Musiikkielämyksiä ja eksistenttiaalikriisejä

Elokuvia on tullut paljon katsottua, niinkuin aina. Keikoilla on tullut käytyä todella paljon - ja hyväkin niin, koska nyt on tiedossa varmaankin hiukan pidempi tauko Helsinginmatkailussa ihan käytännön- ja rahasyistä. Olen vuosia elänyt live-musiikin ehdoilla siten, että oli minulla sitten kavereita mukana tai ei, olen aina päätynyt katsomaan bändejä Helsinkiin jos ne minua vähänkin kiinnostavat. Lähiaikoina olen huomannut hiukan kyllästyneeni tähän ilmiöön - onhan se kiva olla "solitary man", mutta rajansa kaikessa. Toisaalta kyllä myös ole tulossakaan mitään oksat-pois-tason bändivieraita, että teoriaa ei ole vielä kokeiltu tositoimissa.

Viimeisimmät kolme keikkaa olivat siis kaikki stadissa. Hercules and Love Affair tuli tsekattua viikko pari takaperin, ja tietyllä tavalla paha maku jäi jo siitä, että bändi koko illan ainoana esiintyjänä aloitti soiton ihan kohtuuttoman aikaisin ja siksi missasin alusta pari kolme biisiä (vähintään), kun istuskelin totuttuun tyyliini Rotterdamissa ja näin siellä kavereita. Ei hyvä olleskaan. Keikka itsessään oli.. semi. Yleisöä oli pipoa, ja miksipä ei olisi ollut kun bändin levyä on hehkutettu ties miksi vuoden parhaaksi albumiksi, mutta enempi oisi voinut Tavastia hytkyä ja tanssahdella. Itse tanssahtelin parvella ja sain kaiken mitä halusin siinä tilassa - esimerkiksi Hercules Themen illan viimeiseksi - very nice. Kuvia ei tullut otettua, koska kameraa ei ole meikäläisellä nykyään enää mukana muuta kuin kännykässä, ja parvelta on jo hiukan paha ylettää. Toisaalta bändin laulaja oli kovinkin mukiinmenevä ihonmyötäisine tanssikledjuineen. Viereinen tyttöryhmä sitä kommentoikin, että ei siellä monet musaa edes kuunnellut vaan pelkästään sitä vosua tuijottelivat.. truer words haven't been spoken.

Seuraava keikka samassa mestassa oli The Wildhearts, jonka aikana iski jo hiukan apeuskin puseroon - niin oli rokkia menoa, että olisin ehdottomasti tarvinnut kaverin mukaan lattialle riehumaan. Jouduin tyytymään rokkipolisoimaan portailla. Illan aloitti lämppärinä joku Hanoi Rocksin uusi jäsen (?) akustisen soolokitaran kera ja yllätti kyllä positiivisesti, oli maar sen verta rokkia tulkintaa. Suhteellista toki sekin, koska Wildhearts otti yleisön aivan täysin ja sai päät ja kädet heilumaan. Mutta voi pettymysten pettymys - soittivat debyyttialbumiaan pelkästään aluksi, ja siinä sitten selftitled-levyn fanina koitetaan ottaa asia positiivisena "harvoin tätä vastaan tulee"-spektaakkelina. Hyviäkin biisejä messissä oli - Miles Away Girlistä ja Sucker Punchiin - mutta sitten välispiikissä Ginger kertookin, että loppusetti sisältää b-puolia, neverhörd-matskua. Yleisön tanssijalka tukevoituu huomattavasti, kun kukaan ei niitä biisejä tunne.. enkä minäkään. Kohti bussiin siirtyessäni tsekkaan vielä merchandise-pöydän, ja siellähän on bändipaidassa koko aunarin soittolista painettuna etukäteenkin. Eipähän tartte "ainutlaatuisen erikoissetin" soittolistaa tarvitse kinua keikan jälkeen bändiltä kun voi lunttilapuksi ostaa sen paidalla varustettua. Kuinka pirun punk-rockia, ei voi muuta sanoa. :p

.. ja nyt keskiviikkona räjähti pankki Kulttuuritalolla. Pääsin todistamaan hyvin mahdollisesti tämän hetken kolmea parasta jazz-basistia livenä. Suolainen hinta, mutta jumalainen esitys. Stanley Clarke (Return to Forever -fame), Marcus Miller ja Viktor Wooten tarjosivat sellaisia bassosooloja, että kaikki stereotypiset basistivitsit ovat minulle ainakin menettäneet täyden katu-uskottavuutensa. Kohokohdaksi iskostui kuvassa näkyvä Milan -kappale, jonka Clarke soitti läskibassolla (saa korjata) ensin luoden epäuskoisia katseita yleisöstä klassillis-tyylisellä jousisoitolla, räjäyttäen lopulta pankin sellaisella näppäilyjuhlalla ja sooloiluinnolla, että ei voinut muuta kuin saada kylmiä väreitä ja haukkoa henkeään. Viktor Wootenin parhaaksi taidonosoitukseksi nousi hurmaava "Oh Saint Can You See"-jammailu ja hiukan puukasvoisen Millerin yllättävin veto oli soittaa illan jännimmät sävelensä hassulla pitkäkaulaisella saksofoni-puhaltimella, jonka oikean nimen tietämiseksi pitäisi olla hiukan enempikin perehtynyt instrumentteihin. Unohtamatta heitä, tai loistavaa rumpalia ja pianistia, Stanley Clarke oli kuitenkin se mies, jota tiesin tulevani katsomaan ja hänestä huokui niin aito positiivisuus ja soittamisfiilistely, että hullujen sävelkulkujen seassa oli aika rauha läsnä. Mies senkun hymyili.. ja niin hymyily yleisökin.