Olet muillekin totta, myös minulle

Toivottavasti teillä oli mukavat joulunpyhät! Käytännössä rauha jatkuu edelleen mutta minä jatkan jo matkaa - tie vie Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa Scandinavian Music Groupin keikkaa. Tavastialla tämä, tänä iltana. Tietyllä tavalla valtavan jännittävä tilanne, koska SMG:n musiikkiin liittyy ehkä minulle elämäni hankalin tunneside. Vasta nyt uskallan edes käydä moista käydä katsomassa.

Löysin käytännössä musiikin Ultra Bran kautta, ja surukseni bändi hajosi kun olin vielä 15-vuotias. En ollut festareilla pyörivää tyyppiä, enkä päässyt Turun Kårenin keikalle, koska olin alaikäinen. Minulle ehdottomasti tärkeimmän yhtyeen keikka on siis edelleen minulta kokematta - vannon, että jos UB joskus palaa yhteen vetämään keikkoja Suomessa, pyrin hankkimaan jokaikiselle heidän keikalleen liput. Niin vakavissani minä olen. Esimerkkinä, en ole koskaan ollut ihminen joka luontaisesti oppisi, kuuntelisi taikka muistaisi ulkoa musiikista sanoja. Tunnesidokset syntyvät tilanteista, äänimaailmoista, muistoista, jotka liittyvät kappaleeseen tai aikaan, jolloin sitä kuuntelin ensi kertaa niin, että se iski. Mutta Ultra Bran kappaleiden kaikki sanat - lähes poikkeuksetta - on koodattu muistiini ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät minua hylkää.

"Jo se fonttikin tuo vain mieleen yhden bändin.."

Kun UB hajosi, ja sen "raadon" päälle kasattiin Scandinavian Music Group, kävi niinkuin joku olisi herättänyt Frankesteinin henkiin - bändi muistutti niin kovin viimeisiä UB:n aikoja, mutta oli silti jotain aivan muuta. Muistan, kuinka perversiona pidin ajatusta siitä, että bändi oli jo teoriassa kuollut mutta ikäänkuin jatkoi lainavaatteissa. Kappaletta Tällaisena Kesäyönä" lukuunottamatta en voinut edes katsoa bändiä päin - tuo kappale oli ainoa poikkeus koska siihen liittyi oikeasti rakas muisto, ja se vahvisti säännön. Vaalin UB:n muistoa, ja kavahdin nykyisyyttä sitä ilman. SMG muistutti minua aina siitä, että UB ei ollut enää.

Asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua, kun Koskisen Kerkko julkaisi soolotuotantoa, josta löysin jotain uutta mutta tuttua. Kerkon ääni oli niin harvoin käytössä UB:n biiseissä, että tuttu sävellysjälki ei tuntunut perverssiltä muistijäljeltä sen taustana. Vuokko Hovatan yritelmät ja häneltä bongaamani tekeleet hakivat muotoaan aika pitkään, kunnes Lempieläimiä jotenkin antoi minulle luvan nauttia naisen äänestä, joka oli Kokkosen Terhin tavoin ollut jotenkin pyhä ja sopimaton mihinkään muuhun kuin UB:n diskografiaan. Joskus näihin aikoihin kuulin myös sattumalta SMG:n vuotta aiemmin julkaisemaa levyä Missä Olet Laila? Jotenkin mitäänsanomatonta, ajattelin, enkä jäänyt asiaa märehtimään sen enempää. Se ei kuitenkaan ollut Ultra Brata, jollain kummallisella tavalla. Banjobiisin äänessä oli niin paljon banjoa, että yhdistin sen enemmän johonkin jenkkifolkkiin enemmän. Sufjan Stevensiä nimenomaan, ja sen sellaista - vaikka Sufjan käytti torvia ja ties mitä tilpehöörejä. Jotenkin hommalle antoi luvan muotoutua ihan mihin suuntaan tahansa, eikä jäänyt kaipaamaan UB:n torvisektiota kaiken sen päälle. Toisaalta - olivathan torvet kadonneet senkin yhtyeen pääroolista jo aikalailla Vesireittien aikana, ajattelin. Ehkä kaikki ei ollutkaan siis niin mustavalkoista.

Ja sitten julkaistiin Palatkaa Pariisin, ja kuin sattuman kaupalla ensin kuuntelin sitä avoimin mielin Spotifystä. Ja sitten löysin sen Ikipopin cd-hyllystä jonkun hylkäämänä. Otin sen omakseni aika nopeaan. Terhi Kokkonen saa minun puolestani laulaa nykyään ihan miten tykkää, ja olen jättänyt albumin Vapaaherran Elämää rauhaan muistoissani, kuten myös koko UB:n tuotannon. Se on minulle tärkeintä, mutta myös SMG:n oikeasti todella vahva albumi on hieno asia nykyään. Bändi kuulostaa ennenkaikkea itseltään, ja ehkä Lailankin hylkimysreaktio johtui vain siitä, että tämä "uusi bändi" ei ollut vielä löytänyt paikkaansa sydämestään. Nyt se on.

Iltaa innolla odottaen!

Ps. tässä mieltänne virkistämään pari.. mielenkiintoista videota. Ei sen enempää saatepuheita.

Kuvat #1 #2 #3