Way Out West pt.2

Perjantaina se homma vasta alkoi. Etukäteen pelätyt etäisyydet oli oikeasti Helsingin skaalaan mitattuna jopa naurettavan pieniä, koska Slottskogen ei kaukana lopulta ollut. Tukholmalaisen tulevan rock-tähden Davidin kanssa lähtö taittui hostellilta niin rivakasti, että ehdimme paikalla ns. piikkipaikkaan. Aurinko taittui taivaalle hyvän sään vaikka sadetta luvattiin minun lähteitteni mukaan. Huonot lähteet, hyvä Göteborg! Keikat alkoivat samantien, ei sitä edes huomannut.

Vivian Girls

Vivian Girls oli ensimmäinen bändi koko festareilla. Kolme naista, kitara, basso, rummut ja 70-luvun rupuinen rock. Alusta asti hommasta huokui tee-se-itse-hälläväliä asenne. Cassie veti hyvin jäykän jäyhänä lyriikansa ja kitaransa vaikka loppuakohden hänkin alkoi lämpeämään oikein vain huomattavasti, ehkäpä jopa alkoi nauttimaan saamastaan huomiosta. Rumpali oli ihan "ok", mutta varianssia ei juurikaan biisien välillä löytynyt. Basisti Kickball Katy oli tajuttoman söpö punapää, jonka bassot olivat myös "ok", loppupeleissä hänenkään sympaattisuudesta huolimatta juuri lainkaan huippukohtia ei keikan aikana tullut esille. Viimeisen biisin aikana kaikki kolme vaihtoivat keskenään soittimia ja saatoin kuvitella heidät jamittamassa treeniksellään ronskisti. Ehkä räkäisessä baarissa Nykissä.. S-Osiksella, haha? Surullista kyllä, Vivian Girls jäi nyt vain siksi "päivän ensimmäiseksi" vedoksi, joka kyllä sai hyvän mielen ja hymyn huulille. Mutta ei se haittaa, all was good.

Bon Iver

Vivianeista pari askelta itään löytyi joku paikallinen suurartisti, hämmentävän suomalaiselta kuulostanut Timo Räisänen, joka soitti rokisti radiopoppia (ei rokkia), jonka rumpali näytti viiskymppiseltä ja muutenkin myötähäpeä oli läsnä. Timo pukeutui toki kokovalkoiseen pukuun ja eturivin keski-iällä ei paljon mopokorttia enempää juhlittu. Mutta Bon Iver! Bon Iver oli näitä nimiä jotka vain oli nähtävä. Vaan Bon Iver olisi ollut parempi bändi hämärällä klubilla ja pienemmällä yleisöllä. Tämä on varma fakta, mutta toisaalta se syy jota pohtien ymmärrän keikan kaukaisuuden. Sen verran isosta nimestä on kyse, että 12 000 hengen kävijämäärästä tosi moni tuli tsekkaamaan hennot indie-veijarit. Hento kun on se oikea sana kuvaamaan bändiä, niin voitte vaan kuvitella kuinka hyvin heidän musiikkisan siihen tilanteeseen sopi. Käytännössä jälkikäteen ajatellen tulee mieleen Anna Järvisen kaltainen keikkaelämys, vaikka Ruississa tää neito veteli mukavan ilmavassa teltassa aistikasta kaupunkifolkkia. Bon Iverin aarniometsä-folk riehui maanläheisesti hippeillen, välillä itsetietoisen hauraasti. Musiikissa ei ollut siis mitään vikaa, itseasiassa se oli loistavaa. Konemetsän järjestäjien pitäisi luoda Suomeen uusi konsepti, jossa metsässä Suomen jännäfolk-kerma soittaisi globaalille yleisölle niin eksoottisia antimiaan, ja pihapuun alla, siinä puron ja rusakon vieressä, siellä Bon Iver pääsisi parhaimmilleen livenä. Vetosi kyllä muhun kovasti - erityisesti "Flume" ja "For Emma" hulmusi kivasti. Aussituttumme Andyn kanssa vitsailimme poussailijoiden kuitenkin tulleeen hittibiisi "Skinny Loven" takia pelkästään. Vitsin vahvistaaksemme tuon (loistavan) biisin jälkeen siirryimme eteenpäin...

Beirut

Koska Beirut veti päälavalla. Ei ollut siellä enää kokovalkosia asuja, vain kasa sekalaisen näköistä jenkkimuusikkoa, haitari, torvia, ja yksi silminnähden häkeltynyt Zach Gordon. Beirut soittaa todella monimaailmais-mausteista musiikkia, jota ei oikein kehtaa kirkkain silmin edes laittaa indie-nimikkeen alle, koska jokainen kappale muistuttaa ennen kaikkea jotain vierasta kaupunkia, minulle ehkä eniten aina Prahaa. Jälleen yksi oudohko vertaus - en ole nähnyt koskaan Gogol Bordelloa Slaavis-sävytteinen torvimusiikki yhdistettynä Gordonin äärimmäisen vetoavaan ääneen toimi isolle yleisölle isolla lavalla kuin punainen sormenjälki nenän päähän. Soitatin Antille bändin Elephant Gun -ep:tä bussimatkalla ja tämä kertoi, että oli livenä "varmasti joku ihan toinen bändi". Pakko myöntää, että ehkä vähän väärä ensikosketus kyllä, koska bändin parhaat biisit ovat mielestäni Gulag Orkester -albumilta, ja ne iskivät livenäkin kovimmin - omaksi kohokohdaksi taisi kohota kesäinen "Postcards from Italy". Tästä opittiin se, että bändin näkeminen livenä merkitsee ja paljon.

Band of Horses

Tästä eteenpäin siirryttiin kebabin kautta ja nautiskeltiin ruokahekumissa Band of Horses, tosin aika kaukaa lavalta ja sivusilmällä melkein. Siltä vähintäänkin tuntui, koska bändi oli rokimpaa kuin rock. Karisma ja energia olivat niin korkealla setin aikana, että ainoa sopiva sana musta oli "yllätys!". Ehkäpä toisaalta kahden rauhaisamman hempeilyn jälkeen kitaroiden railakas rämpyttely iski normaalia enempi. The Funeralin ne soitti, joo, ja niin paljon tuttuja biisejä, että singalong-potentiaalia varmasti ois ollut eturivissä, vaikka sanat ei tietenkään ole mulla hallussa. Yksi mun heikkouksiani musiikin suhteen on se, että en koskaan muista biisien sanoja vaikka tietyt ovatkin välillä oikein tärkeitä mulle - ei ois tässä kohtaa haitannut. Mutta varmastikin ihmiset, jotka kävivät paria päivää myöhemmin Helsingissä tsekkaamassa nämä vekkulit, tietävät paremmin mistä Band of Horsesin live on tehty. Mä tiedän sen sijaan jotain Florencesta!

Florence + the Machine

Florence oli aivan ihana. Varsinkin kun miettii kuinka monta naisartistia lähiaikoina on tullut kuunneltua ja havaittua. Kaikkia niitä hypetetään, niin monet lopulta eivät pysty erottumaan joukosta mitenkään. Florence & the Machine tuli lavalle koko komeudessaan ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä - paitsi Florence. Miten saattoikaan olla niin oudot manöveerit. Teatraalista, niin ääni kuin habituskin. Lopulta oli pakko hyväksyä ja antautua siihen tietoon, että tyttö osasi esiintyä! Jos live-keikasta tulee teennäinen olo, se on löyty kasaan huonoksi show'ksi - materiaali ei ole tarpeeksi vahvaa, kokoonpano tarpeeksi taitava tai johtotähdet liian vetoavia. Tässä tapauksessa Florence toi yhden ainoan albuminsa kaikista kappaleista esille aina jotain uutta omaa, ei verrattavissa mihinkään muuhun.

Florence <3

Nopea googlaus osoittaa Pitchforkin valinneen klassisen "kuulostaa kuin"-vertailuunsa esimerkeiksi Annie Lennoxin, Grace Slickin (?) ja Joanna Newsom. Joo, anti olla - siinä vaiheessa kun vertauksien tekemiseen tarvitaan leikkaa-ja-liimaa-menetelmiä ja aika järjettömänkuuloisia komboja, ollaan turhan tehtävän äärellä. Pakko myöntää, että harpun läsnäolo lavalla toi hetkeksi mieleen Joannan koska kyseessä oli ainoa toinen hetki kun olen nähnyt harpun lavalla, mutta siihen se loppuikin se pohdinta. Florence kuulostaa Florencelta, Lungs on pirun tiukka albumi, ja kuulosti muuten helkkarin paljon kovemmalta vielä livenäkin! Kohokohta oli You Got The Love - ja oikeastaan ne vähiten mieluisat biisit levyltä kuunneltuna, joiden "idea" aukesi vasta kun Florence ne mulle siellä keikalla avasi. Objektiivinen näkökulma: Anttikin tykkäs! Ettäs tiedätte!

Lisää tiedossa..