Way Out West pt.4

Ja tässä viimeinen osa Way Out West -kertomuksesta. Edelliset osat linkeistä 1, 2 ja 3:

---

Ja vielä lauantaista. Loppupeleissä perjantai oli "se" päivä, ja sunnuntai oli vain hälveän raukea jälkinäytös mahtaville festareille, jotka jo nyt olivat lunastaneet kaikki odotukset. Siitä huolimatta, lauantai oli ehkä ääripäiden välillä se raukeampi festivaalipäivä, joka otettiin vastaan hiukan musiikkikrapulassa jo, mutta silti sekin piti sisällään jotain mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja paljon.

Antin kanssa lähdettiin alueelle tällä kertaa ihan rauhassa, koska aamun esiintyjistä ei kukaan oikeasti kuumottanut niin paljon, että mieli olisi kamalasti tehnyt nähdä, sori vaan esim. Patrick Wolf -fanit.. mutta uni oli myös eilisen jäljiltä aika haluttua tavaraa. Ensimmäinen esiintyjä joka sen sijaan tuli tsekattua oli Calexico. Kyseinen bändi on ollut Suomessakin kahdesti ja Iloon en vain jaksanut lähteä yksin, Ruississa voiton vei taas The Crashin viimeinen keikka. Totuuden aika oli nyt tullut, koska hostellituttumme Aurelien oli vannoutunut fani ja käytännössä katsoen pakotti meidät paikalle, kunhan Wilco-hehkutuksemme saimme ensin käsiteltyä. Hieno mies!

Latino guitar heat! Calexico.

Ja hieno bändikin toisaalta. Calexico-käsitykseni oli ennen keikkaa tasan yhden levyn pituinen, ja Garden Ruin on albumina ehkä keikan jälkeen pohdittuna liian synkkää antamaan hyvän kuvan live-vedon energiasta ja luontevuudesta. Mukana oli latino-vaikutteita yllinkyllin, ja usein kielikin vaihtui kesken kielien tai torvet töräytettiin käyntiin yllättäen. Skittailu oli railakasta ja toi kyllä erehtymättömästi mieleen Texasin cowboy-näkymät, tavernat ja ihmissuhdedraamat suureen jenkkityyliin. Victor Jara's Hands oli varmaan se biisi, joka eniten jäi keikan jälkeen soimaan päässä, ja ehkä hyväkin oli ettei lempikappaleeni All Systems Red soinut vedon aikana. Liian synkkää, todellakin. Calexico ennenkaikkea aloitti päivän hyvällä mielellä, ilolla.

Yo, hands up in the air! Nas.

Silloin alkoikin satamaan. Ajoituksessa ei sinäänsä ollut mitään vikaa, koska Vampire Weekend ei säväyttänyt itseäni yhtään. Kyseessä on taas yksi niistä hittibändeistä joihin vain en ole päässyt sisälle. Muistan että aikoinaan Clap Your Hands Say Yeah oli sellainen yksi, tämä on taas toinen, joskus vain ei kolahda. Tietyllä tavalla liian ADHD-pelleilyä, liian taiteellista, ja niin edelleen. Turhia pällistelemättä tässä vaiheessa oli muutenkin hyvä siirtyä alueelta pois syömään turkkilaiseen ravintolaan kalaa, jonka tekstuuri oli kuin lihan - hämmentävää! Kiva tarjoilijatyttö siellä oli myös, puhui parasta englantia koko kaupungissa (juu tiedän tämän) ja kertoi hämmentäviä juttuja karvaisista siperialaisista. Samalla missattiin myös alkaneen kaatosateen pahin piikki, vaikka aika hyvin ehdittiinkin kastua. Kun pikkuhiljaa valuttiin takaisin alueelle kylläisinä, napattiin violetit tyylintappaja-sadeviitat päälle ja heilutettiin käsiä Nasin tahtiin. Word life. Sade ei meidän festareita pilannut - vaikka jälkikäteen oli aika outoa, että koskaan ennen en ole itse kastunut festareilla kunnolla ja silti en kermaperseilyn takia alkanut harmittelemaan oloa. Jee! Nas itseasiassa veti myös äärimmäisen hyvin ja toimi sivukorvalla kuunneltua Dead Preziä paljon paremmin. Valtavasti tuttuja biisejä lopulta, loistavia sämplejä ja tosi pätevä live-orkka mukana. Peukku pystyyn.

WUMAAAN.

Nasin jälkeen tsekattiin Amadou & Mariamin keikka taas Aurelienin kanssa. Sokea malilainen pariskunta veti tyyntyvässä säässä hymyn huulille afro-soundeillaan, mutta toisaalta en oikein osannut keskittyä siinä kaikessa jammailuun, koska minulla oli ihan toiset motiivit. Koska teltassa aloitti WUMAAAN- eikunsiis Wolfmother. Olin asennoitunut keikan olevan perus rokkikeikka, paljon tuttuja biisejä, kreisi meininki. Vaikeaa oli kuitenkin sopeutua siihen, että Way Out Westissä pitäisi alkaa pittailemaan ja riehumaan hevimerkkien kanssa! Eihän tämän pitäisi olla Provinssi...? Toisaalta ei käy valittaminen, koska Wolfmother veti ihan helvetin hyvin kaikkea Dimensionista Womaniin ja White Unicorniin, juuri niin kuin odotinkin. Jossain uusien biisien kohdalla tieni erkani sieltä ja siirryin sitten odottamaan seuraavaa isoa nimeä. Suoraan sanottuna oloni oli aika typertynyt kun tajusin päivittäväni kännykällä FB-statustani jotenkin tähän tyyliin. "5 minuutin sisään Wolfmotherin WUMAAN, nyt odottelen My Bloody Valentinen keikkaa ja reivaan odotellessa Basement Jaxxia." Beissarit siis vetivät vastakkaisella lavalla samaan aikaan kun majoituin MBV:n kakkosriviin jännittyneenä. Antti sanoi, että tuo keikka lähempää katsottuna olisi ollut pettymys, mutta en sitten tiedä miten huonoa keikkaa olisin niin kaukaa voinut jamitella niinkin paljon. Istuskelin siinä koomaten hostellituttu-Davidin kanssa, vedin sadetakin hupun alas ja hytkyn vain kuin missäkin oman pääni sisäisessä maailmassa. Festarikestävyys alkoi jo vedellä viimeisiään. :p

Basement Jaxx Boogie Woogie.

Itse se päivän isoin keikka oli vähän liiankin iso. Vaikea sanoin nimittäin kuvailla mitä tunteita My Bloody Valentine oikeasti lavalla aiheutti. Olin aivan piikkipaikassa ja näin aivan kaiken. Toisaalta juuri siinäkin seistessä nousi esille yksi asia - aivan sysipaskat miksaukset. Koko keikan aikana en kuullut napeilla tai ilman kenenkään vokaaleita missään vaiheessa. MBV:n tapaan äänivalliefekti oli tottakai suurin syypää tähän, ja äänivallin takia suurin osa pitääkin varmasti bändiä niin vakuuttavana. Showgazea parhaimmillaan, juujuu tietenkin, mutta silti sitä laulua olisin jäänyt kaipaamaan lempikappaleisiini, jotka massan lailla sulautuivat toisiaan yhdeksi suureksi surreaaliksi My Bloody Valentine -instrumentaalikeikaksi. Hitit tulivat ja liikuttivat, pyörittivät päässäni monia ajatuksia ja ylipäätänsäkin monia keikkakokemuksia yhteensummanneet ajatukset saivat hätkähtämään sitä, kuinka suurta osaa musiikki voikaan merkata pienelle ihmiselle. Siellä mä seisoin keskellä isoa lössiä ruottalaisia ja kattelin jo kitarat ulisi, hui. Keikan päätti (tarkistukseni mukaan) 14 minuuttia pitkä äänivalli joka vain laajeni ja laajeni. Seurasin sen ajan yleisöä ja näin niin paljon erilaisia ilmeitä, että aavemaisella tavalla koko keikka oli kuin yksi suuri ihmiskoe. Joka kymmenes nosti kättä ilmaan, sulki silmänsä, elämöi, ihastui. Lähes jokainen muu seurasi esitystä kuin lapsi ilmapalloa tai perehtymätön nykytaidetta. Jotkut peittivät ihmetystään hyvin, jotkut seisoivat kuin kivikasvot, toiset näyttivät kyllästyneiltä, jotkut tuskastuneilta. Silti kukaan ei liikkunut ennenkuin valli oli ohitse. Olipahan pitkät 14 minuuttia, ajattelin heti samantien vähän närkästyneenä. Jälkikäteen ajatellen, tuskin tulen moista live-elämystä näkemään ihan heti. Ehkä joskus yhtä hämmentävän, mutta en juuri tällaista mitä MBV oli ollut ja tarjonnut.

Niin eteerinen, ja niin hauras ääni..


.. joten katseluksi ja fiilistelemikseksi se meni. Mm.

Festarien kruununa oli itte poppiprinsessa Lily Allen. Siirryin sekavassa tilassa suuren yleisön joukkoon tanssijoiden ja seisojien välimaastoon rintamien välissä ja tein parhaani sen eron sulkemisessa kiinni kohdallani. Tanssin valehtelematta koko keikan ajan, ja nautin popista. Oli aika osuvaa, että kaksi musikaalista ääripäätä festareista ajoittui aivan lauantain loppuun peräkkäin, koska olihan Lily Allen niin helppoa, niin tanssittavaa, ei lainkaan vaikeaa, niin hyvääkin tottakai! Syvällisyyttä se ei ehkä vaatinut, mutta laittoi laulamaan mukaan ja pohtimaan maallisia asioita. Itseäni kovin harmitti se, etten saanut Who'd Have Known -hitin aikaan kerättyä itseeni tarpeeksi tanssiakseni viereisen söpön tytön kanssa vässykältä väsyltäni, asdfgh! Mutta keikassa oli huippuja monen moisia, huimia dubstep-revittelyjä joilla Smilekin saatiin kuulostamaan tuoreelta ja kädet ilmaanhan siinä meni ja hyppyä ja pomppua, parinkolmen biisin pituinen jazz-cabaree-hetki sai kaipaamaan rakkautta, paljon oli tuttuja sanoja ja lauluja, paljon tanssia ja Lily oli kyllä ihan ihana, valtavasti karismaa. Ihan sama kuinka paljon sitäkin haukutaan ties mistä ei-musikaallisista syistä, kun ainakin minulle hän tuntui antavan kaikkensa, ja minä kiitin olemalla hengessä mukana kuin varhaisteini superfani. Iih. Antti ja Aurelien katsoivat vähän pitkään menoani vierestä, kun kesti tanssahtelulta 10 minuuttia huomata heidän siirtyneen viereeni toiselta puolelta aluetta. No, nä on näitä jänniä pieniä yksityiskohtia.

Lily featuring mun jamituskäden tärinä.

Siirryimme kauhealla kiireellä Lilyn jälkeen pois alueelta kohti klubeja ja todettiin melkein tunnin jonotuksen jälkeen, että Ladyhawkea emme enää pääsisi sisälle Parkeniin katsomaan. Festarit olivat snäkärin kautta ohi. Rupattelimme ruotsinsuomalaisen kanssa valittuja sanoja hodarijonossa, pohdimme Parken-jonon rohkeiden sissien selviytymistarinaa ja spekuloimme pääsisikö kukaan lopulta sisään ennen kuin se olisi heidänkin osaltaan ohi, festarien viimeinen esiintyjä siis. Kaatosade alkoi vielä kerran uudestaan kävelymatkalla hostelliin. Göteborgin kadut tulvivat ja oli aavemaisen hiljaistakin aina välillä jostain syystä, kun jätimme klubit taaksemme ja kävelimme vielä kerran Museobileidenkin ohitse. Märät vaatteet, väsy. Lomps lomps.

Aamulla oli jo sunnuntai ja lähdön hetki. Sushit naamaan juna-asemalla ja siirtyminen lentokentälle. Wlan-ongelmia, 6 tunnin odotus, Hermann Hesseä ja Sealin artikkeli Q:ssa - tiedättekö muuten miehen aika vaiheikkaan historian? Suosittelen perehtymään. Lentokoneessa Florencea. Paljon Florencea vielä bussissa koto-Suomessakin. Pää tyynyyn. Hyvää yötä. Aamulla ei harmittanut yhtään, että viikonloppu oli vedetty pitkäksi ja matka tuli harvinaisen kalliiksi. Tä oli vaan koettava. Jos haluatte lähteä ulkomaille festareille, älkää empikö vaan lähtekää samantien vielä kun ehditte uskallatte ja kehtaatte. Kiitti ja kuitti.

Parhaat setit:
Röyksoppin nostatus.
Florence and the Machinen riipivyys.
Wilcon mahtipontisuus.
Chairliftin kujertelevuus.
My Bloody Valentinen kokonaisvaltainen hämmentävyys.

Parhaat:
Loistava matkaseura ja hostellinväki. (Thank you Aurelien, David & Andy!!)
Göteborgin mahtavuus kaupunkina.
Erol Alkanin yllätyskeikkavau.
Pori Jazz -juhlakirja 70-luvulta antikasta 2 eurolla ja Tommi Läntisen bongaus alelaareista, lulz.
Hyvät mätöt.
MBV/Wilcon keikkojen aikainen oman pienuuden kokeminen.
Matka kokonaisuudessaan.

Way Out West -festarikatsaus: Osat #1 #2 #3 #4
Kaikki kuvat festareilta: (c) Tatu Virta