Zombie zombie!

Kaveri ehdotti juttua zombieista. Sinäänsä aika oikeutettu ehdotus, koska mulla on ollut pitkin vuosia aika mielenkiintoinen suhde näihin 'yön ritareihin', mielikuvituksen aivojamussuttaviin tuotoksiin. Muistan kun aikoinaan lapsena pelkäsin tasan kolmea asiaa: Pikku Kakkosen Varokaa Heikkoa Jäätä -spottia, tsekkiläisiä nukkeanimaatioita (koska näin sellaisen, jossa ilkeä taikuri ryösti pojalta silmät), ja laivan uppoamisia, koska näin aivan liian nuorena katastroofi-leffaklassikon The Poseidon Adventure. Todellisista fobioista vahvimpana laivanuppoamispelko katosi jossain ala-asteen loppuaikoina, mutta samaan aikaan iskivät zombiet.. tarkemmin sanottuna playstation-peli nimeltä Resident Evil 2. Vuosi on wiki-tarkistuksen jälkeen 1997, minä 10-11 -vuotias, ja näen kyseisen pelin kokeiltavana Turun Kupittaan Citymarketissa elektroniikkaosastolla. Katselen alkunäytöt ja aloitan pelaamisen fanaattisessa pelossa, ja kuolen lopulta zombien syömänä raitiovaunuun. Peli hämmensi siinä vaiheessa jo aikalailla, en tietenkään tiennyt vielä tuolloin, kuinka paljon tuo peli muutti minua.

Jälkeenpäin pari kaveriani hankki myös näitä Resident Evil -pelejä konsoleilleen, ja aloin ymmärtämään hämmentävän suhteeni niihin - toisaalta zombie-peleissä oli aluksi jotain todella vetoavaa, mutta aloin myös kammoamaan noita olioita aivan valtavasti. En muista nähneeni edellämainittujen lapsuudenpelkojen lisäksi mistään muista satunnaisista aiheista painajaisia, varsinkaan mielikuvitushahmoista, mutta zombiet tulivat jossain vaiheessa uniin sairaalloisesti. Kun minulla on kerran taipumusta kovin usein ns. lucid dreamingiin, pelasin mielessäni zombie-skenaarioita kuin pelejä mielessäni. Toki säilyin hengissä aina unissa jotta olin niissä toimijana aina heräämiseen asti, mutta esimerkiksi usein tuttuun koulurakennukseen piiloutuessani minua lukuunottamatta harva tuttava pääsi karkuun kaameimmalta kohtalolta - ei niinkään kuolemalta, vaan zombieksi muuttumiselta. En koskaan paennut uniani (heräämällä keskellä yötä), mutta aamulla vielä ahdistuksen tunteet palasivat vielä mieleeni. Hämmentävintä oli se, että tiesin aina unessa ollessani tosiasiat, mutta silti pysyin sinnikkäästi juonessa mukana, vaikka minulla oli aina valta ohjata sitä mihin halusin. Aika sadistista, suoraan sanottuna!

"Roar".

Ikää tullessa alkoi zombie-obsessio/fobia saada syvempiä ulottuvuuksia. Painajaisten luonne muuttui yhä enemmän selviytyjä-tyyliseksi, eli koin enemmänkin pystyväni ja haluavani vaikuttaa uneen kuin uni minuun. Tässä vaiheessa uskalluin myös ehdottomien tabujen, eli zombie-elokuvienkin ääreen. Huvittavinta tässä uudessa mielenkiinnossa oli se, että usein piti varmistaa juoni etukäteen lukien elokuvista juonipaljastukset tuskanhiessä, ja vasta tämän jälkeen saattoi elokuvia oikeasti katsoa! Esimerkiksi 28 Päivää Myöhemmin ja Resident Evil saivat moisen kohtelun minulta, myös Night of the Living Dead -klassikko piti kerran jättää väliin kun se yllättäen televisiossa tuli vastaan. Seuraavan kerran kun sen ohjelmaoppaista bongasin, osasin varautua juonikatsauksella. Tuttavani voivat ehkä muistaa monologejani, kun irc-kanavalla avaudun ja fiilistelen zombie-leffoja.. siis juonia, ei leffoja itsessään. Oli sekin yksi tapa!

Tämmöisiä puutarhakoristeita ei mulle, kiitos!

Kun satuin myöhemmin lukemaan elokuva-analyysikirjaa North American Studies -kurssia varten yliopistolla, oli suhde jo radikaalisti muuttunut - olin lukenut Max Brooksin loistavaa kirjaa zombie-tuhosta selviytymisestä, nähnyt kasan zombie-leffoja (tosin niitä on vielä paljon jäljelläkin) ja muutenkin myöntänyt, että obsessio/fobia-suhde oli kääntymässä voitoksi. Stuart Kaminskyn kirja muistaakseni summasi aika hyvin kauhuelokuvaa genrenä ja toi esille vielä kirjan tekohetkellä ainoan relevantin esimerkiksi juuri Night of the Living Deadissa zombieista, joiden alistuminen ulkopuolisen voiman alaisuuteen teki niistä pelottavan uhan, erottaen sen esimerkiksi ufo-pelosta siten, että tuntematon uhka tuli käytännössä ihmisestä itsestään eikä tämän ulkopuolelta - tieto siitä, että itse saatat muuttua joskus aivan samanlaiseksi mielesi orjaksi, on se, joka katsojassa aiheuttaa eniten pelkoa. Minulle tuo oli konkretiaa, koska unissa ei koskaan ollut tärkeintä pelko kuolemasta, vaan tiedosta, että saattaisit jatkaa elämää mielipuolena, jolla ei ole mitään kontrollia elämästään. Jännä kuriositeetti oli myös se, että unissa ja peloissani muut pedoiksi muuttuneet ihmiset olivat ehkä minulle tuttuja, mutta eivät sellaisia ihmisiä, joita koin roolimalleihin tai muutenkaan vahvoiksi ihmisiksi. Oli myös positiivista, että itse en lopulta muuttunut koskaan zombieksi, ehkä sen taustalla oli luottamus oman identiteettini vahvuuteen, kuten myös hyvien ystävieni kunnioitukseen vahvoina ihmisinä!

Nykyään en sinäänsä voimakkaasti hakeudu zombie-elokuvien pariin, mutta esimerkiksi 28 Weeks Later oli mielestäni todella vaikuttava teos, samoin sarjakuvat, jotka tarinan maailmaan perustuvat ja kertovat tauti-epidemian synnystä. Olen käynyt myös kaverini Jussin kanssa hyvinkin analyyttisiä pohdintoja siitä, miten selvitä konkreettisesti Turussa zombie-hyökkäyksestä! Ongelmalliseksi asian tekee toki se, että toisin kuin jenkeillä ja ehkä suomalaisella metsästäjäkansalla yleensäkin, meikäläinen vihreänä pasifistina ei omista asetta, eikä ole perehtynyt asekauppojen sijaintiinkaan! Jonkinsortin konsensus on tainnut olla se, että pyörällä kannattaa lähteä liikkeelle, ja käväistä ensin Pansiossa katsomassa miten armeija pärjäilee vielä aivonsyöjien kanssa.. jos ei pärjää, niin suuntana on harvemmin asuttu saaristo ja mahdollisesti "rakas" armeija-aikojeni tukikohta Gyltö! Varsinkin talvisin siellä on niin kylmä, ettei elotonkaan ihminen siellä kestäisi. Toivottavasti näistä pohdinnoista on joskus hyötyä.. "eiku hetkonen".