Crying like a woman (or a womanly man)

On tullut taas katsottua hiukan elokuvia - toisin kuin aiemmin olen kertonut katselutottumuksistani täällä, olen nyt pitänyt hiukan taukoa klassikoista (vaikka olen niihin koittanutkin päästä käsiksi), olen tarttunut nyt pariin uudempaan tekeleeseen.

Equilibrium (2001, Dir. Kurt Wimmer)

Elokuvan Equilibrium kohdalla on pakko myöntää, että katsojana on tullut tehtyä erehdyksiäkin - olen aikoinani törmännyt pätkään ja nähnyt siitä vain sen yliampuvan loppukohtauksen, jossa väkivallalla mässäillään viimeisen päälle ja kivikasvoinen Christian Bale näyttää todella 'Neomaiselta'. Päädyin vain tuomitsemaan näkemäni mitäänsanomattomaksi Matrix-kopioksi ja unohdin sen vuosiksi, itseasiassa juuri Dark Knight -blogaukseeni asti, ja annoin lähinnä Balen takia sille uuden mahdollisuuden. Ja kuinka hyvä veto se olikaan!

Olen tottunut katsomaan vääkivaltaelokuvia niin pitkään lyhyen elämäni aikana, että olen viehättynyt kovasti nykyään tavoista, joilla väkivaltaa moralisoidaan tai käytetään hyödyksi mässäilyn vuoksi. Equilibrium sijoittuu jo juonellisestikin mielenkiintoisesti tähän kontekstiin - dystopisessa lähitulevaisuudessa elävä pappi Preston metsästää työkseen "tuntevia ihmisiä", joita post-maailmansotainen yhteiskunta metsästää, tappaen heitä sydämettömästi ja tunteettomasti. Kun Preston alkaakin hairahtua monitahoisen sattumusten sarjojen uskomaan ja kokeilemaan elämää ilman ihmiskunnan tunteettomuutta vahvistavaa seerumia, avautuu hänelle hänen elämänsä ja koko yhteiskunnan tarkoituksettomuus. Libertia-maailman ideologia pitää tunteita syynä kaikkeen ihmisten julmiin tekoihin samalla kun se tappaa luoteja kaihtamatta jokaisen ideologiaa vastustavan ajattelevan taiteenkeräilijän todeten heidän olevan ihmiskunnan vihollisia. Kun Preston näkee tekojensa ja elämänsä brutaalisuuden ajattelevana yksilönä, on hänen tehtävä vaikea päätös - lähteäkö kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan vai ei? Juoni saattelee kivikasvoista Balea läpi mitä sydäntäraastavimpien haasteiden, kunnes kliimaksi lopulta johtaa tämän dystopiaa vastaan - mitäpä muuta katsoja osaisi odottaa.

Mainitsin aluksi taistelukohtauksen, joka perustuu raflaavannäköisen Gun Kata -taistelutyylin käyttöön, joka perustuu matemaattiseen laskelmoitavuuteen ja tehokkuuden maksimointiin. Taito tulee hyödyksi oletuksessa, että kenelläkään yhteiskuntamallin vastustajalla ei ole oikeutta elää, joten lainvalvojan ei tarvitse torjua vihollisia, vaan ainoastaan tappaa. Kun Preston tarttuu lopulta aseisiin työnsä tarjoamalla taidolla ja taistelee isäntiään vastaan samalla puhtaalla väkivallassa, herää kysymys väkivallan oikeutuksesta - Preston taistelee lopulta vastarintaliikeen rinnalla, joka nousee lopulta väen ylivallalla lainvalvojia vastaan samalla tappamiseen perustuvalla logiikalla. Matrix toi aikoinaan saman dilemman esiin, kun päähenkilöt pitivät jokaista valheellisessa matrix-systeemissä elävää ihmistä vihollisena, jonka ainoa arvo ei ollutkaan ihmisarvo vaan potentiaalinen agentti-reinkarnoituminen - Equilibrium tuo tämän väkivaltaviihteen suurimman dilemman esille vielä paremmin, vaikka itse elokuvana ei se tarjoa juurikaan uudelleenkatsomisarvoa, niin paljon juoniaukkoja ja epäloogisuuksia se pitää sisällään. Equilibrium herättää kysymyksiä, samalla kun se viihdyttää mielenkiintoisella (joskin hiukan nähdyllä) tulevaisuudenkuvallaan ja arvelluttavalla väkivallallaan. Tiedäppä sitten tosin, että halusiko ohjaaja tuoda toimintaelokuvansa käsikirjoituksesta esiin näin vakavan meta-kontekstin, vai oliko se vain hollywood-rainan tuottamisen tahaton sivutuote. Kukapa sitä lopulta tietäisi? Siksi suurten yleisöjen väkivaltaelokuvan analysointi onkin aina niin hauskaa.

Forgetting Sarah Marshall (2008, Dir. Nicholas Stoller)

Toiminnalle toi kontrastina raina nimeltä Forgetting Sarah Marshall. Judd Apatow, check. Sympaattinen antisankari-mieshahmo, check. Eikä siinä muuta, onhan tämäkin formaatti nähty ennenkin, mutta ei ole yllätys, että tässäkin tapauksessa tutut 40 Year Old Virgin -näyttelijät loistavat vapaamielisessä komediaympäristössä. Luettuani arvostelua elokuvasta jälkeenpäin, huomasin erään kriitikon kommentoineen ehkä kärjistäen, että tällaiset hollywoodin massakomediat alkavat puuduttaa. Onkin hämmentävää, että Apatow'sta on tulossa tyylistandardi.

Kaikilla Apatow'n tuottamilla elokuvilla on tapana johdattaa juonta epätodennäköisten rakkautta haluavien miesten näkökulmasta - nämä miehet ovat stereotypisiä koomikoita, jotka eivät ole komeita eivätkä sosiaalisesti haluttavia, mutta he silti lopulta löytävät jaloutensa, huumorinsa ja herkkyydestään huolimatta itselleen unelmien naisen, joka on tietysti tasoa Emma Stone, Katherine Heigl tai Kirsten Bell, joka oli tapauksena tässä elokuvassa. Luin hyvin mielenkiintoisen artikkelin, joka spekuloi että nykykomedia juhlistaa kakkostason miestä. Tätä väitettä vastaan on oikeastaan täysin mahdoton argumentoida, ja voikin vain miettiä, mitä naiset kuvittelevat näistä sarjojemme 'sankareista'. Haluaisi joku 40-vuotiaan Steve Carellin neitsyysongelmineen, FSM:n Jason Segelin eroitkukohtauksineen tai Jonah Hillin.. ottaen huomioon, että tämä on kuitenkin Jonah Hill. Joka tapauksessa ihan kelpo leffa, vaikka ei ylläkkään 40v:n tasolle.. kuitenkin samalla tasolla kuin Superbad ja mielestäni paljon parempi kuin Knocked Up. Innolla odottaen Pineapple Expressiä!