Your services are no longer needed, Hugh Grant.

Jännää on ilmassa. Tammikuun uusvuosi-projektit onnistuivat lopulta oikein hyvin, ja jotenkin ihmeen kaupalla koko kuussa söin aivan poikkeuksitta lukuunottamatta enemmän kasviksia kuin ennen, vältin punaista lihaa (miinus 4 poikkeus ruoka-annosta) ja suosin paljon papuja ja kalaa. Kofeiinin ja alkoholin käyttö oli myös minimaalista. Ja nyt kun nämä kuukausipohjaiset uurastukset ovat ohi, on koko helmikuun alku ollut kunnon tarpomista. Dediksiä, uupumusta niin järjestötöistä kuin bileistäkin, mitä ihmettä! Kaiken logiikan mukaan tammikuukin oli kuitenkin aika kiireinen ja tekemistä täynnä, joten vaikuttaa siltä, että on parasta siirtyä takaisin "panostusta vaativiin" ruokatottumuksiin. Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan, ei sitä välillä edes tiedostanut.

Kiireestä huolimatta pari leffaa on tullut katsottua. Ja Finnkino senkun tarjoaa lisää mielenkiintoisia juttuja koko ajan.. Princess Mononoke tulee viimein teatteriin Suomessa! Harmi vain että kyseessä on yksi niitä harvoja anime-pätkiä, joiden englanninkielinen ääniraita on mielestäni alkuperäistä parempi. Prinssi Ashitaka kuulostaa 12-vuotiaalta astmaatikolta japaniksi, ja paljon vakuuttavammalta Billy Crudupin äänellä. No, ehkäpä en valita, koska Miyazakia on aina hienoa nähdä kaikesta huolimatta isolta kankaalta. Ja ennen jo hehkuttamistani pätkistäni Nine senkun lähenee ensi-iltapäivänsä kanssa, kuten myös The Men Who Stare At Goats. Kriitikkotuttu kehui pressi-ennakossaan nähneensä Ninen ihan taivaisiin, joten hyvää odotellessa..! Myös Shutter Island vakuuttaa, ollakseen DiCaprio-Scorcese-yhteistyö; kyseisten herrojen nimet jotenkin uuvuttavat minut nykyään apatiaan pelkästään ne toteamalla, mutta tästä on jostain syystä hyvät täpinät odottamassa. Siitä huolimatta, että The Departed oli mielestäni huonoimpia palkittuja leffoja aikoihin.

Sunshine Cleaning (2008, Dir. Christine Jeffs)

"Rikkinäisten ihmisten löytöretki järkevyyteen" 7/10

Sunshine Cleaning iski silmääni jostain syystä, jota en oikeasti muista. Kohtuullisia arvosteluita ja Sundance-maininta. Aihepiiri oli minulle tuntematon ennen katsomista, mutta Amy Adamsin nimi toisaalta houkutteli katsomaan, millainen karisma kaksinkertaisella oscar-ehdokkaalla oikein on. Todella hyvä, ottaen huomioon kuinka vähän sisältöä tässä elokuvassa on, ja kuinka hyvin se toimii.

Adams näyttelee ihan hyvännäköistä ja leppoisaa yksinhuoltajaäitiä Rose Lorkowskia, joka tsemppaa itsensä siivoustöihin joka aamu positiivisilla mantroilla ja pärjää niin ja näin. Kulissien takana homma ei juurikaan toimi, koska poika on luonteeltaan oikukas ja vaatisi erityishuolta yksityiskoulussa, perheen pikkusisko vaatii lähes yhtä paljon huolta kuin poikakin, loistava Alan Arkin on isänä epävakaa idealisti suurine ideoineen jotka tuntuvat aina hajoavan käsiin, ja salasuhde aviossa olevan miehen kanssa murtaa Rosea sisältä hiljaa. Pojan tarve siirtyä yksityiskouluun synnyttää yltyneen rahantarpeen ja Rose kokeilee kykyjään hyvin omituisessa työssä hetken mielijohteesta - hän perustaa siskonsa Norahin (Emily Blunt) kanssa firman, joka siivoaa rikospaikkojen ja muiden ikävien tilanteiden jälkiä. Verta, suolenpätkiä ja sen sellaista. Pirteä Rose päättää yrityksen nimeksi Sunshine Cleaning, ja siitä se homma lähtee.

Homma etenee selkeästi. Hyvin sanalla "peppy" kuvattava Rose iskostuu tarinan myötä silmiemme edessä kauniista kasvosta ahkeraksi uurtajaksi, joka haluaisi vain tuntea olevansa arvostettu ihminen ja onnistunut äiti. Yritystä häneltä ei ainakaan puutu, ja lopulta hänessä on vain liikaa hyviä piirteitä, jotta hän ei ansaitsisi muuta kuin jotain oikeasti hyvää. Likaisen firman kautta syntyy tilanteissa, joissa myös Norah löytää itselleen mielijohteen, joka johdattaa häntä kohti aikuisuutta ja pohtimaan sitä, miksi hän luonteeltaan niin ajelehtiva kuin on. Samalla kaiken tämän aikana perheen isä lähtee myös touhuun mukana sivuhahmona, jonka toilailuja ehkä hiukan naiivimpi elokuva katsoisi hyvällä, mutta oikeassa maailmassa häntä viedään kuin kalaa narussa. Sunshine Cleaning kertoo loogisen tarinan ihmisistä, joille välillä käy hyvin ja välillä huonosti. Idealisti ei pärjää, mutta raa'alla työnteolla hänkin saattaa itselleen hetken lohdun, ja toivon paremmista olosuhteista.

Sinäänsä elokuvalla on sydän kohdallaan, ja se toimii kasvukertomuksena working (poor) girlille. Ja tarinan lopuksi jokainen oppii itsestään jotain uutta. Elokuvassa ei ole lopulta mitään vikaa, vaikka se ei tunneskaalassaa ihan taivaisiin ylläkkään. Tarpeeksi särmää siinä on kuitenkin ollakseen toimiva feelgood-leffa, joka ei saa siirappia valumaan korvista. Amy Adams on myös tämän perusteella oikeasti hyvä näyttelijä. Tähän mennessä pidin häntä vain jonkinsortin Disney-prinsessa-näyttelijänä. Onneksi väärinkäsitykset voi korjata.

Up in the Air (2009, Dir. Jason Reitman)

"Kyynisen maailman empaattinen opetusvideo" 9/10

Up in the Air oli ennen kaikkea spontaani valinta. Itseasiassa en tiennyt siitä mitään ennenkuin hetkeä ennen yhtäkkistä vapaa-iltaa hyvässä seurassa tuttavani kehui leffaa parhaaksi mitä oli tänä vuonna nähnyt. Samainen ihminen on suositellut minulle jo vuosia hyviä 70-luvun kaahailuleffoja, joihin en ole osannut tarttua. Olin hänen sinnikkyydelleen ja hyvälle maulleen velkaa sen verran, että tein valintani. Luulin pitkään, että kyseessä oli se animaatioleffa, jonka julisteessa oli vanha setähahmo leijumassa ilmapalloilla! Se oli Up, ja voi olla että tämä lentää ihan omissa maailmoissaan siihen verrattuna. Heh, heh.

George Clooneyn Ryan Bingham on hyvin itsetietoinen hahmo ruudulla. Mies erottaa duunikseen ihmisiä, ja tekee sen kyllä hyvin. Eri asia on se, miten hänen 300+ vuotuista lentopäivää ja matkalaukkuelämäntyyliinsä vaikuttaa hänen elämänlaatuunsa. Pintapuolisesti hyvin smooth mies löytää itsestään parannettavaa ja säröjä, kun Anna Kendrickin näyttelemä uusi tulokas, modernin potkimiskulttuurin uraraketti astuu kuvioihin. Bingham joutuu näyttämään tälle alan temppuja ja realiteetteja, ja lopulta hän sortuu itse kyseenalaistamaan sitä, millaiseksi koko kulttuuri on hänet tehnyt. Miehenä, joka ei ole koskaan kotona. Tai jolla ei oikeasti ole kotia.

Leffassa on komediaotteensa lisäksi harvinaisen syvällinen sanoma siitä, millaisia ongelmia nykyinen hektinen elämäntyyli aiheuttaa ihmisille. Riippumatta siitä, ovatko se sinut sen kanssa tai eivät. Huomaa kuitenkin, että tekijä on sama kuin Junolla, koska lämminhenkisyys, tuo kuuluisa lämminhenkisyys säilyy kaiken aikaa toiminnassa mukana, vaikka sympaattisuutta saa välillä ehtiä elokuvan ihmisistä aika pitkään. Vaan kyllä se sieltä pinnan alta löytyy kun vähän rapsuttaa. Ja sit ei käy hyvin. Kylmä maailma, kuiteskin! Eijohelbboo.

Ps. kävin myös katsomassa kavereiden kanssa Avio-Onnea Morganien tapaan, kun ilmaislipulla pääsi. On muuten surkein elokuva miesmuistiin, ristin merkkiä eteenpäin Castle Rockiin päin, mitä kauheetaa, hyi hyi! Myötähäpeällisiä vitsejä, Hugh Grant näyttelemässä väsähtynyttä Hugh Grantia.. leffaseura oli tietenkin mitä parhainta.. jotain vain kertoo, että teatterin mukavin hetki oli hymähtää kun kaverin popcornit valahti pitkin salia vahingossa. Enkä ole edes sillain edes vahingoniloinen ihminen, toisinkuin taustavoimat tuon pätkän takana.

Kuvat #1 #2