Turhia erittelemättä henkilökohtaisia asioita, viime viikko on ollut vaikeaa aikaa ihmisten suhteen - ihmisten arvaamattomuus, ihmisten persoonallisuuksien erilaiset erikoisuudet, sosiaalisuuden ja antisosiaalisuuden eri aspektit sekä ylipäätänsä kanssakäyminen ovat olleet absurdin vaikeita. Ensinnäkin on vaikeaa pysyä analyyttisen objektiivisena tehtävässä, jossa aion analysoida Joseph Bidenin ja Sarah Palinin välistä VP-väittelyä. Mieleni tekisi läimäistä tähän blogientryyn lukuisia erilaisia pilakuvia koko republikaanisen puolueen habituksesta, aina uskomattomasta kaksinaamaisuudesta pyöristyttävän yksinkertaiseen retorikkaan, mutta aion pitää pintani ja pyrkiä olemaan analyyttinen ja puolueeton määritellessäni opintopisteideni eteen presidentinvaalien eri aspekteja. Ah, olla omnipontentissa vallassa ja saada päättää voittaja samantien, kytkeä itsensä pois puolueettomuudesta ja heiluttaa puolueen x lippua ylpeänä. Vaan höpsistä. Back to basics.
Katsoin tässä taas elokuvia. Klassikkolistasta sain viimein "hoidettua pois" Roman Polanskin Chinatownin, tuon "viimeisen film noirin". Pakko myöntää, että pettymykseni oli aikamoinen, kun löysinkin kiihkeän rikosjännärin sijasta tekeleestä.. keskinkertaisen hyvän, "ihan katsottavan" rikoselokuvan, jonka pääroolissa Jack Nicholson loisti, mutta verrattuna mihin tahansa suurena pitämääni rikosdraamaan tai jopa niihin harvoihin film noireihin verraten kyseessä ei ollut mikään messiaaninen kokemus. Hiukan laimea. Ei ihan elokuva minun makuuni. Juoni oli kyllä monimutkaisen utuinen ja oli tarkoituksella luotu rakentumaan palapelin tavoin katsojan silmien eteen kahden tunnin ajan, mutta se jokin suuri loppuratkaisusta ja lopun symbolismista jäi minulle avautumatta. Ohwell.
Happy-Go-Lucky (2008, Dir. Mike Leigh)
Hämmentävämpi tapaus - mutta haastavassa mielessä - oli upouusi brittiläinen komedia nimeltä Happy-go-lucky, joka kertoo raivostuttavan positiivisesta naisesta. Sally Hawkinsin roolihahmo Poppy on ilman kahta sanaa ylivoimaisesti ärsyttävin roolihenkilö missään näkemässäni fiktiossa ikinä. Odotin elokuvan olevan tarina rakkaudesta/romantiikasta/kasvusta, mutta sain sen sijaan eteeni teoksen, joka teki katkaista joka 20. minuutti pause-napilla ihan siitä yksinkertaiseta syystä, etten kestänyt päähenkilöä. Silti rinnastettuna elokuvan antiheerokseen, nihilistisen raakaan Scottiin (Eddie Marsan), elokuva oli pakko nähdä loppuun ihan vain siksi, koska niin vahva jännite heidän kahden välillään oli. Poppy ystäväpiireineen on täynnä ärsyttävän hyväntuulisia ihmisiä, mutta Scott on elokuvan "normaalimpana" ihmisenä silti heitäkin epätasapainoisempi ja kykenemättömämpi kohtaamaan elokuvan aikana elämän pieniä haasteita. Luin erään elokuva-arvostelun, jonka mukaan elokuva päättyy Poppyn kyynistymiseen, ja pelkäsin sen paljastaneen minulle lineaarisen tarinan lopun ja koko juonen - onnekseni voin sanoa, että arvostelu oli mielestäni väärässä, ainakin varauksella.
Poppy on auktoriteetti, joka kantaa määränpäätöntä juonta mukanaan eteenpäin, kunnes kyyninen Scott tuo hänelle haasteen ihmisenä, jota hän ei pysty kääntämään elämänasenteellaan puolelleen. Samaa voisi sanoa kenestä tahansa katsojasta, joka omaa hiukankin modernin maailman aikuista vastuuntuntoa ja kyynisyyttä. Tarinan loppukliimaksina toimii räjähdys hahmolta, johon katsoja voisi siis samaistua - katsoja kun haluaa irrota helposti Happy-Go-Luckyn status quosta, joka toimii kaiken epäloogisuudensa keskellä hämmentävästi. Poppy on jostain syystä 30-vuotias ja kestänyt läpi nuo vuodet asenteensa avulla/asenteestaan huolimatta elämän kolhut muuttumattomana, ja ihminen voi vain kysyä.. miten siihen voisi suhtautua? Olisiko naiivisuus ja äärimmäinen optimistisuus rationaaliselta ihmiseltä tässä maailmassa.. ja onko se toinen ääripää, misantropia, oikeutetusti helpommin kuviteltavissa? Ampumistapaukset ja ihmisvihan julkituomiset saavat ihmiset varpailleen, mutta onko toinenkaan ääripää oikeasti keskettävissä? Vaikken pitäisi Happy-Go-Luckya hahmogalleriansa takia kovinkaan katsottavana per sé, herättää se ainakin valtaisasti kysymyksiä. Loppuratkaisusta siis - näkisitkö sinä mahdollisena elämän mahdollisena asenteella, jonka mukaan kaikelle voi nauraa, jokaisen elämään voi tuoda hauskuutta, ja kaikista ongelmista voi selvitä?
Posts
No comments:
Post a Comment