Wow, it's the future!

Tajusin, että on tullut katsottua ihan valtavasti leffoja joulukuussa! Blogin kannalta huonompi asia on se, että ei edes välillä tiedosta että niitä tulee nähtyä, mutta toisaalta sehän vain kertoo hyvästä ajanhallinnasta. Aina on aikaa hyvälle elokuvalle, ja joskus koemielessä vaikka huonommallekin.

Black Dynamite (2009, Dir. Scott Sanders)
"Ne teki hyvää blaxploitationii, ja kyllä se naurattaa" 8/10

Tästä on hyvä aloittaa siksi, että etukäteen pohdin olevan mahdotonta sen, että Black Dynamite yltäisi tavoittamaan odotukseni sille. Leffan trailerit kun lupasivat täydellistä kieli-poskessa toteutettua blaxploitation-muisteloa, jossa huumorilta ja epätodellisen korneilta hahmoilta ei voisi välttyä. Katsoimme SUAMi-kerhon kanssa kyseisen pätkän ja kävikin juuri niin kuin olisi ehkä voinut toivoa - it sure delivered. BD oli alusta loppuun komedian tykitystä, ja loppupeleissä elokuvana ihan oikeasti toimiva bläkkäri-toimintapätkä. Vaikka ylitseampuvuuteen oli tietenkin panostettu, ei se homma niin yksinkertaistetun stereotypisessa kaavassa ollut välttämättä edes kauhean vaikeaa. Mukahassutteluun ei sorruttu, vaan henkilöhahmojen annettiin ottaa rauhassa paikkansa ja toteuttaa tehtävänsä juonessa. Katsoja voi vain nojata taaksepäin ja naurua hykerrellessään pohtia, kuinka uskomattomia asioita genret voivat joskus olla. Erinomaista.

The Bodyguard (1992, Dir. Mick Jackson)
"Hollywood-raina, joka kevinmäisesti hoitaa hommansa" 5-/10

Seuraavaksi - tosi vanhaa kamaa! The Bodyguard tuli televisioista ja hiukan hymähtelin tälle, kunnes tajusin, että mullahan on aukko sivistyksessä tämmösten suhteen! Istahdin siis alas analysoimaan, kuinka Kevin Costner suojelee Whitney Houstonia pahiksilta, jotka halusivat neidon tappaa koska se laulaa MTV:n musavideoissa. Whitney diivailee, Kevin tuijottaa. Whitney heltyy, ja Kevin tuijottaa edelleen tiukkana, jopa näyttää entistä tylsistyneeltä. Koko elokuvan ajan miehen ilme ei miksikään muutu, vaan pysyy hyvin kevincostnerimaisen tylsänä.

Toisaalta miehen kasvoilta huokuu sellainen no-nonsense-meininki, jolla kuvittelisin oikeasti jonkun henkivartijan toimivan. Toisaalta todellisuudesta ei tulisi ehkä hyviä elokuvia - tässäkään ei tuo juoni ollut mikään kovinkaan kummoinen, loppuratkaisun näki jo melkein alussa. Onneksi kevinmäisyys ei minua sinäänsä häiritse, vaan pikemminkin elin leffan ajan Kevinin mukana, ikäänkuin hymistellen mielessäni koko juonelle samalla tapaa kuin Kevinkin varmasti teki päänsä sisällä jo kuvauksissa. Just business, baby. Mutta ymmärrän kyllä, miksi tämä on ollut aikoinaan hitti. Katsoin tämän joulupyhinä kotosalla, ja äitini kysyi oikeasti leffan jossain vaiheessa, "eikö tämä ole se Titanicin biisi?" Ja eihän se ollut, mutta olisihan se voinut olla. Jengi tykkää balladeista ja niiden laulajista, joten miksipä ei.

Brazil (1985, Dir. Terry Gilliam)
"Dystopia, joka ei innosta edes vastalauseihin. Kuriositeetti." 6/10

Brazil olikin vaikeampi. Ikuisuusprojekti, jonka ääreen tartuin kun sekin päätti joulun aikaan pyöriä televisiossa. Ja tietyllä tavalla Brazil jätti pään niin tyhjäksi, että arvostelukin on lyhytsanainen. Gilliamin elokuva on yhtäkuin sekasotkuinen visio tulevaisuudesta ilman päätä tai häntää. Henkilöt tulevat ja menevät, päähenkilönä Jonathan Pryce on aluksi sympaattisen hukassa maailmassaan ja lopulta vielä enemmän hukassa kuin hyvin moni katsoja olisi. Juoni kaatuu omaan mahdottomuuteensa, kun ainakin itse toivoin päähenkilölle vähän herätystä elokuvan outoon todellisuuteen, joka oli kyllä ainakin hänen päätään ehjempi. Aika epäonnistunut dystopian kuvaus siinä mielessä, vaikkakin varmasti aikoinaan kivan provokatiivinen. Mutta muhun ei uponnut - ehkä toimii kuin Mussolinin aikana junat Italiassa, mutta ei siitä kyllä hyvää elokuvaa saada. Sekavan kylläkin.

Sin Nombre (2009, Dir. Gary Fukunaga)
"Kertomus toiminnasta mahdottomissa olosuhteissa" 8/10

Kirsikaksi kakun päälle nousee äärimmäisen ankea tekele. Enkä nyt tarkoita huonolla tavalla, koska Fukunagan debyytti (!) on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Surullinen ja epätoivoinen se on kuitenkin sillä tavalla, että hollywood-tyyliset pakolaisuuteen ja monikulttuurisuuteen luotaavat elokuvat jäävät kakkoseksi todellisuudentajussa sen vierellä. Mikä sinäänsä on ihan ymmärrettävää, koska loistava elokuva on myös riipaisevan surullinen. Turhia paljastamatta juonesta, tarina kertoo matkasta läpi Väli-Amerikan maiden kohti tarujen USA:ta. Onnekseni oletin juonikuvauksesta väärin, että kyseessä olisi jonkinsortin Babel'mainen tarina vähäosaisten elämästä kaukana kotoa tai hyväosaisten seikkailuista kehitysmaissa. Valkokankaalla en kohdannut pelkojani mahdollisesta bulkkimaisuudesta tämän takia.

Caspar ja Sayra ovat karussa todellisuudessaan omillaan, mutta jotenkin katsojan voiymmärtää epävarmuuden ahdistusta todellisemmin tätä kautta, kuin siten, että häntä pyrittäisiin saada samaistumaan "matkailijan" rooliin. Suomalainen ihminen ei ehkä koe matkojaan halki Suomenmaan mitenkään traagisina, verrattuna vaikka ajatusleikkinä tilanteisiin, joihin naiivi turisti voi ulkomailla joutua tyhmyyttään (ja jonka elokuvien käsikirjoittajatkin niin hyvin tietävät). Sin Nombren ihmiset ovat kuin kalat vedessä, mutta heidän merensä on armoton, ja kaikkea muuta kuin jännittävä kuriositeetti minulle katsojana. Toivon pikemminkin, että saisin jotenkin pois elokuvan maailmasta, joka ei omiaan kenellekään, joka haluaa elää onnellisesti riittoisuudessa

Voin suositella Sin Nombrea, mutta en varauksetta. On olemassa elokuvia, joista nauttii, piste. Sitten niitä, joista voi aidosti nauttia elokuvataiteen kannalta tärkeinä, genreä määrittelevinä tai historiallisina elokuvina. Ja sitten niitä elokuvia, jotka kertovat loistavasti tarinan, jotka vievät mennessään, mutta joista ei oikein voi nauttia. Minulle tuli tästä todella paha olo, vaikka olin vakuuttunut loppupeleissä. Tätä ei kannata mennä katsomaan treffileffana!

---

.. ja näin hiivimme uuteen vuoteen. Todennäköisesti blogailen ensi kerran vasta ensi vuoden puolella seuraavan kerran, paljastan uljaat uudenvuodenlupaukseni ja kertaan vähän tän vuoden musalöytöjä - vaikkakaan en samaan tyylin kuin miljoonat "vuoden 2009 parhaat levyt"-listat. Mä kun tykkään löytää musiikkini omalla tahdilla, siinä ei paljoa julkaisulistan päivämäärien ja vuosien mukaan eletä, nimimerkillä löysin Led Zeppelinin 2004.

Hyvää uutta vuotta kaikille, varokaa silmiänne ja päätänne johon se kuohari kuulemma helposti voi kihahtaa jos ei ole varovainen!

Kuvat #1 #2 #3 #4