Moikka. Rant-aika! Tällainen video ärsytti minua tänään:
Chairlift on hieno bändi, onnistuu luomaan samaan aikaan tanssittavaa, aavemaista ja minimalistista musiikkia, ja se on vielä livenäkin todettu päteväksi! Kaikki on kunnossa.
Mutta en vain tiedä mikä tässä videossa minua ärsyttää.. biisi itsessään on jotenkin tosi vaikuttava. Caroline Polachekin ääniala on ihan "otherworldly" ja pääsee oikeuksiinsa tosi oudon kertsin kautta. Sinäänsä siis sopivaakin, että myös sanoitukset on tulkinnanvaraisuudessaan ja tietynlaisessa päättömyydessään ulottuvuudesta, jota minä en ainakaan tunnusta kodikseni.
Silti video tuo esiin kaikki ne piirteet, joita vihaan nykyisessä "indie"-habituksessa. Tai en edes sano, että mitä tämä voisi olla nimeltään. Anti-pop-kulttuuria, joka oman pyrkimyksensä takia onkin lopulta pop-kulttuuria pahempi tietyissä paheissaan? Kaikki on retroa, kaikki on itsetarkoitetun päälleliimatun muka-rumaa, ollen oikeasti paljon rumempaa kuin ne asiat, joille halutaan irvailla. Asiat, jotka eivät sovi nykyiseen maailmaan ja ovat entisaikansa reliikkejä, tuodaan takaisin kahta kauheampana (lue: tongue-in-cheek) koska muutakaan ei ole. Visuaalisesti tuo video on vain yksi uusi paketoitu pläjäys anti-pop-kulttuuria. Haetaan huumoria asioista, joille nauraisimme muuten. Teemme itseisarvoksi sen, kuinka naurettavaa joku on. Tiiäks? Tämä on tärkeä markkina-arvo, jengi puhuu siitä, jengi tykkää!
Ja jotenkin nuo tanssiliikkeet.. hrr, näen jo pahimman mahdollisen tilanteen. Vuonna 2012 kaikki tanssivat tuota tanssia, tai heittävät vitsiä siitä, kuinka ehkä voisivat tanssia tuota tanssia, sillain ironisesti, koska hei, se tanssi! Ironian riemuvoitto on myös se, että kun Chairlift tulee viimein Suomeen (Flow'hun tottakai), ja soittaa tuon biisin viimeisenä encoressaan niin koko flow-kansa riemuitsee ja hihkuu, että jes - viimein voin tanssia tämän just sillain tosissani niin kuin oon aina halunnutkin, koska olen hipsterrrr, tää on mun skene! Jee wuhuu ironia on muuttunut todelliseksi arvoksi, ympyrä on sulkeutunut, mä nautin parhaista asioista mitä täs maailmassa on ja muu jengi ei vaan tajuu! Mä en taida päästä sille tasolle koskaan, mä oon onneton mies. Koen tän ilon kiertokulun ihan liian vaivalloiseksi.
Musta tämä on vain jotenkin tosi, tosi ärsyttävää. Vaikka biisi onkin ihan tarttuva, vaikka tuo video onnistui siinä missä harva video onnistui - herättämään ajatuksia. Mutta jos ikinä näette minut fiilistelevän tuota biisiä ja tanssia tanssilattialla, saa tulla läpsimään. Olen juuri niin tosikko. Myönnän kuitenkin, että pitää tsekata Chairliftin uusi albumi heti kun se tulee. Spotifystä.
Joulu on tullut. Mahtavaa. Joululaulut soimaan ja lihansyöntiperiaatteet naulakkoon pariksi päiväksi roikkumaan, nyt on riemun raikkahin ja piparintuoksuisen aika. Kirjojen lukemista, myöhään valvomista ja keskellä yötä salaa muulta perheeltä salassa koristeltu yllätysjoulukuusi aamulla jo ennen Lumiukkoa. Joulukliseet on kivoja!
Joulun aikaan on tullut myös käytyä läpi loppuvuoden best-of-listoja. Aikamoinen urakka se on mutta jotain on jo nyt löytynyt. Sopivasti jouluunkin sopivia juttuja.
The Weeknd tuli ihan puun takaa. En tiedä mikä siinä on, mutta R&B ei yleensä iske minulle lainkaan. Vähän samanlainen genre kuin joku hilipatihippaa-kantri tai äänivallihevi örinöineen. Saa olla aikamoista virtuosointia ja dominointia, että katseeni nousee ylös. Kanadalainen Adel Tesfaye on luonut kuitenkin jotain, mitä ei voi olla kunnioittamatta. Kaunis lauluääni yhdistettynä todella, todella mielenkiintoiseen äänimaailmaan luo jotain aavemaisen kaunista. Ilmeisesti hän on featannut esimerkiksi Draken kanssa jossain hiitibiiseissä, joista en sivistymättömänä indie-hörhönä tiedä mitään, mutta onneksi se ei estä minua löytämästä häntä. Älä mene klubiin mainstream-musiikin luo, kun mainstream-musiikki voi tulla sinunkin luo.
Miehen kaikki mixtapet löytyvät hänen sivultaan ilmaislatauksena. Jos et kavahda uusia juttuja, iske kiinni kuin olis jo! Tämä melkein lasketaan jo joululahjaksi itsessään! Pukki taitaa hyvin musiikkimaailman uudet kujeet.
Toinen hieno juttu mitä tähän asti on tullut vastaan on jatsia. Jouluna ei oikeasti voi edes olla liikaa jatsia. Yleensä tulee kuitenkin kuunneltua vanhoja klassikoita ja standardeita, ja jos ei muuten vanhoja niin ainakin vanhoja tuttuja nimiä. Greg Ward's Phonic Juggernaut on kuitenkin jotain uutta ja vakuuttavaa ensikuuntelulta. Saksofoni pystyy 1982-syntyneen Wardin käsissä temppuihin, joista kuulee niiden olevan 2000-luvulla tehtyjä mutta jotain perinteistäkin kunnioittavaa ja kunnioitusta herättävää hänen ratkaisunsa heittävät ilmoille. Muistan, että Greg Osbyä kuunnellessani viimeksi tuli heti sellainen fiilis, että tämän minä muistan. Tämä jää, tässä on jotain. Monet eivät pidä jatsista puhumisesta koska eivät saa mitään otetta, eivät osaa analysoida sitä. Eivät tiedä miksi tämä on hyvää ja tämä toinen ei. Parasta on kuitenkin se, että musiikkia kuunnellaan aina sen mukaan mikä kuulostaa hyvältä. En minäkään tiedä mitään siitä, mitä Greg Ward tekee, mutta pidän siitä mitä kuulen. Suosittelen sullekin.
YLEX yllätti vaihteeksi. Haastattelutroikka, jossa mukana olivat niin ammattilaistrokari kuin Tiketin ja Flow'nkin edustajat, antoi aika siistin kokonaiskuvan siitä, millainen trokauksen maailma nykyään huutonetin aikana on. Haastateltu kaveri puhuu hankkivansa sukulaistensa ja lukuisten eri koneiden avulla korkeintaan 50 lippua per varman voiton keikka ja sitten myyvänsä johonkin noin tuplahintaan laput eteenpäin. Palkkaa tulee ehkä putkimiehen palkan verran noin "about". Toisaalta voin vain kuvitella, että tuotakin summaa on tarkoituksella vähätelty, ettei apajille vain tulisi lisää kilpailua. Haastattelu löytyy tämän linkin takaa.
Trokari heitti hyvän huomion siitä, että ne opiskelijat, jotka eniten valittavat trokarien olemassaolosta (tai ainakin siltä tuntuu), ovat juuri sitä sakkia, joka käytännössä pyrkii tekemään saman "p*skaduunin" mitä trokarikin. Jos herää kello 8:55 aamulla saadakseen netin auki ja refreshin kyntämään eikä saa palvelun kautta lippua tapahtumaan, jo se itsessään pistää pännimään. Puhumattakaan jos ammattilainen samaan aikaan tekee homman ja käärii siitä tuohta. Sitten se kolikon kääntöpuoli tässä ovat ne tyypit, joille trokatut liput postitetaan "Nokian toimistolle", eli että ei oikeasti veny tuohon kello yhdeksään hereille koneen ääreen. Tai koe sitä elämänsä suurimmaksi prioriteetiksi. Sinä aikana jona se lippu pitäisi hankkia voi tehdä rahaa niin paljon päivätyössä että trokarin palveluiden käyttäminen on ajan- ja rahankäytön kannalta paras vaihtoehto.
Ahkerimmin keikkoja kyttäävät musadiggarit voisivatkin kaikki olla ihan päteviä trokarin hommiin, koska lipunvarausviidakossa toimii välillä kyllä omat lakinsa. Pitää tietää millainen mikäkin varauspalvelu on, onko jollain tietyllä palvelulla maine epävakaana, kannattaako juosta Stockmannin lipunmyyntipaikkaan ja jos kannattaa niin missä kaupungissa? Keikkalippubisnes on aina bisnestä, vaikka rahaa ei mukana olisikaan, ja varsinkaan näiden RHCP:iden suhteen en yhtään ihmettelisi vaikka joku trokarin kavereistakin ihan etukäteen pyytäisikin tyypiltä palvelusta/rahaa vastaan jättämään sivuun löytyneistä lipuista yhden tai kaksi lippua, jos kehtaa. Jopa minä saattaisin tehdä niin jos vaikka Daft Punk tulisi Suomeen (ya rite) ja tuntisin tyypin, jolla olisi ns. kredentiaalit kunnossa!
Hatunnosto lähtee myös Flow'lle, kun tasavertaisesti asiasta puhutaan, koska heidän uusi nimettyjen lippujen käytäntönsä onkin hyvä tsekata vaihteeksi tämän kokoluokan tapahtuman kanssa. Eri asia onkin - kuten mainittiinkin Tiketin toimesta - kuinka kovat lähisukulaisten sairauspiikit sitten iskeekin ennen festareita, ja millä resursseilla organisaatio seuraa tällaista toimintaa. Ja voiko asialle edes lopulta tehdä yhtään mitään? En minäkään trokareiden aiheuttaman ylitarkkuuden takia haluaisi joutua tilanteeseen, että en voisi keuhkopöhön saatuani myydä eteenpäin omia lippujani. Nimitarkkailu on ideana ehkä ainoa toimiva siten, että oikeat lait jätettäisiin rauhaan. Väärien profiilien luominen eri nimillä lienee kun terms of agreement -viidakon mukaan laitonta, ehkä myös kaverien nimillä otettujen tilien käyttö. Vaikkakin sekin olisi hankalasti todettavissa.
Hyvä uutisjuttu ennen kaikkea. Herätti mieleen myös sen ainoan kerran, kun minä trokasin lipun. Keikka oli Mewin Tavastian keikka vuonna 2005 heti And the glass handed kitesin julkaisun jälkeen. Kulta-aikaa, siis. Toinen keikka taidettiin laittaa pystyyn heti sen perään huikean kysynnän takia. Kysyin ystävääni etukäteen mukaan kuuntelemaan ja sainkin innokkaan keikkakaverin. Yhden (!) koneen äärellä sain kuin sainkin itseni läpi joskus seitsemän minuuttia yli yhdeksän, ja tilasin kaksi lippua. Keikka taisi olla loppuunmyyty kello 9:15, pari minuuttia oman tilaukseni läpimenon jälkeen.
Ja kuinkas sitten kävikään? Ystäväni heräsi unimaailmastaan pari viikkoa ennen keikkaa todellisuuteen - hän ei täyttäisikään kahdeksaatoista vuotta kuin vasta viikko keikan jälkeen! Pakko hänen oli siis perua, ja lippu oli edelleen minulla ja minun maksamani. Mitä kettua. Joudun menemään keikalle yksin ja minulla on ylimääräinen lippu eikä kukaan hyvä ystäväni ollut lähdössä paikalle. Ventovieraille en lippuja olisi halunnut tarjota.. joten miten kävi? Trokareille ainaisesti vihainen 19-kesäinen opiskelija joutui tarttumaan toimeen ja laittamaan huutonetissä uuden myyntiartikkelin esille viikkoja ennen keikkaa. Huutoja tuli ja paljon, ja parin päivän myyntiajan ja parin irssi- ja galleriakommentin tukemana voitto oli sievoinen. Lippu postiin ja myyntivoitoilla bussiin kohti keikkaa kun aika siihen koitti.
Muistan tapahtumasta sen, kuinka a) käteväksi pieni ruljanssi oli muuttanut lopulta tuon keikkamatkan, ja b) kuinka väärältä se silti tuntui. En muista ovh:ta keikalle mutta muistan tasan sen mitä toisen lipun ostaminen turhaan tarkoitti minulle: ilmaista keikkaa, ilmaista keikkamatkaa ja yhtä Crowmooria Tavastian hinnoilla. Taisi tulla siis yli tuplahinta siitä lappusesta sille tytölle, joka sitä odotti kärsimättömänä postilaatikkonsa vierellä. Vaikka kukkaro kiittikin, hyvältä tämä ei tuntunut. Varmasti minäkin olin hänelle vain yksi likainen trokari, joka elätti itsensä toisten keikkahimolla. Onneksi Mew veti lopulta niin ikimuistoisen keikan, että lopulta ruljanssista päällimmäiseksi jäi silti hyvä maku.. blogin otsikkokuvastakin sen ehkä voi päätellä. Ah, voi Mewiä vuonna 2005.. All the memories running through my head.
Lopputulema: ei koskaan enää trokausta. Ja pitää harkita kahdesti sitäkin, milloin lupaa etukäteen ostella lippuja kavereille "jotka saattavat tarvita". Yhden kerran oli ylimääräinen Flow-lippu ja se meni ei-niin-yllättäen tarpeeseen Dynamo-skenen sisäisesti. Arcade Firen keikan suhteen kävi kuitenkin niin, että lupasin hankkia parillekin kaverille liput samalla jos vain onni käy aamulla. Ja kun liput kolahtivat sähköpostiin, heräsin tällä kertaa itse ankeaan todellisuuteen - ei se Arcade Fire ollutkaan niin kuuma nimi. Tai sitten Senaatintorille mahtui ihan tolkuttomasti hipstereitä, koska keikka ei loppupeleissä myynyt koskaan loppuun. Ja minulla oli vielä ihan keikan h-hetkeen asti niitä ylimääräisiä lippuja, kun kaikki muutkin olivat saaneet lippunsa ihan omatoimisesti. "Palveluitani" ei oltu tarvittu. Se siitä palvelualasta, en aatellut jäädä.
Taustatarinana tämä. Katsoin elokuvan nimeltä Drive viime viikolla. Jostain syystä olen odottanut jo viikkoja, että pääsisin käsiksi tähän teokseen ja meinasin jo melkein unohtaa katsastaa sen ennen sen poistumista Finnkinon valikoimista. Mutta onni onnettomuudessa, ehdin kuin ehdinkin istahtaa alas ja nähdä jotain, mitä en hetkeen unohda. Ryan Gosling on vähäeleinen sankari/anti-sankari vähäeleisessä elokuvassa, jossa tekojen volyymi, aistikkuus ja raakuus asetellaan katsojan eteen kuin sushit suurelle lautaselle. Puhdasta ja koskettavaa väkivaltaa, tunnetta ja draamaa. Arvostan. Toi mieleen todella hyvällä tavalla Collateralin ja Running Scaredin. 2000-luvulla tehtyjä toimintaelokuvia 2000-luvun urbaanista synkkyydestä. Drive vienee näistä kaikista pisimmän korren kontrasteja korostavan ja pelkistetyn otteensa turvin.
Mutta se perhanan soundtrack! Mokoma on soinut päässäni nyt melkein kokonaisen viikon ja päätin, että ikään kuin "julistaudun häviäjäksi", jos se vielä tänkin viikon puolella vainoaa minua. No, tässä sitä ollaan. Uskomattoman kaunista elektronista musiikkia kyseessä. Sai pohtimaan myös jo pitkän aikaa sitten tehdyn (yli vuosi, hah) Tron Legacyn musiikkia, joka myös sykähdytti tyylillisesti mutta huonon elokuvan yhteydessä ei lunastanut paikkaa muistoistani pitkäksi aikaa, vaikka kuinka olivatkin saaneet Daft Punkin antamaan parastaan. Mutta Driven yhteydessä herää kysymys - kumpi on parempaa, kuva vai ääni? Kuuntelin näitä biisejä kotimatkalla Helsingistä öisessä bussissa. Olen tehnyt saman reissun lukuisia, lukuisia kertoa mutta harvoin on ollut niin aavemainen, taianomainen tunnelma Expressbussin penkillä käännellessä valotaulujen ja katuvalojen loistaessa. En ajatellut niinkään elokuvaa itsessään vaan elokuvan tunnelmaa, en tarinaa vaan kehyksiä. Musiikki loi nuo kehykset. Ehkä intensiivisimmät kuoret aikoihin.
Sain viimeisen VTK-tutkintooni tarvittavan esseen valmiiksi viimein, kuukausien räpellyksen ja motivaatiopulan jälkeen. Lopputuloksena oli 23-sivuinen järkäle, josta olen varmaan ylpeämpi kuin aikoinani edes omasta kandintyöstäni. Tätä päätin juhlistaa käväisemällä pitkästä aikaa Helsingissä ystävien tupareissa ja hankkimassa melkein vuoden haaveilemani kahvipöydän koristeen. Ihan sama mitä maksoi, mun oli vain pakko saada tuo kermakko/maitotölkki! Jatta Lavin designia, oli vieläpä viimeinen laatuaan Designforumilla, joten en yhtään liian aikaisin antanut himolleni myöden. Vieressä myös ensi vuoden suunnat näyttävä kalenteri. En tiedä kuinka hyvin tuollainen toimii kiireisen elämän tahtiin mutta en vain voinut vastustaa! Petite!
Tänään on vapaapäivä. En ajatellut tehdä muuta kuin siivota, nautiskella mitä herkkuja lähikauppani sitten minulle osaakaan minulle tarjota. Ulkona sataa liikaa joten oikeaan kauppaan en jaksa vapaapäivänäni talsia. Illemmalla jatkan myös graduprojektia.
Leppoisaa. Ja pian tulee joulukin! Ei kyllä uskoisi.
Uusi viikko ja uudet kujeet. Lunta ei mailla halmeilla ja ikkunat helisee myrskytuulen tahtiin, yhhh. Nämä levyt ovat siivittäneet minut tähän "valkoiseen" "unimaailmaan", jota vielä hetken marraskuisen harmaaksi Turuksi kutsutaan:
Scattered Trees. Popmattersin armottomista arvostelukourista hyväksyvän tuomion saanut bändi valloittaa taas minunkin sydämeni. Chicagon laitamilta kumpuava bändi, joka koki omien sanojensa mukaan uudelleenheräämisen yhden soittajan poistuttua traagisesti muille jamittelumaille. Syntyi erittäin kaunis, monitahoinen ja heleän melodinen rock-albumi "Sympathy". Kuuntele näitä tunnelmia!
---
Dungen. Kävin viime viikonloppuna rauhallisella stressisietolomalla ystäväni kanssa Tukholmassa. Näimme aivan loistavan pianovirtuoosin Ludovico Einaudin Södra Teaternissa ja olimme molemmat täysin myytyjä. Sopivasti kaupungilla oli myös monenmoista muutakin tarjottavaa, ja toisena lomapäivänä Dungen sattui vetämään keikan Söderin rannassa Strand-baarissa, joka muistutti todella symppiksellä tavalla Sosiksen ja Teviksen hybridiä kicker-pöytineen ja hämmentävine pohjapiirroksineen ja sisustuselementteineen (myös tylyt baarimikot included!) Ja keikka itse oli ihan uskomaton, vaikka spiikeistä monet menivätkin ikävästi pään yli kuin *whoosh*. Olin päättänyt hankkivani muistoksi keikasta joko sen albumin eli Ta Det Lugntin tai sitten uudemman Skit i Alltin. Uudempi tarttui kouriin, ja jännästi nyt lähes joka aamu on lähtenyt sillä käyntiin. Ah.
---
Big Wave Riders. Toinen niistä suomalaisista uusista bändeistä, joita on pitänyt jo kuukausien ajan pitänyt nähdä livenä, mutta ei niinkuin vain millän natsaa aikataulut yhteen. Pitääkö sitä oikeasti lähteä jonnekin kamalan Kehä Kolmosen sisäpuolelle että joskus osuu? No, joka tapauksessa näitä tyyppejä on toki hehkutettu jo vaikka missä, että tuskin tulee nimi kenellekään yllätyksenä. Mutta se mikä hämmensi tässä päivä pari sitten, oli bändin albumi Metelin nettikaupassa myynnissä.. ja miten! Reilulla kolmella eurolla tiukkaakin tiukempi, hehkutetun uuden bändin eka levy? Pohdin ehkä noin minuutin ajan, miten bändi voi näin halvalla edes laittaa tuotantoaan myyntiin. Ja sitten poistin teoksen "hyllystä" ja hämmennyin siitä, kuinka helppoa on lopulta ostaa niitä immateriaalisiakin biisejä kun tarpeeksi hyvä tilaisuus iskee vastaan. Ehkä nyt selviän siis ilman kansitaiteita ja muovikoteloa hyllyssäni. Ostetaan sitten keikalta paita tai jottai! Ja promotaan tällai julkeen itsetarkoituksellisesti vielä.
Lueskelin minimalismista sen pari sekuntia liikaa esseenkirjoittelun lomassa. Sain inspiraation hommaan, jota olen pidätellyt aivan liian kauan. Kirjanmerkkien järjestely. Ay caramba tuota linkkien sekamelskaa.. ja silti sieltä seasta löytyy turhan krääsän ja virheklikkausten lisäksi ihan mahtavia juttuja!
---
Marissa Nadlerin keikan jälkimainingeissa sain selailemaan etsyä. Nainen mainosti, että hänen levynsä ovat kaikki uniikkeja, koska hän teettää niille aina uniikit, käsintehdyt kansitaiteet. Herttainen asia jo sekin. Mutta vielä herttaisempaa oli parin klikkauksen päässä olleet puiset sateenvarjomagneetit. Aww. Hintaa on parikymppiä ja noita saa sillä kolme. Jos olisi rahaa heiteltäväksi asti, niin heittelisin tohon suuntaan! Hannoverilainen "snug studio" tekee tommosia, ja kaikkea muutakin kivaa ja yksinkertaista puusta on valikoimissa.
---
Sitten yksi synti. Olen syyllistynyt haaveilemaan tällaisista housuista. Bongasin muistaakseni joltain randomilta muotiblogilta nämä jonkun naisen päällä ja jossain päin aivojani kilahti, ja piti selvittää mistä nämä oikein on. Shampoodle oli vastaukseni - pieni ruotsalainen vaatemerkki. Netistä en kuitenkaan housuja ikinä osta, ja retail-listaa ei sivuilta vielä löydy. Onneksi näin, koska jos selvittäisin mistä noita saisi, menisin varmaan ostamaan moiset samantien. Jos vain löytyy miesten kokoja sopivia, ja kummiskin mun tuurilla löytyisi, kun on eritelty sellaisia nettikataloogiinkin. Ja sitten kaikki kaverit saisi hävetä kaduilla, ja joutuisin ottamaan tänne blogihistoriani ensimmäisen itseotetun muotikuvan ihan vain todisteeksi!
---
Sokerina pohjalla kaunista taidetta lähteestä, jota ei heti edes ymmärtäisi taidemuodoksi. Vai kuinka usein tiedostat katsovasi taideteosta, kun näet vaikkapa Tähtien sotien elokuvajulisteita.. tai Indiana Jonesin? Tiedät kuitenkin sen tietyn tyylin, jolla piirrettynä elokuvatähtien kasvot saavuttavat sen ainoan oikean ja ylvään hollywoodmaisen hohtonsa, ja sen tyylin isä on Drew Struzan. Törmäsin todella hyvään kirja-arvosteluun, joka syväluotasi miehestä tehtyä teosta "The Art of Drew Struzan", paljastaen todella paljon tästä elokuvahistoriallisesti tärkeästä hahmosta, jota en ennen ollut tiedostanut, ja jota en enää koskaan onneksi unohda. Arvostelun tekijä on itsekin aika etevä taiteilija, suosittelen tsekkaamaan hänen teoksiaan! Ne ovat varmasti tulleet vastaasi mitä erilaisimmissa yhteyksissä, et vain satu tietämään sitä vielä..
---
Ja mitäs vielä? Nooh.. tsekatkaa ihmeessä yliopistomme humanististen historianalojen laitoksen nettilehtihiiskuttua jos vähänkään tuntuu siltä, että voisi kiinnostaa! En ole törmännyt yliopistomme sisällä noin tyylikkäästi toimitettuun verkkosisältöön koskaan.
Ja koska musiikkia olen kuunnellut tätäkin kirjoittaessani..
Muistatteko, että tosta se kaikki lähti Little Bootsin kohdalla? Oi tuota luovuuden määrää, oli mahtavaa törmätä tähän pitkästää aikaa. Harmi, että en ole vähään aikaan kuullut hänestä mitään, vaikka breikkasikin albuminsa myötä ainakin Briteissä oikein kunnolla. Ehkä sitä uutta matskua vielä joskus bongahtaa taas eetteriin silmieni eteen. Sitä odotellessa on kuitenkin ainoa oikea Meddle. Voittaa kaikenmaailman rimpimpim-ranskaelektroremiksaukset. :)
Täpärästi vältin vielä ahkeroinnin löytämällä asioita, joita on pakko jakaa teille. Ei sen enempää, ei sen vähempää. Huomiota herättäneitä palasia sieltä sun täältä.
1. The Static Jacks on ihan kiva newjerseyläinen rokkipumppu? No en minäkään tiennyt, kunnes PopMattersissa arvostelivat tyyppien albumin. Tokaisivat, että vaikka tämä tuntuukin olevan ihan sitä samaa mitä kaikki ennenkin on ollut, niin silti jotain suurempaakin tästä löytyy, kun uudelleenkuuntelukertoja on kertynyt vaikka kuinka. Tästä vajavaisesti kiinnostuneena klikkailin Spotifyn puolelle kuuntelemaan pari biisiä (vanhalta ep:ltä).. ja mitä korvani kuulevatkaan?! Jacksien laulaja Ian Devaney kuulostaa mielestäni aivanDisco Ensemblen Miikkalta! Tietämättä sen enempää DE:n uusimmasta albumista, johon en lämmennyt lainkaan, eroa ei tietämättömässä päässäni ole näiden välillä. Toisaalta nyt hiukan innostuin, joten.. ehkä tämä on uusi mahdollisuus innostua molempien bändien musiikista, jos niin vanhan kuin uudenkin tuttavuuden suhteen uudet sfäärit odottaa? Siistiä. Ohessa hiukan Soundcloudia näiltä uusilta, Magic Recoveriesit sun muut on varmaankin jo tiedossa..
2. Tamara Sky on aika kova DJ? En ole soitellut nyt mitään elektrolevyjä millään keikoilla yli vuoteen, joten kulutukseni rehellisen ronskin bile-wop-wopin suhteen kotioloissa on minimaalista. RSS:ssä bileblogit kokee inflaation, ja jostain syystä edes lempilapseni naurettavan-järjettömän-ihana-mashup ja ranskalais-vivahteinen-tilulilu eivät parhaimmillaankaan enää herätä samanlaista intoa kuin ennen. Mutta onneksi tartuin yhteen haasteeseen silti, kun kivojen kirkkaiden värien mainostaessa mulle Tamara Skyn uutta jotain miksausta päätin kokeilla.. ja ai että oli kova! Gasaffelsteinin läsnäolo ei ollut ollenkaan pienimpiä syitä alkuarvostukseen, mutta lähinnä se oli vain se gateway drug matkalla aukottoman kovaan musiikkifiilistelyyn. Iskin leikkisästi subbarit kaakkoon, istahdin päivän päätteeksi sohvatuolilleni ja umts umts. Tamara Skyn kaikki mixtapet löytyy täältä. Ohessa myös se tekele, joka minut herätti.
3. Toisen maailmansodan aikaiset propagandajulisteet on aika raflaavia? Jokin tuossa 1940-luvun tyylissä vain vetoaa muhun kovasti julistemuodossa. Haluaisin kovasti joskus jonkun tämmöisen asuntoni seinälleni, vaikka nyt on kyllä aikamoiset valintakarkelot menossa sen suhteen, mitä uuden asuntoni seinille kehystäen lykkään. Joten mahtaakohan riittää taulupaikat, vai meneekö joskus 20 vuoden päästä jonnekin kalastajamökin seinälle mauttomien hirvensarvien ja (ei tietenkään mauttoman) snapsilasikokoelmani vierelle.. aika näyttää! Linkin takana näitä paljon lisää.
Yle Teemalla on ihan huikeat teemaviikot menossa? Tietenkin sitä on tottunut Teeman ohjelmiston laadukkuuteen, mikä nyt tulee esim. Hitchcock-viikkoihin, viikko viikon jälkeen mielenkiintoisiin dokumentteihin, ja niin edelleen.. mutta nyt mennään ihan eri sfääreissä. Eilen tuli Esko Valtaojan alustamana Kubrickin 2001 Avaruusseikkailu, ja tuli hiukan syyllinen olo kun katselin sitä vain syrjäsilmällä.. sunnuntaina vuorossa oli sitä ennen jo Chaplinin klassikko Kaupungin Valot, joka on pitänyt katsoa jo vuosikausia. Jäljellä on kaikkea herkullista aina Komisario Palmusta Polkupyörävarkaaseen ja Blue Velvettiin.. älä vaan nuku tämän ohi, Palmu tulee esimerkiksi jo tänä iltana kello 21.. ja tsekatkaa kuinka hienoja nuo julisteet on! Hienoa työtä, Kirsi Kukkurainen.
Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.
Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!
Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.
Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!
En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.
Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"
Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.
Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.
Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.
Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.
Kuin Florence Welch laulamassa iltasatuja varhaisteineille positiivinen syöpädiagnoosi kädessään. Pakkohan sitä on jotenkin keksiä vertaus, joka kuvaisi parhaiten artistia, joka kolahtaa uskomattoman hyvin ja muistuttaa paljon erilaisista tunteista, peloista ja piilevyyksistä. Zola Jesus -nimellä laulava vuonna 1989 syntynyt Nika Danilova iskee syysmasennuksesta kärsivään kuin tuhat akupunktioneulaa oikeisiin ja vääriin paikkoihin. Värisyttävä kokemus.
Juuri julkaistu uusi albumi Conatus löytyy Spotifystä, kuten myös monet vanhemmat tuotoksetkin. Lämmin, tai ehkäpä näin syystuulien saattelemana viileänkarhea suositus. Kiertelee muuten Eurooppaakin pian, tietenkään astumatta Saksaa lähemmäs Pohjoismaita, ainakaan mikäli on LASTfm:ää uskominen. Hmph, tietäisipä vaan sen tilauksen määrän jota hänen musiikilleen täällä olisi!
Michael Murphyn taideteokset pysäyttivät minut paikoilleni RSS-tulvan keskellä. Kuka muistaa ne Heurekasta ostetut metallipiikkitaulut, joihin sai upottaa kätensä ja sen jälki jäi siihen? Ihan mainiota, että näitä muistoja verestetään taiteella. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin noi "monikerroksiset" roikkuvat potretit. Illuusio on täydellinen. Lisää kuvia täältä.
---
En ole vieläkään ehtinyt tehdä kaikkien olat varmasti kohahduttavaa Vancouver Canucks -päivitystä uuden kauden alkuun. Syytän tästä muuttoani, joka on laittanut kaikki opiskelutkin melkein viikon tauolle, puhumattakaan muutonjälkeisestä flunssasta.. mutta jotain jääkiekosta. Tässä on todellinen tosifania ylistävä tarina. Fantasia, josta tuli totta. Jacob Barrette oli yksi Ottawa Senatorsien fani muiden muassa mutta hänellä oli myös idea ja unelma, jota varten hän oli valmis panostamaan uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Intohimoinen jääkiekkofani kyllä tietää, mistä tässä puhutaan. Mutta Jacobille kävi ehkä hiukan toisin kuin skeptikko olisi luullut. Hän suunnitteli ruohonjuuritason kampanjan uudeksi Vintage-tyylin pelipaidaksi. Ja pallo lähti kuin lähtikin pyörimään, ja lopputulos näkyy pelaajien ja fanien päällä tällä kaudella. Jacobin unelma toteutui. Ihan uskomatonta!
Ai niin, projektista on toki uutisoitu seuran kotisivuillakin (josta kuvakin on!), mutta vielä vakuuttavampaa on ymmärtää keskusteluforumien kautta, mitä kaikkea tähän matkaan on mahtunut. Mahtava Jacobin itsensä, alias Jerk Storen aloittama viestiketju HFboardsilla löytyy täältä. "Read it and weep."
---
Jotain pientä mutta nokkelaa. Vihaan itse sitä kuinka Applella yksi asia ei onnistu sitten niin millään - nimittäin gif-tiedostojen katselu kunnolla esikatselussa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta giffi taas on jotain vielä parempaa kuin sananlasku antaa ymmärtää. Niin pieneen tilaan saa parhaimmillaan niin paljon sanottavaa, tunteita ja muistoja. If we don't, remember me on ehkä hiukan teatraalisesti nimetty tumblr-blogi, mutta niin toisaalta ovat klassikkoelokuvista tehdyt animaatiotkin hienoja. Pysäyttäviä hetkiä. Jokaisen sellaisen elokuvan kohdalla, jonka itse on nähnyt, ymmärtää kyllä todella hyvin, miksi juuri se kohta on valinnaksi päätynyt.
---
Ja vielä musiikkisuositus. Kunhan Wilcon uuden albumin kuuntelulta ehdin, kuuntelussa on ollut myös mies nimeltä Mike Levy, taiteilijanimi Gesaffelstein. Ei ole julkaissut koskaan kokopitkää albumia, vain todella hyviä EP:itä. Koukkuuntumiseen ei vaadittu kuin yksi youtube-video. Tuotantoa löytyy monta kiekausta Spotifystä. Eikun hurmaantumaan, ellei jo videon badasserismi vakuuttanut.
Kaikki tietävät varmasti, mitä kaikkea Facebook tulee tekemään lähipäivinä, viikkoina ja kuukausina. Yhtiö vastasi Google+:n haasteisiin, ja lakkasi edes pintapuolisesti salaavansa tapansa integroida behemottiinsa kilpailijoidensa kaikki parhaat palveluominaisuudet. FB vie kaiken nyt äärimmilleen ja mullistaa kaiken - enää ei tarvitse harmitella sitä, että ei ole aikoinaan päivitellyt FB:tä jo kehdosta käsin, koska Timelinen avulla voit kertoa "meille" aivan kaiken elämäsi kaikista vaiheista! Voit myös kuunnella musiikkia huolestumatta siitä, että kaverisi eivät välttämättä tiedä mitä biisiä juuri nyt jammailet. FB kertoo senkin, Spotifyn välityksellä. Sen sijaan, että seuraisit pääsivulta tapahtumia, vieressä on myös toinen, nopeampi, reaaliaikaisempi tracker/ticker/ihansama, jonka kautta tiedät aivan heti aivan kaiken kaveriesi liikkeistä! Kaikki on tehokkaampaa kuin ennen, ja voit elää entistä tehokkaammin verkossa.. tai siis, tässä vaiheessa ainakin minä hiukan hätkähdän. Tietenkin kaikella tällä on varjopuolensa. Mitä syvemmälle palvelua mennään, sitä enemmän ihmismäisyyttämme pelissä.
"Sinä et ole koje, messuaa myös Jaron Lanier. Mutta harvalla on aikaa ja energiaa ilmaista itseään omintakeisesti. On helpompi tyytyä naputtelemaan lyhyt tiedonanto pieneen laatikkoon: What's on your mind?" (Näkökulma: Ohjelmoi, tai tule ohjelmoiduksi (YLE))
"Cubrilovic kertoo blogissaan tutkineensa Facebookin evästeitä ja huomanneensa, että aina kun hän vieraili sivulla, jossa oli joku Facebook-sovellus kuten tykkää-painike, lähettivät evästeet hänen Facebook-tietonsa. Yhteisöpalvelu tietää siis aina, millä sivuilla käyttäjät liikkuvat, eikä tätä pysty estämään kuin poistamalla evästeet selaimesta joka kerta, kun kirjautuu ulos Facebookista." (Yksityisyytesi on vaarassa: Facebook tietää mitä teet, vaikka kirjautuisit ulos (MikroPC))
" Facebook often claims that all users have consented to the use of their personal data. But in reality facebook users know that facebook is more of an “opt-out”-system: If you do not change all the preset privacy settings most personal data will be visible without restrictions. Users that do not want this have to struggle with endless buttons and settings. This oftentimes means that the more privacy a user wants, the more clicks and the more care for every detail is necessary. Older or inexperienced users may not even be able to do so. New functionalities are activated automatically without proper information of the users." (Europe Versus Facebook: Objectives)
"I want to take a step back and look at Zuckerberg’s Law, which was referenced during the f8 keynotes. The law goes something like, “the amount of information you share online doubles every year”. And, given the features Facebook just launched, this seems like it will certainly be the case (or perhaps even an understatement).
Thing is, I’m not sure Facebook or its users are ready for that surge in sharing. Between Twitter and Facebook, I think I’m approaching my limit for how much shared content I can consume on a daily basis. Hell, sometimes I find myself getting annoyed at certain friends for sharing too much. Which means Facebook needs to get much better at identifying the content that I’ll find interesting." (Clinging to Friction: Some Thoughts on Facebook's f8 (TechCrunch))
Pohdin näitä asioita pitkään ja hartaasti. Aina välillä noin muutaman minuutin pitkin päivää, juuri twitteriin sopivissa 140 merkin sykähdyksissä. Olen tehnyt sitä oikeastaan nyt monta päivää putkeen, ja olen tehnyt havaintoja, kiitos ystävieni. Yksi tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että häntä ei niinkään ärsytä tämä orwellimainen kehitys niinkään kuin esimerkiksi valvontakamerointi, vaan lähinnä ihmisten vouhkaaminen aiheesta. Toinen tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että taas kerran ihmiset hajoilevat ja parin viikon päästä kaikki ovat tottuneet muutokseen. Eräs hyvä ystäväni herätti ajatuksia FB-statuksellaan kysyessään, kutsuisivatko ihmiset häntä juhliin mikäli hän ei olisi FB:ssä itse. Monet sanoivat sen tekevänsä, mutta esimerkiksi juhlien muutoksiin sun muihin olisi toki helpompi tarttua FB:ssä kuin sitä ilman. Harvinaisen totta. Oikeasti kaikki nämä asiat ovat aina totta, ja sekös minua nyt oikeasti hirvittää.
Tein uusimmasta Timeline-päivityksestä FB-statuksen Facebookkiin ja sain kolme tykkäystä aiheesta. En ole kuitenkaan avannut suuta aiheesta kenenkään kanssa kasvotusten. Aika ufo-juttuhan se olisi käydä aiheesta keskustelua muualla kuin tapahtuman päälähteellä, netissä! Hah.. Tunnun olevan tietyllä tavalla yksin asiani kanssa, koska toisin kuin hyvä ystäväni, minä en edes uskaltaisi ajatella sitä, kuinka riisuttua elämä ilman FB:tä olisi. En nyt tarkoita käytön vähentämistä järkevämpään määrään, vaan ylipäätänsä elämää täysin ilman FB:tä.
Kuinka moni muistaa edes aikaa ennen tätä sosiaalisen median lippulaivaa? Miten suosittelimme ja keskustelimme painavista aiheista kavereidemme kesken? Varmastikin olimme pimennossa hyvin monilta uutisilta, mutta kenties keskustelimme niistä harvoista meidät tavoittaneista aiheista perusteellisemmin. On pysäyttävää ajatella, kuinka harvoin sitä nykyään ylipäätään argumentoi tai keskustelee päivän kuumista aiheista. Ellet ole sitten omaksunut kepeää elämäntyyliä kahvilassa töitään tekevänä urbaanina ihmisenä, jonka ympärille ihmiset kerääntyvät pohtimaan elämän menoa sitcom'maiseen, mekaanisesti soljuvaan tyyliin. Joka päivä. Tämä on utopiaa, tietenkin, mutta osaksi FB:n kaltaiset palvelut ovat aikaansaaneet virtuaalisen maailmankylän, jossa tämä teoriassa toteutuu. Voit jakaa niin monta mielenkiintoista uutista ystäviesi kanssa kuin vain haluat ja saada samalla mitalla takaisin. Musiikkia, elokuvia, sattumuksia päivästäsi, tunteita, flunssasi statuksenkin, tottakai! Mutta mitä tässä sitten menetämme? Miltä elämämme vuonna 2011 näyttäisi vaikka vuoden 2006 silmin? En osaa vastata kysymykseen. Niin kuin sanoin, en enää muista vuotta 2006.
Emmekä ole edes vielä puhuneet pahan silmästä, itse Zuckerbergin johtaman liikeyhtiön pahoista taipumuksista kerätä tietoa ihan vain silkkaa pahuuttaan, pirunsarvineen ja hiilihankoineen! Itseasiassa tämä näkökulma ei minua juurikaan pelota, mutta periaatteessa on toki hankala ymmärtää maailmaa, jossa jokainen tekemäni siirto päätyy jonkin vanhassa paperitehtaassa hurraavan palvelimen uumeniin. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ihmiselämien integroituminen muutaman suuryrityksen mainoskoordinointihaaviin on tietenkin huolestuttavaa, ja näillä näppäimillä ihan peruuttamaton muutos, sille ei enää voi mitään. Eri asia on se, että voiko asiaa nähdä myös positiivisena mahdollisuutena, kun normaali nettipulliainen (tm) alkaa tiedostamaan tietoverkkojen salakavalan luonteen ensimmäistä kertaa. Toivon mukaan voi, ja toivon mukaan näin käykin, koska mitään muuta keinoa todeta systeemin olevan haavoittuvainen ei juurikaan ole. Some on tullut jäädäkseen. 2000-luvun Ihminen on luotu kommunikoimaan ja elämään verkossa, ja tuossa verkossa on aina entiteettejä, jotka haluavat tehdä tulosta ja rahaa. Sitä tuottoa ei tietenkään lypsetä meistä kuin Matrixissa energiaa konsanaan, mutta periaatteen tasolla meistä se raha on aina lähtöisin. Meille myydään tuotteita meidän avulla. Power by numbers, profit by power. Facebookin käyttäjiä on ihan tol-kut-to-mas-ti.
Minulla ei ole tähän päätteeksi minkäänlaisia vastauksia enkä todellakaan julista FB:stä luopumista. Joitain päätöksiä olen kuitenkin huomannut tekeväni ihan tiedostamatta, reaktiona viimeaikaisiin tapahtumiin:
1) Olen poistanut Tickerin Facebookistani kivalla Chrome-laajennuksella. Päätin tietoisesti, että en halua olla paikalla seuraamassa moisen palvelun kehitystä osaksi maailmaa, ihmistä ja itseäni. Koska Facebook ei itse anna minulle mahdollisuutta tähän, tämä teko tuntuu ennen kaikkea vastarinnalta, vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut!
2) Riisuin turhat tiedot itsestäni pois FB:ssä. Koska jokainen bändi, leffa tai TV-sarja, jota tykkään/seuraan/vannon fanittavani, ymmärtää johtaa tästä tiedosta minulle "henkilökohtaista" mediasisältöä, on selkeää, että minimalisti voittaa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra saavat jatkaa spämmäämistä, ei haittaa minua. Mutta kuitenkin Last.fm:n ja Movielensin kaltaiset palvelut, irrallisena Facebookista, toimikoot edelleen minulle kivoina fandom-kanavina ja ajantuhlausmekanismeina. Ovat toimineet ihan hyvin ilman FB:n läsnäoloa ennenkin, ja toimivat edelleen.
3) Käytän surutta uutta Subscribe-ominaisuutta puhdistamaan FB-seinäni turhista asioista. Pakko siis sittenkin myös jossain kohtaa nostaa hattua tämänkin päivityksen ansioille. Ennen ne ihmiset, joiden asioista en välttämättä jaksanut olla perillä, enkä halunnut jakaa heille kaikkea tietoa omasta elämästäni, olivat FB:n termistöllä jonkinsortin ali-ihmisiä, rajattuja tapauksia, joilla ei ollut potentiaalia minun täydelle huomiolleni. Aika arvelluttavaa. Nykyään on helpompaa vain päättää, että minä luen vain niiden ihmisten päivityksiä, jotka oletusarvona kiinnostavat. Jos unohdan hetkeksi jonkin tyypin olemassaolon, ja totean että "no mennäänpäs pitkästä aikaa tsekkaamaan hänen kuulumiset", Facebook ei ole ansainnut ryöpytystä tämän unohduksen takia. Palvelua on kiva manipuloida toimimaan enemmänkin normaalin kanssakäymisen säännöillä kuin päinvastoin. En minä joka päivä ennen FB:tä varmastikaan soittanut 400 ihmisille ja kysynyt heiltä mitä heille kuuluu. Ja tässäkin FB:n käytön esimerkissä ollaan vielä kaukana normaalista kanssakäymisestä. Aika sfääreissä ollaan.
4) Teen sosiaalisen testin, ja kutsun ihmisiä tupareihini ja synttäreilleni puhelimitse, niinkuin ensisijaisesti. Aion myös rekrytä muuttoapua ensi viikonlopuksi ilman FB:tä. Jos minulla ei ole vieraaksi haluamani ihmisen puhelinnumeroa, tai en näe häntä niin usein jossain luonnostaan että tieto tälle välittyisi ilman FB:n ihmeulottuvuutta.. niin onpahan siinä sitten pohdittavaa. Kysyn ehkä chatissa hänen puhelinnumeroaan! Todennäköisesti tällaisiakin ihmisiä voi olla muutama, koska niin pitkälti jotkut ihmiset pyörivät ympäristössämme ja antavat meille paljon keskusteltavaa, pohdittavaa ja sitä oikeaa sisältöä elämäämme, vaikka se ympäristö olisikin "vain" virtuaalinen. Huomasitteko muuten, että sanoin sosiaaliseksi testiksi tilannetta, jossa kutsun ihmisiä luokseni puhelimella? Hämmentävää.. ja jumpe kun alkaa pää sattumaan tämmösiä pohtiessani.
Kylläpäs on tyhjä olo. Viimeistelen tämän aivopierun kuitenkin asiaan kuuluvalla tavalla. Linkitän tämän pohdinnan faseen, ja sitten tällai cross-referencenä kehun täälläkin uutta Wilcon albumia, joka on viikkojen tehokuuntelunkin jälkeen ihan yhtä kova kuin ennenkin. Älkää uskoko eetterin haukkumasanoja, timanttia se on, TIMANTTIA! (Lähde: Mun FB-status)
Spotify on kokenut perustavanlaatuisen muutoksen. En tiedä millä sen selittää - onko integroinnista LAST.fm:n kanssa jotain konkreettista hyötyä, onko soittolistojen sisältö otettu hyötykäyttöön vaiko ihan vain tarjonta ja järkiperäinen mainonta parantunut laadullisesti?Joskus vielä noin vuosi sitten naureskelu "What's New"-mainosten sisällöstä oli tuttu juttu. Siellä pyöri ties mitä 60-luvun klassikon uusia kokoelmia tai parhaimmillaankin sitä viimeisintä radiopoppia. Tämä Spotifyn radion käyttökelvottomuuteen rinnastettuna johti siihen, että palvelun ainoa tarkoitus oli olla välittäjä. Uusien levyjen arvostelut luettiin jostain muualta, ja sitä kautta tiesi mitä etsiä, mihin tutustua ja mihin ihastua. Spotify ei tarjonnut muuta kuin tyhjän paletin, joka piti täyttää muualta tulleella inspiraatiolla.
Mutta mitä silmäni näkevätkään nyt! Olen löytänyt monenmonta uutta hyvää albumia lähiviikkoina ja -kuukausina ihan vain siten, että katselen mitä Spotify minulle etusivullaan tarjoaa. Tuttuja bändejä, joilta on ilmestynyt uusia levyjä, uusia sinkkuja, uutta kaikkea. Bändejä, joiden nimet kyllä sanovat jotain mutta joita en tunnusta koskaan kuunnelleeni. Nyt ne ovat siinä niin, ja miksipä en antaisi mahdollisuutta yhdellä klikkauksella. Lopputulos?
Yuksek. Yuksekin uusi albumi ei olisi päätynyt tehosoittooni normaalisti siksi, että edellinen oli niin nopeasti kulutettu puhki. Suorastaan tympeän nopeasti ahmin yhden levyn noin parissa viikossa ja sen ensijännitys ei vain koskaan enää palannut. Mutta! Uuden levyn kappale "On a Train" on ihan uskomattoman tarttuva, jotenkin vielä osuvampi kuin edellisen albumin "Extraball", joka sai innostumaan siitä edellisestä albumista. Silti tietty sinkkubiisitakertuminen edelleen tuottajasta maistuu läpi. Mutta ehkä lähestyn tällä kertaa Yuksekiä realistisemmin, enkä koita tehoturruttamisella upottaa Living on the Edge of Timea. Jota mulle lahjakkaasti tarjoiltiin "What's New"-osiossa. Tänne päin!
Stephen Malkmus & The Jicks. Voi että, kun en ole koskaan elänyt mitään Pavement-vaihetta. Sama juttu Sonic Youthin ja Pixiesin kanssa. Jonkinlainen peruuttamaton tyylivirhe kun nämä klassikot eivät vain ole koskettaneet tarpeeksi, että väittäisin tietäväni yhtyeiden taustoista yhtään mitään. Silti Popmattersissa tämä Malkmusin viimeisin albumi ylistettiin aika korkealle. "Riippumatta siitä mitä kaikkea mahdollista Malkmus tähän asti on tehnyt, tämä levy on uutta ja mielenkiintoista häneltä", luin jotain tähän malliin, ja mietin että hyvä, ehkä meikäläinen kehtaa lähteä tähän kyytiin hetkeksi ja annan Stephen-sedän taas istuttaa minut tuolilleni takas ja korvat hörölle. Ja sieltähän se mokoma albumi, Mirror Traffic, löytyi ensimmäisenä kun Spotify naamaani ponnahti noin tunti pari tämän päätöksen jälkeen. Etusivulla. Rihanna vierestä. Kuuntelujonoon hop!
Bombay Bicycle Club. Hauskaa ja näppärää brittiläistä pop-musiikkia. Kuvaus sopii ehkä noin miljoonaan bändiin. Silti todella moni tuttava on hehkuttanut bändiä vuosien saatossa, ja minä se vaan nyökytän päätäni parin biisikierroksen verran ja unohdan sen taas. Ei ole vielä mitään tiettyä täkyä, perimmäistä olemusta, joka saisi minut takertumaan näihin tyyppeihin. Sama ongelma taitaa olla myös Two Door Cinema Clubin ja esimerkiksi Cold War Kidsin kanssa, enkä tiedä johtuuko se bändien samankaltaisuudesta vaiko mistä. Jos olisin musiikkikriitikko ja kuuntelisin musiikkia vielä samanlaisella rutiininomaisella innolla kuin ennen (paradoksi?), osaisin vastata, mutta ei ole enää minun ongelmani. Mutta näiltä tosiaan tuli uusi albumi ilmoille, ja tällä kertaa jäi jotenkin pysähtyneempi fiilis, mieleeni vaikuttuneempi fiilis, kuin ennen BBC:n äärell. Kiitos kuuluu toki Spotifylle siitä, että työnsi tämänkin nimen taas mieleeni. Enkä muuten nähnyt missään RSS-feedissäni pressiä uudesta albumista! Musiikkikriitikoiden roolin syrjäyttäminen? Check.
The Head and the Heart. Tämä oli jonkinsortin iso juttu vappua edeltäneellä viikolla Seattlessa. Levykauppojen uutuus-hyllyt tulvivat levyä, jonka kannessa pällisteli lampaanpäinen tyyppi joku naikkonen kainalossa, ja bändin nimikin tuli vastaan, ja olin että mjaah mikäs siinä. Siinä vaiheessa olin tosin innostunut vain The Cave Singersiin, hullaantuneena ihana Johnin live-keikasta, ja ihmettelin edelleen Kellarissa-nimistä tuottajanaikkosta Vancouverin jäljiltä. Miten voi olla tämmönen suomalaistaustainen elektronaikkonen päätymässä indie-lehtien sivuille Kanadassa, samalla kun kukaan Suomessa ei käsittääkseni puhunut hänestä mitään? Lammaspää unohtui. Vaikka kuuntelinkin albumia jopa ihan kokonaisen yhden kerran ja olihan se ihan hyvä.
Mutta sitten tuttavani kuukausia myöhemmin heitti Facebookkinsa seinälle hehkutusta uudesta yhtyeestä, ja hei! Siellähän se oli taas, lampaan pää! Ja yhden klikkauksen päässä tuo albumi oli taas. Ja siitä alkoi tehokuuntelu, ja pohdin, että olisinkohan tutustunut tähän yhtyeeseen ihan vain tätäkin kautta? Juuri edellisellä viikolla sama kaveri hehkutti tasan samaa esitystä Flow'n jäljiltä, joten tuskinpa tätä makujen yhteväisyyttä olisi voinut jättää huomioitta ja olla antamatta mahdollisuutta. Nyt ehkä Seattlessa käväisy ehkä hiukan vain kiihdytti tutustumistani siihen kunnolla. Eli sillä saralla se matka ei edes lopulta vaikuttanut löytöön mitenkään. You don't have to go to the source anymore. Hämmentävää. Mutta ai kun hyvää!
---
Ja muuten, suosittelen teille lopuksi vielä erästä kirjaa ihan täysillä! Sain viimein luettua sen yhden itselleni sallimani kirjatuliaisen Seattlesta, ja loppua kohden sitä ei vain voinut laskea käsistä. Vaikka kappaleformaatti olisikin ihan hyvin sen sallinut, kyseessä kun ei ollut mikään dekkari cliffhangereiden kera. Lyhyenä saatteena tämä kysymys: Mikä yhdistää Neutral Milk Hotelia, Spoonia, The Arcade Firea ja The Magnetic Fieldsiä?
Kirja kertoo aivan alusta alkaen tarinan levy-yhtiöstä, joka on nykyään aika monen valveutuneen musiikinkuuntelijan tietoisuudessa ihan Suomessakin saakka. Yhtiö kuitenkin aloitti vaatimattomasti yhden pikkukaupungin bändin basistin makuuhuoneesta ja vain siksi, että tyypit saisivat levittää tuttavapiirinsä musiikin ilosanomaa ympäri maata. Levy-yhtiön nimi oli ja on Merge Records. Omassa levyhyllyssäni heiltä on varmaankin noin kymmenkunta mestariteosta. Jotenkin hellyttävää lukea kirjaa, jonka lukuisissa kuvissa levy-yhtiön perustajat pakkaavat levyjä jonkun kämpän lattialla, jollain sivulla kun taas vilahtaa pienenpieni kynäntynkä jolla on pidetty kirjanpitoa. Ja tarinat ovat lukuisia, värikkäitä ja äärimmäisen mielenkiintoisia. Bändikaverit, suurten levy-yhtiöiden mogulit, managerit, nykyiset suuret rock-tähdet, kaikki avaavat sanaisen arkkunsa, ja tarinan kaari on aivan mahtava. Siistiä! DIY go go!
Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:
Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!
---
Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.
---
Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!
---
Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.
Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!
---
Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!
---
Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.
Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.
Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.
Olen muuttanut tämän vuoden aikana liian monta kertaa. Olen huomannut sen, että suurin stressinaiheuttaja itsensä ja elämänsä siirtämisessä paikasta toiseen on tilapäisyyden tunne. Syntyy illuusio siitä, että ei ole oikeasti kotonaan missään. Kaikilla asuinpaikoilla on vain se merkityksensä, varsinkin yksineläjällä, että siellä on minun tukikohtani kulloinkin. Elän elämäni "sieltä käsin", mutta elämäni alku ja loppu, alfa ja omega, ei rajoitu minkään neljän seinän sisälle. Tätä kun pohtii sängyssään tuijottaessa kattoa, ei osaa ehkä ajatella, että tämä on koti ennen kaikkea, eikä vain asunto muiden muassa.
Tämmöisessä elämänvaiheessa tilaakin tärkeämmässä asemassa on joskus myös omat tavarat. Kun asut pitkään samassa tilassa ja olet rutinoitunut siihen, mitä ympärilläsi näet (ja mitä olet ympärillesi piilottanut pois näkyvistä), ei tavaran paljoutta välttämättä edes tiedosta. Mutta kun olet täysin perillä siitä, kuinka vähän tilaa nykyisessä asunnossa on ja mikä tavara sen täyttää, ja laskelmoit seuraavaa muuttoa odotellessasi mitä kaikkea uuteen asuntoon mahtuu, mitä uutta ja mitä vanhaa, omistaminen alkaa tuntumaan taakalta. Emotionaalinen taakka on tässä "packagessa" kouriintuntuva. Sitä oikeasti alkaa kyseenalaistamaan sitä, millä tavaralla oikeasti pitäisi olla paikkansa omassa elämässä. Mitä mitä tarvitsen ja mitä en?
Yksi intohimoni on seurata netin lukuisia hyviä minimalismiin keskittyviä blogeja. Inspiroidun siitä, että jatkuvasti haastamme tavaranpaljoutemme ja teemme tietoisia päätöksiä - tai edes huomioita - siitä, että emme ole yhtä kuin tavaramme. Levyjen kerääjä tiedostaa tämän aika ajoin, kuten myös intohimoinen vaateshoppaaja, mutta usein rajoja koetellaan vain silloin kun "tila" alkaa loppumaan.
Minut on vallannut lähikuukausina tarve haastaa itseni kyseenalaistamaan omaisuuteni jo ennen kuin tilani on loppumaisillaan ympärilläni. Käyn levyhyllyni läpi ja huomaan tiputtavani kirpputorikassiin vaikka mitä, sen kummemmin sydämeni vihlaisematta. Vilkaisen sekalaisen tavaran kassiin, joka odottaa lajitteluaan, enkä ensisilmäyksellä näe mitään, mitä olisin tarvinnut moneen kuukauteen. Minulla ei ole ehkä mitään pyhää tavoitetta päästä tilanteeseen, jossa minulla on vain x määrä tavaroita ympärilläni painolastina (niin kuin jotkut ovat ottaneet tavoitteekseen), mutta yksi unelma olisi päätyä tilaan, jossa mikään omaisuus ei ole enää turhaa. Silloin olen voittanut jotain hyvin tärkeää, riippumatta siitä, kuinka suuri rahallinen arvo kaikella pois muovikasseihin sullomallani tavaralla on. Olen voittanut tilaa itselleni.
Ensi viikonloppuna kaupungissa järjestetään kivanoloinen pihakirppari Sirkkalankadulla, jonka myötä aion kuitenkin tehdä parhaani, jotta joskus minua sykähdyttäneet asiat löytäisivät uuden merkityksen ja kodin jostain muualta. Valtava levykasa, paljon elokuvia, vaatteita, jotka eivät enää sovi päälleni, kirjoja, jotka olen lukenut mutta eivät sovi hyllyyni ja kaikenlaista tilpehööriä, joka ehkä joskus hymyillytti mutta ei enää tuo minulle arvoa, matkaa tuonne kanssani odottamaan kärsivällisesti uusia omistajia. Jos ne eivät löydä omistajaa sieltäkään, voin ilossa suin luovuttaa ja antaa ne eteenpäin sen suuremmitta seremonioitta tuntemattomalle. Kirpparilla tavaroiden myymisessä on parasta se, kun huomaa, kuinka itselle iloton esine onkin toiselle iloinen asia. Siksi hallimaisissa kiertelykirpputoreilla tavaransa myymisessä ei olekaan juuri mitään hohtoa. Minä haluaisin olla läsnä, saada todistaa sen kuinka yhtäkkiä arvoton onkin arvokasta. Joskus on kuitenkin hyvä tyytyä vähempään - ja silloin on vain helpompaa luovuttaa kaikin tavoin. Rahalla saa, mutta jos hinnoittelu itsessään ottaa itsestä enemmän energiaa kuin se muutama kymppi antaa iloa.. why bother?
---
Vaikka sinäänsä ajatus kirpparilta saadusta rahasta viehättääkin minua. Olen jo kerran sen kuluttanut.. joten yhtäkkiä voinkin sijoittaa sen uusiksi! Materia ei olekaan kertakäyttöistä! Ja tiedänkin jo hyvin mitä kaikkea olen sallinut itseni ostaa niillä luovuttamisesta siunatuilla kolikoilla. Hyvinkin tarkkaan!
Ompelukone. Kunhan viimein vakiinnun asuntoon, jossa minulla on tilaa ja yksityisyyttä toteuttaa ja haastaa itseäni oikein kunnolla, ompelukone nurkassani tulisi olemaan suuri inspiraation lähde. Siinä missä jotkut vaatteet eivät vain enää vetoa minuun, enkä halua niitä enää pelastaa käyttööni, monet kivat t-paidat tai housut voisivat saada uuden elämän surraavan masiinan käsissä, kunhan vain ensin opin sellaista käyttämään. Näin kerran unta siitä, että olin mestarisuunnittelija, joka pukeutui vain omiin tuotoksiinsa. Tiedä millaisen ketjureaktion ompelukoneen hankinta aiheuttaa!
Led Zeppelin Physical Graffiti. Hankkiudun eroon isosta kasasta levyjä, joiden omistaminen ei tunnu järkevältä. Jotkut niistä voivat olla ihan "ok", mutta ne eivät vain sovi suuria tunteita herättävien klassikkojen ja nostalgisten ikilempparien vierelle. Tilalle pitäisi hankkia, olen päättänyt, ne puuttuvat palaset mosaiikista, joka määrittelee minut musiikin kuuntelijana. Sanokaa mitä haluatte - minä olen CD:iden ystävä ja niiden ympärillä kasvanut, ja minun hyllyni kaipaa Physical Graffitin. Olen vuosikausia etsinyt ja löytänyt levyn aika ajoin levykaupoista, kirppareilta, ulkomailta ja Turusta, mutta olen vain ollut liian nuuka sitä hankkimaan. Kun hankkiudun isosta kasasta levyjä eroon, on minulla kuitenkin viimein tilaa ja rahaakin sen hankkimiseen, hinnalla millä hyvänsä. Ei sen tarvitse olla elämäni suurin alennus-löytö. Se on vain levy, mutta millainen levy se onkaan. Joskus pohdin, onko muillakin ihmisillä tällaista suhdetta joihinkin teoksiin.. saatava on, mutta en kehtaa vielä, ihan vielä, kyllä sen löytää jostain halvemmalla, aika ei ole vielä kypsä?
Tehosekoitin. Olen selaillut kaikenlaisia reseptisivustoja, ja ne ovat pilvinpimein smoothie-ohjeita, keitto-ohjeita, ideoita, joiden toteuttamiseen tarvitsen tehosekoittimen, monitoimikoneen, jonkin sellaisen jutun joka terillään murskaa ja muussaa kaiken sisuksissaan mössöksi. Herkulliseksi mössöksi! Uudessa asunnossani ei mössöjä kavahdeta, vaan niin kuin jääkaappini ja maustehyllyni ovat lähiaikoina täyttyneet mitä jännemmillä uusilla raaka-aineilla, on myös aika tutustua uusiin tapoihin käyttää niitä. Voiko tavaralla parempaa tarkoitusta ollakaan, kuin tehdä jostain tutustua jotain uuttaa. Vaihto-ruljanssin ja kanadalaisen juustokimpalehyllyjen jälkeen kulinaristi sisälläni on valmis. Hyvästi einesvälipalat.
Liput Ludovico Einaudin keikalle Tukholmaan. Tunnustan käyttäneeni turkulaiseksi laivayhteyttä naapurimaahan aivan liian harvoin. Matkan hinta on lopulta jopa vähemmän kuin bussireissulla Helsinkiin, joten kunhan vain osaa asettaa aikansa oikein, pystyy näkemään entistä enemmän hyviä bändejä, shoppailemaan jännissä (vielä) tuntemattomissa liikkeissä ja kokemaan ulkomaanreissun siinä samalla ihan vahingossa! Meinasin jo lähteä katsomaan Bon Iveriä ja Kathleen Edwardsiakin, mutta se keikkamokoma myytiin loppuun parissa päivässä. Songkickin avulla pysyy yllättävän hyvin perillä uusista kiinnityksistä, ja lopulta "hankalin" vaihe onkin vain aina sen seuran löytäminen matkalle. Ja se on toki myös se eniten palkitseva osa koko hommaa, joten nallekarkit todellakin menee joskus myös tasan!
Kallis ateria viikonlopun Flow-festareilla. Ininä on oikeutettua interwebseissä, koska ruuat ovat kyllä laadustaan huolimatta pirun kalliita tuossa ironisesti-AD-ekat-demot-parhaita-tietäjät-tietää-kansan parhaassa ja ainoassa näyttäytymisspektaakkelissa. Saavun itsekin paikalle ja laitan ihan normien mukaisesti V-aukkoisen t-paidan päälleni. Rupuiset festari(bensa)lenkkaritkin joutuvat jäämään kotiin, koska tuskin niissä pääsisi edes sisään, edes VR:n junaan. Mutta joistain asioista ei vaan voi tinkiä. Sushia syön alueella, ja ehkä ostan juomankin ylihintaan, ennen kuin siirryn ystävieni kanssa seuraamaan The Pains of Being Pure at Heartin, Röyksoppin, Reginan ja muiden kivojen keikkoja. Muut saa tunkea punaviinipusseja ihan rauhassa haaroväleihinsä, minähän olen kulutusjuhlani ansainnut! Jau!
Näillä puheilla hyvää viikonloppua kaikille, ja koska moni varmasti noille mainituille festareillekin menee.. muistakaa 2 euron pantit tuopeissa! Vaihe 1: Kerää. Vaihe 2: Profit. Vaihtoehtoinen malli: Vaihe 1: Mee katsomaan bändejä. Vaihe 2: Nauti!
Hei! Olen Tatu! Popkornia on minun blogini, joka on kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ollut pystyssä jo vuosia. Kirjoitan musiikista ja musiikkiteollisuudesta, elokuvista, maailman yleisestä menosta (politiikan ja somen painotteella), jääkiekosta sekä kaikesta, joka hermoani kulloinkin kutkuttaa. Olen poliittisen historian opiskelija, sivuaineinani luen myös englantia, valtio-oppia ja erilaisia alueopintoja. Aion valmistua asap, joten juuri nyt minua työllistyttää gradu somen/politiikan aihepiirissä.
Juuri nyt innostun:, Omasta kodista, Wilcosta, hyvästä karmasta, chilistä, tanssista.
Oma kuva: Yours truly Otsikkokuva: Rough Cut (2008) Thanks to Cinema is Dope!
Posts
