Tick tick tock tick tick tock

Jotkut biisit eivät vain jätä rauhaan.

Taustatarinana tämä. Katsoin elokuvan nimeltä Drive viime viikolla. Jostain syystä olen odottanut jo viikkoja, että pääsisin käsiksi tähän teokseen ja meinasin jo melkein unohtaa katsastaa sen ennen sen poistumista Finnkinon valikoimista. Mutta onni onnettomuudessa, ehdin kuin ehdinkin istahtaa alas ja nähdä jotain, mitä en hetkeen unohda. Ryan Gosling on vähäeleinen sankari/anti-sankari vähäeleisessä elokuvassa, jossa tekojen volyymi, aistikkuus ja raakuus asetellaan katsojan eteen kuin sushit suurelle lautaselle. Puhdasta ja koskettavaa väkivaltaa, tunnetta ja draamaa. Arvostan. Toi mieleen todella hyvällä tavalla Collateralin ja Running Scaredin. 2000-luvulla tehtyjä toimintaelokuvia 2000-luvun urbaanista synkkyydestä. Drive vienee näistä kaikista pisimmän korren kontrasteja korostavan ja pelkistetyn otteensa turvin.

Mutta se perhanan soundtrack! Mokoma on soinut päässäni nyt melkein kokonaisen viikon ja päätin, että ikään kuin "julistaudun häviäjäksi", jos se vielä tänkin viikon puolella vainoaa minua. No, tässä sitä ollaan. Uskomattoman kaunista elektronista musiikkia kyseessä. Sai pohtimaan myös jo pitkän aikaa sitten tehdyn (yli vuosi, hah) Tron Legacyn musiikkia, joka myös sykähdytti tyylillisesti mutta huonon elokuvan yhteydessä ei lunastanut paikkaa muistoistani pitkäksi aikaa, vaikka kuinka olivatkin saaneet Daft Punkin antamaan parastaan. Mutta Driven yhteydessä herää kysymys - kumpi on parempaa, kuva vai ääni? Kuuntelin näitä biisejä kotimatkalla Helsingistä öisessä bussissa. Olen tehnyt saman reissun lukuisia, lukuisia kertoa mutta harvoin on ollut niin aavemainen, taianomainen tunnelma Expressbussin penkillä käännellessä valotaulujen ja katuvalojen loistaessa. En ajatellut niinkään elokuvaa itsessään vaan elokuvan tunnelmaa, en tarinaa vaan kehyksiä. Musiikki loi nuo kehykset. Ehkä intensiivisimmät kuoret aikoihin.