Mammoth (2009, Dir. Lukas Moodysson)
"Pähkinä purtavaksi moralisoivissa kuorissa" 8/10
Tuli katseltua tänään pitkästä aikaa Kinokoplassa elokuva ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lukas Moodyssonin Mammoth vakuutti omalta osaltaan, mutta samalla herätti aika paljon kysymyksiä siitä, millaiseen muottiin hollywoodissa tuotettu elokuva voidaan oikeasti valaa. Tietyllä tavalla ymmärrän tiettyjä IMBD:stä lukemiani kommentteja siitä, mitä kaikkea elokuva oli, ja mitä se olisi voinut olla. Mutta omalla tavallaan jo se, ettei elokuva sen enempää moralisoi, osoittaa Moodyssonin pelisilmän. Liian harva elokuva käsittelee helposti moralisoivia aiheita ilman, että antaisi katsojan tehdä vaiheeksi oman aivotyönsä.
Olen nähnyt Moodyssonilta tätä ennen "ne kaksi elokuvaa", jotka kaikki muutkin ovat, ja pakko on kyllä myöntää olevansa niiden perusteella miehen fani. Fucking Åmål oli hyvin vakuuttava tekele, kun katsoimme sen yläasteella ruotsin tunnilla - muistan lähinnä sen, kuinka "kotoisilta" siinä koulussakäynti ja sen mukana tulleet ongelmat ja tilanteet tuntuivat. Tunnelma oli luotu juuri oikein, ja tarina itsessäänkin oli aika hellyttävä, upposi hyvin sentimentaaliin varhaisteiniin. Lilja 4-Everin taas katsoin kahden hyvän ystäväni kanssa, ja sen verran järisyttävä kokemus se oli, että hyvä vain että siinä seurassa. Sen verran raastava kokemus se oli minulle tavallisena hyvän lapsuuden saaneena ihmisenä, vielä varmasti erilaisella tavalla haastava näille ystävilleni, jotka opiskelivat sosiaalialaa. Näihin elokuviin verrattuna Mammutti ei ollut kyllä yhtä hyvä elokuva, mutta se herätti kyllä yhtä paljon ajatuksia, lähinnä formaattinsa takia. Tietyllä tavalla Moodysson on ollut käsikirjoituksensa kanssa nero. Pähkinän kuoressa:
Olen nähnyt Moodyssonilta tätä ennen "ne kaksi elokuvaa", jotka kaikki muutkin ovat, ja pakko on kyllä myöntää olevansa niiden perusteella miehen fani. Fucking Åmål oli hyvin vakuuttava tekele, kun katsoimme sen yläasteella ruotsin tunnilla - muistan lähinnä sen, kuinka "kotoisilta" siinä koulussakäynti ja sen mukana tulleet ongelmat ja tilanteet tuntuivat. Tunnelma oli luotu juuri oikein, ja tarina itsessäänkin oli aika hellyttävä, upposi hyvin sentimentaaliin varhaisteiniin. Lilja 4-Everin taas katsoin kahden hyvän ystäväni kanssa, ja sen verran järisyttävä kokemus se oli, että hyvä vain että siinä seurassa. Sen verran raastava kokemus se oli minulle tavallisena hyvän lapsuuden saaneena ihmisenä, vielä varmasti erilaisella tavalla haastava näille ystävilleni, jotka opiskelivat sosiaalialaa. Näihin elokuviin verrattuna Mammutti ei ollut kyllä yhtä hyvä elokuva, mutta se herätti kyllä yhtä paljon ajatuksia, lähinnä formaattinsa takia. Tietyllä tavalla Moodysson on ollut käsikirjoituksensa kanssa nero. Pähkinän kuoressa:
a) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
b) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
c) Miehen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
b) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
c) Miehen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
Eräällä tavalla tuossa onkin koko elokuvan juoni. Mammutti on tietenkin pintapuolisesti yksi suuri globalisaation kritiikki. Näytetään erilaisia ja eriarvoisia todellisuuksia, puhuttelematta kuitenkaan algore'maisesti katsojaa missään vaiheessa asiaa vastaan. Sinäänsä tilanne tekee varkaan siis kritiikille. Milloin joku iskee kriittisesti elokuvan puuttuvaan moraalin - koska miehellä on ulkomailla suhde, eikä se tee mitään merkityksellistä. Milloin joku iskee kriittisesti muuten vain siksi, koska naisten ahkeruudesta syntyy ongelmia, ja elokuva muka "näyttää kuinka naisen paikka on tiukasti kotona". Minusta tällaisen kritiikon suurin ongelma on olla huomaamatta, että elokuvassa on lopulta vain yksinäisiä ihmisiä, kulttuurista ja hintatasosta riippumatta. Sekä Gael Garcia Bernalin esittämä rikas vätys, Michelle Williams ahkerana kirurgina että Marife Necesiton stereotypisen sydämellinen ja omistautunut lastenhoitaja etsivät parempaa tilannetta kaivaten sijaiskohdetta kaipuulleen. Kirurgi löytää sen sairaalan sängystä, lastenhoitaja työnsä äidillisestä luonteesta ja mies sitä kautta, miten yleensä oletetaan pahojen miesten sen löytävän. Lopulta jopa elokuvan sivujuonteella on oma salaisuutensa, josta hän ei voi puhua. Tai voisihan hän tietenkin, mutta elämänsä parhaassa mahdollisessakaan tilaisuudessaan hän ei sitä ymmärrä tehdä.
Elokuva kertoo ennen kaikkea kommunikaation puutteesta. Yksi jatkuva teema läpi juonen on puhelimet, hakulaitteet ja blackberryt, ja se, kuinka kaikki ovat jatkuvasti yhteydessä, olivat he sitten kuinka kaukana tahansa toisistaan. Tästä huolimatta todelliset sydänsurut ja huolet jäävät mainitsematta. Elokuvan henkilöt oppivat tämän kantapään kautta, ja lopussa kiitos seisoo. Siinä mielessä me emme opi mitään henkilöiden kautta, mutta heidän virheistään me kyllä pystymme näkemään helposti itsemme. Loppujen lopuksi stressi, velvollisuudentunne ja vapauden kaipuu ajavat ihmiset apatiaan, joka rohkaisee pitämään kivun sisällään ja yrittämään ratkaisuja itse. Miksi kirurgi ei voinut lähteä tyttönsä seuraksi kirkkoon? Miksi lastenhoitaja ei kertonut rahahuolistaan sympaattiselle työnantajalleen? Miksi miljoonia ansaitseva nettiguru ei vienyt ennen elokuvan alkua perhettään sille kauan kaivatulle lomalle.. vaikka filippiineille? Kuitenkin lopulta kuka tahansa ulkopuolinen saattaisi huomata meistä näitä tyhmiä tekemättäjättämisiä, jotka palaavat myöhemmin kummittelemaan elämäämme.
Ennalta-arvattavuus on usein elokuvalle haitta, mutta tässä tapauksessa olen vain tyytyväinen, että huomaan tilanteita joissa olisin toiminut paremmin - ehkä jopa selvinnyt paremmin, vaikka en tiedäkään mitään sen kaltaisesta kärsimyksestä, jota elokuvan hahmot kokevat. Toisaalta ehkä samaistuin eniten miljonäärivätykseen, vaikka minulla ei miljoonia olekaan. Ellei vanne ole koskaan kiristänyt päätä kunnolla, tylsyydessään voi silti kuvitella sen kiristävän, ja sitä kärsii aivan yhtä paljon. Matkailu avartaa, ja silleen. Tästä tuleekin mieleen, että pitää katsella madventuresin jaksoja taas. Mutta sitä ennen pitää vältellä harha-askelia, tehdä töitä, ja ansaita paikkansa tässä maassa. Ja puhua lähimmäisilleen. Vaikka globalisaatio ei mielestäni ollutkaan elokuvan kantava teema, ehkä tämä rohkaisee minutkin nostamaan nyt perseeni hanakammin ylös tuolista.. ja takaisin samalle tuolille, mutta töiden ääreen. Tai sitten kunnolla toteuttamaan itseäni, etten tee kuin Gael ja löydä itseäni moraalisesti arvelluttavista tilanteista bangkokilaisten Cookie-nimisten naisten seurasta.
Ennalta-arvattavuus on usein elokuvalle haitta, mutta tässä tapauksessa olen vain tyytyväinen, että huomaan tilanteita joissa olisin toiminut paremmin - ehkä jopa selvinnyt paremmin, vaikka en tiedäkään mitään sen kaltaisesta kärsimyksestä, jota elokuvan hahmot kokevat. Toisaalta ehkä samaistuin eniten miljonäärivätykseen, vaikka minulla ei miljoonia olekaan. Ellei vanne ole koskaan kiristänyt päätä kunnolla, tylsyydessään voi silti kuvitella sen kiristävän, ja sitä kärsii aivan yhtä paljon. Matkailu avartaa, ja silleen. Tästä tuleekin mieleen, että pitää katsella madventuresin jaksoja taas. Mutta sitä ennen pitää vältellä harha-askelia, tehdä töitä, ja ansaita paikkansa tässä maassa. Ja puhua lähimmäisilleen. Vaikka globalisaatio ei mielestäni ollutkaan elokuvan kantava teema, ehkä tämä rohkaisee minutkin nostamaan nyt perseeni hanakammin ylös tuolista.. ja takaisin samalle tuolille, mutta töiden ääreen. Tai sitten kunnolla toteuttamaan itseäni, etten tee kuin Gael ja löydä itseäni moraalisesti arvelluttavista tilanteista bangkokilaisten Cookie-nimisten naisten seurasta.
Kuvat #1 #2
Posts
No comments:
Post a Comment