Kolme harvoin kuultua

Tässä taannoin alkoi taas harmittamaan pienet asiat musiikkiin liittyen - lähinnä genre-fakkiintuneisuus, ulkomusikaalisten seikkojen panostaminen yli itse musiikin ja varsinkin suomalaisen musiikin yleinen synkkyys. Näihin asioihin ei voi juuri vaikuttaa maanmatonen, mutta oman kortensa voi tuoda kekoon aina kun vastaan tulee sellaisia artisteja, joista kukaan ei tunnu tietävän mitään, mutta itse niitä pitää aivan mahtavina. Plain and simple, tässä nopea katkaus minulle tällä hetkellä hyvin kolahtavaan, hyviin erilaiseen tapaukseen - pienimmästä lähtien.

Elektroa Ranskasta

Salainen ja välillä ei-niinkään-salainen paheeni on monimutkainen ja "trendikäs" elektro, jota netin musiikkiblogit pulppuavat biisitolkulla joka päivä. Harva artisti jää kuitenkin viikon jälkeen enää mieleen laisinkaan.. Danger on mukava poikkeus, koska toisin kuin monella muulla artistilla jonka tuttavuus jää usein sen yhden hyvän biisin varaan, on Dangerillä oma pahaenteinen elokuva-kasari-soundinsa, jota kuunnellessa ei voi muuta kuin tutista housuissa ja niihin biiseihin ei kyllä ihan heti kyllästy, raikkaus on läsnä. Suosittelen suoraan suuntaamaan myspaceen fiilistelemään, ehdottomia suosikkibiisejäni on American Boy -remix mutta miehen oma tuotantokin on mitä mainiointa.

Brittiläistä hardrokkia

Yllättäen soittolistoilleni päätyy todella usein The Wildhearts-niminen pumppu, joka ainakin ulkoisesti on kaikkea muuta kuin tyypillinen kuuntelemani yhtye. Kun yhtye vain sattuu tekemään maailman energisintä ja hyvätyylisintä rokkia, siitä ei kuitenkaan voi olla pitämättä. Kun on tarpeeksi munaa ja hymyä huulissa, iskee se kyllä meikäläiseen ihan täysillä. Ei mitään kajaaleja tai suruisia valitusvirsiä, vaan taattua hauskanpitoa. Suosittelen varsinkin viimeisintä self-titled albumia, joka aikoinaan minut sai bändiin koukkuun.

Alt-countrya Jenkeistä

Wilco on outo bändi. Taisiis, lähinnä Suomi on outo maa kun ei ole Wilcosta innostunut ja kuitenkin luulisi maajussi-romantiikan täälläkin ihmisissä pätevän. Huoletonta ja silti niin syvällisen apeaa kantria soittava yhtye on ihan huippunimi kotimaassaan mutta täällä nimen tuntevat vain hartaimmat fanit.. on se niin väärin! Aikoinaan sanoin että "kaikkea muuta kuuntelen paitsi iskelmää, kantria ja örinäheviä". Mastodon ja Devin Townsend muuttivat käsitykseni örinästä, Wilco kantrista.. suosittelen varsinkin hiukan syrjemmälle jäänyttä Summerteeth -albumia, tai jos haluat varman tiedon siitä miksi bändi on niin suuri kuin se on, Yankee Hotel Foxtrot on kehuttu kaikkialla vuosikymmenensä yhdeksi parhaista albumeista, joten se on myös hyvä suunta.