Mums.

Tulipa käytyä tänään vähän poukkelehdittua Turun kirjamessuilla oikein mukavassa seurassa - tässä myös ehkä yksi syy sille, miksi blogia en ole juurikaan päivittänyt lähiviikkoina. Tekemistä kun on vaikka kuinka, eikä tämä ole välttämättä huonokaan asia.. mutta ei siitä tämän enempää!

Silti! Kirjamessuilta löytyi itseasiassa aika vähän asioita, koska kauhean nirso olen nykyään ottamaan kirjoja hyllyyn. Ehkä syynä on se, että on tullut potentiaalisten kandi-ideoiden takia tullut tiirailtua aika monta opusta läpi, niin huviksi kuin hyödyksikin. Toisaalta, ei voi hyödyksi kai sanoa sitä, että ostin herttaisten itsemurhaavien pupujen seuraksi epäkorrekteja sarjiksia a'la Hugleikur Dagsson! City-lehden sympaattiset hahmot ovat pikkuhiljaa vieneet sydämeni yönpimeällä huumorilla ja varsinkin Reykjavikissa niitä luettuani 8 tonárissa tuntui siltä, että ehkä voin jo hyväksyä pitäväni niistä, vaikka ei sitä kehtaisikaan myöntää! Plussana nyt oli toki Dagssonin vierailu paikan päällä ja signeerauspotentiaali. Nyt sitten hyllyssä komeilee kirjailijan koskema Saako Tälle Edes Nauraa. Viime vuonna Dan Fante, nyt hän, mitäköhän ensi vuonna?

Keräilymessut tarjosivatkin sitten enemmän - saivat mut viimein ratkeamaan levyihin. Koko tänä vuosi on ollut teemaltaan sellainen, että levyhylly ei saa enää kasvaa kokoa. Olen kyllä onnistunut tämän pitämään periaatteena tosi hyvin, joten nyt kelpaskin ratketa. Ratkeaminen tosin ei tässäkään tarkoita mitään ihan katastrofaalista, koska kyllähän sitä 16 euroa voi aina neljään vaikuttavaan levyyn voi laittaa, jopa heräteostoksiinkin, jotka harvinaista herkkua mulle onkin. Mutta kohtuus kaikessa - voiko kiinnostavaa euron levyä oikeasti ohittaa? Ei.

Tärkeintä oli Kentin Hagnesta Hill. Levy, jonka halusin hyllyyni jo lukiossa. Levy, jonka olen ottanut levykaupoissa käsiini lukemattomia kertoja ja aina palauttanut hyllyyn. Tänäänkin mainitsin sen, kun tutun kanssa rupattelin niitänäitä levyjen äärellä. Löysin sen kerran, ja laitoin takaisin. Löysin toiselta myyjältä vielä halvemmalla.. laitoin sen taas takaisin. Mutta sitten löysin sen tyylikkäässä digipäkissä ja luovutin vain. Ikuisuusprojekti on ohi. Kentin paras albumi on nyt hyllyssäni, ja hyvä niin. Kevlarsjäl, Stanna Hos Mig, Musik Non Stop, Stoppa Mig Juni, En Himmelsk Drog, Beskyddaren, Berg & Dalvana.. ah. Kaiken lisäksi tämän klassikon uudelleenlöytäminen toivottavasti pelastaa virkamiesruotsikurssin turmiolta. Toivoa sopii.

Tämän lisäksi se "pakollinen" jazz-levy löytyi myös. Olen pitkään odottanut sellaista tiettyä tilaa ja levyä, jossa voisin tutustua muutamaan legendaan, jotka eivät ole vielä minulle tuttuja. Art Blakey alkaa olemaan jo minulle tuttu ja turvallinen, ja näin tilaan mahtuu yksi suuri nimi lisää.. Thelonius Monk. Sopiva saattaja sille tielle on Monkin kvartetin Live at the Five Spot Discovery! Huutomerkki kuuluu albumin nimeen, ja mukana on John Coltrane saksofonissa joten pehmeä lasku tiedossa.

Heräteostoksiksi laskettakoot kotimaisen Tero-Petrin albumi Tuolilta Herännyt. Googlen kautta tiedän nykyään Limonadi Elohopean entiseksi mieheksi, mutta tuotakaan bändiä en ole kuullut kai koskaan, kun olen suomalaisen suhteen niin kapeakatseinen. Noh, pian selviää mitä löysin! Samalla logiikalla kannoin kotiin yhden Ministry of Sound -kokoelman, joka oli vielä muoveissakin ja kaikkea. Teemana ompi Late Night Sessions Autumn Collection, joten varmaankin aika letkeetä ja pornahtavaa tiedossa. Ainakin kansilevy lupaili "sleazy tunes"? Monia tuttuja nimiä mukana, mutta ihan hassujen remiksaajien toimesta? Tarpeeksi neon-kirkkaat kannet ja Goldfrappin Strict Machine suurimmat vaikutteet ostokseen. Jos kyseisen biisin loistoon päästään tunnelmalta, on varmasti hienoa. Kuinka moni tunnustaa jo unohtaneensa hetkeksi tämänkin klassikon olemassaolon? Itse ainakin sortunut tähän.