Blood on the ground

Kaiken maailman yhdysvaltavastainen kritiikki on nykyään yhtä suurta mediabisnestä ja menestyskeinoa - huolimatta siitä, että aiheet ovat oikeasti usein hyvin kouriintuntuvia ja perustuvat totuuteen, turtuu mantramaiseen sanomaan helposti, jos se välitetään liian kärjistettynä ja dramaturgisesti käsiteltynä. Varsinkin punk on tottakai monesti jenkkihallituksen käsissä - milloin sotateollisuuden, milloin sosiaaliturvan ja milloin ihan yleisen kapitalismin kimpussa. Muistan Anti-Flagin keikan viime vuonna Ruisrockissa, jonka aikana aloin suorastaan naureskelemaan bändin livepaahdolle, jonka jokainen välispiikki tuntui olevan täyttä idealismia, utopiaa, rauhansanomaa. Kunnioitan monia samoja aiheita, mutta jotenkin saarnauksen määrä vaan meni yli.

Siksi on jännä huomata nyt, kuinka radioaalloilla soiva kitara-ja-mies-tyylinen kappale sodista upposi todella hyvin. Kuuntelen hyvin harvoin luonnostaan musiikkia lyriikoiden takia, joten jo oletuksena hidastempoinen akustinen kitarabiisi havahduttaa heti sanojen ääreen normaalia enemmän. Rise Against -yhtyeen "Hero of War" -sinkku kertoi tarinan sotilaasta ja tämän elämästä ja asenteesta maailmaan. Jo ilman musiikkivideona aloin miettimään radiospiikin kuultuani.. "Rise Against.. punk-yhtye, kappaleen nimi sotasankari.. mitä ihmettä? Hmm. Ovelaa" .. ja tämä kappale jäi mieleen hyvin vahvasti tästä yhdestä kuuntelukerrasta. Sitten näin sen videon.

Hero Of War

Rakennuspalaset ovat tuttua kamaa. Mies ja kitara, niinkuin sanottua. Kuvia armeijaan liittymisestä ja sotaan menemisestä. Sanoja koko prosessista - tuttua jo kaikille jenkeille ollut vuosikymmeniä. Kuvissa kuolemaa ja väärinkäytöksiä, ihmisten hajoamista sisältä ja ulkoa. Mutta silti jotenkin tarina uppoaa nyt todella hyvin.

She walked, through bullets and haze,
I asked her to stop, I begged her to stay,
But she pressed on, so I lifted my gun,
And I fired away
---
A hero of war, is that what they see?
Just medals and scars, so damn proud of me,
And I brought home that flag, now it gathers dust,
But its a flag that I love, it's the only flag I trust

Sanat ovat täynnä ironiaa, arvellusta ja toisaalta suuria arvoja, joita ei itsessään voi olettaa muutettavan edes taistelutantereella - ahdistus on silti läsnä. Epäilemättä kritiikin kohteeksi joutunut kappale on kuitenkin helppo oikeuttaa. Kyseessä ei ole saarnausta, niinkuin Rolling Stonen haastattelussakin laulaja mainitsee. Laulu on yksi tarina ja yksi versio sodasta, joka lopulta päättyy kotimatkalle jaloin eikä arkussa, eikä ota marttyyrin roolia. Hän on tehtävänsä suorittanut. Arvet ovat läsnä, kauhuteot ovat läsnä, kuolema on vahvasti läsnä niin videossa kuin suoraan sanoissa. Silti, tämä ei mitenkään poikkea todellisuudesta sotatantereella. Aivan kuin hyvän pasifismi-sotaelokuvan erottaa huonosta siinä, että asioita ei ole ammuttu yli vaan tarina tuntuu olevan totta ja siksi niin kantaaottava.

Punkin vahvuus on kyllä sanoman vahvuudessakin. Niin kauan kuin sanomaa oikeasti on laulujen takana, miksi sitä ei toisi esille? Harva toki uskaltaa tietyn rajan jälkeen enää antaa näiden 'ulko-musiikillisten' seikkojen riskeerata menestystä, onhan jo monet gospel-bänditkin piilottaneet sanomansa mainstream-menestyksen tieltä ja yhtälailla monet punk-bändit pysyvät kaukana vaikeimmista keskustelunavauksista. Green Dayn edellinen albumi oli ennen kaikkea sekä osoitus rohkeudesta että loistavasta musiikista, joka vain satuttiin soittamaan puhki radioissa sen tehokkuuden takia. Eittämättä, tässä videossa ja Wake Up When September Ends -videossa on selviä yhtenäisyyksiä, mutta tämä vie siinä lajissa voiton vaikka edellämainittu onkin ollut valtava vaikuttava tekijä. Tim McIlrath kommentoi asiaa:

RS: Do you think [Green Day] are helping set the stage for people to make ambitious statements with political punk on a larger scale?

TI: Definitely. By their sheer size and just how they inundated the world with their music. They're the U2 of my generation. The fact that they have taken that, and write a record like American Idiot, and to continue with those politics today — that's setting a precedent. Especially for such a broad musical fanbase. Kids in Middle America, who grow up in conservative towns, they're letting them know: "Hey, if you don't agree with the government, with the bloodthirsty trigger-happy patriotism that are country is infected with. You're not alone. There's is more of us out there." When bands get big, you risk a lot by choosing to be political. (Rolling Stone)

Hyödyllistä työtä siis, ja ehdottomasti antaa osaltaan oikeutuksen bändeille siirtyä mainstream-puolelle UG-uskottavuutensa menettämisen uhalla. Rise Against on hoitanut homman ainakin osaltaan aika hyvin.. vaikka eihän tämäkään biisiä punkkia ole nähnytkään. Toisaalta, asennekysymys sekin. Ja politiikan pitäminen pelissä mukana on sekin tietoinen valinta, joka johdattaa bändiä tiettyyn suuntaan. Kommenti joka RS:n sivuilla silmääni iski:

As much as I like Rise Against, it's their political songs like 'State of the Union' that I can't stand to listen to. Where did punk go wrong? It was once good music, then became extremist left wing. Seriously, RollingStone, focus on music. Leave the Politics to The Economist.

Onneksi bändeillä on vapaus valita itse.

Lähde: Rolling Stone