The Chumscrubber (2005, Dir. Arie Posin)


"Mitäs laitetaan?"

Minulla on ollut pitkään periaatekysymys kaiken taiteen suhteen, että kaikki jonka aloittaa on myös lopetettava. Kirjoja ei jätetä, eikä elokuvia. Ilman tätä periaatetta olisin jättänyt elokuvan The Chumscrubber kesken mutta kahlasin sen sittenkin loppuun asti. Jotain sanottavaakin jäi - nimittäin noin ennen 15 minuuttia oli se mielestäni aivan totaalisen huono tekele - tekotaiteellinen, pirstaloitunut, "quirky teenage drug-induced suburban drama". Voiko tätä tiettyä indie-meiningillä hapuilevaa genreä paremmin enää kuvailla kuin kulttuurin alkuperäiskielellä? Naapurissa kuolee poika, ja päähenkilö Dean ei osaa kuolemaa normaalisti. Hylkiölle tungetaan lääkkeitä joka suunnasta, isältäkin pukkaa psykoanalyysia kun on ammatiltaan Dr. Phil. Koulussa Deaniä kiusataan ja ahdistellaan, pikkuveli pelaa vain väkivaltaisia konsolipelejä ja ylipäätänsäkin koko suburbaani naapurusto on täynnä lähes jok'ikisellä tavalla viallisia ihmisiä. Sitten joku kidnappaa jonkun ja sitten juostaan ympäri kaupunkia, lopulta alfa-uroskin alkaa hajoamaan ja el grande finalessa kaikki kääntyykin aivan päälaelleen. Hollywoodin-ulkopuolista hollywoodia parhaimmillaan.

Eeppinen vertauskuva päättömästä elokuvasta!

En sitten tiedä saako MTV-sukupolvi konkreettisesti kiinni tästä teoksesta, koska jotenkin kaikenlainen koheesio oli kadonnut henkilöhahmojen väliltä - nämä asuivat kadulla ja lopulta heidän elämänsä nivoutuivat täydellisesti yhteen, mitä hämmentävimpien toilailujen jälkeen. Puhutaan yhtä todennäköisestä tapahtumamaailmasta kuin tilanteessa jossa heität nopalla 100 kertaa kutosen. Tai kaksikymppisen, jos roolipelinoppa olisi käytössä. On vaikea ymmärtää sitä käsikirjoittajien jatkuvaa tarvetta luoda hahmokokoelmia, joissa ei löydy yhtään täysjärkistä henkilöä - aivan kuin sellaisen luominen rikkoisi koko temaattisen elokuvamaailman. Taitaa toimia yhdysvaltalaiselle logiikalle sopivasti tällainen asetelma, mutta minua tylsää suhtkoht normaalia elämää elävää ihmistä tämä ahdistaa suunnattomasti. Kun missään ei ole mitään järkeä, elokuvan suola eli makoisa symbolismi on vaakalaudalla. Taistelutilanteessa ovat "Elokuvassa ei ole päätä eikä häntää" ja "Maailmassa ei ole päätä eikä häntää" -ajattelutavat, ja lopulta on kiinni ihan omasta kyynisyystasosta ja anteeksiantavuudesta kriitikkona, että kumpi "sanoma" elokuva lopulta huokuu. Tästä huolimatta, näyttelijäkaarti elokuvassa on yksi vakuuttavimmista vähään aikaan. Glenn Close, Ralph Fiennes, Carrie-Anne Moss, Lauren Holly, jopa maailman konservatiivisimman näköinen mies John Heard! Jos elokuvassa siis on jotain vakaata, on se näyttelyn taso näiltä lukuisilta konkareilta. Sivuhuomiona, google-kuvahakuni karttui myös huomattavasti, nääs pääroolinäyttelijätär Camille Bellen verran. Lähtisin kyllä milloin tahansa Crystal Falls'in kanssa ritalin-höyryiselle painajaisretkelle minä päivänä tahansa, jos voisin laskea sen varaan, että elokuvien kaavamaisuus johtaisi meidät lopulta yhteen.

Pikkupoikakin sen tietää mikä on tässä parasta antia.

Jännästi on kuitenkin jokunen elokuvan metafora sopiva, vaikka niitä taiteellisesti onkin solluttu aivan liikaa yhteen. Suosittelen elokuvan läpikahlaamista siis varauksella - turhia paljastamatta, elokuvan nimen antava Chumscrubber on toimivin kaikista vertauksista - pelihahmo tappelee post-apokalyptisessa maailmassa zombeja vastaan. Jos tämä elokuva voi olla taiteellisena vertauskuva tämä zombie-vertauskuva ja katsoja tämä Chumscrubber-vertauskuva, voikin kaikki olla vain käsikirjoittajan loistavaa juontaa saada katsoja lillumaan tekotaiteellisuuden mereen. Tai sitten elokuva on vain sitä miltä vaikuttaakin - "drug-induced suburban drama about unlikely events, that sometimes nails it, yet most of the time not". LÄÄKKEET!