Tunnustus

Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?

Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.

Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.

Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.

Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.

Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.

Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.

Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.

Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.

Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.

P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.

Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.

Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.



Kuvat #1 #2 #3 #4 #5