I'm an Man (Minä olen OLMi)

Satakuntalais-hämäläinen osakuntamme pitää sisällään monenmoista toimintaan. Itse olen ollut nyt reilun puoli vuotta vastuutta SUAMi-kerhosta, joka lyhenteenä tarkoittaa Sohon Uusia Aatteellisia Miehiä. Tarkoituksena on miehistellä ja nyt olimme taas niillä teillä. Paras tapa miehistellä on toki katsella huonoja ja/tai hämmentäviä toimintaleffoja. Hence the name, Tosimiesleffailta.

Hard Boiled on ensimmäinen tapaus. John Woon ohjaama hongkong-pätkä, joka saa Woon hollywood-pätkät tuntumaan yksinkertaisilta, realistisilta ja loogisilta. Tämä elokuva oli kaikkea muuta, koska Chow Yun-Fat ja Tony Leung lähinnä lensivät ja hyppivät voltteja, ampuivat haulikoilla räjähtäviä moottoripyöriä, pelastivat sairaalassa vauvoja, tiirikoivat ovia oman sydämensä riskillä, heittivät miehistä läppää naisten seurassa, ja samalla muistivat pitää hammastikkua suussa - koko ajan! John WOO ei ole kyllä mikään kummoisempi elokuvantekijä, mutta osaa kyllä tehdä ihan helkkarin hyvää äksöniä.

Seuraavana vuorossa oli jo edellisessä leffaillassa tutuksi tullut Mats Helge ruotsalaisine ninja-klassikkoineen. Pääosissa olivat KGB, CIA ja ninjat - elokuvan nimi oli Ninja Mission. Toistaisin tämän, ellei synopsiksen absurdisuus olisi varmasti jo tullut selväksi. Unohdinko mainita atarilla tehdyn ääniraidan? Leffa näyttää ja kuulostaa juuri niin tökeröltä hidastuksineen, tukevine kätyreineen ja täysin järjettömine "juonen"käänteineen, että paikalle valui ihan mediatutkijoiden kermaakin todistamaan kulttuuritekoa. Leffassa muuten oli mukana sekä Brian Blessedin, Sean Conneryn että Ernest Hemingwayn näköiset miehet. Kaikilla oli siihen tarvittavat parrat. Jonkinlainen saavutus kai sekin.

Sokerina pohjalla oli elokuva, joka oli niin älytön etten edes minä, älyttömien toimintaleffojen suuri fani, pitänyt siitä alunperin. Silti, ei sitä voi olla syrjäyttämättä tämän illan tarjonnasta. En kuvaile elokuvaa Shoot Em Up. Yksi GIF-kuva tekee sen paljon paremmin kuin minä tylsine, riittämättömine sanoineni.

Ei ole järkevää arvostella elokuvia pistein, koska jokainen niistä on tietyllä tavalla asteikoiden ulkopuolella. Ihan järjettömiä kaikki. Ehkä paras arvosana on, että olivat tämän mainoksen arvoisia:

Kuvat #1 #2

Mums.

Tulipa käytyä tänään vähän poukkelehdittua Turun kirjamessuilla oikein mukavassa seurassa - tässä myös ehkä yksi syy sille, miksi blogia en ole juurikaan päivittänyt lähiviikkoina. Tekemistä kun on vaikka kuinka, eikä tämä ole välttämättä huonokaan asia.. mutta ei siitä tämän enempää!

Silti! Kirjamessuilta löytyi itseasiassa aika vähän asioita, koska kauhean nirso olen nykyään ottamaan kirjoja hyllyyn. Ehkä syynä on se, että on tullut potentiaalisten kandi-ideoiden takia tullut tiirailtua aika monta opusta läpi, niin huviksi kuin hyödyksikin. Toisaalta, ei voi hyödyksi kai sanoa sitä, että ostin herttaisten itsemurhaavien pupujen seuraksi epäkorrekteja sarjiksia a'la Hugleikur Dagsson! City-lehden sympaattiset hahmot ovat pikkuhiljaa vieneet sydämeni yönpimeällä huumorilla ja varsinkin Reykjavikissa niitä luettuani 8 tonárissa tuntui siltä, että ehkä voin jo hyväksyä pitäväni niistä, vaikka ei sitä kehtaisikaan myöntää! Plussana nyt oli toki Dagssonin vierailu paikan päällä ja signeerauspotentiaali. Nyt sitten hyllyssä komeilee kirjailijan koskema Saako Tälle Edes Nauraa. Viime vuonna Dan Fante, nyt hän, mitäköhän ensi vuonna?

Keräilymessut tarjosivatkin sitten enemmän - saivat mut viimein ratkeamaan levyihin. Koko tänä vuosi on ollut teemaltaan sellainen, että levyhylly ei saa enää kasvaa kokoa. Olen kyllä onnistunut tämän pitämään periaatteena tosi hyvin, joten nyt kelpaskin ratketa. Ratkeaminen tosin ei tässäkään tarkoita mitään ihan katastrofaalista, koska kyllähän sitä 16 euroa voi aina neljään vaikuttavaan levyyn voi laittaa, jopa heräteostoksiinkin, jotka harvinaista herkkua mulle onkin. Mutta kohtuus kaikessa - voiko kiinnostavaa euron levyä oikeasti ohittaa? Ei.

Tärkeintä oli Kentin Hagnesta Hill. Levy, jonka halusin hyllyyni jo lukiossa. Levy, jonka olen ottanut levykaupoissa käsiini lukemattomia kertoja ja aina palauttanut hyllyyn. Tänäänkin mainitsin sen, kun tutun kanssa rupattelin niitänäitä levyjen äärellä. Löysin sen kerran, ja laitoin takaisin. Löysin toiselta myyjältä vielä halvemmalla.. laitoin sen taas takaisin. Mutta sitten löysin sen tyylikkäässä digipäkissä ja luovutin vain. Ikuisuusprojekti on ohi. Kentin paras albumi on nyt hyllyssäni, ja hyvä niin. Kevlarsjäl, Stanna Hos Mig, Musik Non Stop, Stoppa Mig Juni, En Himmelsk Drog, Beskyddaren, Berg & Dalvana.. ah. Kaiken lisäksi tämän klassikon uudelleenlöytäminen toivottavasti pelastaa virkamiesruotsikurssin turmiolta. Toivoa sopii.

Tämän lisäksi se "pakollinen" jazz-levy löytyi myös. Olen pitkään odottanut sellaista tiettyä tilaa ja levyä, jossa voisin tutustua muutamaan legendaan, jotka eivät ole vielä minulle tuttuja. Art Blakey alkaa olemaan jo minulle tuttu ja turvallinen, ja näin tilaan mahtuu yksi suuri nimi lisää.. Thelonius Monk. Sopiva saattaja sille tielle on Monkin kvartetin Live at the Five Spot Discovery! Huutomerkki kuuluu albumin nimeen, ja mukana on John Coltrane saksofonissa joten pehmeä lasku tiedossa.

Heräteostoksiksi laskettakoot kotimaisen Tero-Petrin albumi Tuolilta Herännyt. Googlen kautta tiedän nykyään Limonadi Elohopean entiseksi mieheksi, mutta tuotakaan bändiä en ole kuullut kai koskaan, kun olen suomalaisen suhteen niin kapeakatseinen. Noh, pian selviää mitä löysin! Samalla logiikalla kannoin kotiin yhden Ministry of Sound -kokoelman, joka oli vielä muoveissakin ja kaikkea. Teemana ompi Late Night Sessions Autumn Collection, joten varmaankin aika letkeetä ja pornahtavaa tiedossa. Ainakin kansilevy lupaili "sleazy tunes"? Monia tuttuja nimiä mukana, mutta ihan hassujen remiksaajien toimesta? Tarpeeksi neon-kirkkaat kannet ja Goldfrappin Strict Machine suurimmat vaikutteet ostokseen. Jos kyseisen biisin loistoon päästään tunnelmalta, on varmasti hienoa. Kuinka moni tunnustaa jo unohtaneensa hetkeksi tämänkin klassikon olemassaolon? Itse ainakin sortunut tähän.

Kräftkalas igår kväll gör mig lustig.

Chuushechko. Yksi hieno valokuvaaja.


Seth Rogen = Green Hornet. Yksi hämmentävä casting-valinta.



The Innocence Mission. Yksi hieno yhtye.

Kuvat #1 #2 #3

An ass for a face. My coffee mug has a pig with both sides showing. True story.

Morjensta vaan, ja morjensta vaan taas hei. Itseasiassa, tämä sanailu kuvaistaa nykyistä olotilaani, kiirettä nimittäin. Kiitos kiivaan opiskeluintoni, parin uuden järjestötyötehtävän ja ylipäätänsäkin todella monipuolisen syksyisen elämän, blogi on jäänyt taas. Ei tekosyitä kuitenkaan, koska juuri nyt ajattelin jakaa mielenkiintoisia satunnaisia asioita. Jälleen kerran selaimeeni on yksinkertaisesti jäänyt kaikkea mielenkiintoista talteen, joka on iskenyt silmään, mutta on tiellä töiden keskellä.. alas, tänne!

Musiikkiteollisuus: EU on päättänyt, että olisi mukavaa laskea volyymiä MP3-soittimissa. Ihan jalo idea - toteutus nyt vaan saattaa olla himpun verran vaikeaa. Kenties asiaa kannattaisi lähteä lähestymään eri kantilta, ja laittaa kuulokkeissa tiukemmat rajoitukset esimerkiksi siihen, että taustaääntä pitäisi pystyä suodattamaan paremmin. Sen jälkeen kun hankin kuulokkeeni, jotka vaimentavat taustaääntä, olen kuunnellut musiikkia huomattavan paljon hiljemmalla, huomaamatta konkreettisesti asiaa mitenkään korvakuulolla.. voi vielä, jos löytäisin kadonneen soittimeni. Ollut jo viikkoja kadoksissa, missä se voikaan olla. Dramaattista.

Design: En ole varmaan koskaan nähnyt hellyttävämpää sisustuselementtiä. Elegantti Piet Indoor Stove on savupiiputon, etanolilla käytettävä pieni takkatuli tyylikkäässä paketissa. Puujalat antavat aika hämmentävän loppusilauksen tälle munkin kämpän nurkkaan varmasti mahtuvalle silmätikulle ja lämmönlähteelle. Lienee kuitenkin vain vielä konseptivaiheella, ellei joku tiedä paremmin.. joskus sitä kun oikeasti voisi vähän sijoittaa tyyliin, laatuun sekä loistavaan ideaan.

Historia: Suomalaisten tapana on olla sairaalloisen kiinnostunut siitä, mitä muun maan ihmiset meistä ajattelevat. Itsekin myönnän hiukan kansanomaisesti sortuvani tähän pohdiskeluun, ja siksi tämä artikkeli onkin aika mielenkiintoinen tapaus. Kertoo nimittäin hiukan tarinaa termin finnjävlan takana. Siis sen termin, jolla ruotsalaiset perinteisesti haukkuvat meitä. Siis anteeksi, hurrit ja svedut haukkuvat. Nuo ruojat.

Livekeikat: Anna Järvinen palaa Suomeen vetämään keikkoja, ja aivan uskomattomalla onnella kyseisen neidon Turunkeikka ei mene iltaohjelmissani päällekkäin minkään kanssa! Karman laki todistuu jälleen kerran, koska samana iltana alun perin valittavissa oli joko räikeä humalanhakuinen pöytäjuhla tai tärkeää luennointia järjestyksenvalvontatöistä. Valitsin JV-hommat - ja nehän loppuvat juhlia aikaisemmin, ja ehdin koulunpenkiltä suurinpiirtein koko keikalle. Ehkä livahdan vähän etukäteen pois ikkunasta, että ehdin tsekata myös lämppärin Vuk, joka on niin monesta tuttu nimi, mutta en ole kyllä perehtynyt vielä missään vaiheessa kunnolla.

Kaunis nainen: Sellainen on Melanie Laurent elokuvassa Inglourious Basterds. Kohtalokaskin, ja David Bowien soidessa taustalla natsi-Saksan Pariisissa, pikkukäsilaukussa pistooli, suruhuntu päällä, ja sulava punainen mekko päällä. Joo, toimii. Ei mulla muuta. Harvoin menen katsomaan leffaa kahdesti teatteriin, mutta tässä oli poikkeus.

Pian sitten taas lisää syvällisempää sisältöä. Pian tarkoittanee tässä tapauksessa viikonloppua, koska sitä ennen tällä viikolla on vielä paljon palauttamattomia nettikurssitehtäviä, rapujuhlat, virkamiesruotsin ponnisteluita ja kandiaineen pohdintaa edessä. Tänäänkin piti näitä kaikkia asioita selvitellä, mutta suurin osa ajasta kului keskusteluun yukonilaisen tutkijan kanssa lokalisaatio-globalisaatio-ongelmista arktisten opintojen lähihistoria-kurssilla. Näin sitä käy pahimmillaan, kun kiinnostavat opinnot häiritsevät normaalia kaduntallaajaa!

Lähteet: HS.fi, Tiketti, mocoloco.
Kuvat #1 #2

Way Out West pt.4

Ja tässä viimeinen osa Way Out West -kertomuksesta. Edelliset osat linkeistä 1, 2 ja 3:

---

Ja vielä lauantaista. Loppupeleissä perjantai oli "se" päivä, ja sunnuntai oli vain hälveän raukea jälkinäytös mahtaville festareille, jotka jo nyt olivat lunastaneet kaikki odotukset. Siitä huolimatta, lauantai oli ehkä ääripäiden välillä se raukeampi festivaalipäivä, joka otettiin vastaan hiukan musiikkikrapulassa jo, mutta silti sekin piti sisällään jotain mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja paljon.

Antin kanssa lähdettiin alueelle tällä kertaa ihan rauhassa, koska aamun esiintyjistä ei kukaan oikeasti kuumottanut niin paljon, että mieli olisi kamalasti tehnyt nähdä, sori vaan esim. Patrick Wolf -fanit.. mutta uni oli myös eilisen jäljiltä aika haluttua tavaraa. Ensimmäinen esiintyjä joka sen sijaan tuli tsekattua oli Calexico. Kyseinen bändi on ollut Suomessakin kahdesti ja Iloon en vain jaksanut lähteä yksin, Ruississa voiton vei taas The Crashin viimeinen keikka. Totuuden aika oli nyt tullut, koska hostellituttumme Aurelien oli vannoutunut fani ja käytännössä katsoen pakotti meidät paikalle, kunhan Wilco-hehkutuksemme saimme ensin käsiteltyä. Hieno mies!

Latino guitar heat! Calexico.

Ja hieno bändikin toisaalta. Calexico-käsitykseni oli ennen keikkaa tasan yhden levyn pituinen, ja Garden Ruin on albumina ehkä keikan jälkeen pohdittuna liian synkkää antamaan hyvän kuvan live-vedon energiasta ja luontevuudesta. Mukana oli latino-vaikutteita yllinkyllin, ja usein kielikin vaihtui kesken kielien tai torvet töräytettiin käyntiin yllättäen. Skittailu oli railakasta ja toi kyllä erehtymättömästi mieleen Texasin cowboy-näkymät, tavernat ja ihmissuhdedraamat suureen jenkkityyliin. Victor Jara's Hands oli varmaan se biisi, joka eniten jäi keikan jälkeen soimaan päässä, ja ehkä hyväkin oli ettei lempikappaleeni All Systems Red soinut vedon aikana. Liian synkkää, todellakin. Calexico ennenkaikkea aloitti päivän hyvällä mielellä, ilolla.

Yo, hands up in the air! Nas.

Silloin alkoikin satamaan. Ajoituksessa ei sinäänsä ollut mitään vikaa, koska Vampire Weekend ei säväyttänyt itseäni yhtään. Kyseessä on taas yksi niistä hittibändeistä joihin vain en ole päässyt sisälle. Muistan että aikoinaan Clap Your Hands Say Yeah oli sellainen yksi, tämä on taas toinen, joskus vain ei kolahda. Tietyllä tavalla liian ADHD-pelleilyä, liian taiteellista, ja niin edelleen. Turhia pällistelemättä tässä vaiheessa oli muutenkin hyvä siirtyä alueelta pois syömään turkkilaiseen ravintolaan kalaa, jonka tekstuuri oli kuin lihan - hämmentävää! Kiva tarjoilijatyttö siellä oli myös, puhui parasta englantia koko kaupungissa (juu tiedän tämän) ja kertoi hämmentäviä juttuja karvaisista siperialaisista. Samalla missattiin myös alkaneen kaatosateen pahin piikki, vaikka aika hyvin ehdittiinkin kastua. Kun pikkuhiljaa valuttiin takaisin alueelle kylläisinä, napattiin violetit tyylintappaja-sadeviitat päälle ja heilutettiin käsiä Nasin tahtiin. Word life. Sade ei meidän festareita pilannut - vaikka jälkikäteen oli aika outoa, että koskaan ennen en ole itse kastunut festareilla kunnolla ja silti en kermaperseilyn takia alkanut harmittelemaan oloa. Jee! Nas itseasiassa veti myös äärimmäisen hyvin ja toimi sivukorvalla kuunneltua Dead Preziä paljon paremmin. Valtavasti tuttuja biisejä lopulta, loistavia sämplejä ja tosi pätevä live-orkka mukana. Peukku pystyyn.

WUMAAAN.

Nasin jälkeen tsekattiin Amadou & Mariamin keikka taas Aurelienin kanssa. Sokea malilainen pariskunta veti tyyntyvässä säässä hymyn huulille afro-soundeillaan, mutta toisaalta en oikein osannut keskittyä siinä kaikessa jammailuun, koska minulla oli ihan toiset motiivit. Koska teltassa aloitti WUMAAAN- eikunsiis Wolfmother. Olin asennoitunut keikan olevan perus rokkikeikka, paljon tuttuja biisejä, kreisi meininki. Vaikeaa oli kuitenkin sopeutua siihen, että Way Out Westissä pitäisi alkaa pittailemaan ja riehumaan hevimerkkien kanssa! Eihän tämän pitäisi olla Provinssi...? Toisaalta ei käy valittaminen, koska Wolfmother veti ihan helvetin hyvin kaikkea Dimensionista Womaniin ja White Unicorniin, juuri niin kuin odotinkin. Jossain uusien biisien kohdalla tieni erkani sieltä ja siirryin sitten odottamaan seuraavaa isoa nimeä. Suoraan sanottuna oloni oli aika typertynyt kun tajusin päivittäväni kännykällä FB-statustani jotenkin tähän tyyliin. "5 minuutin sisään Wolfmotherin WUMAAN, nyt odottelen My Bloody Valentinen keikkaa ja reivaan odotellessa Basement Jaxxia." Beissarit siis vetivät vastakkaisella lavalla samaan aikaan kun majoituin MBV:n kakkosriviin jännittyneenä. Antti sanoi, että tuo keikka lähempää katsottuna olisi ollut pettymys, mutta en sitten tiedä miten huonoa keikkaa olisin niin kaukaa voinut jamitella niinkin paljon. Istuskelin siinä koomaten hostellituttu-Davidin kanssa, vedin sadetakin hupun alas ja hytkyn vain kuin missäkin oman pääni sisäisessä maailmassa. Festarikestävyys alkoi jo vedellä viimeisiään. :p

Basement Jaxx Boogie Woogie.

Itse se päivän isoin keikka oli vähän liiankin iso. Vaikea sanoin nimittäin kuvailla mitä tunteita My Bloody Valentine oikeasti lavalla aiheutti. Olin aivan piikkipaikassa ja näin aivan kaiken. Toisaalta juuri siinäkin seistessä nousi esille yksi asia - aivan sysipaskat miksaukset. Koko keikan aikana en kuullut napeilla tai ilman kenenkään vokaaleita missään vaiheessa. MBV:n tapaan äänivalliefekti oli tottakai suurin syypää tähän, ja äänivallin takia suurin osa pitääkin varmasti bändiä niin vakuuttavana. Showgazea parhaimmillaan, juujuu tietenkin, mutta silti sitä laulua olisin jäänyt kaipaamaan lempikappaleisiini, jotka massan lailla sulautuivat toisiaan yhdeksi suureksi surreaaliksi My Bloody Valentine -instrumentaalikeikaksi. Hitit tulivat ja liikuttivat, pyörittivät päässäni monia ajatuksia ja ylipäätänsäkin monia keikkakokemuksia yhteensummanneet ajatukset saivat hätkähtämään sitä, kuinka suurta osaa musiikki voikaan merkata pienelle ihmiselle. Siellä mä seisoin keskellä isoa lössiä ruottalaisia ja kattelin jo kitarat ulisi, hui. Keikan päätti (tarkistukseni mukaan) 14 minuuttia pitkä äänivalli joka vain laajeni ja laajeni. Seurasin sen ajan yleisöä ja näin niin paljon erilaisia ilmeitä, että aavemaisella tavalla koko keikka oli kuin yksi suuri ihmiskoe. Joka kymmenes nosti kättä ilmaan, sulki silmänsä, elämöi, ihastui. Lähes jokainen muu seurasi esitystä kuin lapsi ilmapalloa tai perehtymätön nykytaidetta. Jotkut peittivät ihmetystään hyvin, jotkut seisoivat kuin kivikasvot, toiset näyttivät kyllästyneiltä, jotkut tuskastuneilta. Silti kukaan ei liikkunut ennenkuin valli oli ohitse. Olipahan pitkät 14 minuuttia, ajattelin heti samantien vähän närkästyneenä. Jälkikäteen ajatellen, tuskin tulen moista live-elämystä näkemään ihan heti. Ehkä joskus yhtä hämmentävän, mutta en juuri tällaista mitä MBV oli ollut ja tarjonnut.

Niin eteerinen, ja niin hauras ääni..


.. joten katseluksi ja fiilistelemikseksi se meni. Mm.

Festarien kruununa oli itte poppiprinsessa Lily Allen. Siirryin sekavassa tilassa suuren yleisön joukkoon tanssijoiden ja seisojien välimaastoon rintamien välissä ja tein parhaani sen eron sulkemisessa kiinni kohdallani. Tanssin valehtelematta koko keikan ajan, ja nautin popista. Oli aika osuvaa, että kaksi musikaalista ääripäätä festareista ajoittui aivan lauantain loppuun peräkkäin, koska olihan Lily Allen niin helppoa, niin tanssittavaa, ei lainkaan vaikeaa, niin hyvääkin tottakai! Syvällisyyttä se ei ehkä vaatinut, mutta laittoi laulamaan mukaan ja pohtimaan maallisia asioita. Itseäni kovin harmitti se, etten saanut Who'd Have Known -hitin aikaan kerättyä itseeni tarpeeksi tanssiakseni viereisen söpön tytön kanssa vässykältä väsyltäni, asdfgh! Mutta keikassa oli huippuja monen moisia, huimia dubstep-revittelyjä joilla Smilekin saatiin kuulostamaan tuoreelta ja kädet ilmaanhan siinä meni ja hyppyä ja pomppua, parinkolmen biisin pituinen jazz-cabaree-hetki sai kaipaamaan rakkautta, paljon oli tuttuja sanoja ja lauluja, paljon tanssia ja Lily oli kyllä ihan ihana, valtavasti karismaa. Ihan sama kuinka paljon sitäkin haukutaan ties mistä ei-musikaallisista syistä, kun ainakin minulle hän tuntui antavan kaikkensa, ja minä kiitin olemalla hengessä mukana kuin varhaisteini superfani. Iih. Antti ja Aurelien katsoivat vähän pitkään menoani vierestä, kun kesti tanssahtelulta 10 minuuttia huomata heidän siirtyneen viereeni toiselta puolelta aluetta. No, nä on näitä jänniä pieniä yksityiskohtia.

Lily featuring mun jamituskäden tärinä.

Siirryimme kauhealla kiireellä Lilyn jälkeen pois alueelta kohti klubeja ja todettiin melkein tunnin jonotuksen jälkeen, että Ladyhawkea emme enää pääsisi sisälle Parkeniin katsomaan. Festarit olivat snäkärin kautta ohi. Rupattelimme ruotsinsuomalaisen kanssa valittuja sanoja hodarijonossa, pohdimme Parken-jonon rohkeiden sissien selviytymistarinaa ja spekuloimme pääsisikö kukaan lopulta sisään ennen kuin se olisi heidänkin osaltaan ohi, festarien viimeinen esiintyjä siis. Kaatosade alkoi vielä kerran uudestaan kävelymatkalla hostelliin. Göteborgin kadut tulvivat ja oli aavemaisen hiljaistakin aina välillä jostain syystä, kun jätimme klubit taaksemme ja kävelimme vielä kerran Museobileidenkin ohitse. Märät vaatteet, väsy. Lomps lomps.

Aamulla oli jo sunnuntai ja lähdön hetki. Sushit naamaan juna-asemalla ja siirtyminen lentokentälle. Wlan-ongelmia, 6 tunnin odotus, Hermann Hesseä ja Sealin artikkeli Q:ssa - tiedättekö muuten miehen aika vaiheikkaan historian? Suosittelen perehtymään. Lentokoneessa Florencea. Paljon Florencea vielä bussissa koto-Suomessakin. Pää tyynyyn. Hyvää yötä. Aamulla ei harmittanut yhtään, että viikonloppu oli vedetty pitkäksi ja matka tuli harvinaisen kalliiksi. Tä oli vaan koettava. Jos haluatte lähteä ulkomaille festareille, älkää empikö vaan lähtekää samantien vielä kun ehditte uskallatte ja kehtaatte. Kiitti ja kuitti.

Parhaat setit:
Röyksoppin nostatus.
Florence and the Machinen riipivyys.
Wilcon mahtipontisuus.
Chairliftin kujertelevuus.
My Bloody Valentinen kokonaisvaltainen hämmentävyys.

Parhaat:
Loistava matkaseura ja hostellinväki. (Thank you Aurelien, David & Andy!!)
Göteborgin mahtavuus kaupunkina.
Erol Alkanin yllätyskeikkavau.
Pori Jazz -juhlakirja 70-luvulta antikasta 2 eurolla ja Tommi Läntisen bongaus alelaareista, lulz.
Hyvät mätöt.
MBV/Wilcon keikkojen aikainen oman pienuuden kokeminen.
Matka kokonaisuudessaan.

Way Out West -festarikatsaus: Osat #1 #2 #3 #4
Kaikki kuvat festareilta: (c) Tatu Virta

I think this is my masterpiece.

Kiirettä on pitänyt, mutta silti olen vähän yrittänyt panostaa kulttuuriin perehtymistä opiskelun alun ja lukuisten töiden lomassa. Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu päätyi viimein yöpöydälleni ja olen ihan oikeasti edistynyt siinä, oi hienoa! Samoin, katselin tässä pari iltaa sitten yhden elokuvan, joka minun pitäisi lukea ensin kirjana, koska se löytyy hyllystäkin, mutta en päättänyt antaa sen häiritä halujani. Chuck Palahniukin Choke on ollut jo hyvin pitkään proggiksenani, oikeastaan siitä lähtien kun luin Selviytyjän ja ihastuin miehen tyyliin. Jostain syystä kuitenkin Chuckin teksti on minulle todella, todella raskasta enkä ole oikein edennyt häneen tutustumisessaan. Saattanee johtua myös siitä, että aloitin lukemaan Choken inhorealismia aikoinaan opiskelijaristeilyn aamuna, yksin hiljaa huonovointisena istumasalissa aamun tunteina. Ehkä opin vielä paremmille tavoille.

Choke (2008, Dir. Clark Gregg)
"Potentiaaliaan vaisumpi ylistys roisiudelle" 7-/10

Mutta Chokesta! Päähahmona toimii Sam Rockwellin esittämä Victor Mancini, seksi-addikti, tunnevammainen, ja rahapulassa oleva kolonialismi-teemapuiston työntekijä, joka yrittää epätoivoisesti pitää dementoitunutta äitiään kasassa parhaassa mahdollisessa hoitolaitoksessa. Tämän mahdollistaa vain yksinkertainen tapa tekaista itsensä tukehtumaan ravintolassa, ja pyrkiä jättäytymään rikkaan ihmisen pelastuksen käsiin, ja 'lumota' tämä tukemaan pelastamaansa rääpälettä tulevaisuudessakin. Kohtuu kieroontunutta, eikö?

Kirjan juoni on ehtaa Palahniukia, ja elokuvakin toisaalta on, mutta jollain tavalla esimerkiksi Fight Clubiin verrattuna Choken idea ei tunnu siirtyvän tarpeeksi inhorealistisena ruudulle. Muistan lukeneeni kirjaa ajatellen sen kulkevan lähes bukowskimaisia teitä seksin, saastan ja epätoivon seassa. Nyt kyseessä on vain yksi vinksahtanut beta-uros-komedia, joka sattuu näyttämään paljon paljasta pintaa, typerryttävän epämiellyttäviä hahmoja ja täysin hämmentäviä juonenkäänteitä. Lähdemateriaalin vahvuus tulee selville ihmiselle, joka odottaa kirjailijan kirjaan perustavaa elokuvaa, mutta silti se välittyy vain mielen kautta ruudulle. "Tämän pitäisi olla vielä enemmän". Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja sinäänsä elokuvassa ei ole mitään vikaa, ainoastaan siis käsikirjoitus on se, jonka takia elokuvasta ei saa niin paljon irti kuin ehkä haluaisi. Sääli! Naurua pätkästä silti irtoaa, eikä sinäänsä pahaa sanottavaa. Kadotettu potentiaali ja kiillotettu pinta vain ärsyttää.

Minulle siunaantui myös juuri eilen mukava väliaika kaikesta muusta, ja kerta olin illaksi lupautunut töihin S-Osikselle suunnitelmista poiketen (Höyryturbiini -tapahtuma muuten vakuutti!), päätin palkita itseni elokuvilla. Viimeksi hehkuttamani uusin Tarantino, Inglourious Basterds, Kinopalatsin ykkössalissa, rock on!

Inglourious Basterds (2009, Dir. Quentin Tarantino)
"Tarantino laittaa kuristusotteella kielen poskelle" 9+/10

Tykitystä se kyllä on. Riippumatta siitä, mitä kukin kriitikki sanoo Tarantinon mestariteoksesta, se on omassa yliampuvuudessaan ja standardien rikkomisessaan aivan omaa luokkaansa. Tuttavani kommentoi sitä katselun jälkeen ensitöikseen "hämmentävimmäksi hollywood-elokuvaksi ikinä" ja kaukana ei olla. Juoni tiivistettynä niille, jotka eivät asioita seuraa: joukko juutalaispaskiaisiksi ristittyjä sotilaita tekee tuhojaan vihollislinjojen takana natsi-Saksassa tappaen, kylväen pelkoa ja sadistisesti naureskellen päälle. Monikappaleisen elokuvan kohokohdaksi nousee suunnitelma, jonka lopuksi voidaan nähdä koko sotahistoria kirjoitetuksi uudelleen, punakynää ja konekivääreitä säästelemättä.

Tarantino on iskenyt minusta pitkästä aikaa täysin oikeaan saumaan visioineen. Jackie Brownin jälkeen en ole vakuuttunut mistään hänen tekemästään - Kill Bill -sarjan eka osa oli korni ylistys aasialaiselle elokuvalle eikä mielestäni itse elokuvana kummoinenkaan, kakkososa taas oli ehkä tyylikäs ja uneliaan vangitseva, mitä nyt vain aivan mielettömän tylsä. Death Proof taas oli vain huono - en sano siitä sen enempää. En edes muista näinkö sen elokuvateatterissa vai missä? Se kertoo jo jotain unohdettavuudesta. Mutta Basterds on samalla kaikkia niitä asioita, jotka tekevät hyvän Tarantinon, riisuen yleisimmät heikkoudet pois hänen maneereistaan. Dialogit ovat eteviä mutta eivät ylivenytettyjä tai itsetarkoituksellisia. Väkivalta on riipivää ja karmaisevaa, mutta sitä on käytetty yllättävänkin säästeliäästi. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ylitseampuvat kikkailut leikkauksessa, tahdituksessa kuin ääniraidoissakin tekevät koko potista täysosuman. Ne "karmaisevimmat" odotukset Tarantinosta leikkikentällä työkalupakkinsa kanssa toteutuvat.

Tietyt asiat, joita media on hehkuttanut, on toki mainittava tässäkin. Pää-antagonisti-natsi Christoph Waltzin esittämänä on todellakin Tarantinon pahin henkilöhahmo, aivan ylivoimaisesti, ja ehkä myös samalla karismaattisin. Brad Pitt on jälleen kerran loistava myös Tarantinon käsittelyssä, ja vakuuttaa olevansa tämän sukupolven Steve McQueen. Pop-kulttuurin tuominen näkyväksi osaksi 1940-luvun kuvausta toimii erinomaisesti osoittamaan ohjaajan visioin ja myöntymyksen siitä, että elokuva ei kuvaa oikeaa historiaa vaan kirjoittaa sen uusiksi. Samalla elokuva sisältää sitä camp-huumoria, jota jokainen kiero elitisti haluaisi nähdä aina enemmän, lisää viittauksia, lisää kaikkea sellaista, jota normaali elokuvissakävijä ei huomaisi ensisilmäykseltä. Voin sanoa, että suurin osa näistä jipoista oli tällä kertaa niin läpinäkyviä ja makeita (vaikka jotkut itsekin missasin, heh), että elitistillä ei ole helppoa Basterdsin äärellä - katsojalla ylipäätänsä kylläkin, koska niin terävästi tahaton/tahallinen huumori haudanvakavan synopsiksen äärellä toimii. Kiusaantuneisuus natsi-myyttien äärellä on parhaita naurunaiheita länsimaalaiselle edelleen. En edes osaa kuvitella miltä saksalaisessa elokuvateatterissa elokuvan aikana on kuulostanut.

Lyhyestä virsi kaunis - Tarantinon uusin on tyylikäs ja tyylitön, ylitseampuva ja vivahderikas teos, joka on parasta hänen käsistään syntynyttä elokuvaa sitten Pulp Fictionin. Jopa eräänlainen "guilty pleasureni" Jackie Brown saa kakkoseksi tälle, koska siinä missä se on epä-tarantinomainen hiljainen, vaitinainen ja suorastaan apea mestariteos, tässä emme nyt apeutta näe. Näemme vain hullun visionäärin lyöden pesismailalla kunnarin natsinpenteleiden leukaperien epäonneksi. Ai jumpe, mitä käyttistä! Tämän lisäksi se on ennenkaikkea näyttävä ja vavisuttava kokemus, jonka avulla historia oikeasti kirjoitetaan uusiksi. Ja lopulta se ei sorru mihinkään mässäilyyn siinä mielessä, jossa väkivalta popularisoitaisiin. Olemme niin vakavassa osassa eurooppalaista menneisyyttä, että ylitseampuvuus nähdään samantien. Hahmot ovat karikatyyrejä, ja toki todella tyylikkäitä sellaisia, mutta epäselväksi ei jää, että Tarantinonkaan käsissä sota ei ole loppupeleissä hauskaa - tai no, ehkä juuri niissä käsissä, muttei muissa. Sadistit ovat sadisteja, sotilaat sotilaita ja ihmiset ihmisiä vähintään silloin kun heistä henki jättää.

Kuvat #1 #2 #3

It's just a game!

Elämme jännittäviä aikoja! Elokuviin astelee pian uusi Tarantino-pamaus, jonka tottakai kaikki tietävät jo räjäyttävän pankit. Kritiikot sadattelevat pop-kulttuuri-roskausta ja kuulemma myös ylipituutta, joista jo Grindhouse mielestäni kärsi. Samalla jossain siinä tasapainon ja epäsuhtaisen egon välillä laskeutuu kasaan elokuva, jossa juutalaiset teurastavat natseja David Bowien tahtiin ja Brad Pittillä on viikset. Mein gott.

Tron

Mutta se ei pääasia, koska uusi Tron-elokuva on mielestäni pääasia! Kysytte ehkä, mikä ihmeen Tron, ja minä vastaan: vuonna 1982 syntyi Disneyn käsistä lähes kokonaan tietokonegrafiikoilla käsitelty skifi-pätkä, jossa Jeff Bridges pelaa futuristista frisbee-kiekkoa, ajelee hienoilla neon-värivana-moottoripyörillä ja taistelee kauheaa pahaa tietokonetta vastaan. Elokuva näyttää niin vanhalta, että sen kasarisuus on suorastaan surreaalia, ja koko elokuva muutenkin on juonen pienestä hämmentävyydestään huolimatta todella vaikuttava näytös 2000-luvun skifistille, normitallaajasta puhumattakaan. Tosin paras puhuja minäkin olen, kun en edes ole Battlestar Galacticaa vielä saanut aloitettua, ja ainoa oikea scifi on Stargåte. Mutta!

Taannoin Comic Conissa vuosi takaperin konventioväki yllätettiin täysin upouudella trailerilla - jossa ajeltiin tron-pyörillä ja Jeff Bridges oli partansa kanssa mukana! Joo, tämä on itsessään jo äärimmäisen mielenkiintoinen projekti ja elokuvana varmasti aikamoisen taituruuden tarpeessa, koska virtuaalinen todellisuus ja käsitykset siitä ovat muuttuneet 25 vuodessa aivan päälaelleen eikä paluuta vanhaa ole. Odotan Tron Legacyn kauhun, pelon ja intohimon sekaisin tuntein.

Mutta vielä parempaa on soundtrack. Tekijät ovat pyytäneet Daft Punkin mukaan tekemään musiikit leffaan, ja parivaljakko onkin suostunut, ja työstää 24 uutta kappaletta kyseistä leffaa varten? Kuinka hienoa! Satuin aivan sattumalta tiedon äärelle, kun löysin jostain musiikkiblogista aika mainion remiksin Daft Punk'maisesta Tron-teemasta. Ja sitten tajusin, että eihän tämä ole mikä tahansa kyhäily. Loppupeleissä kävi sitten niin, että hetken metsästettyäni sitä alkuperäistä Daft Punk -biisiä, yrittäen väistellä kaikkia mahdollisia remiksauksia päästääkseni itse soundtrackin jäljille, petyin ehkä hiukan löydöksestä. Toisaalta reaktioni oli ymmärrettävä, koska tämä alunperin ensimmäinen löytöni (John Roman Remix) oli vain niin paljon parempi! Ei oo häpee olla high maintenance, ja kyllä lopulta molemmat kappaleet toimivat.

Daft Punk - Tron Legacy Theme

Daft Punk - Tron Legacy Theme (John Roman Remix) (MP3)

Kuva #1