Bingo Bango Bongo

Taas NHL:ää! Koska Nucksit ovat pärjänneet lähiaikoina todella hyvin, on hiukan vaikeaa löytää kommentoitavaa.. Luongo on palannut ruotuunsa, ja sen ansiota on valtavasti lähiaikojen menestys. Wellwood on virallisesti seuran 2. sentteri, jota ei edes voida päästää kokeilemaan Sedinien laitaan - tuo yhdistelmä kun toimii hyvin ylivoimalla - koska hän on roolissaan korvaamaton. Kun Demitra ja Hansen palaavat sairastuvilta (Hansen kuulemma jo huomenna), kun hyökkäyksessä suorastaan runsauden pula hyökkäävistä pisteiden tekijöistä.. itse arvioisin komboa Sedinit-Wellwood, Raymond-Demitra-Bernier, ja nelosketjuun jäätävästi Pyatt. Vaan kukapa tietää mitä 'V' tuumailee.

Canucks-hehkutuksen rinnalle teki mieleni tuoda esiin muita joukkueita alkaneelta kaudelta, jotka ovat kiinnostaneet meikäläistä erityisesti tekemisillään.

Montreal Canadiens on ollut aina se kakkosjoukkue ja tällä hetkellä meno on todella hurjaa, niin taitavia ja nuoria lupauksia koko organisaatio on täynnä. Vaan turhaanpa minä valehtelen sillä, että pelkästään nämä Kostitsynit ja Pricet ja O'Byrnet pelkästään nostaisivat seuran sellaiseen arvoon.. Sakulle se pytty on saatava. Lats ja Kovalev avustavat hyvin, ja PPG-tahti pysynnee toivon mukaan.

Boston Bruins on pikkuhiljaa kerännyt kunnioitusta 'underdog'-joukkueena, joka repi itsensä viime vuonna pleijareihin ilman ykkössentteriään, ja on nyt täynnä valtavasti tasaisen vahvoja raatajia ja nuoria tehokkaita tähtiä. Luonteeseeni kuuluu sellaisten itsestäänselvien supertähtien palvominen - Marc Savard hallitsee hiljaa, ja taustalla heräilevät vahvat nuoret Bergeron, Kessel, Lucic ja Krejci. Jännittävä joukkue. Bruins-Habs-konferenssifinaali se olisi poikaa, jos mikä!


Chicago Blackhawks on ollut vuosia jo sympatiapisteillä seuran rämpimisen takia, mutta nyt rämpimisten ajat ovat ohitse supernuorten alaisuudessa ja ihan oikeaakin menestystä uskaltaa jopa toivoa. Patrick Kane ja Jonathan Toews ovat vakuuttaneet minut täysin. Ainoat miinukset tulevat Konnan peluuttamisesta AHL:ssä.. vaihtaisivat sen vaan jonnekin löytämään itselleen pelipaikan ja uran, hiukan Tuomo Ruudun tapaan vaikka..


Phoenix Coyotesin linjat on täynnä.. kyllä, nuoria jännittäviä pelaajia. Ellei Cody Hodgson vaikuttaisi todella lupaavalta kaverilta, voisin ihan vain ärsytyksestä vihata seuraa Mikkel Boedkerin nappaamisesta riveihinsä. Kun miettii kuinka tämän vuoden varaustilaisuudesta on kaksi kaveria mukana jo tehokkaasti (toisena Viktor Tikhonov), sisään ajetaan myös Kyle Turrisia, maalilla on koko liigan hauskin veskari ja OJ saa viimein jotain oikeaa työnsarkaa Doanerin ja Peter Muellerin rinnalla.. mistä voisi olla pitämättä tässä tiimissä? Toivottavasti pääsevät jo tänä vuonna pleijareihin, vaikka ehkä se olisi vielä hiukan ennakointia vielä..

Ja pakkohan se on valita honorary mention -valinnaksi Minnesota Wild. Mikko Koivu ja Antti Miettinen ovat yltyneet niin huimaan vauhtiin, että seuraa voi jopa kannattaa - salaa. Muut konferenssin joukkueet nyt ovat täynnä tylsiä joukkueita ja persoonia, excluding Burnaby Joe. Ja toivon mukaan huhut Kari Lehtosen siirtymisestä esimerkiksi juuri Coloradoon eivät pitäisi paikkansa.. en haluaisi alkaa vihaamaan häntä. Tarpeeksi vaikeaa jo olla nyt Atlantassa varmasti.

"Ensinnäkin, haluaisin kiittää."

"Wow, they really could, after all." (kuva)

Niinhän sitä kävi, kuin uskalsikin jopa toivoa ja ennustaa. Senaattori Barack Obamasta valittiin Yhdysvaltojen 44. presidentti, ja oikeutetusti. Olen seurannut kahden presidentti-teemaisen kurssin ajan vaaleja äärimmäisellä innolla ja tulin jo alusta asti siihen tulokseen, että edes kokeneella retoriikallaan McCain ei pystyisi haastamaan Obamaa, ellei tämä itse töppäisi mahdollisuuksian. Niin ei tapahtunut, vaan Obama hallitsi väittelyitä riisuen kieltään maanläheisemmäksi mitä yleensä (hänen ainoita raportoituja kompastuskiviään), osoitti republikaaniehdokkaan taloussuunnitelmien heikkoudet ja pystyi vakuuttamaan kansansa, että hänessä on tarpeeksi voimaa nostaa valtio suosta. Ja koko Eurooppaa kiittää, joka humoristisen ponnekkaasti.

Seuraava kysymys onkin, mitä tammikuussa oikeasti alkaa tapahtumaan. Obamalla on tukenaan vahva senaatti ja kongressi ajamilleen muutoksilleen, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin silittelemällä valmis. Talous on retuperällä, Irakissa kaikesta huolimattaa edelleen ollaan, Afganistan ja Pakistanin tilanne ovat tosiasioita, samoin myös Venäjän löytämä pullisteleva persoonallisuus. Vain aika näyttää mitä tämä mies oikeasti saa aikaan. Koitan pitää silmäni auki, koska tietynlainen sokea "Yes We Can"-mantraan lankeaminen saa kyllä ymmärtämään tilanteen riskit.. retoriikka voittaa vaaleja, mutta se ei pelasta kansantalouksia ja lopeta sotia.

GOOD: What the Next President Will Inherit @ Yahoo! Video

Tyriviä kätyreitä ja rakkauden saippuakauppias

Elokuvia elokuvia! Kiire syö miestä joten edes uuden musiikin kuuntelemiseen ei aivan heti sorru. Televisioton koti on vaikuttanut siihen, että ei ole mitään tiettyä henkireikää, jota kautta pääsisi tuulettamaan aivan kaikki ajatuksensa. Elokuvat käytännössä samaa kastia lähimpänä, ja tietyllä tavalla leffailu on aina palkitsevaa - jos elokuva provosoi tai inspiroi ajattelemaan, on tullut onnistuneesti sivistyttyä. Jos elokuva on surkea.. niin hei, sehän on melkein sama kuin katselisi esimerkiksi laadukkaita reality-tv-ohjelmia. Laaduttomista puhumattakaan.

Wanted (2008, Dir. Timur Bekmambetov)

Wanted on huono toimintaelokuva. Saatoin odottaa monimuotoisista arvosteluista päätellen ehkä hiukan parempaa ja jännittävämpää kokemusta - sitä en saanut. Käytännössä elokuvan juoni on putki, jonka päässä ei ole valoa - jotenkin alusta asti pystyi rakentamaan mielessään kokonaisuuden (huonon) juonen kera; elokuvan päähenkilö on puoliksi Fight Clubin päähenkilö ja puoliksi Neo. Tarinan pohjalla on salaseura, ammattitappajia (vieläpä tylsiä sellaisia) joilla ei ole mitään sanottavaa Bourne-trilogialle tai millekään elokuvalle ylipäätänsä, jossa seikkailee mielenkiintoisia tappajakätyreitä. Morgan Freeman esittää auktoriteettia - käytännössä hänen hahmollaan ei ole missään vaiheessa mitään väliä, se vain on ja sitä pitäisi katsoa kunnioituksella. Angelina Jolien paljas selkä on myös sivuosassa tatuointeineen - edgy.

Lopputulos? Huttua pahimmista päästä. En suosittele maksamaan tämän katsomisesta mitään - vähän niinkuin en suosittelisi ostamaan Big Brother 24/7, jos pitää itseään vähänkään järkevänä viihteen kuluttajana. Mutta voihan sitä vilkaista jos ilmaiseksi voi, "teehee". Ainoa ongelma on se, että aivot-nollalle-elokuvia kyllä on paljon parempia. Oikeastaan mikä tahansa hyväksi todettu ja nähty toimintapläjäys palvelee tarkoitukseen paremmin.

The Conversation (1974, Dir. Francis Ford Coppola)

Wantedin jälkeen oli pakko rauhoittua, ja etsiä hollywoodin valtakoneistosta jotain toivoa sisällöstä. The Conversation on Francis Ford Coppolan kulta-ajan hitaastietenevä, äärimmäisen raastava trilleri ääniteknikosta, joka työkseen salakuuntelee erilaisia keskusteluja erinäisten "isojen jehujen" palkallisena. Gene Hackman näyttelee miestä, joka on omaksi hyväkseen aivan liian pedantti, raadollinen ja luottamaton - lähes ihmisvihainen, mutta yksi keskustelu iskee hänen korvaansa, eikä päästä häntä sitä ajattelemasta. Seuraa konflikteja, tunnontuskia ja raastava jännitys tilanteesta, josta ei tiedä juuri mitään, josta ei kuuluisi tietää yhtään mitään ja jonka selvittäminen voi olla hengenvaarallista.

Tarinan voimakkuus on sen yksinkertaisuudessa - voin suoraan sanoa, että juoni ei pidä sisällään juuri mitään. Kaikella on silti merkityksensä, ja jännitys pitää katsojan takamuksen penkillä ja varpaat kippuralla alusta loppuun. Mikäli olet epäileväinen elokuvista joille termi "hidaskulkuinen" on ollut ominaista, koska niistä lähinnä mielestäsi huokuu vain tekotaiteellisuus - älä pelkää. Ilmeisesti vuonna 1974 ei termiä ollut vielä keksittykään. Tai sitten Coppola on vain niin pirun hyvä ohjaaja, että hän taikoo vaikka nenäliinoista panssarivaunun jos sikseen tulee. Gene Hackmanin roolisuoritus on myös jotain aivan henkeäsalpaavan ahdistavaa miehenä, joka ei vain voi luottaa kehenkään. Hackman on sellainen mies, jonka näkee arvostetuissa elokuvissa hyvissä rooleissa tai vähemmän hyvissä elokuvissa sellaisina satunnaisina valopilkkuina, mutta on hyvin vaikea eritellä mikä hänestä tekee hyvän näyttelijän. Yleensä hänet voi kuitata perusvarmana ensemblen osana, mutta tässä tapauksessa hän kantaa koko elokuvan selässään, vielä paremmin kuin French Connectionkin. Hienoa.

Satellites & Meteorites (2008, Dir. Rich Larkin)

Troikan nähdyistä leffoista muodostaa paikallisten mediatutkijoiden ja muiden tyyppien (ei voi muistaa) järjestämillä European Film Festivaaleilla nähty irkkupätkä. Kokeellista rakkausdraamaa genrenään ehkä pitävä satumainen tarina kertoo kahdesta koomapotilaasta, joiden välillä leiskuu rakkaus. Sen enempää juonesta ei ehkä kannatakkan kertoa, koska niin monimuotoiseksi nivottuva tarina on kyseessä. Tuntematon näyttelijäkaarti kantaa roolinsa hyvin ja juonen avulla monenkin panostus näkyy erilaisissa rooleissa ja konteksteissa. Konteksti on sanana ehkä liian humanistinen hellyyttävän rakkauselokuvan kuvaamiseen, mutta tässä tapauksessa kuvaava, koska harvoin tällaiset elokuvat oikeasti haastavat ja laittavat ajattelemaan. Ehkä paras vertailukohta on Aronofskyn Tahraton Mieli. Suosittelen.

Kuvat: #1 #2 #3