Yksi kerrallaan he putoilevat

Ehkä joskus on aikaa tutustua tähänkin maestroon.

Sydney Pollack on kuollut. On kyse suuresta nimestä, ja uutista lukiessani hämmennyin suunnattomasti siitä, kuinka vähän olen hänenkin elokuviaan nähnyt vuosien varrella. Niin moni "tärppi" jää tavalliselta tallaajalta katsomatta jos ohjaaja vähänkin panostaa muunlaisiin elokuviin kuin blockbustereihin. Samoin huomaan selkeän ongelman elokuvakatselutyylissäni - nyt olen innostunut 70-luvusta ja vanhoista länkkäreistä, ja tämän vuoksi esimerkiksi 80-luku jää täysin jalkoihin, ja siinä samalla esim. Tootsie ja Out of Africa. The Firm on ainoa Pollackin teos jonka olen nähnyt, ja mitäpä siitä nyt voisi näin vuosien jälkeen sanoa? Ei mitään aivan kamalan muistettavaa.

Jokaisen tällaisen uutisen jälkeen tulee sellainen olo, että vanhenee entisestään, aivan samoin miten käy kun seuraa oman lapsuutensa jääkiekkosankarien lopettamispäätöksiä. Tutut nimet vähenevät, uudet tulevat kehiin - ja usein he ovat jo itseä nuorempia! Ei taida enää lapsuuden naiiviteettinä hoettu mantra - "mä pystyn mihin vaan, vaikka tohon, jos haluan!" - tehota. Halusin olla ainakin urheiluselostaja, professori, matkaopas, tarkka-ampuja ja kirjailija. Ehkä joku näistä suunnitelmista toteutuisikin. Kenties ryhdyn akateemiseksi freelancer-trekkaajamatkaoppaaksi, joka suorittaa siinä sivussa salamurhia ja myöhemmin egoistisena avaa uransa huippukirjailijana - "How I became the trekking assassin who cured the cancer and wouldn't shut the **** up about it, by Tatu V.", näen jo otsikot silmissäni.