Away from the Sea, Away from the Sun

Levyarvosteluita juhannuksen tiimellyksessä? Kyllä vain, seuraan kun ihmiset seuraavat Godhandin pelaamista jättitelevisiosta, joten ehkä pienen lauantai-takkuisuuden sekaan mahtuu hyvinkin vähän pohdintaa siitä, mitä tämän vuoden odotetut levyt ovat tullessaan tuoneet. Ongelmana minulla on se, että useinkaan en tutustu aina kaikkiin uusiin levyihin siihen tahtiin kun niitä hypetetään - löydän Mansunin kaltaisia "uutuuksia" kun muu maailma sekoaa Fleet Foxesiin tai Chiddy Bangiin, näin yhtenä esimerkkinä. Tässä kuitenkin uusia levyjä joita on tullut tsekattua ja todettu hyviksi, ja niistä vähän pohdintaa.

Vetiver - Tight Knit

Vetiver on tämän kesän Sufjan Stevens, Iron & Wine tai The Shins. Pätevän leppoisaa indie-folk-lempeilyä, joka vaivuttaa kuuntelussa transsiin vaan ei tylsiinnytä. Olen ehkä vähän vaikea folkin kuluttaja koska huomiokykyni joutuu niin helposti koetukselle, eikä esimerkiksi Devendra Banhartit ole koskaan uponneet minuun tai Fleet Foxesit sun muut vähän psykempään tai "Freak Folk", "New Weird America" -setit ole toimineet kuin veitsi voihin, mitä näitä genrejä olevinaan nyt on. Vetiver on hyvää kesämusiikkia, tästä kaikesta huolimatta. Kuuntele ainakin tämä: Another Reason to Go.

Coeur de Pirate - Coeur de Pirate

Ennenkin hehkuttamani kanadanranskatar on albumillakin toimiva tapaus, ei pelkästään remiksattuna tai yksittäisbiiseinä. Albumissa homma muuttuu myös monipuolisemmaksi, vaikka pidemmän soitossa olleet Comme des Enfants sekä C'etait Salement Romantique ovat edelleen "ne" biisit. Mukana on toimiva duetto, hiukan "st-vincentimäiseksi" menevää kikkailua, mutta tunnelma pysyy ja Beatrice Martinin ääni juoksee ja piristää kuin siirappi. Juuri niin imelää ja herkkää, ettei vielä tee pahaa vaan saa virnuilemaan. Höhöö. Kuuntele ainakin tämä: Comme des Enfants.

Yuksek - Away from the Sea

Yuksek on yksi ranskalainen tuottajahirmu muiden muassa, johon en juurikaan ollut tykästynyt remix-muodossa silloin kun kaikenmaailman Justicet ja Dangerit herättivät eniten ihastusta. Sitten tuli Extraball ja olin myyty, odotin albumin kuuntelua vesi kielellä, eikä se lopulta pettänytkään. Yksi kaveri piruili minulle, että Yuksek on kuin Justin Timberlakea/egoistista poppia, etc., mutta ei voi syyttää minusta siitä, että onnistuu sisällyttämään albumin täyteen niin pesunkestävää french housea, tehokasta poppista kuin kokeellisempaakin äänimaailmaa. Voin myöntää suoraan, että Mr. Oizo ei ole ollut koskaan minun juttuni, koska hänen äänimaailmansa ovat minulle niin haastavia etteivät ne bilejalan vipittäessä uppoa - Mutta Yuksek on vähän samantyylinen tuottaja, joka tekee asiat ehkä hiukan yksinkertaisemmin ilman että homma menettää uskottavuuttaan. Mukana on muuten hyvin chromeomainen Chromeo-featti kuten myös Vicarious Bliss yhdessä raidassa - kokonaisuus on monipuolinen, to say the least, mutta uppoaa kyllä! Kuuntele ainakin tämä: Take a Ride.

Lily Allen - It's Not Me, It's You

Lily Allenin debyyttialbumi sisälsi hittejä mutta kokonaisuutena ei jättänyt minua vakuuttuneeksi - The Pipettes-syndrooma mielestäni, tosin odotan kyseiseltä poppoolta myös yhtä hyvää sophomore-suoritusta, debyytin jälkeistä linjanvetoa, kuin minkä Lily Allen on pystynyt tekemään - tämä albumi ei kärsi stereotypisen pop-albumin syndroomasta, joka ilmenee parina-kolmena hyvänä hittinä jotka on paketoitu kokopitkän albuminhintaan fillerillä. Toinen vertaus - Bloc Party, jonka ensimmäinen albumi oli kokonaisuutena erinomainen biisiensä takia, ja toinen kokonaisuus joka vain toimi kokonaisuutena. Tässä albumissa on ne "pakolliset" hittinsä jotka uppoavat ensikuulemalla, mutta hitaammat ja paatoksellisemmatkin kappaleet jäävät muistiin, toisin kuin debyytissä, jonka ilkikurisuus piilotti taakseen vakavammat teemat - vai oliko niitä? Vai olivatko ne vain niin blandiksia etten muista niitä enää? Nyt samaan ansaan ei ole kadottu, ja odotankin Lilyn keikkaa innolla tänä kesänä. Neiti on taitava pop-maakari, ja tämä levy on siitä ehdoton todiste. Kuuntele ainakin tämä: F**k You (radiotärppi), Who'd Have Known (laatutärppi).

Pet Shop Boys - Yes

Olen jäävi puhumaan analyyttisesti PSB:stä, koska bändin charmi on juuttunut ah-niin-ihanasti kasarille ja se vain korostuu tällä albumilla, kun Fundamentalin jälkeen kikkailevampi soundi on palannut takaisin alkujuurilleen rehellisen tökeröksi popiksi, ja vaikka monipuolisuus onkin kivaa (ja Fundamental myös erinomainen albumi), Yes vain vakuutti minut ensikuulemalta. Love etc. oli aivan loistava PSB-single kuten myös seuraava valinta Did You See Me Coming?, mutta lopulta lähes jokainen kappale voisi toimia omalla oikeudellaan sinkkuna, enkä valita yhtään, että lopulta albumi kuulostaa niin PSB:ltä kuin vain albumi voikin. Miksi valittaa, kun homma toimii loistavasti? Live-keikka odotellessa, jee! Kuuntele ainakin tämä: More than a Dream.

Lisäksi montaa albumia on tullut kuunneltua, joista ei vielä osaa sanoa mitään vakavaa taikka analyyttistä. Mukavaa settiä ollut silti, joten unholaan eivät ne jää - valitettavan usein käy niin, että aikaa ei yksinkertaisesti ole uppoutua jokaiseen levyyn kauhean pitkäksi aikaa, ja siksi ne löytääkin sitten vain tuurilla myöhemmin, jos on kyseessä syvällisempää fiilistelyä vaativaa kamaa. Silti, ainakin uudet Miike Snown, Chairliftin, Kaki Kingin ja John Vanderslicen levyt ovat olleet kuuntelussa. Vanderslicen ja Kingin tapauksessa näyttää pahasti siltä, ettei edellisiin mestariteoksiin päästä, koska vanha tuotanto on niin tuttua että jotain tarttumapintaa luulisi olevan heti - King on siirtynyt sähkökitarien maailmaan ja tuntuukin siltä, että albumi albumilta suunta on ollut väärä. Vanderslice kuulostaa taas.. ihan liian samalta kuin ennenkin. Tosin Emerald City oli niin loistava tekele, että rima onkin vain liian korkealla. No, aika näyttää!

Ps. oikein hyvää juhannusta kaikille! Hyvä musiikki + hyvä seura + hyvä ruoka = voitto.