It's in Belgium

Meikäläisellä on ollut jo vuoden parin ajan sellainen lista, joka sisältää pitkän litanian elokuvista, jotka mielestäni kuuluisivat yleissivistykseen. Jostain syystä niitä ei tule kuitenkaan katsottua, koska ehkä aihepiiri ei olekaan niin "raflaava", tai ne ovat vain liian pitkiä ja keskittymistä vaativia. En myönnä, että vaikuttaisivat tylsiltä, mutta enemminkin haastavilta. Olen taas vaihteeksi kaivanut listan esille ja alkanut käymään sen sisältöä lävitse. Ehkä tylsiltäkin vaikuttavat elokuvat tarjoavat usein elämyksiä - jotkut ovat ehkä tylsiä, mutta antavat silti valtavasti perspektiiviä elokuvakulttuuriin - hyödyllistä yhtä kaikki!

White Heat (1949, Dir. Rauol Walsh)

Klassikkolistaan kuuluu ehdottomasti White Heat 40-luvulta, jossa James Gagney näyttelee psykopaattista gangsteri Cody Jarrettia, joka pakenee läpi elokuvan häntä takaa-ajavia poliiseja, mukanaan myös kokenut soluttautuja, joka pyrkii pääsemään mahdollisimman lähelle arkkiroistoa. Elokuva on ennenkaikkea realistinen ja vakuuttavan raaka tavalla, joka mustavalkoisella filmillä tuntuu erityisen hämmentävältä - Cagney on aidosti psykopaattinen mies, jonka mielen heikkoudet hänen rikoskumppaninsakin huomaavat aivan alkumetreillä. Mitään sympatiaa miestä kohtaan ei voi kokea missään vaiheessa.. mutta silti hänessä on jotain aidon kunnioitettavaa. "Look, Ma! Top of the World!" pääsi AFI:n kuuluisimpien elokuvalausahdusten listalla Top20:een ja ihan syystä. Vaikka White Heat ei olekaan niin selkeä crash-n-burn tarina a'la Scarface, on tässä kuitenkin sellaista viehätystä että pois alta - kuvitella kuinka moni elokuva koko vuosisadan aikana lainaa tästä pioneeri-tekeleestä. Vaikuttavaa.

In Bruges (2008, Dir. Martin McDonagh)

Vanhan klassikon rinnalla maistui myös mukava uutuus. In Bruges on tietyllä tavalla myös 'klassinen' elokuva, onhan se teatteritaustaisen ohjaajan debyytti, joka ei kyllä elokuvaa katsellessa jää epäselväksi. Bruges on valtavan kaunis kaupunki, ja siteeraten erästä elokuvan hahmoa, oikeastaan yhtä satua. Juonikin on teatraalisen ironinen: Kaksi salamurhaajaa (Brendan Gleeson, Colin Farrell) pakotetaan pomon (Ralph Fiennes) toimesta belgialaiseen pikkukaupunkiin epäonnistuneen keikan jäljiltä odottamaan, että savu hälvenee. Nuori kaveri ei saa hetken rauhaa hiljaisessa ja kauniissa kaupungissa ja kaipailee vain pubiin, kun taas veteraani ottaa sen täysin lomana ja ihailee maisemia ja kulttuuria. Dramaturginen kliimaksi saa odottaa, koska pikkukaupunki elää aivan omaa elämäänsä.

Kyseessä on kuitenkin musta komedia, joten hämmentäviäkin asioita tapahtuu - yhden spoilin sallitakseni, kuinka monessa elokuvassa selitetään piripäissä hotellihuoneessa musta- ja valkoihoisten 'peruuttamattomasta' maailmansodasta ja isketään argumenttien päätteeksi kääpiötä karate-iskulla kaulaan ja jätetään tämä damilaisten prostituoitujen hoitoon? Aika monessa, myönnettäkööt, mutta Brugesin idylliseen maisemaan tällaiset erkanemiset tuovat jännittävää epävarmuutta ja -vakaisuutta. Koko tarina tasapainoilee vanhan maailman ja uuden todellisuuden välimaastoa. Eittämättä Shakespeare tekisi jotain tällaista jos hänet tuotaisiin nykyisyyteen ja pakotettaisiin lukemaan Irvine Welshiä.

Todella väkevä elokuvakokemus, alusta loppuun. Brendan Gleeson oli äärimmäisen vakuuttava ja Colin Farrell - vaikka suoraansanottuna vihaan miehen näyttelemistä - luo hän elokuvaan sen pakollisen modernin ja röyhkeän maun. Ralph Fiennes on hyvä neutralisoiva voima, tarinan loppuun pakottava elementti, joka rikkoo puutuneen välitilan, kiirastulet, ja niin edelleen. Symboliikkaa kyllä piisaa. Ja unohdinko mainita - Clémence Poésya myös! Two thumbs up.

So dreamy.. *sukeltaa silmiin*