Wednesday, July 29, 2009

Hetkiä

Ohessa hetkiä. Keikoilta. Elämästä. Muuten vain. Kamerakännykästä, jossa on huono kamera, on hyötyä silloin kun ei haluaisi kokea olevansa kameran orja. Tulee otettua vain pieniä kuvia ja aika harvoin. Silti muistot säilyvät niissä. Kätevää!


Kolme jazz-legendaa.


The Wildhearts.


Manta vapputunnelmissa!


Lasershöy! Jarrea.


Komein lavashow jonka olen nähnyt koskaan. Pet Shop Boys.


Rohkaisun sanat Pori Jazz -sunnuntain viimeisinä tunteina.

Wednesday, July 22, 2009

Lay down for a while..

Lähden tästä karavaanaamaan. Tai karvanaamaamaan, niinkuin lukihäröinen sen lukee. Mutta sitä ennen on näytettävä teille yksi juttu.

Röyksoppin uusi albumi on aika loistava tekele, ja siinä monessa hitissä laulava Karin Andersson on aavemaisen vetoava naisääni. The Girl and the Robot on varmasti monelle tuttu hittibiisi, jossa syvän synkkä new wave -soundi verhoaa naisen äänen toimimaan pelottavan urbaanin viidakon äänitorvena. Mutta mitä kun yhdistetään Karin ja remiksaaja Rex the Dog, jota ennenkin olen hehkuttanut? Kesän paras elektrobiisi - Fever Rayn Triangle Walks (Rex the Dog Remix). Testify!

Tuesday, July 21, 2009

Feeling Ephemeral, Lasting a Lifetime

Pori Jazzin jäljiltä on vähän vaikeaa olla ajattelematta vain ja ainoastaan leppoisaa, rauhaisaa ja kesätunnelmaan vaivuttavaa fiilistelyä, joten se on aikalailla teemana. Ulkona on vielä hetken hyvä ilma.. mutta kesä on pian lopussa. Kun sanon näin, ja ajattelen näin, otan lähes pakosta kaiken irti jäljellä olevista, vielä lukuisista hetkistä. Lähden huomenna karavaanaamaan isän kanssa, sitten DJ:ilemään kaverin Turku Moderni -etkoille ja sitten ehkä viikonloppuna ensin Moderniin pomppimaan ja lopulta sunnuntaina pesemään ja lakkaamaan patiota Paimioon. Vapaaviikot ovat parhaita. Tarviiko sitä aina edes olla mitään? (Vastaus Pori Jazzin töiden jälkeen on: ei).


Berry

Yksinkertainen nimi, yksinkertaista musiikkia, mutta hyvää sellaista. Monen montaa chanson'maista naislaulajaa on tullut kuunneltua lähiaikoina hyvien blogilöytöjen kautta, mutta todella harvat nousevat yli massan, koska vaikka genre onkin hyvin miellyttävä ja musiikki usein "ihan ok", mukavan ilmavaa ja positiivista, niin harva silti oikeasti jää päähän soimaan. Berryn ääni on suloinen siinä missä muillakin kollegoillaan, mutta hänen kappaleissaan on sellainen aavemainen melankolia perinteisen letkeän lallattelun taustalla, juuri silleen, että chanson on homman pääasia, mutta missään kohtaa fiilis ei muutu liikaa syaanin ja turkoosin väriseksi hempeilyksi ja makeiluksi. Kappaleet ovat vakuuttavan jazzahtavia, tummien sävyjen värittämiä, mutta silti niin toivoa-antavia. Mielessäni Pariisin kadut yöllä yksin käveltäessä kuulostavat tältä. Ehkä myös jaettu hetki ranskattaren kanssa, kun tämän kanssa makaa sängyssä, valvoo katsoen kuuta ja katua ulos ikkunasta, tietämättä mitä maailma oikeasti voi tarjota. Eksyneenä mutta tyytyväisenä silti. Musiikki, jonka kielestä ei ymmärrä sanaakaan, huokuu välillä tunnelmakuvia, joita muuten ei edes ole olemassa. Vaihtovuotta odotellessa!





Chairlift

Sitten. Chairlift on siitä mielenkiintoinen bändi, että sitä voisi verrata ihan mihin tahansa tyylilajiin. Välillä jazzahtavasta yleisfiiliksestä tulee mieleen Fleetwood Mac tai Steely Dan, suorastaan psykedelinen yksinkertainen kitara-pop-fiilistely minimaalisella soundilla. Toisaalta homma on myös samalla hyvin modernin kuuloista, mukana on sellainen nykyisen folkin aikaansaama hektisyyden ja keveyden välimaastoilu. Ehkä vähän new wave -kasariakin? Onhan tää aika jännää! Toisaalta Chairliftin levy ei ole vielä hyllyssäni, vaikka lähellä sekin homma on jo. Vetiverin lisäksi tämä on myös Way Out Westin kautta opittu ja kokeiltu uusi, inspiroiva tuttavuus. Hyvältä kuulostaa!



Kuvat #1 #2

Friday, July 17, 2009

Iiilektröy!


Leikki-dj! (Kuva: Johannes Dahlström)

Eri Letkee! on nyt sitten ohi. Soittelin kesän aikana kaksi keikkaa, kuukauden tauolla välissä, ja paikalla oli kivasti molemmilla kerroilla kavereita. Eilen ihmisiä oli kovin vähän, ottaen huomioon että ilmeisesti Turun kovin poussaus-tapahtuma Ydintalvipuutarha oli päällekkäin. Silti huvitti kuulla, että 1. keikalla oli kuulemma ollut itse Jori Hulkkonen ja muut Turun vakionaamat kuuntelemassa soittoani! Ehkä en vaan tunne niitä naamoja tarpeeksi, tai sitten olin liian uppoutuneena soittamiseen ja baarin tunnelmaan.. todennäköisesti molempia. Bar Kuka on oikeasti kaupungin mukavin istuskelupaikka, vienyt lähiaikoina sen kunnian Cosmic Comic Cafe'lta, joka kerran pieneni kooltaan puoleen eikä koskaan palannut loistoonsa. Huvittavinta oli tavata myös eläkkeelle jäänyt tuttavasukulainen istuskelemassa Kukassa, ja hiukan irvistävän kun laitoin tylyimmät elektrot illan aikana soimaan. Toivottavasti ei mennyt Markulla korvat lukkoon, ei se kummiskaan ole se päätarkoitus!


Oikee dj!

Ja ken haluaa sivistyä tanssimusiikin saralla, suosittelen huomaamaan, että itse Paul Oakenfold tulee Suomeen heittämään keikkaa elokuussa. Sen verran ison kaliiperin nimi, että on pakko käydä katsastamassa suorastaan.

Huomenna lähden aamulla aikaisessa Pori Jazziin töihin, joten sitä odotellessa on kiva vielä fiilistellä elektroa. Ostin Levykauppa X:stä muutenkin nyt sen verran hyviä levyjä, että tulevaisuudessa tulee lisää musiikkiaiheista juttua - ja palaan Top 15 levyihin, voi mokomaa kun sekin homma on jäänyt vähemmälle huomiolle. Niskasta kiinni - ja elektro-soittolistaa, teemalla Eri Letkee! Ensi viikolla enemmän asiaa, kun on kokonaan lomaisa viikko.

Popkornia Spotifysoittis #3

Fever Ray - Triangle Walks
In Flagranti - Business Acumen
Futurecop! - Nasa
David Bowie & Mick Jagger - Dancing In The Street
Clor - Love + Pain
The Golden Filter - Solid Gold
Tortured Soul - Epic
Danger - 00:01
Scott Grooves - Mothership Reconnection (Daft Punk Remix)
Chateau Marmont - Diane
Tiga - Shoes

Avaa spotifyssä.


Kuva #1

Monday, July 13, 2009

A wilde whistler like a dandy oughta, thou git?


WHEE!


Tujujen aiheiden vastapainoksi hieman lepposampaa. Olen kuunnellut tässä valtavasti kaikkea uutta musiikkia suhteessa vanhoihin tuttavuuksiin - tiedättekö sen hetken, kun ymmärrätte että jostain syystä uteliaisuus ajaa teidät suosikkienne ääreltä tuntemattomaan suuntaan, vain siksi että haluatte jotain uutta? Riippumatta siitä, ovatko harha-askeleet hyviä vai huonoja, ajattelee ja kokee silti oppineensa taas jotain lisää. Se on kiva tunne; nyt syyllistän ehkä eniten ilmiöstä Way Out Westiä outoine ja houkuttelevine nimineen. Liput taskussa. Kesä mielessä. Ja hei, tästä tulee hyvä aasinsilta sitten muihinkin festareihin, eli Ruisrokkiin ja Pet Shop Boysiin livearvioina, mutta sitä ennen - Popkornian toinen Spotify-soittolista. Teemana nostalginen feel good? Millaista se on minusta? Se on lämpimyyttä ja uskallusta myöntää pitävänsä esimerkiksi 1990-luvusta. 2000-luku on vielä siellä elävälle ihmiselle avoinna.. miten sen näemme tulevaisuudessa? 1990-lukua olemme jo oppineetkin tulkitsemaan ja osoittamaan sormella. Mutta otetaan se sormi pois, ei ole kohteliasta se - saa silti kuunnella ja tykätä. Kaikki biisit eivät kuitenkaan ole sitten 90-luvulta - mutta ovat hengessä mukana silti. Niistä voisi pitää 10 vuotta sittenkin, tai 10 vuoden päästä.

Popkornia Spotifysoittis #2

10,000 Maniacs - Gun Shy
John Vanderslice - The Parade
The Flaming Lips - Do You Realize??
Muse - Bliss

Nada Surf - Hyperspace

Silversun Pickups - Dream at Tempo 119
Incubus - Mexico
Rilo Kiley - Portions for Foxes
TV on the Radio - Family Tree
Oasis - Some Might Say

Avaa Spotifyssä.


Kuva #1

.. And You Will Stream Us From the Inter net.

Jotkut asiat menevät joskus oikeaan suuntaan - siitä asti kun Spotify nousi laineille, ja moni huomasi saavansa kuunnella yhä enemmän ja enemmän musiikkia suorilta käsin ilman latausaikoja, latausmaksuja tai takaraivossa piilevää tietoa siitä, että rikkoi koko ajan tekijänoikeuksia, tuntui siltä, että musiikkiteollisuus alkaa toimia pikkuhiljaa edes vähän oikein! Viimeisin tutkimus osoittaakin, kuinka paljon musiikin lataaminen laittomasti on oikeasti vähentynyt, ainakin Briteissä. Muistettaneen silti, että kys. maassa esimerkiksi Last.fm:n radiota saa kuunnella ilmaiseksi. Kirottua. Toisaalta pakko se on myöntää, että Lastt.fm:n tikkarin pois meiltä alempiarvoisilta muunmaalaisilta vietyä, en ole vieläkään hylännyt Len indeksipalveluominaisuuksia, koska se on edelleen parasta mitä on tarjolla. Liikeideat murtuvat, ideat eivät. Tosin Libre.fm:n tämänkertainen päivitysoperaatio liikkuu hyvän suuntaan - käyttöliittymä selkeentyy pois "linux-leimasta", joka käännettäneen yhtäkuin marginaalileima, vaikka toisaalta wikilinkin poisto etusivulta on ikävä piirre. Vaikka en haluakaan kehittää, osaa kehittää tai ehdi kehittämään systeemiä, haluaisin silti kuulla sen etenemisestä. Idea kun on niin hyvä.


"But who's paying us then, Jim? - Memorial services need background music too."


Mutta takaisin Spotifyyn. Vaikka toimintaidealtaan Spotify on edelleen yksi parhaista musiikkipalveluista internetissä ikinä, ainakin sitten Audiogalaxyn jota pieni ihminen käytti suhtkoht murheettomasti aikoinaan, ongelma on mainostamisessa - nimittäin kyseisen taidon puutteessa. Spotify profiloituu pelkäksi stream-palveluksi, joka ilmaisversiossaan syöttää mainoksia syötteeseen. Mutta missä ne kaikki mainokset oikeasti ovat? Ehkä ne sieltä pikkuhiljaa tulevat, mutta onko tämä liian myöhäistä jo silloin? En ole tässä rahankiskoja-levy-yhtiöiden puolella toitottaessani toiminnan kannattavuuden puoleen, koska Spotify on jo niin valtava ilmiö, että sen taloudellinen kannattavuus tulisi turvata, ettei uutta hienoa keksintöä jouduta hautaamaan konkurssihautaan lähitulevaisuudessa. Haluan pätevät yrittäjät edes jonkinlaiselle leivälle, että tämä nykyinen meininki jatkuu. En ole pitkään aikaan kuunnellut vain vapaasti uusia mielenkiintoisia bändejä ja kokenut tietoyhteiskuntaa niin vapaaksi kuin se nyt tuntuu musiikin osalta. Kyllä minä ne mainokset kestän Tällä hetkellä tosin ovat vain kierrossa hyvät huonoksi vitsiksi päätynyt "Hi I'm Jonathan" ja Unibet. Käytännössä ottaisin jopa Jamban kaltaisen ärsyttävän mediapelleyrityksen rahoittamaan yhtiötä, että palvelun tulevaisuus olisi taattu.



Tämä ei silti tarkoita rahavirtoja levy-yhtiöille – tai juuri suoratoistopalveluillekaan. Spotifyn ruotsalaisperustaja Daniel Ekin mukaan mainosrahoitteinen sivusto ei ole pääsemässä tulostavoitteeseensa. (HS)
Palvelussa itsessään ei juuri vikoja ole, vaikka ilmaispuoli invite-pohjainen onkin, ja osaltaan tämä vielä rajaa sen potentiaalia. 50 000 kuuntelijaa on yhtäkuin monta korvaparia, jotka ovat kiinnostuneet aidosti hyvästä musiikista - tai ainakin sen kuuntelemisen mahdollisuudesta. Miksi kukaan bändi ei ole vielä ilmoittanut minulle, että haluavat minun kuuntelevan heidän biisejään, toteavan ne hyviksi ja ostavan ne iTunesista tai 7digitalista? Tässä on markkinarako, joka toivoni mukaan täyttyisi. Mielummin Fullsteamin, Fonalin tai vaikka Paste Magazinen (!) mainoksia kehiin, kuin vaikka sitä ärsyttävää Unibet-luuppia. Laadulle on aina tarjontaa - tai ainakaan sitä ei löydä, ellei ymmärrä välillä vähän tyrkyttää. Ja musiikkimainoksille luulisi olevan kysyntää musiikkiohjelmassa. Jos bändi saa kuunteluiden perusteella kannattavuutta olemassaololleen, ja mainoksesta kuunteluun tie kulkee tasan yhden haku-toiminnon kautta, onko parempaa symbioosia olemassakaan?
Ultimately we believe that the best way to beat piracy is to create great new licensed services that are easier and more fun to use, whether that’s an unlimited streaming service like Spotify or a service like the one recently announced by Virgin which aims to offer unlimited MP3 downloads as well as unlimited streams.” (The Leading Question Press Release)
Totta joka sana. Toivottavasti tämän oivalluksen keksivät yrittäjät oivaltavat markkinamaailman vaikeat kiemurat - siitä hyötyisivät sekä kuuntelijat että tuottajat. 7digital-yhteistyö on yksi todella hyvä idea, ja ehkä tekee hyvää koko musiikinosto-skenelle, kun iTunes ja Amazon saavat lisää valtavirran kannalta päteviä kilpailijoita (7digital ja iTunes ovat ainoat ostopalvelut joita minä käytän). Tästä on hyvä jatkaa - kunhan vain toimintaidea muutu, ja freeloadaus ei muutu liian sietämättömästi liian pian. Kehitystä seuraten.

Kuvat #1 #2

Saturday, July 11, 2009

Almost Midnight News

Olen suorastaan innostunut esseekirjoittamisesta - tekstiä vuotaa kuin tuutista, vaikka tämä ei ole edes oikea sanonta. Mutta välillähän toisaalta jäätelötuutit on siitä suorastaan pelottavia, että ei voi ottaa sitä paperia pois, ilman että se tuutti on juuri sillä kerralla pohjastaan auki.. nojoo, ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan! Toisaalta myös blogin lukijamäärän kaksinkertaistuminen (!!!) tänään ajaa innostusta eteenpäin. Metapohdinta blogin sisältönä blogin sisällöstä.. mm.



Joka tapauksessa uutispäivä on tänään hyvä - yllättävän pienet asiat tekevät sen. Nimittäin australialainen pikkukaupunki on kieltänyt pulloveden myymisen, tiettävästi ensimmäisenä maailmassa. Sinäänsä päätös ei ole mikään häkellyttävä neroleimaus vaan mielestäni aivan täysijärkistä, koska mikään nyt ei vain ole hyvälaatuisen juomaveden maissa idioottimaisempaa kuin vesipullon ostaminen, kun sitä kamaa saa hanasta ilmaiseksi - ilman logistiikkakuluja, pullonvalmistuskuluja, taikka ostokuluja. Kaikki säästävät, paitsi juomakauppiaat jotka ovat ahneuttaan alunperin keksineetkin lanseerata maailman tyhmimmän idean, ja maailman tyhmä kansa on ansaan langennut. Toivottavasti tästä alkaa trendi, jonka Bundanoo on nyt aloittanut. Ainakin kaupunki saa aivan valtavasti loistavaa julkisuutta täysjärkisyyden saralla. Sinä, joka ostat pullovettä - muista että se bisnes käyttää puolitoista miljoonaa tonnia muovia joka vuosi. Onko järkeä? Lisää faktoja esimerkiksi Taloussanomista, Markku Saksan mainiosta kolumniasta. Sodastream-yhtiöllä oli pitkään myös Pullovesi on turhaa -nimellä kulkeva kampanja, jonka kanssa pohdittiin (toki yrityksen kannalta kätevästi) kuinka paljon koko juomapullobisnes ylipäänsä tuottaa haittaa maapallolle. Valitettavasti kampanjalle tehty loistava video ei enää löydy netistä - vai tietääkö joku jotain lähdettä sille? (Lähteet: HS, All About Water, Taloussanomat)

Tämän lisäksi positiivisia uutisia tulee myös mitä surullisimmalta saralta, nimittäin Popin kuninkaan kuolemasta. Jengi varmaan tietää jo tässä vaiheessa, että Michael Jackson kuoli? Itseasiassa maailmassa ei varmaan ole ihmistä, joka sitä ei tietäisi. Hommaa on paukutettu ihan jokaisesta mediasta ja näkökulmasta, ja kaikkea on spekuloitu murhista lääkkeisiin, ihotaudista aina niihin perus-pedofilia-juttuihin. Siihen olen kyllästynyt, olen ollut kyllästynyt jo vuosia suorastaan. Mutta nyt kun pikkuhiljaa ihmiset alkavat ymmärtämään, millainen mies - virtuoosi - musiikin saralta on menetetty, ollaan pikkuhiljaa näkemässä hyviä muistoja ja perintöä hänen töistään - esimerkkinä aivan mahtava Jorin minulle välittämä Eternal Moonwalk -sivusto, jossa fani fanin perään esittää sen yhden liikkeen, jonka takia Michaelissa oli vain niin paljon voimaa, ettei osaa edes kuvitella. Jos positiivisia asioita saa jo tässä vaiheessa alkaa miettimään, niin tästä ne alkaa, kun ihminen kunnioittavat miehen muistoa, parhaalla mahdollisella tavalla. Eihän tuota liikettä oikeasti voi kokeilla tai tanssia kuin hymyillen. Tämän lisäksi esimerkiksi Ruotsissa on toteutettu aika herttainen spontaani tanssiesitys kivaan Improv-tyyliin, joka tuo ihan mieleen hyvin vaikuttavan Frozen Central Station -kikkailun. Seuratkaa related videos -linkkejä eteenpäin, ja hämmästykää. Jatkuvassa liikkeessä ja rutiinissa vapisevan maailman saa aina hyvin hätkähtämään yksinkertaisilla asioilla.








Kuvat #1

Friday, July 10, 2009

Sauvakävelykomppania!

Paras uutinen on välillä sellainen, jota ei yksinkertaisesti kuvittele todeksi. Yhdistä epätodennäköiseen uutiseen toimijaksi vielä valtio/suuri yritys, ja kyseessä on jo aika mojova paukku. Ai kuinka? No mitä saadaan, kun yhdistetään SA-Int, Sauvakävelyä, Juoksemisen poisto ja 300 000 eurolla Wii-pelikonsoleita. MITÄ?


Suomen puolustuksen Tulevaisuus
Sauvakävely! (Lähde: Uusi Suomi)

Ensin sai vähän hieraista silmiään, ja miettiä tähän todennäköisyyttä. Siinä on ajateltu aika monen mutkan kautta, että maailman halvin ja paras ja erilaisimpiin tilanteisiin soveltuva aktiviteetti - juoksu - poistetaan valtion armeijan toimintakäytännöistä. Miksi? Tähän johtaneita syitä pohtiessa ei voi muuta kuin ihmetellä päätöksiätekevien ihmisten toimintasuunnitelmia. Armeijaan halutaan vähemmän juoksemista koska.. liikuntana se ei ole olennainen osa jo nykyisellään hämmentävän vähän pakollista fyysistä rasitetta P-kautena, näin esimerkiksi? Cooper-testit senkun huononevat, joten Suomen armeija iskee haasteeseen takaisin poistamalla yhden juoksemistuloksiin vaikuttavan harjoitteen (juokseminen) ja siirtyy.. sauvakävelyyn? Sauvakävelyllä on tunnetusti saatu valtavia tuloksia ja suoritettu huimia sotasaavutuksia rintamalla, väittänee varmaan pomojen eteen tuotu tutkimus jossain laitoksessa. Luotia/tykitystä/vihollista pääsee varmasti nopeammin karkuun sauvoilla kuin jaloilla. Tosin sauvathan on usein toisissaan kiinni ja siinä voi mämmikouralla mennä se pari kallisarvoista sekuntia siinä, kun sauvoja otetaan irti toisistaan. Mutta ehkä tämä on laskettu, että kannattaa silti. Säästetään jossain muussa sitten kuin nopeudessa?

Ei ainakaan rahoissa, koska sauvat ovat tottakai uusi investointi myös puolustusvoimille, jotka ovat jo vuosia ainakin antaneet ymmärtää rahantarpeen olevan valtava - maanlaajuinen armeija vaatii kokoajan uusia aseita, teknologiaa, kehittelyä, joten rahaa on tottakai annettava tähän toimintaan että uskottavuus säilyy - muuten on siirryttävä palkka-armeijaan. Tosin, missä kohtaa uskottavuus tulee vastaan kun nämä lobatut ja moraalisesti painostetut lisävarat käytetään ensin sauvakävelysauvoihin ja sitten vielä heitetään päälle 300 000 euroa pelikonsoleihin koska.. niin, minä vain kysyn? Olettaako armeija, että nykyihminen on yksinkertaisesti niin kyborgoitunut, ettei enää liiku muuten kuin sauvoilla aamuisin ja sitten iltaisin WiiFit-pelillä, joka varmasti saa inttihuumoriin pohjautuvassa inttikulttuurissa ihan valtavan suosion, onhan se uskottavaa liikuntaa.

Surullisinta tässä hommassa on se, että sarkasmin ja oikean kritiikin rajat häilyvät jatkuvasti, ja minäkin - ihminen joka vihasin armeijaa aika-ajoin - alan muistelemaan niitä positiivisia puolia armeija-ajaltani. Parasta oli pakollinen liikunta, jota sitäkin oli kovin vähän - laiskalle ihmiselle on välillä pakko tuputtaa tällaista vanhanaikaista aktiviteettia, muuten sitä ei vain tule harrastettua jos se ei sovellu jo ennen armeijaa normaaliin elämään. Tuskin alokas pian opettelisi aselajeja jos häneltä kysyttäisiin ensimmäisenä aamuna "haluatko vai pelaatko mielummin vaikka Wii:tä?" Pian mennään varmaan siihen, että kun alokkaat saapuvat kasarmille, heidät vain laitetaan paikalleen, he saavat syödä ja nukkua ja sitten vain odotetaan, milloin ensimmäinen sanoo parin viikon päästä "niin, pitäiskö täällä jotain tehdäkin?" Tietysti tällainen spekulointi on pelkkää vitsailua, mutta tällaiset ratkaisut eivät ainakaan todellisuuden uskottavuutta suhteessa hauskaan läpänheittoon paranna.


Odotamme uusia muutoksia innolla.

Kuvat #1 #2

Wednesday, July 8, 2009

KYLLÄ.

Okei, tiedän että jääkiekon ei pitäisi olla kesällä mitenkään kuuma puheaihe, varsinkaan kun tapahtumat, jotka yleensä tässä vaiheessa ovat puheenaiheina (vapaat agentit, harjoitusleirit, tulokkaat), eivät ole vähänkään vähemmän seuraavalle ihmiselle raflaavia. Mutta tämä on iso asia minulle - suomalaisena jääkiekon ystävänä.



"Saku Koivu to the Ducks", ilmoitti Twitterissäni Brennan Klak, ja yhtäkkiä minut valtasi uskomaton ilon tunne. Automaattisesti kävin läpi tunteita ihan lapsuudenajoiltani asti, siitä asti kun olen aktiivisesti jääkiekkoa seurannut. Saku ja Teemu ovat olleet kirjoissani Suomen ehdottomasti kaksi pidetyintä urheilijaa, millään saralla, koskaan. Molemmat kuuluivat lempipelaajiini lapsuudessani, ja heidän kautta muotoutuivat myös fanisuhteet ensimmäisiin joukkueisiin - ei yllättävää että Winnipeg Jets ja Montreal Canadiens tulivat tutuiksi ja niitä minä kannustin. Winnipegillä oli toki Teppokin, ja Habseissa taisi itse tukkajumala Kiprusoffikin pyörähtää, mutta silti ne joukkueet olivat minulle kuin Teemu ja Saku.

Anaheim Mighty Ducksin syntyaikaan minulle kävi niinkuin niin monelle lapselle siihen aikaan - katsoin ne Disney-elokuvat Ankoista, ja tykästyin siihen joukkueeseen, ja Paul Kariya oli myös ensimmäinen fanittamani ulkomaalainen pelaaja sympaattisuutensa takia, toki myös promootio toimi tämän osalta. Kun 9-vuotiaana sitten yhtenä päivänä isä haki minua koulusta kotiin - muistan tämän kaiken tarkasti - hän vitsaili minulle, että Teemu on siirtynyt Anaheimiin. Ensin vihastuin isälle, koska kyseessä oli minusta tyhmä pila, oikeasti sellainen uutinen vain oli mielessäni liian hyvää ollakseen totta. Kun hän vakuutti minulle kuitenkin, että niin oikeasti oli käynyt, syntyi heti "1995 Never Forget"-ilmiön jälkeen minulle vahvin kiekkomuistoni. Teemun mukana varmasti Winnipegin historian surkeimmassa kaupassa siirtyi Anaheimiin myös Oleg Tverdovsky, alunperin minulle tuntematon puolustaja, sittemmin myös fanituksen kohde. Myös Anaheimin muut pelaajat alkoivat nyt kiinnostaa - Guy Hebert oli lempimaalivahtini vain koska hän oli Anaheimin maalivahti, en muista hänestä mitään muuta enää vanhempana. Winnipeg jäi kauas unholaan, Teemu ja Paul olivat nyt, Koivun lisäksi, se asia nimeltä "jääkiekko" minulle. Teemu nakutti pisteitä uskomattomalla tahdilla Paulin kanssa, ja jo pelkkä tulokaskauden 76 maalia oli sellainen statistiikka, että pikkupoika ei sitä keräilykorttejaan selaillessaan osannut sivuttaa koskaan. Saku taas johti mielestäni koko liigan kunniallisimpaa joukkuetta, eurooppalaisena, suomalaisena, pienenä miehenä, vaikka ei koskaan pisteitä tehnytkään suurten tähtien tavoin. Siinä oli jotain maagista.




Tästä on kulunut tietysti valtavasti aikaa, ja jossain vaiheessa löysin ensin faniuden Peter Bondraan ja Washington Capitalsiin, sitten suuret "myöhemmät" lapsuuden innostukseni Vancouverin pelaajiin, ennen kaikkea Pavel Bureen ja Alex Mogilnyyn (ainoa toinen 76 maalin pelaaja Teemun kautena!), ja nyt koen olevani uskollinen tälle seuralle Kanadan länsirannikolla - mutta tänään muistin taas mistä jääkiekossa on minulle lopulta kyse. Saku ja Teemu olivat aina olleet minulle lapsena niin yltiöpositiivisia, iloisia ja avoimia sankareita että heitä ei vain voinut olla ihannoimatta. Kun Koivu sairastui syöpään, kuulin asian uutisista ja vaipuin hetkeksi apatiaan - onneksi pahimmalta säästyttiin. Sama homma pahan pelitilanteen jälkeen, kun hän poistui playoff-ottelusta jäältä jääpussi silmällään.. Sivusilmällä seurasin myös kun Teemu eteni urallaan harha-askelten myötä Coloradossa vilttiketjuun ja lähes eläkkeelle loukkaantumisen takia - taaskaan pahin ei käynytkään toteen, onneksi.



Nyt Saku heitettiin pois Montrealista imagonmuutoskampanjassa kuin vanha rätti - 10 vuotta kapteenina, eikä jatkosopimusta, jolla mies, joka oli koko NHL-uransa yhtä kuin Le Bleu-Blanc-et-Rouge, voisi olla sitä koko loppu-uransa. Mutta ehkä asiat ovat nyt paremminpäin, ja Saku saa vielä kerran loistaa urallaan, ilman niitä ylitsevuotavia paineita joita hän joutui sietämään koko kapteeniuutensa ajan, ja saa pelata vieläpä yhden parhaimman ystävänsä rinnalla, joka hänkin jo kerran oli vaipumassa unholaan, kunnes heräsi uuteen kesään - ja kaikki me tiedämme miten siinä lopulta kävi.



Odotan tulevaa kautta innolla. Riippumatta siitä, miten ykkösjoukkueelleni käy, kannustan silti kaikista eniten Sakua ja Teemua, ainakin salaa, jos en asiaa myönnä muille. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa - niinkuin kanssafani sanoi, mikä olisi parempaa kuin Scott Niedermayer ojentamassa pytyn suoraan.. niin. Voisiko sitä parempaa olla?

Kuvat #1 #2

Tuesday, July 7, 2009

In retrospect


On The Road, feat. Moottorisahakirja

Ehkäpä hiukan pientä kertausta siitä, mitä elämääni kuuluu tällä hetkellä. Tietynlainen irrallisuus oman elämän ja blogin sisällön kanssa lähiaikoina on johtunut pääsykoepaineista ja jännityksestä siitä, mitä elämä tulee pitämään syksyn tullessa sisässään - asiat kuitenkin muuttuvat pikkuhiljaa taas vanhaan rutiinimuottiin, mutta hyvässä mielessä. Kuten sivupalkkiin olen jo saanutkin muutella - tituleeraan itseäni nykyään poliittisen historian opiskelijaksi. Pääsin normaalien pääsykokeiden kautta sisälle pääaineopiskelijaksi ja tämä tarkoittanee, että tie kohti valmistumista näyttää yhtäkkiä paljon mielenkiintoisemmalta. Muutaman vuoden ajan oloni yliopistolla oli aika tarpomista, koska silloinen pääaineeni Englantilainen filologia ei, loistavasta opettajakunnasta ja kurssivalikoimasta huolimatta, tuntunut vain minulta itseltäni. Nyt jatkan kuitenkin uudella innolla kohti hamaa tulevaisuutta. Nykyisellä tahdillani uskon, että saatan jopa saada kandini kuntoon vuodessa, kun olen sivuaineopiskelijana jo niin paljon tehnyt polhissa-puolella. Sitten vaihtoon Kanadaan tai Jenkkeihin. Takaisin tänne viisaampana ja enemmän kokeneena, kohti työelämää tositarkoituksella. Aika jännää, koska harvoin "kaukaiset unelmat" ovat tuntuneet näin todellisilta ja realistisilta. En ole ikinä pihistänyt haaveiden sisällöstä sen mukaan, kuinka todellisilta ne tuntuvat, joten jotenkin tuntuu tosi hyvältä että elämän edetessä se maailma on tullut hommassa vastaan, eikä itse ole tarvinnut myötäillä. Välillä sitä on niin kauheen positiivinen - hyi, sanoisi sisäinen kyynikko!


Mitä muuta? Mainitsin aikaisemmin Haruki Murakamin kirjaa lukaisseeni, ja tuo samainen kirja rohkaisi minua taas aloittamaan vakavasti lenkkeilyurakan. Tarkoituksena ei ole löytää mitään kesäkuntoa, vaan aito ilo urheiluharrastuksesta ja sen pysyvyydestä. Olen monesti kyllä huomannut lenkkeilyn sopivan psyykkeelleni ja muutenkin olevan parasta ihmiselle, joka asuu niin hyvällä lenkkeilyseudulla, mutta olen vain aivan surkea luomaan uusia rutiineja. Murakami on kirjailijana ja kirjailijaäänenä jotenkin hyvin "sen kaltainen" mitä minä olen ajatuksissani, joten tosi syvälle kirjan sanoma minulle iski - vaikka tuskin päädynkään maratonia juoksemaankaan, joka taas on yksi What I Talk About When I Talk About Running -kirjan päätapahtumia, monessa eri muodossa. Tulen lukemaan lisää Murakamia, ehdottomasti. Se on jännä, kuinka todella moni japanilainen kirjailija on onnistunut vaikuttamaan minuun niin paljon, ensin Osamu Dazai, sitten Yukio Mishima, sitten Kazuo Ishiguro, sitten Murakami..

Nyt katselen silti huonettani ja on aika ryhtyä tuumasta toimeen - jatkan kesäopiskelujani, jatkan järkkärinhommia, aloitan siivoamisen, lenkkeilen, näen ystäviä, käyn keikoilla ja festareilla, kesä on mukavaa aikaa. Ja ohessa linkki Spotify-soittolistaan, jota juuri kesäfiiliksissäni väsäilin - suosittelen, jos ette kaipaa liikaa säröä, sopivasti vain:

Popkornia Spotifysoittis #1

Anna Järvinen - Koltrast

Scandinavian Music Group - Casablanca
Arctic Monkeys - The Bakery
Bob Dylan - Nettie Moore
Camera Obscura - Swans
Blitzen Trapper - Furr
Eisley - Marvelous Things
Pet Shop Boys - Being Boring


Monday, July 6, 2009

Whoah, trippy.

Löysin mukavan elokuvakumppanin - tällaisia aina tulee ja menee, ihmisiä joiden kanssa vain sattuu helposti päätymään elokuviin teattereissa, ja silloin tulee myös katseltua niitä uudempiakin pätkiä. Blockbuster on vähän huono oletus minun mielestäni millekkään elokuvalle, koska "eeppisyys" ei ole enää vuosiin kuulunut itseäni vetoaviin piirteisiin. Eeppisyys kun tuntuu olevan olevan synonyymi CGI-grafiikalle, vaikka onneksi poikkeuksiakin on vielä (The Atonement esimerkkinä) .. mutta kas siis! Akuutteja arvosteluita akuuteista elokuvista!


The Hangover (2009, Dir. Todd Phillips)
"Välillä hämmentävänkin hauska roadtrip" 8/10

Asennoiduin hyvin pitkään The Hangoverin olevan uusi Judd Apatow -elokuva, jonka lopulliseksi suomennokseksi valittu nimi ei tässä arvostelussa esiinny korniuden takia. Tietyllä tapaa jo promokuvista lähtien meininki oli tutunoloista - beta-uroksia matkalla jossain, tyrimässä jotain. Raikasta hommasta teki kuitenkin täysin tuntematon näyttelijäkaarti, ja lopulta se epäsopu, joka vallitsi ylihypetyksen ja lopullisten arvosteluiden välillä - odotukset lunastettiin, väittivät asiasta tietävät leffablogit jenkeissä. Joten otin selvää, ja kyllähän se homma tottavie toimikin!

Ehkä liian usein arvioin komedioiden laatua niiden vitsien kestävyyden avulla - kuinka monta kertaa homma toimisi uudestaan. The Hangover menee tässä mielessä normikaavan ulkopuolelle, koska elokuvan huumori perustuu yllättävyyteen ja aidon hämmentäviin tilanteisiin, ei ehkä niinkään hahmojen kemiaan tai reaktioihin, jotka tilanteista syntyvät. Las Vegas -hulluttelun pohja ei välttämättä ole mikään luovin mahdollinen, ja koomisen kolmikon seurailukaan ei mitenkään riko rajoja tai odotuksia. Elokuva on vain yksinkertaisesti loistavasti käsikirjoitettu, jonka avulla persoonallisesti vialliset ja omalaatuiset ihmishenkilöt pääsevät oikeuksiinsa - tilanteista syntyy komedia, ihmisten reaktioista taas kumpuaa juoni joka kuljettaa tarinaa koko ajan tehokkaasti eteenpäin. Mitä sinä tekisit kun tiikeri hengaa vessassasi? Epätoivon iskiessä toimisitko kuin playboy, neurootikko vai seinähullu? Kaikki kolme tarinasta löytyy, ja erinomaisesti näyteltyjä he ovatkin - vaikka playboyn tarkoituksellinen tylsyys ehkä vähän jälkikäteen harmittaakin. Zach Galifianakis on hämmentävän erinomainen hulluna, mutta Ed Helmsin hammaslääkäri on koko elokuvan kantava voima sinä "järkevänä" vaihtoehtona - josta löytyy hiukan Steve Carellia, mutta vain hyvässä. Tosin kaveri myös näyttää minusta kovasti siltä Sillä Silmällä -sarjan kokkikaverilta? Hämmentävää.

Suosittelen elokuvaa teatterissa - en kotona koneen äärellä. On maukasta huomata, kuinka koko maailma ympärilläsikin on yhtä hämillään The Hangoverista. Kuinka hyvin voikaan pieni huumorinkukka välillä toimia.


X-Men Origins: Wolverine (2009, Dir. Gavin Hood)
"Terät vilkkuvat, katsojan aivot valuvat korvista ulos" 6,5/10

Wolverinen nyt tuntevat kaikki - mies on peto, ei ajattele ketään, on oikeasti sisältä rikki ja raivoaa kovin usein. Tässä elokuvassa ei syvällisesti tutkita hahmon saloja, vaan luodaan hahmon ympärille roisi toimintapläjäys. Kieli poskessa -asenne on ainoa oikea tapa hoitaa kokonaisuutta, jonka yksittäiset osat eivät koskaan avaudu katsojalle. Hahmot pysyvät pinnallisina, juonikuvio on toivottavan olematon, mutta onhan tässä kyseessä silti hauska tekele. Tahattoman hauska, siis. Wolverine (Hugh Jackman) lyöttäytyy yhteen supersankarijengin kanssa, ottaa hatkat mutta joutuu ajautumaan takaisin toiminnan syövereihin, vaikka haluaisi asua vain rauhallista kanadalaista lumberjack-elämää. Victor "Sabretooth" Creed (Liev Schreiber) tietysti vaanii nemesiksenä kannoilla, ja lopulta kaikki ei ole olekaan miltä näyttää, eli juuri sitä mitä voi olettaa. Mutta matkan varrella nähdään paljon tyylikkäitä taisteluita ja Wolverine on tosi vihainen moneen otteeseen. Hugh Jackmanin lihakset jännittyvät kasvoilla ja muutenkin, nahkatakki lepattaa tuulessa ja moottoripyörällä vedetään helikopteria turpaan, jes!

Muistelen aikoja kun supersankarigenre oli parhaimmillaan ja esimerkiksi Spiderman-sarja alkuperäisen X-Men-sarjan lisäksi kunnostautuivat buumin synnyttäjinä. Paria lisämainintaa lukuottamatta genre tuntuu kuitenkin jo tässä vaiheessa menettävän hampaansa vakavastiotettavana ilmiönä. Alunperin tuntui siltä, kuin fanit olisivat saaneet vastaukset toiveihinsa lempisankareistaan suurella kankaalla - mutta nyt yhä useampi uusi elokuvajulkistus saa ihmiset pyytämään päinvastaista. "Ihmiset" tässä tietenkin tarkoittaen sarjojen tosifaneja, koska niin kauan kuin ylipäätänsä katsojia löytyy niin näitä elokuvia tehdään lisää. Tästä huolimatta, alkuperäinen X-Men-sarja sai minut jännittämään uusia hahmoja. Odotin innolla tästä elokuvasta varsinkin jännittävää Gambit-hahmoa.. (vaikka en ole lukenut albumiakaan X-men-sarjakuvia!) Mutta valkokankaalla näin Gambitin sisään vain yhden juonta kantavan elementin. Wolverine on prosessoitu tekele valkokankaalle, josta henkeä ei löydy - räjähdyksiä tosin sitäkin enemmän, ja vakuuttavasti koreografisoituja taisteluja. Ja niitä tahattomia naurunpurskauksia, kun kaikki vain vedetään tarkoituksella (?) överiksi, jo ihan alkuteksteistä lähtien. Kun olette nähneet sen, tiedätte varmaankin mitä tarkoitan. Ja kyllä tämä elokuva siis perus-kesäleffasta menee, kunhan vain ette oleta hyvää toimintaelokuvaa, vaan tahattoman hauskaa blockbusteria. Överiksi meni että räjähti.

Kuvat #1 #2

Dying for some trouble

Ruisrokissa oli tunnelmaa ja hienoa, hienoa, hienoa musiikkia. Tarvitsee välillä haukkoa henkeä, että pystyy itseasiassa edes kertomaan tarkemmin elämyksistä. Sitä odotellessa, muutama loistava taiteilija. Tiedä miksi he vakuuttavat? Portfolioissa tosin löytyy muitakin aihepiirejä..


Adrien Donot


Mecuri B Cotto

Wednesday, July 1, 2009

Elokuvaa tyylikkäänä, koreana

Pitkään aikaan en ole ehtinyt istuutua alas, laittaa vaan leffoja pyörimään, ja vain olla ja nauttia elokuvaelämyksistä, maistella ja pohdiskella mitä kaikkea esimerkiksi toimintaelokuvaan genrenä sisältyykään, mikä tekee siitä hyväksyttävän ja nautittavan genren, missä kulkevat mielestäni sopivan ja sovinnaisen rajat ja mikä järki siinä kaikessa on! Sanomattakin on selvää että kyseessä on lempigenreni, mutta hollywood-blockbusterit jotka pyörivät toiminnan ympärillä eivät ole oikein lähivuosina pystyneet tyydyttämään tarvettani korkeaoktaaniselle, nautittavalle ja haastavalle äksönille. Crank High Voltage oli yksi sellainen pätkä, johon ehkä palaan pian tarkemmin (katsoimme sen juuri miesporukalla viimein kuin jänniä teitä sen käsiin saimme, nudge) - mutta sitä ennen voin kertoa löydöistäni korealaisessa cinemassa.

Itseasiassa koko homma lähti leffablogista, joka erikoistui erinomaisiin julisteisiin ties mistä leffajulisteista ja screenshoteista - yksi ylitse muiden oli Rough Cut -elokuvasta erinomainen potretti, joka sittemmin tuohon ylös blogini ulkoasuunkin päätyi. Samalla mielenkiintoni iski, muistelin taannoista Infernal Affairsia, Park chan-wookin tekeleitä, ja yhtäkkiä kuluikin pari päivää vain ja ainoastaan korealaisen viihteen äärellä. Toimintaa, action!


Rough Cut (208, Dir. Jang Hoon)
"Moraalinen dilemma toiminnan kantajana" 7,5/10

Tästä se siis lähti. Elokuvan Rough Cut juoni pyörii toimintaelokuvanäyttelijän ja toimintafani-gangsterin ympärillä. Su-ta on tähtenä impulssiivinen, temperamenttinen ja todella puuduttavan lapsellinen tähti, jonka ura lähtee laskuun kuvauksissa tapahtuneiden välikohtauksien takia. Gang-pae taas on ulkopuolisen silmiin viilipytty, todellinen gangsteri ja pahantekijä, jonka intohimoksi paljastuva toimintaelokuva tuo yhteen näyttelijän kanssa, kun tämä tarvitsee vastanäyttelijän elokuvaan, joka meinaa kaatua väkivaltaan kuvauspaikalla - gangsteri suostuu pelastamaan sotkun, jos väkivalta pysyy yhtä aitona ja kouriintuntuvana kuin millaisena hän sen elämässään kokee.

Tarinana Rough Cut on hyvin yksinkertainen, ja hahmogalleria on kiinnostavasta alkuasetelmasta huolimatta todella antisankarillinen. Kummastakaan päähahmosta ei voi pitää, koska molemmat ovat väkivaltaisia, pahoinpiteleviä hylkiöitä - Su-ta on sitoutumiskammoinen ja pilalle hemmoteltu samalla kun Gang-pae välillä herää henkiin 'pahan' entiteettinä, joka ikäänkuin elokuvan raameissa tuo esille sekä katsojalle että näyttelijälle itselleen väkivallan nurjan puolen. Mikä kuitenkin on kiehtovinta, on se kuinka raja todellisuuden ja elokuvan välillä tuntuu hetkellisesti murtuvan täysin - kumpi on totta, kumpi tarua? Yhtäkkiä väkivalta on yksinkertaisesti läsnä, ja se kuinka tämä ei häiritse kumpaakaan päähenkilöä, taasen häiritsee varmasti katsojaa. Alusta pitäen "film within a film"-asettelu pitää toiminnan kuin irrallisena ominaisuutena koko elokuvasta. Elokuvan loppuvaiheissa, kun juoni alkaa murtumaan ja hahmot menettävät kaiken charminsa, vain väkivalta jää jäljelle. Ei mitenkään erityisen shokeeravasti tai yliampuvasti, ainoastaan todellisena elementtinä, joka yhdistää Su-ta'a ja Gang-pae'ta. Vaikka elokuva itsessään ei ole mikään mestariteos, sen käyttämä moraalinen dilemma jättää katsojan miettimään, mitä elokuvien väkivaltaisuus hänelle oikeasti merkitsee.



A Dirty Carnival (2006, Dir. Yu Ha)
"Vakuuttava kuvaus gangsterin harhapolusta" 7/10

Sinäänsä hämmentävää, mutta tietyllä tavalla A Dirty Carnival ajaa runkonsa suhteen saman asian kuin Rough Cut - kun elokuvatuotanto tulee mukaan nuoren gangsterin elämään, hyvin moni asia menee siinä pieleen. Byung-du ei itseasiassa ole mitenkään paha ihminen - hänellä on ehjä perhe, huolehtiva perusluonne ja tietynlainen veljesmäinen kunnioitus jenginsä sisällä. Tästä huolimatta hän joutuu vakaviin ongelmiin, kun hän omalla päätöksellään ajaa jengiä kohti murhan tietä. Äiti on sairas, rahaa on pakko saada ettei koti lähde alta, pomon ja hänen välillään todella ahne välikäsi tekee toiminnasta todella tuottamatonta - mitä hän oikeasti voisi muuta tehdäkään, kun väkivalta tuo hänelle toimeentulon?

Murhasta tekee ongelman Byung-du'n vanha opiskelukaveri, joka ilmestyy luovan tuskan puuskassa tuttavansa luokse kokemaan aitoa gangsterielämää. Ongelmaksi taas elokuvantekijälle muodostuu se, kuinka hyvin Byung-du oikeastaan piilottaa todellisen elämänsä. Hän yrittää parisuhdetta, pitää huolta ystävistään, sukulaisistaan, jopa työkavereistaan, ja vaikuttaa kuin status quo pysyisikin kasassa, jopa katsojan silmissä. Lopulta on kuitenkin selvää, että vaikka elokuvassa anti-sankarit ovatkin vähissä, lopulta pahantekijä saa palkkansa, kun opiskelukaveri pääsee Byung-dun pinnan alle. Moraalinen opetus on armoton, oli kyseessä sitten oikeasti paha ihminen tai ei.

Tutkiessani korealaisia elokuvia selveni minulle yleinen piirre tuoda moraalisesti pahantekijä aina tuomion eteen - monet kriitikot pitivät tätä perikorealaisena piirteenä, joka monesti jopa tuhoaa elokuvanautinnon kliinisen tarpeen edessä, kun paljon enemmän opittavaa ja nautintoa toisi yllättävä ja poikkeava lopputulos "opetustarinalle". Tässä tapauksessa A Dirty Carnival ei ehkä ole poikkeus, sen enempiä loppuratkaisuja spoilaamatta, mutta toisaalta kokonaisuutena sille ei parempaa loppua voisi suoda, mitä ohjaaja Yu Ha on luonut.



The Chaser (2008, Dir. Na Hong-Jin)
"Armoton jännäri kunnianvelasta" 9/10

Tyypillisessä sarjamurhaajajännärissä nähdään viallinen sankari, joka ajaa takaa viallista pahista, ja lopulta ehkä taitava kirjoittaja luo elokuvalle pohjan kyseenalaistaa, kuinka lähellä pahuutta lopulta itse protagonistikin on omine vikoineen. Tai sitten antagonistista tehdään niin symboolinen pahuus itsessään, että mitään tilaa tulkinnalle ei lopulta jää - päähenkilö on niin armageddon'maisen pahuuden kanssa tekemisissä, ettei hänen lähtökohtiaan edes tarvitse pohtia, hän saa tästä automaattisen synninpäästön tehtävässään. Lähtökohtia pohdittaessa The Chaser on vain yksi jahtaamis-jännäri muiden seassa, mutta juuri tämä elokuva on taas yksi todistus poikkeuksesta, joka vahvistaa säännön. Kim Yoon-seok on entinen poliisi, nykyinen parittaja, joka huomaa tyttöjensä kadonneen lähiaikoina hämärästi. Kun yksi meille esitetyistä tytöistä lähtee pahan miehen kyytiin ja päätyy kuoleman porteille, alkaa ketjureaktio jonka analysointia tässä ei voi oikein tehdä ilman paljastuksia. Ei siitä sen enempää.

Hiukan voin kuitenkin pohtia sitä, miksi The Chaser on niin hyvä elokuva - ensinnäkin jännitys tuodaan ikäänkuin kulman takaa, pääpahiksen persoonan ollessa niin avoin kuin mahdollista, käytännössä jopa niin alistettuna kuin vaan poliisivaltiossa voi olla, että tosiasian valtasuhteet tuntuvat kääntyvän päälaelleen; päähenkilö Kim pyörii ympäri Soulia etsien tyttöään näennäisen vapain käsin, kiitos poliisisuhteittensa, mutta tosiasiassa virkavalta on kovin sidottu koko jutussa eikä pääepäiltyäkään voi ikuisesti pitää vangittuna, vaikka tämä olisikin myöntänyt tappaneensa ennenkin. Todisteiden puutteessa, epätietoisuuden vallitessa koko yleisön keskuudessa, entisen sankarin ahdistus siirtyy helposti katsojallekin. Yhden ihmisen tieto pitää kiinni toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta, ja kun tämän tietää mutta sille ei mitään voi tehdä - on kasassa tilanne, josta on vain pakko päästä pois. Kim on epätoivoinen etsijä, joka joutuu laittamaan itsensä likoon henkisesti fyysisesti, sutenöörinä suojellen tyttöään, entisenä poliisina pohtien keinojaan ja tekojaan tiellä, jonka päässä saattaa löytyä lopputulos, joka todistaisi hänelle edes jonkun rippeen hänen vanhasta arvostaan ja moraalistaan. Kaikin puolin The Chaser on alusta loppuun kutkuttava yhden miehen katharsis, erinomaisesti käsikirjoitettu murhamysteeri, joka ei anna katseen siirtyä pois ruudulta - koska minä hetkenä hyvänsä voi jo olla liian myöhäistä tehdä enää mitään.



Dasepo Naughty Girls (2006, Dir. Lee Jae-Yong)
"Korealaisetkin ovat välillä aika sekaisin, ja hauskoja" 8/10

Mikä tapa sinetöidä toimintahuuma - katsoa päällisinpuolin aivoton, naurettavan, siirappinen ja epälooginen high school drama toiselta puolelta maailmaa! Mikä ironisinta, Dasepo Naughty Girls onnistuu hektisen sekavuutensa keskellä kyseenalaistamaan myös nuorten yhteiskuntaa - suomalaisena, joka ei tiedä korealaisen maailman meininkiä, näkee tämän ehkä yleismaailmallisena viestinä siitä, kuinka pinnalliseksi nuoret pahimmassa tapauksessa kasvavat, mutta monet kriitikot joiden pohdintaa elokuvasta luin, näkivät juuri korealaisen yhteiskunnan nykysuunnan ongelman keskipisteenä, ja elokuvan suorana kritiikkinä maailmalle, jossa varakkuus, kauneus ja avoin seksuaalisuus ajavat nuoria kohti tunteellista tyhjiötä.. tai jotain?

Tosiasiassa Dasepo perustuu samannimiseen high schooliin, joka yllättäen on uskonnollinen opinahjo, elokuvan kiinnostus sattuu vain olemaan ateistien luokassa, jossa kaikki seurustelevat ja harrastavat seksiä keskenään, ovat upporikkaita ja kauniita, ja pohdiskelevat todellisten ongelmien sijaan raha-asioita 'pappa betalar' -muotissa ja nauravat kaikille vähempiosaisille. Elokuvan päähenkilönä toimii sympaattisen surullinen köyhä tyttö, jonka selviytymiskamppailun kautta käydään läpi monen koulun eri oppilaan elämää, pieniä kommelluksia aina nettiseksistä rakastumiseen, ahdistukseen seksuaalisuudesta, köyhyyteen, tulevaisuuden paineisiin, ja mitäs kaikkea niitä aiheita yleensä onkaan. Vaikka aihepiirit tuntuvat typeriltä eriteltyinä, voi vain pohtia kuinka moni jenkkikomedia näihin samoihin ongelmiin paneutuu komediana. Dasepo on myös komedia, mutta menee välillä niin yli hilseen aivan kaikessa, että katsojan on vain pakko miettiä, mitä kaikkea valkokankaalla ylipäätänsä tapahtuu.. siinä samalla saattaa napata itse juonenpohdinnan ohella päähänsä muitakin ideoita - ennen kaikkea, "mikä tässä kaikessa on oikein vikana?"

Dasepo perustuu lyhyihin sarjakuviin, joten juonen voi helposti arvata aika pieneksi osaksi sen toimivuutta. Slapstick-huumori ei vaadi pitkää huomiointikykyä, vaan lähinnä Dasepo tykittää absurdeja yksityiskohtia, vitsejä ja anekdootteja kerta toisensa jälkeen. Lopussa kiitokseksi tulee näennäisen liimattu loppuratkaisu, joka jättää katsojan varmasti miettimään näkemäänsä - mutta tässä vaiheessa naurettua on tullut jo todella paljon, joten mikään tylsä pohdinta Dasepo ei ole, ei niin millään. Se, kellä riittää ennakkoluulottomuutta ja halua tietää miten American Pie toimisi sokerihumalassa sosiaalisella kommenttiraidalla (katsojan päässä), hänelle Dasepo on tehty.

Kuvat #1 #2 #3 #4