Kiirettä on pitänyt, mutta silti olen vähän yrittänyt panostaa kulttuuriin perehtymistä opiskelun alun ja lukuisten töiden lomassa. Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu päätyi viimein yöpöydälleni ja olen ihan oikeasti edistynyt siinä, oi hienoa! Samoin, katselin tässä pari iltaa sitten yhden elokuvan, joka minun pitäisi lukea ensin kirjana, koska se löytyy hyllystäkin, mutta en päättänyt antaa sen häiritä halujani. Chuck Palahniukin Choke on ollut jo hyvin pitkään proggiksenani, oikeastaan siitä lähtien kun luin Selviytyjän ja ihastuin miehen tyyliin. Jostain syystä kuitenkin Chuckin teksti on minulle todella, todella raskasta enkä ole oikein edennyt häneen tutustumisessaan. Saattanee johtua myös siitä, että aloitin lukemaan Choken inhorealismia aikoinaan opiskelijaristeilyn aamuna, yksin hiljaa huonovointisena istumasalissa aamun tunteina. Ehkä opin vielä paremmille tavoille.
Choke (2008, Dir. Clark Gregg)
"Potentiaaliaan vaisumpi ylistys roisiudelle" 7-/10
Mutta Chokesta! Päähahmona toimii Sam Rockwellin esittämä Victor Mancini, seksi-addikti, tunnevammainen, ja rahapulassa oleva kolonialismi-teemapuiston työntekijä, joka yrittää epätoivoisesti pitää dementoitunutta äitiään kasassa parhaassa mahdollisessa hoitolaitoksessa. Tämän mahdollistaa vain yksinkertainen tapa tekaista itsensä tukehtumaan ravintolassa, ja pyrkiä jättäytymään rikkaan ihmisen pelastuksen käsiin, ja 'lumota' tämä tukemaan pelastamaansa rääpälettä tulevaisuudessakin. Kohtuu kieroontunutta, eikö?
Kirjan juoni on ehtaa Palahniukia, ja elokuvakin toisaalta on, mutta jollain tavalla esimerkiksi Fight Clubiin verrattuna Choken idea ei tunnu siirtyvän tarpeeksi inhorealistisena ruudulle. Muistan lukeneeni kirjaa ajatellen sen kulkevan lähes bukowskimaisia teitä seksin, saastan ja epätoivon seassa. Nyt kyseessä on vain yksi vinksahtanut beta-uros-komedia, joka sattuu näyttämään paljon paljasta pintaa, typerryttävän epämiellyttäviä hahmoja ja täysin hämmentäviä juonenkäänteitä. Lähdemateriaalin vahvuus tulee selville ihmiselle, joka odottaa kirjailijan kirjaan perustavaa elokuvaa, mutta silti se välittyy vain mielen kautta ruudulle. "Tämän pitäisi olla vielä enemmän". Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja sinäänsä elokuvassa ei ole mitään vikaa, ainoastaan siis käsikirjoitus on se, jonka takia elokuvasta ei saa niin paljon irti kuin ehkä haluaisi. Sääli! Naurua pätkästä silti irtoaa, eikä sinäänsä pahaa sanottavaa. Kadotettu potentiaali ja kiillotettu pinta vain ärsyttää.
Minulle siunaantui myös juuri eilen mukava väliaika kaikesta muusta, ja kerta olin illaksi lupautunut töihin S-Osikselle suunnitelmista poiketen (Höyryturbiini -tapahtuma muuten vakuutti!), päätin palkita itseni elokuvilla. Viimeksi hehkuttamani uusin Tarantino, Inglourious Basterds, Kinopalatsin ykkössalissa, rock on!
Inglourious Basterds (2009, Dir. Quentin Tarantino)
"Tarantino laittaa kuristusotteella kielen poskelle" 9+/10
Tykitystä se kyllä on. Riippumatta siitä, mitä kukin kriitikki sanoo Tarantinon mestariteoksesta, se on omassa yliampuvuudessaan ja standardien rikkomisessaan aivan omaa luokkaansa. Tuttavani kommentoi sitä katselun jälkeen ensitöikseen "hämmentävimmäksi hollywood-elokuvaksi ikinä" ja kaukana ei olla. Juoni tiivistettynä niille, jotka eivät asioita seuraa: joukko juutalaispaskiaisiksi ristittyjä sotilaita tekee tuhojaan vihollislinjojen takana natsi-Saksassa tappaen, kylväen pelkoa ja sadistisesti naureskellen päälle. Monikappaleisen elokuvan kohokohdaksi nousee suunnitelma, jonka lopuksi voidaan nähdä koko sotahistoria kirjoitetuksi uudelleen, punakynää ja konekivääreitä säästelemättä.
Tarantino on iskenyt minusta pitkästä aikaa täysin oikeaan saumaan visioineen. Jackie Brownin jälkeen en ole vakuuttunut mistään hänen tekemästään - Kill Bill -sarjan eka osa oli korni ylistys aasialaiselle elokuvalle eikä mielestäni itse elokuvana kummoinenkaan, kakkososa taas oli ehkä tyylikäs ja uneliaan vangitseva, mitä nyt vain aivan mielettömän tylsä. Death Proof taas oli vain huono - en sano siitä sen enempää. En edes muista näinkö sen elokuvateatterissa vai missä? Se kertoo jo jotain unohdettavuudesta. Mutta Basterds on samalla kaikkia niitä asioita, jotka tekevät hyvän Tarantinon, riisuen yleisimmät heikkoudet pois hänen maneereistaan. Dialogit ovat eteviä mutta eivät ylivenytettyjä tai itsetarkoituksellisia. Väkivalta on riipivää ja karmaisevaa, mutta sitä on käytetty yllättävänkin säästeliäästi. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ylitseampuvat kikkailut leikkauksessa, tahdituksessa kuin ääniraidoissakin tekevät koko potista täysosuman. Ne "karmaisevimmat" odotukset Tarantinosta leikkikentällä työkalupakkinsa kanssa toteutuvat.
Tarantino on iskenyt minusta pitkästä aikaa täysin oikeaan saumaan visioineen. Jackie Brownin jälkeen en ole vakuuttunut mistään hänen tekemästään - Kill Bill -sarjan eka osa oli korni ylistys aasialaiselle elokuvalle eikä mielestäni itse elokuvana kummoinenkaan, kakkososa taas oli ehkä tyylikäs ja uneliaan vangitseva, mitä nyt vain aivan mielettömän tylsä. Death Proof taas oli vain huono - en sano siitä sen enempää. En edes muista näinkö sen elokuvateatterissa vai missä? Se kertoo jo jotain unohdettavuudesta. Mutta Basterds on samalla kaikkia niitä asioita, jotka tekevät hyvän Tarantinon, riisuen yleisimmät heikkoudet pois hänen maneereistaan. Dialogit ovat eteviä mutta eivät ylivenytettyjä tai itsetarkoituksellisia. Väkivalta on riipivää ja karmaisevaa, mutta sitä on käytetty yllättävänkin säästeliäästi. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ylitseampuvat kikkailut leikkauksessa, tahdituksessa kuin ääniraidoissakin tekevät koko potista täysosuman. Ne "karmaisevimmat" odotukset Tarantinosta leikkikentällä työkalupakkinsa kanssa toteutuvat.
Tietyt asiat, joita media on hehkuttanut, on toki mainittava tässäkin. Pää-antagonisti-natsi Christoph Waltzin esittämänä on todellakin Tarantinon pahin henkilöhahmo, aivan ylivoimaisesti, ja ehkä myös samalla karismaattisin. Brad Pitt on jälleen kerran loistava myös Tarantinon käsittelyssä, ja vakuuttaa olevansa tämän sukupolven Steve McQueen. Pop-kulttuurin tuominen näkyväksi osaksi 1940-luvun kuvausta toimii erinomaisesti osoittamaan ohjaajan visioin ja myöntymyksen siitä, että elokuva ei kuvaa oikeaa historiaa vaan kirjoittaa sen uusiksi. Samalla elokuva sisältää sitä camp-huumoria, jota jokainen kiero elitisti haluaisi nähdä aina enemmän, lisää viittauksia, lisää kaikkea sellaista, jota normaali elokuvissakävijä ei huomaisi ensisilmäykseltä. Voin sanoa, että suurin osa näistä jipoista oli tällä kertaa niin läpinäkyviä ja makeita (vaikka jotkut itsekin missasin, heh), että elitistillä ei ole helppoa Basterdsin äärellä - katsojalla ylipäätänsä kylläkin, koska niin terävästi tahaton/tahallinen huumori haudanvakavan synopsiksen äärellä toimii. Kiusaantuneisuus natsi-myyttien äärellä on parhaita naurunaiheita länsimaalaiselle edelleen. En edes osaa kuvitella miltä saksalaisessa elokuvateatterissa elokuvan aikana on kuulostanut.
Lyhyestä virsi kaunis - Tarantinon uusin on tyylikäs ja tyylitön, ylitseampuva ja vivahderikas teos, joka on parasta hänen käsistään syntynyttä elokuvaa sitten Pulp Fictionin. Jopa eräänlainen "guilty pleasureni" Jackie Brown saa kakkoseksi tälle, koska siinä missä se on epä-tarantinomainen hiljainen, vaitinainen ja suorastaan apea mestariteos, tässä emme nyt apeutta näe. Näemme vain hullun visionäärin lyöden pesismailalla kunnarin natsinpenteleiden leukaperien epäonneksi. Ai jumpe, mitä käyttistä! Tämän lisäksi se on ennenkaikkea näyttävä ja vavisuttava kokemus, jonka avulla historia oikeasti kirjoitetaan uusiksi. Ja lopulta se ei sorru mihinkään mässäilyyn siinä mielessä, jossa väkivalta popularisoitaisiin. Olemme niin vakavassa osassa eurooppalaista menneisyyttä, että ylitseampuvuus nähdään samantien. Hahmot ovat karikatyyrejä, ja toki todella tyylikkäitä sellaisia, mutta epäselväksi ei jää, että Tarantinonkaan käsissä sota ei ole loppupeleissä hauskaa - tai no, ehkä juuri niissä käsissä, muttei muissa. Sadistit ovat sadisteja, sotilaat sotilaita ja ihmiset ihmisiä vähintään silloin kun heistä henki jättää.
Lyhyestä virsi kaunis - Tarantinon uusin on tyylikäs ja tyylitön, ylitseampuva ja vivahderikas teos, joka on parasta hänen käsistään syntynyttä elokuvaa sitten Pulp Fictionin. Jopa eräänlainen "guilty pleasureni" Jackie Brown saa kakkoseksi tälle, koska siinä missä se on epä-tarantinomainen hiljainen, vaitinainen ja suorastaan apea mestariteos, tässä emme nyt apeutta näe. Näemme vain hullun visionäärin lyöden pesismailalla kunnarin natsinpenteleiden leukaperien epäonneksi. Ai jumpe, mitä käyttistä! Tämän lisäksi se on ennenkaikkea näyttävä ja vavisuttava kokemus, jonka avulla historia oikeasti kirjoitetaan uusiksi. Ja lopulta se ei sorru mihinkään mässäilyyn siinä mielessä, jossa väkivalta popularisoitaisiin. Olemme niin vakavassa osassa eurooppalaista menneisyyttä, että ylitseampuvuus nähdään samantien. Hahmot ovat karikatyyrejä, ja toki todella tyylikkäitä sellaisia, mutta epäselväksi ei jää, että Tarantinonkaan käsissä sota ei ole loppupeleissä hauskaa - tai no, ehkä juuri niissä käsissä, muttei muissa. Sadistit ovat sadisteja, sotilaat sotilaita ja ihmiset ihmisiä vähintään silloin kun heistä henki jättää.
Kuvat #1 #2 #3
Posts
No comments:
Post a Comment