En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.
Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"
Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.
Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.
Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.
Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.
Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!
Posts
2 comments:
Toi on kyllä totta, että joskus muinoin last.fm'n chartit piti saada tiettyyn kuosiin, ja musiikkia tuli kuunneltua sitten sen mukaan.. Nykyään en enää välitä. Sieltä löytyy arkistojen kuunnelluista kyllä kaikenlaista scheissea, mutta ehkä oon oppinut nauramaan itselleni enemmän. Anti niiden olla siellä vaan. Toki se rassaa edelleen, että mp3-laitoksella kuunneltuja ei saa scrobblattua mihinkään, mutta toisaalta kuuntelen sitä aika vähän. Eikä last.fm oikeasti määritä minua... eihän?? Muita kunnon soittimia en omista, vaan koneelta tulee sitten kuunneltua kyllä lähes kaikki mitä tulee.
Ymmärrän stressin aiheesta, mutta aikamoista silti poistaa koko tunnus. Mä en pystyisi. :)
Mä itseasiassa poistin tunnukseni siinä vaiheessa kun funtsin, että pystyisinköhän.. ja muistelin kuinka kerran poistin kaikki scrobblaus-tiedot ja sitten katkerana haikailin niiden tietojen perään vielä vuosia! Mietin että tällä kertaa olisi hyvä vaan lähteä pois kokonaan, ja katsoa mitä tapahtuu.
Ensimmäiset huomaamani reaktiot oli: noin viikon ajan kestäneet satunnaiset hetket kun alan naputtelemaan lastfm:ää osoitepalkkiin. Edelleen joskus kun alan soittamaan jotain ikivanhaa, 10 vuotta sitten kovaa biisiä nostalgiafiiliksissä, mietin hetken häivähdyksenä että "hassua kuinka tää palaa mun listoille pitkän ajan päästä". Mutta yhä useammin mä vain naurahdan heti kesken ajatusta siihen perään itselleni tyhmyyttäni ja innostun vain siitä, että ihan sama.. hienoa että mä löysin tän mun levyhyllystä. Kiva löytää se sillain, eikä selailemalla jotain ikivanhoja lastfm-biisitietoja.
Muutenkin levyhylly on saanut ihan uuden elämän, ja jopa kuuntelen nykyään ipodilla joskus radiota! Siis jotain tämmösiä suomalaisia peruskanavia. Ja sujautan levyhyllystä puuronkeittelyfiiliksiin sopivaa lepposta musaa. Enkä nykyään enää harmittele enää sitä, ettei niistä bändeistä ja biiseistä ja hetkistä ja fiiliksistä jää muistijälkiä nettiin. Kerron sitten mielummin kaverille kasvokkain, että olipas kiva aamu kun löysin vanhan suosikin levyhyllystä. :)
Vaik joo olihan toi vähän radikaalia. Mut addiktio vaatii rajut keinot!
Post a Comment