It is amnesia, is it uliuliuliuuuu

Moikka. Rant-aika! Tällainen video ärsytti minua tänään:

Chairlift on hieno bändi, onnistuu luomaan samaan aikaan tanssittavaa, aavemaista ja minimalistista musiikkia, ja se on vielä livenäkin todettu päteväksi! Kaikki on kunnossa.

Mutta en vain tiedä mikä tässä videossa minua ärsyttää.. biisi itsessään on jotenkin tosi vaikuttava. Caroline Polachekin ääniala on ihan "otherworldly" ja pääsee oikeuksiinsa tosi oudon kertsin kautta. Sinäänsä siis sopivaakin, että myös sanoitukset on tulkinnanvaraisuudessaan ja tietynlaisessa päättömyydessään ulottuvuudesta, jota minä en ainakaan tunnusta kodikseni.

Silti video tuo esiin kaikki ne piirteet, joita vihaan nykyisessä "indie"-habituksessa. Tai en edes sano, että mitä tämä voisi olla nimeltään. Anti-pop-kulttuuria, joka oman pyrkimyksensä takia onkin lopulta pop-kulttuuria pahempi tietyissä paheissaan? Kaikki on retroa, kaikki on itsetarkoitetun päälleliimatun muka-rumaa, ollen oikeasti paljon rumempaa kuin ne asiat, joille halutaan irvailla. Asiat, jotka eivät sovi nykyiseen maailmaan ja ovat entisaikansa reliikkejä, tuodaan takaisin kahta kauheampana (lue: tongue-in-cheek) koska muutakaan ei ole. Visuaalisesti tuo video on vain yksi uusi paketoitu pläjäys anti-pop-kulttuuria. Haetaan huumoria asioista, joille nauraisimme muuten. Teemme itseisarvoksi sen, kuinka naurettavaa joku on. Tiiäks? Tämä on tärkeä markkina-arvo, jengi puhuu siitä, jengi tykkää!

Ja jotenkin nuo tanssiliikkeet.. hrr, näen jo pahimman mahdollisen tilanteen. Vuonna 2012 kaikki tanssivat tuota tanssia, tai heittävät vitsiä siitä, kuinka ehkä voisivat tanssia tuota tanssia, sillain ironisesti, koska hei, se tanssi! Ironian riemuvoitto on myös se, että kun Chairlift tulee viimein Suomeen (Flow'hun tottakai), ja soittaa tuon biisin viimeisenä encoressaan niin koko flow-kansa riemuitsee ja hihkuu, että jes - viimein voin tanssia tämän just sillain tosissani niin kuin oon aina halunnutkin, koska olen hipsterrrr, tää on mun skene! Jee wuhuu ironia on muuttunut todelliseksi arvoksi, ympyrä on sulkeutunut, mä nautin parhaista asioista mitä täs maailmassa on ja muu jengi ei vaan tajuu! Mä en taida päästä sille tasolle koskaan, mä oon onneton mies. Koen tän ilon kiertokulun ihan liian vaivalloiseksi.

Musta tämä on vain jotenkin tosi, tosi ärsyttävää. Vaikka biisi onkin ihan tarttuva, vaikka tuo video onnistui siinä missä harva video onnistui - herättämään ajatuksia. Mutta jos ikinä näette minut fiilistelevän tuota biisiä ja tanssia tanssilattialla, saa tulla läpsimään. Olen juuri niin tosikko. Myönnän kuitenkin, että pitää tsekata Chairliftin uusi albumi heti kun se tulee. Spotifystä.

Ei mulla muuta!

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Tunnustus

Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?

Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.

Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.

Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.

Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.

Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.

Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.

Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.

Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.

Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.

P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.

Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.

Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.



Kuvat #1 #2 #3 #4 #5

Tilitys

Mietin juuri eilen, miten bloginkirjoittamiseni sijoittuu internetissä vallitseviin standardeihin, lähinnä erään henkilökohtaisten blogien maailmaan syventyvän blogi-entryn kautta, oikein vain sopivasti. Aikoinaan lopetin livejournal-blogin kirjoittamisen siksi, koska siitä oli tullut minulle eräänlainen henkilökohtainen höyryjenpäästämis- mekanismi, jota vain sattuivat lukuisat tuttavat lukemaan. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kyseenalaistamaan sen, kuinka soveliaista on, että automaattisesti sullon pieneen osaani internettiä asioita vain silloin kun en 'pääse niihin käsiksi' muuten kuin järkeistämällä se sanoiksi, ts. silloin angstittaa. Aikoinaan en osannut juurikaan suullisesti purkaa murheitani, joten 'LJ' oli siihen sopiva keino - nykyään asiat ovat onnekseni toisin, ja kirjoittaminen muutti luonnettaan tuttaville 'raportoinniksi'. Raportointi menetti kuitenkin merkityksensä kun lopulta huomasin, että kukaan ei kommentoinut sanomisiani, voi heitä penteleitä.. tai sitten olen vain liian narsiss(t)i. Koko kirjoittaminen oli ns. identiteettikriisissä, ja lopulta tajusin, että blogin funktio oli kadonnut. Siksi siirryinkin tänne, ja raportoin nykyään mielipiteitä, en niinkään henkilökohtaisista aiheista, vaan sellaisista joista asiaan perehtymätönkin voisi kiinnostua. Kirjoittaminen sattuu olemaan joka tapauksessa ja aina lopulta niin kiinnostavaa, että sitä on pakko kirjoittaa. Aina. Jostain.

Serious business.

Nyt kuitenkin haluan hiukan palata siihen, mikä minua inspiroi ihmisenä. Henkilökohtaisia innostuksen kohteita, joista on mukana kirjoittaa siksi, koska niistä tiedonetsiminen ja niiden tutkiminen on niin lähellä sydäntä, että niitä voi sanoa helposti harrastuksiksi. Onnekseni yliopistolta löytyy parikin sellaista aihetta joihin olen päässyt käsiksi moisella asenteella, niin myös kulttuurista ja sen monista eri aspekteista. Jopa uskonnosta, ja elämäntyyli-asennoitumisesta! Jotenkin tuntuu typerältä kirjoittaa vain pelkästään haja-ajatuksia, joten tämäkin entry on ehkä eniten henkilökohtainen lupaus - itse itselleni kirjoittamani sellainen - että keskityn lähitulevaisuudessa olennaiseen. Henkilökohtaisen ajatusvirran raapustelussa sellaiseen on tosi vaikea ollut aikoinaan päästä, ja itseasiassa turhaakin tietyltä kantilta; jos asiat ovat niin selviä että olennainen on jo löydetty, miksi sitä sitten pitäisi pyöritellä ja tarkastella ties miltä kantilta? Deep.