Vuosi 2006 oli monelle elokuvaharrastelijalle vuosi, jolloin suuri nimi sai viimein arvoisensa kunnianosoituksen. Martin Scorsesen Oscar-palkinto oli odottanut miestä jo lukuisia vuosia itseään ja kun tämä lunasti viimein maailman ennakko-odotukset, The Departed merkitys nousi miehen portfoliossa aikamoiseen kontekstiin - miehen paras elokuva, todistetusti?
Tuomitsematta hetkeäkään ohjaustyön laatua oli ironista, mitä kautta The Departed koki syntynsä. Brad Pitt osti aikoinaan tuotantoyhtiölleen oikeudet tuottaa erään hong-kongilaisen elokuvan länsimaalaiselle yleisölle. Elokuvan juoni oli loistava sekä toiminta-painotteisena että useita vahvoja ja monimutkaisia henkilöhahmoja tukien. Tuo elokuva oli nimeltään Infernal Affairs, lukuisten Hong Kongin suurtähtien vetämä huippumenestys, jonka kriitikot olivat nostaneet taivaisiin, räjäytti kaikki vanhat kassaennätykset ja merkkasi monien mielestä hongkong-elokuvan taantumakauden päätöstä. Ei siis ole lainkaan yllätys, että monet The Departedin alkupisteen tietoonsa saaneet saattavat hankkia käsiinsä myös alkuperäisen aasialaisen version ja tehdä vertailuja; kiitos internetin ja kattavien dvd-julkaisujen tällainen vertailu on nykyään paljon helpompaa kuin silloin kun Kurosawan elokuvia saattoi kopioida spaghettilänkkäreihin eikä kukaan välttämättä olisi saanut tämän elokuvia käsiinsä vaikka olisi halunnut. Saati että ketään olisi kiinnostanut tarinan alkuperä. Olosuhteet antavat siis oivallisen tilaisuuden analysoida, onko Scorsesen The Departed enää Infernal Affairs -juuriinsa verrattuna yhtä palkitseva tekele.
Elokuvaharrastajan silmissä Infernal Affairs on etulyöntiasemassa alkuperäisteoksena ja todistettuna menestyskaavana; toimintaelokuvan saatua niinkin loistavia arvosteluja kriitikoilta ja miljoonat ihmiset ryntäämään teattereihin todistaa sen olennaisen laadun sekä taiteellisessa ja kulttuurin kontekstissa. Andy Lau ja Tony Leung olivat jo etukäteen aasialaisen elokuvan suurimpia tähtiä ja heidän rinnalleen luotiin kirjava kasti varmoja näyttelijöitä, jotka pystyivät pitämään hahmojensa lyhyemmätkin valkokangasesiintymiset katsojien mielessä. Tasapainoinen "ensemble" ja sen kehitys toimintaelokuvagenressä on harvinaisuus, varsinkin silloin, kun se toimii juonen kuljetuksessa pääosassa eikä toimi vain korvaavana elementtinä toimintaosioiden välimaastossa. Konsepti jatkuvasta hyvän ja pahan olemassaolosta päähenkilöiden teoissa ja ajatuksissa eliminoi katsojaa paapovan vastakkainasettelun karikatyyreineen vaan vetoaa sukeltamaan hahmojen psyykkeeseen. Niinkään se, ketkä lopulta selviävät hengissä, ei ole tärkeintä tarinan takia, vaan se, miten henkilöhahmot asettavat itsensä hyvän ja pahan akselilla. Mikä on heidän moraalinen motivaationsa toimia niinkuin he päättävät; Lau ja Leung kuvaavat nimenomaan moraalisia toimijoita, eivät putkiaivoisia läpiluettuja robotteja.
Pieniä muutoksia lukuunottamatta The Departed nojaa lähes kokonaan alkuperäiseen juoneen. Tapahtumapaikka vaihtuu Hong Kongista Bostoniin ja muutamia sivuhenkilöitä sulautetaan yhteen tai lisätään mukaan luomaan tyypillinen Hollywood-elokuvan kattaus. Turhia väheksymättä Vera Farmigan, Anthony Andersonin tai Mark Wahlbergin roolisuorituksia, koin itse elokuvankatsojana tuovan näiden roolihahmojen funktiona kovin päälleliimatulta verrattuna Infernal Affairsin asetelmaan. Alkuperäisen (mikäli ilmaus sallittaneen) elokuvan nais-hahmot olivat ennenkaikkea sivuhahmoja, vaikkakin kuuluisien näyttelijöiden esittäminä, jotka palvelivat omalla yksipuolisuudellaan paremmin elokuvan kantavaa teemaa, päähenkilöiden identiteettikriisejä. Naispsykiatri tarjosi Leunglle hetkellisen turvapaikan nukkua ilman pelkoa identiteettinsä paljastumisesta, kun Laun vaimo taas toi esille tämän elämän suurimman dilemman; poliisin työ oli taannut hänelle vauraan ja turvallisen elämän puitteet ja perhe irrallaan työelämästä oli hänen kotikolonsa, jossa hänen ei tarvinnut pohtia työnsä oikeudellisuutta. The Departedissa Farmigan esittämä henkilöhahmo oli sekä vaimo, psykiatri että toisen miehen rakastaja; hänen suurimmaksi rooliksi korostuu kyky antaa Leonardo DiCaprion esittämälle X:lle uskoa paremmasta, menetetystä elämästä rikollissyndikaatin ulkopuolella. Toisin kuin Leung, jonka kiinnostus psykiatriinsa on hillitympää ja hienovaraisempaan, tuodaan DiCaprion intohimoinen ahdistus esille lähes heti lääkkeidenkäyttönä ja muutenkin aggressiivisempana toimintana. Sekä taiteellisesta että realistisesta näkökulmasta on Leungin käytös soveltuvampaa tilanteeseen, jossa hänen kaksoiselämänsä hienovaraisuutta vaativa ihmispelailu ei anna hetkeksikään periksi kunnes kaikki tuntuu jo muutenkin menetetyltä; tämän verran pystytään päättelemään seurattaessa IA-trilogian viimeistä osaa, jota tässä en tule enempää analysoimaan, mutta oletuksia pystymme silti tekemään, lähinnä kiitos Leungin yleisen näyttelytyylin alkuperäisessä elokuvassa.
Tietysti siitä voi olla montaa mieltä, onko The Departed lopulta parempi vai huonompi elokuva kuin alkuperäinen; vaikka monet asiat ovat toteutettu mielestäni huonommin kuin itämaisessa isoveljessä, ei tekijäkaartia voi kuitenkaan syyttää laiskuudesta yrittäessä luoda autenttinen elokuvaelämys. Bostonin mafia-maailmaa on sovellettu paremmin kuin hyvin ja toimii varmasti hyvin ainakin amerikkalaisille katsojille. Toisin kuin alkuperäinen elokuva, tuodaan The Departedissa esiin irlantilaiset sukujuuret ja historia esiin lukuisissa kohdin. Historiaan perehtyneet tietävät varsin hyvin irlantilaisten roolin maahanmuuttajina entisaikojen Ameriikoissa, joten jo siihenkin nojaten koko hahmo-kavalkaadiin tulee tiettyä syvyyttä johon tietyillä tavoin eurooppalainen tai ameriikkalainen katsoja osaa suhtautua paremmin kuin aasialainen. Jos Infernal Affairs olisi tuonut enemmän esille Hong Kongin ja Kiinan vaikeaa historiaa, olisi tilanne tietysti päinvastainen. Sinäänsä elokuvien painotuksissa on selviä eroja, ja vaikka esikuvat ovatkin selvillä alusta asti sille, joka on elokuvien väliseen suhteeseen perehtynyt, ja useat juonenkäänteet ovat alusta loppuun täysin samanlaisia, identtisiä elokuvista ei saada tekemälläkään. Huomasin itse The Departedia katsoessa aina, kun jokin alkuperäisen elokuvan hyvintoimiva idea on muutettu ja ymmärsin lopulta paradoksin näkökulmaani: mikäli jokin asia oli muutettu, koin sen rikokseksi alkuperäisen ja hyvintoimivan elokuvan perinnölle - mutta jos asiat oli kopioitu "by the book", en antanut The Departedille arvoa yksittäisenä elokuvana vaan koin sen pelkäksi vanhan idean kopioijaksi.
Siksi onkin parasta lakata kysymättä sitä, kumpi elokuva on parempi - koska molemmat elokuvat ovat sekä kriitikoiden että katsojien reaktioista päätellen todella hyviä. Kannattaakin kysyä ennemmin, mitkä elementit kummassakin elokuvassa tekevät niistä niin hyviä kuin ne ovat. The Departed oli mielestäni hyvä elokuva, ja vaikka en pidäkään siitä subjektiivisesti niin paljon kuin Infernal Affairsista, olen hyvin tyytyväinen siihen kuinka paljon siitä jäi lopulta minulla käteen. Jos se olisi kopioinut isoveljeään silmittömästi, olisin ehkä nyökkäillyt tyytyväisenä pyörän uudelleenkeksimisen kunniaksi, mutta elokuvallinen ja taiteellinen anti olisi jäänyt hyvin köyhäksi. En siis syytä hetkeäkään sitä omaperäisyyden ja oman luonteen puutteesta, vaan kiittelen sitä kultaisen keskitien löytämisestä. Hyvästä materiaalista syntyy hyviä uusiakin ideoita, ja aivan kuin musiikissa, jokaisen muusikon esikuvat näkyvät enemmän tai vähemmän heidän omassa tuotannossaan. Tiettyyn rajaan asti kunnioituksen osoittaminen esikuvilleen on ollut aina sallittua, ja tätä rajaa Scorsesen The Departed ei koskaan ylittänyt. Hatunnoston arvoinen teko.
Posts
No comments:
Post a Comment