Ruisrock '08 festarisaarna

Turku ja Ruisrock. Tuota komboa on ainakin näin paljasjalkaisen turkulaisen mielen mukaan vaikea erottaa, koska niin suuri osa kaupungin musiikkielämää noikin jamboreet ovat aina olleet, vaikka se välillä olisi ihan huomaamatontakin. Olin esimerkiksi muistoissani aivan varma, että en ollut viime vuonna Ruississa, aivan satavarma, mutta vasta NYT ymmärsin, että muistini kulki asian suhteen vuoden jäljessä. Vuonna 2004 olin juuri heräämässä musiikille, ja festareiden silloinen tarjonta ei vielä vedonnut. 2005 oli sitten lopulta se eka kunnon festarikesä, ja oli Rammstein ja Flogging Molly. 2006 oli jo tekemisen meininkiä ja nähtiin mm. Editors, Floggarit jälleen, Mogwai, mutta ennen kaikkea Tool. Viime vuonna tsekkauksen kohteena oli valtava perjantai-kombinaatio The Pipettes - John Legend - Mastodon - Leningrad - The Flaming Lips. Edelleenkään tuota jatkuvaa tykitystä viime vuodelta ei voi unohtaa, ja niin vain nostalgiahalutkin ovat jo tunkeneet kimaran vuoden taaksepäin niinkuin sanoinkin. Tämän vuoden Ruissi ei valitettavasti sisältänyt lähelläkään yhtä hienoja hetkiä (miinus yksi) kuin edelliset, mutta huippunsa tänä vuonnakin oli, tottakai. Ja niistä saa ihan tarpeeksi ylipitkän reportaasinkin kasaan mukavissa jälkimainingeissa työaamun hiljaisina tunteina!

Hiukan käytännönasioista. Ruisrock on suorastaan notorious järjestelyjensä pa**uuden ansiosta. Kukapa sitä kieltämään, etteikö festarikansaa yleensä kismittäisi jos alue on parin kilometrin pakollisen kävelymatkan päässä? Tähän asti olen talsinut tuon samaisen matkan ja jälkeenpäin sitten pöyräillyt festaribussimatkan jälkeen keskustasta kotio. Nyt kuitenkin pyöräilin molempina rokkipäivinä kotoa aina paikan päälle ja täytyy kyllä nostaa hattua tässä vaiheessa festareille ja keskisormea valittavalle festarikansalle - pyöräily oli suorastaan virkistävä vaihtoehto pölyisten hiekkateiden kävelylle, joten tästä lähin minua ei saakaan enää jalkaistumaan, vaan satulalle hop! - vaikkakin pyöräni satula meinasikin irtoa monen monta kertaa viikonlopun aikana, sniff.. ja tottakai kotipaikkakuntalaisen on helppo sanoa, kun pyörä on saatavilla. Pikkuvioista huolimatta järjestelyt olivatkin ok - vaikka esimerkiksi en ruojana tajunnut ottaa sateenvarjoa pois laukusta ennenkuin portilla ilmoittivat, ettei sitä saanut ottaa mukaan (Provinssissa sai!), joten roskikseenhan sekin pentele lensi. Sunnuntaina huomasin myös kurjuuttani, että viinipulloni puolikas oli naukkailtu ilmeisesti parempiin suihin, kiitos osakunnan väki? Kaikesta huolimatta.. kaikesta oppii. Ensi vuonna on taas lähtö vuoden viisaampana.

Terhi osaa hyvät hiukset, minä maailman pelottavimmat ilmeet.

PERJANTAINA lähdön aika koitti suoraan töistä kaverini Terhin kanssa alueelle, ja jälkeen ed. mainitun sateenvarjogaten (!) jälkeen päädyimmekin tsekkaamaan hänen toivomuksestaan Stam1nan keikalle, ja mikäs siinä, ihan kelpo pumppu hevipumpuksi, vaikka en edes pidä näin raskaasta hevistä. Bändin tasoa mukanokkela olleet välispiikit antoivat aika hyvän prekursorin festarihelvettiin, oli moinen teko sitten tarkoituksella tehty tai ei - "kellä on hassu hattu? kellä on hassut housut?" - vaikka suomalainen periaatteen mies (tm) nieleekin ärsytyksensä kunnialla, nosti kaverini Villen festariavautuminen omatkin jälkiaggret kehiin - voi ******* sitä lei'llä ja stetsoneilla vuorattua paidatonta lätkätukkajengiä, joka Ruissaloa tänäkin keväänä kansoitti! Luulin jo Provinssissa rahan tulleen vastaan kaikenmaailman borat-tangoineen, mutta Ruisrock kyllä vei tämän kisan 100-0. Myynnissä oli kuitenkin iso määrä neon-värisiä 2x liian isoja kiiltävänrumia krakoja, joissa luki kaikkea ihanaa tyyliin "I'm 2 sexy". Terhin kanssa mietittiin, että kuka tuollainen kaulassa kehtaisi ees tämmöisissä karkeloissa näyttäytyä. Vastaus tuli sunnuntaina - sangen normaalin näköinen kaveri, mitänyt oli tää kraka ja stetsoni päässä. JEE-A.

Stetsoniangstista takaisin perjantaihin. Illalla oli käytännössä kaksi artistia, joita varten alueelle ylipäätänsä tultiin, ja muutama sellainen, jotka menisivät siinä sivussa - suunnitelma toteutui juuri niinkuin pitikin. Pähkinänkuoressa: The Sounds oli ihan yhtä railakasta rokkia kuin Provassakin, mitänyt teltassa oli nyt varmaankin puolet vähemmän sakkia. Osa keikasta seurattiin kalja-alueelta, lempiveto Hope You're Happy Now tuli tsekkailtua ihan teltan sisältä.. helppoa! Ministry taas oli menevää industrialia ja vaikka olikin pirun puuduttavaa katsoa musiikkia joka ei sytytä lainkaan, oli kuitenkin pakko todistaa moinen legenda livenä ja todeta sen olleen genrensä huomioonottaen ihan loistavaa poljentaa - puolivälissä settiä oli hyvä siirtyä seuraamaan Nightwishiä, joka oli mielestäni p**kaa, sanovat muut mitä tahansa (tosin taisi olla tämä mielipide aika konsensus). Anetten välispiikit lähenivät myötähäpeää rikkinäisen englannin takia, vanha kunnon Nemo kuulosti karaokelta hänen kieltämättä ihan mukavalla äänellään - ei se vaan ole enää samaa kuin ennen. Eipähän tartte enää ikinä tsekata tätäkään. "Ainoan ja oikean" nightwishin livekokemukseni rajoittuu siis tulevaisuudessakin Ankkarokin 2005 kahteen-kolmeen biisiin.

Ne kaksi ehdotonta perjantain bändiä olivat päivän parhaimmistoa aivan keppoisesti. Anti-Flag yllätti positiivisuudessaan meikäläisen aivan täysin - oletin kyseessä olevan vakavaa mutruhuulin vedettyä kannanottopunkkia, mutta meininki teltassa oli lämmin, avoin ja hurrrja. Olin luvannut itselleni olla pittaamatta tänä vuonna yhtään, mutta lupaus meni kyllä rikki. Sitä vaan ei voi olla tottelematta kun bändin kitaristi käskee festarikansaa tekemään circlepittejä - biisit eivät olleet tuttuja, koska pumppu oli itselleni osastoa kuriositeetti, mutta silti yhteislaulanta ja -fiilistely onnistui sulavasti läpi keikan. Mieleen ei jää kohokohtia muistoksi, vain se iloinen tunnelma, joka läpi keikan vallitsi. Se toi välillä mieleen jopa ska-keikan leppoisuuden! Anti-flagin jälkeen talsittiin odottamaan, että progehevimasiina Porcupine Tree aloitti oman koitoksensa. Olen missannut bändin Suomessa nyt kolmasti, joten nyt oli aika paljon hampaankolossa. Lempibiisiäni en saanut (Shallow) en saanut, mutta silti selkäpiini karmi keikan aikana. Way out of Here oli minulle alun perin tuntematon tekele, mutta silti se jäi alitajuntaani kummittelemaan.. saatteena toimi toki loistava visuaalinen ulosanti skriinistä, jonka sijoittelusta lavan ulkoreunalle taustaseinän sijaan annan järkkärikannalle ison miinuksen. Mutta sallittakoot lapsus. Eikä se keikka ollut lopulta ihan niin kauhean vaikuttava, tuota yhtä kohokohtaa lukuunottamatta.. mutta silti en hetkeäkään kadu. Tool oli silti parempi, kjeh! Käytännössä Porcupine Tree oli kuin jostain Toolin ja Mewin välimaastosta, itseasiassa. Progea, hevin ja rokin välillä tasapainoilua, painotonta mutta ahdistavaa. "Lattea jälkimaku, korkkimainen".

Piikkisika puu se siinä sitten veteli.

SUNNUNTAI oli toinen vierailupäiväni, lauantai jäi väliin; sovimme kaverin kanssa järjestelystä, jonka mukaan ostimme kimppaan 3 päivän lipun ja hän käytti lauantain, kun minä otin ääripäät. Loistava järjestely siten, että molemmat säästimme yksittäislipun hinnasta käytännössä parikymppiä, minä vielä enemmän, koska olisin ostanut tietenkin 3 päivän lipun loppupeleissä, vaikka puhkinähdyn DE:n ja Flogging Mollyn lisäksi siellä mitään kiinnostavaa ei olisikaan ollut. Hiukan aamunkankeana missasin alkuperäisten suunnitelmien mukaan Dúnén, joka osoittautui jonottelukuuntelun perusteella semi-leppoisaksi elektrohassutteluksi. Sen sijaan päädyinkin.. kuuntelemaan Teräsbetonin metallitotuutta! Totesin, että jos minulla on mahdollisuus kuulla, missä miehet ratsastavat ja huutavat livenä 'HU HA', sitä ei menetetä. Show-miehenä erinomaiset tyypit pitivät fiiliksen lämpimänä koko keikan ajan, ja TB olikin festarien iloisin yllätys! Tämän jälkeen olikin edessä taas vähän kaljatelttailua ja pari hajanaista keikkatsekkausta - ruotsinvahvistukset Anna Järvinen ja José Gonzáles olivat molemmat oikein heleä-äänisiä ihmisiä, mutta auttamattomasti väärässä paikalla, niin leppoisaa viini-iltama-piknik-musiikkia molemmat soittavat, että kontrasti festarikansaan oli meikäläiselle aivan liian kitschiä purtavaa. Järvistä pitää joskus kuunnella rauhassa kotosalla.. José ei meikäläiselle lopulta uponnut lainkaan. Stalingrad Cowgirls meni sivusilmällä jonotellessa Guitar Hero -peliä t-paidan toivossa, tylsältä vaikutti, ja peli meni huonosti kun soittokumppani osasi soittaa vain jotain Kissiä, joka oli vain oikeasti liian hidas ja helppo mulle! *pröystäily* Onneksi häviäjätkin oli voittajia, kun taisin hävitä sitä vastaan kun se pelasi easy'llä, sniff.

.. illan saapuessa oli se kauan odotettu kolme kovaa. Rupeaman aloitti tärkein kulttuuritekoni - Kentin näkeminen livenä. Meno oli kaikkea muuta kuin mitä se oli ollut silloin, kun itse bändiä kuuntelin. Bändin nykyelektrorokki on kyllä muuttunut vahvasti niistä ajoista, kun itse sitä aktiivisesti kuuntelin - lempialbumini ovat Hagnesta Hill ja Verkligen, eivätkä kaksi uusinta levyä ole pyörineet minulla hetkeäkään soittimissa. Tiesin mitä odottaa, meno oli leppoisaa mutta meikäläiselle kaukaista, Dom Andra ja Kärleken Väntar oli tuttuja mutta eivät nostattaneet ilmoihin, 747 oli kyllä vielä hauska bongaus menneistä.. mutta sitten tuli encore, ja Kevlarsjäl! KEVLARSJÄL!! Lempikappaleeni Hagnesta Hillin ajoilta, jota en osannut odottaa edes villeissä unelmissani, odottelin lähinnä jotain Dom Andraa tai uudemmasta tuotannosta Palace & Mainia, mutta jostain syystä kävi nyt näin.. olin ihan palasina, hyvällä tavalla, koska tuossa biisissä jos missä on kipeitä muistoja lukioajoilta, kuunneltua kyllä tuli kun aikoinaan ruotsin kuunteluihinkin harjoitettiin sitä ruotsinkuuntelu päätä, ja mukanani sai laulaa vaikka ruotsia en edes osaa enää! Kom gör ett hål i mitt kevlarsjäl.. ajjaj. Ihanuutta. Tämän jälkeen ei haitannut bändin ärsyttävä stadionrock-maailmanvaltaaja-tyylikään, ihan sama. Kevlarsjäl. <3.

Kentin jälkeen tie vei ennakkoon eniten odottamani The Nationalin keikalle. Lavakarisma oli tällä toivotulla jenkkivahvistuksella kohdallaan - laulaja oli nyrjähtäneen sympaattinen, viulisti aivan loistava ja kahden miehen torvisektiokin aivan paikallaan. Hittiä pukkasi hitin jälkeen, ja kaikki minulle tuntemattomatkin kappaleet soljuivat mahtavasti. Kohokohdiksi nousivat maaniseksi fiilistelyksi yltynyt Racing like a pro sekä odotettu, niin odotettu Fake Empire. Yksityiskohdat eivät nostaneet keikkaa aivan täysin korkeimpiin sfääreiksi.. loistava veto joka tapauksessa, jota seurasi eeppinen päätös a'la Interpol. Kovin kaukaiseksi bändi kuitenkin jäi, vaikka kuinka olivatkin tyylikkäitä. Tietyllä tasolla osasin odottaa staattisen tyydyttävää kokemusta, ne hitit jotka tunnistaisin ja joiden tahtiin 'sekoaisin' (Stella was a Diver and She Was Down) mutta loppujen lopuksi takki jäi aika tyhjäksi. Kun ilme ei soittajilla värähtänyt hetkeksikään, ei jotenkin osannut edes yleisön ilostakaan nauttia.. en saanut irti kaikkea sitä mitä olisin halunnut. Tätä tarkemmin on vaikeampi asiaa kuitenkaan selittää.. koska kyllä tämäkin ns. piti nähdä, ja olosuhteet olivat mitä otollisimmat. Niinkuin Ruisrockilla yleensä onkin aina. Ei tästä mitään mitään ikimuistoista reissua tullut.. mutta reissu silti. Ja reissailu on aina kivaa.

Tack.