan, Jason Jaffray, monet Dallas Starsin kodittomat syvyyspelaajat..) ja puolustuskin McIverin menetyksestä huolimatta kyvykäs, ja maalissa on toki Cory Schneider, viime kauden lähes paras AHL-maalivahti. Joukkue on varmasti Calder Cup -ennakkosuosikkeja.

Gillis on tietyllä tasolla pitänyt sanansa ja tehnyt paljon siirtoja luodakseen sanansa mittaisen joukkueen - Westcoast Express on kuopattu ja tilalla on uusia ja nälkäisiä pelaajia. Palkkakatossa on valtavasti tilaa, kun Sundingate ei koskaan lauennut ja hyökkäysketjut vaikuttavat tästäkin huolimatta ihan mukiinmeneviltä omien kasvattien voimin. O'Brienin hankinta jakanee varmasti mielipiteitä, ja on vain ajan kysymys mitä puolustusjoukolle lopulta tapahtuu, ja että onko tämä siirto vain Gillisin ensimmäinen teko monien seuraavien joukossa - ensin leirillä kemiat ja tosiasiat selville, ja sen jälkeen työn toimiin? En ihmettelisi. Kysymys herää vain sen suhteen, että kuka haluaisi alisuorittavan Bieksan joukkueensa, saati antaisi tätä vastaan niin hyvän hyökkääjän, että nykyiset ketjukombot kannattaisi riskeerata? Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua.. mutta ei ole taas vaihteeksi jännittänyt jääkiekko näin paljoa! Ja itse kausikin alkaa pian.. voi pojat.

PS: Luongon kapteenius oli aika jännä veto, ja sai aikaan ainakin netissä kauheasti turhaa hälinää, hihi. Cody Hodgson päätyi myös takaisin junnuliigaan, mutta minkäs teet.. kehittykööt siellä, parempi näin.

Sunday, October 5, 2008

Won't they just.. shut up?

Turhia erittelemättä henkilökohtaisia asioita, viime viikko on ollut vaikeaa aikaa ihmisten suhteen - ihmisten arvaamattomuus, ihmisten persoonallisuuksien erilaiset erikoisuudet, sosiaalisuuden ja antisosiaalisuuden eri aspektit sekä ylipäätänsä kanssakäyminen ovat olleet absurdin vaikeita. Ensinnäkin on vaikeaa pysyä analyyttisen objektiivisena tehtävässä, jossa aion analysoida Joseph Bidenin ja Sarah Palinin välistä VP-väittelyä. Mieleni tekisi läimäistä tähän blogientryyn lukuisia erilaisia pilakuvia koko republikaanisen puolueen habituksesta, aina uskomattomasta kaksinaamaisuudesta pyöristyttävän yksinkertaiseen retorikkaan, mutta aion pitää pintani ja pyrkiä olemaan analyyttinen ja puolueeton määritellessäni opintopisteideni eteen presidentinvaalien eri aspekteja. Ah, olla omnipontentissa vallassa ja saada päättää voittaja samantien, kytkeä itsensä pois puolueettomuudesta ja heiluttaa puolueen x lippua ylpeänä. Vaan höpsistä. Back to basics.

Katsoin tässä taas elokuvia. Klassikkolistasta sain viimein "hoidettua pois" Roman Polanskin Chinatownin, tuon "viimeisen film noirin". Pakko myöntää, että pettymykseni oli aikamoinen, kun löysinkin kiihkeän rikosjännärin sijasta tekeleestä.. keskinkertaisen hyvän, "ihan katsottavan" rikoselokuvan, jonka pääroolissa Jack Nicholson loisti, mutta verrattuna mihin tahansa suurena pitämääni rikosdraamaan tai jopa niihin harvoihin film noireihin verraten kyseessä ei ollut mikään messiaaninen kokemus. Hiukan laimea. Ei ihan elokuva minun makuuni. Juoni oli kyllä monimutkaisen utuinen ja oli tarkoituksella luotu rakentumaan palapelin tavoin katsojan silmien eteen kahden tunnin ajan, mutta se jokin suuri loppuratkaisusta ja lopun symbolismista jäi minulle avautumatta. Ohwell.



Happy-Go-Lucky (2008, Dir. Mike Leigh)

Hämmentävämpi tapaus - mutta haastavassa mielessä - oli upouusi brittiläinen komedia nimeltä Happy-go-lucky, joka kertoo raivostuttavan positiivisesta naisesta. Sally Hawkinsin roolihahmo Poppy on ilman kahta sanaa ylivoimaisesti ärsyttävin roolihenkilö missään näkemässäni fiktiossa ikinä. Odotin elokuvan olevan tarina rakkaudesta/romantiikasta/kasvusta, mutta sain sen sijaan eteeni teoksen, joka teki katkaista joka 20. minuutti pause-napilla ihan siitä yksinkertaiseta syystä, etten kestänyt päähenkilöä. Silti rinnastettuna elokuvan antiheerokseen, nihilistisen raakaan Scottiin (Eddie Marsan), elokuva oli pakko nähdä loppuun ihan vain siksi, koska niin vahva jännite heidän kahden välillään oli. Poppy ystäväpiireineen on täynnä ärsyttävän hyväntuulisia ihmisiä, mutta Scott on elokuvan "normaalimpana" ihmisenä silti heitäkin epätasapainoisempi ja kykenemättömämpi kohtaamaan elokuvan aikana elämän pieniä haasteita. Luin erään elokuva-arvostelun, jonka mukaan elokuva päättyy Poppyn kyynistymiseen, ja pelkäsin sen paljastaneen minulle lineaarisen tarinan lopun ja koko juonen - onnekseni voin sanoa, että arvostelu oli mielestäni väärässä, ainakin varauksella.

Poppy on auktoriteetti, joka kantaa määränpäätöntä juonta mukanaan eteenpäin, kunnes kyyninen Scott tuo hänelle haasteen ihmisenä, jota hän ei pysty kääntämään elämänasenteellaan puolelleen. Samaa voisi sanoa kenestä tahansa katsojasta, joka omaa hiukankin modernin maailman aikuista vastuuntuntoa ja kyynisyyttä. Tarinan loppukliimaksina toimii räjähdys hahmolta, johon katsoja voisi siis samaistua - katsoja kun haluaa irrota helposti Happy-Go-Luckyn status quosta, joka toimii kaiken epäloogisuudensa keskellä hämmentävästi. Poppy on jostain syystä 30-vuotias ja kestänyt läpi nuo vuodet asenteensa avulla/asenteestaan huolimatta elämän kolhut muuttumattomana, ja ihminen voi vain kysyä.. miten siihen voisi suhtautua? Olisiko naiivisuus ja äärimmäinen optimistisuus rationaaliselta ihmiseltä tässä maailmassa.. ja onko se toinen ääripää, misantropia, oikeutetusti helpommin kuviteltavissa? Ampumistapaukset ja ihmisvihan julkituomiset saavat ihmiset varpailleen, mutta onko toinenkaan ääripää oikeasti keskettävissä? Vaikken pitäisi Happy-Go-Luckya hahmogalleriansa takia kovinkaan katsottavana per sé, herättää se ainakin valtaisasti kysymyksiä. Loppuratkaisusta siis - näkisitkö sinä mahdollisena elämän mahdollisena asenteella, jonka mukaan kaikelle voi nauraa, jokaisen elämään voi tuoda hauskuutta, ja kaikista ongelmista voi selvitä?