Elokuvia elokuvia! Kiire syö miestä joten edes uuden musiikin kuuntelemiseen ei aivan heti sorru. Televisioton koti on vaikuttanut siihen, että ei ole mitään tiettyä henkireikää, jota kautta pääsisi tuulettamaan aivan kaikki ajatuksensa. Elokuvat käytännössä samaa kastia lähimpänä, ja tietyllä tavalla leffailu on aina palkitsevaa - jos elokuva provosoi tai inspiroi ajattelemaan, on tullut onnistuneesti sivistyttyä. Jos elokuva on surkea.. niin hei, sehän on melkein sama kuin katselisi esimerkiksi laadukkaita reality-tv-ohjelmia. Laaduttomista puhumattakaan.
Wanted (2008, Dir. Timur Bekmambetov)
Wanted on huono toimintaelokuva. Saatoin odottaa monimuotoisista arvosteluista päätellen ehkä hiukan parempaa ja jännittävämpää kokemusta - sitä en saanut. Käytännössä elokuvan juoni on putki, jonka päässä ei ole valoa - jotenkin alusta asti pystyi rakentamaan mielessään kokonaisuuden (huonon) juonen kera; elokuvan päähenkilö on puoliksi Fight Clubin päähenkilö ja puoliksi Neo. Tarinan pohjalla on salaseura, ammattitappajia (vieläpä tylsiä sellaisia) joilla ei ole mitään sanottavaa Bourne-trilogialle tai millekään elokuvalle ylipäätänsä, jossa seikkailee mielenkiintoisia tappajakätyreitä. Morgan Freeman esittää auktoriteettia - käytännössä hänen hahmollaan ei ole missään vaiheessa mitään väliä, se vain on ja sitä pitäisi katsoa kunnioituksella. Angelina Jolien paljas selkä on myös sivuosassa tatuointeineen - edgy.
Lopputulos? Huttua pahimmista päästä. En suosittele maksamaan tämän katsomisesta mitään - vähän niinkuin en suosittelisi ostamaan Big Brother 24/7, jos pitää itseään vähänkään järkevänä viihteen kuluttajana. Mutta voihan sitä vilkaista jos ilmaiseksi voi, "teehee". Ainoa ongelma on se, että aivot-nollalle-elokuvia kyllä on paljon parempia. Oikeastaan mikä tahansa hyväksi todettu ja nähty toimintapläjäys palvelee tarkoitukseen paremmin.
Wantedin jälkeen oli pakko rauhoittua, ja etsiä hollywoodin valtakoneistosta jotain toivoa sisällöstä. The Conversation on Francis Ford Coppolan kulta-ajan hitaastietenevä, äärimmäisen raastava trilleri ääniteknikosta, joka työkseen salakuuntelee erilaisia keskusteluja erinäisten "isojen jehujen" palkallisena. Gene Hackman näyttelee miestä, joka on omaksi hyväkseen aivan liian pedantti, raadollinen ja luottamaton - lähes ihmisvihainen, mutta yksi keskustelu iskee hänen korvaansa, eikä päästä häntä sitä ajattelemasta. Seuraa konflikteja, tunnontuskia ja raastava jännitys tilanteesta, josta ei tiedä juuri mitään, josta ei kuuluisi tietää yhtään mitään ja jonka selvittäminen voi olla hengenvaarallista.
Tarinan voimakkuus on sen yksinkertaisuudessa - voin suoraan sanoa, että juoni ei pidä sisällään juuri mitään. Kaikella on silti merkityksensä, ja jännitys pitää katsojan takamuksen penkillä ja varpaat kippuralla alusta loppuun. Mikäli olet epäileväinen elokuvista joille termi "hidaskulkuinen" on ollut ominaista, koska niistä lähinnä mielestäsi huokuu vain tekotaiteellisuus - älä pelkää. Ilmeisesti vuonna 1974 ei termiä ollut vielä keksittykään. Tai sitten Coppola on vain niin pirun hyvä ohjaaja, että hän taikoo vaikka nenäliinoista panssarivaunun jos sikseen tulee. Gene Hackmanin roolisuoritus on myös jotain aivan henkeäsalpaavan ahdistavaa miehenä, joka ei vain voi luottaa kehenkään. Hackman on sellainen mies, jonka näkee arvostetuissa elokuvissa hyvissä rooleissa tai vähemmän hyvissä elokuvissa sellaisina satunnaisina valopilkkuina, mutta on hyvin vaikea eritellä mikä hänestä tekee hyvän näyttelijän. Yleensä hänet voi kuitata perusvarmana ensemblen osana, mutta tässä tapauksessa hän kantaa koko elokuvan selässään, vielä paremmin kuin French Connectionkin. Hienoa.
Troikan nähdyistä leffoista muodostaa paikallisten mediatutkijoiden ja muiden tyyppien (ei voi muistaa) järjestämillä European Film Festivaaleilla nähty irkkupätkä. Kokeellista rakkausdraamaa genrenään ehkä pitävä satumainen tarina kertoo kahdesta koomapotilaasta, joiden välillä leiskuu rakkaus. Sen enempää juonesta ei ehkä kannatakkan kertoa, koska niin monimuotoiseksi nivottuva tarina on kyseessä. Tuntematon näyttelijäkaarti kantaa roolinsa hyvin ja juonen avulla monenkin panostus näkyy erilaisissa rooleissa ja konteksteissa. Konteksti on sanana ehkä liian humanistinen hellyyttävän rakkauselokuvan kuvaamiseen, mutta tässä tapauksessa kuvaava, koska harvoin tällaiset elokuvat oikeasti haastavat ja laittavat ajattelemaan. Ehkä paras vertailukohta on Aronofskyn Tahraton Mieli. Suosittelen.
Posts
No comments:
Post a Comment