You are a monster! Like the ones you see on TV.

Slumdog Millionaire (2008, Dir. Danny Boyle)

Viimein päädyin teatteriin katsomaan tämän! Tietyt elokuvat ovat sellaisia, joista ei yksinkertaisesti saa irti tai joita ei pysty täysillä käsittelemään muualla kuin isolla skriinillä, ilman häiriöitä. Ja olihan se oikein hyvä, juonenkuljettelu toimi kyllä niin hyvin kuin leffan arvostelut ovat kehuneetkin. Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä on taas yksi satu aikuisille muiden seassa, toki todella hyvin kirjoitettu ja länsimaalaisen silmissä eksoottinenkin kaiken lisäksi.


Toista on elokuvan arvostus on varmasti kuitenkin Intiassa köyhillä alueilla; jo juonessakin on pohja uskolle paremmasta tulevaisuudesta, jonka köyhä Mumbain katulapsi Jamal Malik saattaa miljonääriohjelman kautta saada. Pelissä on samalla sekä ikuinen rakkaus että lopullinen pakotie helvetistä kohti ihmisarvoista elämää. Mitä tällainen valkonaamapulliainen ei ihan heti ymmärrä, on ihmisen suhteellinen pienuuden ja mitättömyyden tunne kaupungissa jossa 18 miljoonaa ihmistä asuu keskenään, taistelee elämän mahdollisuuksia keskenään, ja yrittää samalla nauttia elämästä keskenään. Jotkut tiet vaativat raakaa työtä, jotkut epäinhimmillisyyttä ja julmuutta. Elokuvan päähenkilökolmikko osoittaa tämän ja tuo esille ihmisen heikkouden ja alttiuden pahuudelle armottoman maailman keskellä. Arkkityyppinä elokuva kyllä toimii kaikinpuolin. Kyseessä on tarina elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja sen vaikeudesta. // :)

Supernaturalin tyypit, featuring the everlovely Traci Dinwiddie!

Slummikoirien lisäksi katseltua on tullut myös Supernaturalia taas vaihteeksi. Kun viimeksi perehdyin, meni vauhtikatselusta nopeasti maku. Nyt palattuani taas sarjan ääreen 4. tuotantokauden loppuhetkille, ei voi muuta kuin ihastella. 4. kaudellahan on, turhia spoilaamatta, heitetty kehiin demonien lisäksi niitä niiden hyvisserkkuja eli enkeleitä, ja homma oikeasti toimii, itse kyllä. Supernaturalissa oli ihan alun perinkin hiukan se riski, että miten pystytään niin valtava kasa popularisoituja hirviöitä tuomaan uskottavasti yhä uudestaan juonta ylläpitämään. Nyt sarjan tässä vaiheessa tuntuu, että tekijöille on avautunut hyvä status quo. Kaikki ne hahmot, jotka vain tuntuisivat korneilta sarjan tiimellyksessä, on tungettu filler-jaksoihin ja hyvin usein vielä hiukan sarkastiseen sävyyn. Kuinka muuten pakolliset "samat hahmot, eri ulottuvuus"-setit, draculat ja joulupukit oikeasti toimisivat vakavaksiotettavassa toimintasarjassa? Ne oikeasti vakuuttavat ja tärkeät monsterit sitten käsitellään itse pääjuonessa.. tässä on pitkäaikaisen sarjan vahvuus. Mitä pidemmälle juonta mennään, sitä vähemmän käsitellään turhanpäiväisyyksiä. Sarjan viimeinen jakso tulee jenkeissä ulos 14. päivä.. pitkä, pitkä odotus!

Ja kevennykseksi, by the way, tähän loppuun, jälleen kerran osuvaa lööpiotsikointitaidetta by Iltasanomat. Yleensä on sullottu yhteen kuvaan yksi osuma, mutta nyt on oikein tuplakikkaa pelissä! Hurraa!

Päin mäntyä meni kyyniset arviot, täyttä puuta heinää panettelu!

Kuvat #1 #2 #3

Coffee & TV (no cigarettes)

TV-sarjojen katsominen on jäänyt nykyään vähälle - tietyllä tavalla tv:stä luopuminen onkin ollut kaksiteräinen miekka. Toisaalta kaikki se aika, joka muuten menisi suunnittelemattoman ja turhan televisiohutun katsomiseen, tulee käytettyä nykyään hyödyllisemmin.. mutta toisaalta jos katsoisi sarjoja televisiosta, voisi helposti rajata katselun siihen yhteen jaksoon joka viikko. Kun taas katsoo televisiosarjoja siten miten nykyään nuori internetinkäyttäjä katsoo, tulee niitä hankittua internetistä yksi kausi kerrallaan, vähintään, ja niitä tulee katsottua laadun mukaan sitten monta jaksoa putkeen. Sarjat kuluvat näin helposti loppuun, ja vaikka sinäänsä se aika ei ole menetettyä, on sääli kuinka joskus "televisio" kuluttaa kokonaisia päiviä. Sille on syynsä, että MTV3 ja SubTV ovat lanseeranneet klassikkosarjojensa maratonit juhlapyhille, silloin kun oikeasti katseluun on aikaa.

Kaikesta huolimatta pidän itseäni edelleenkin hyvin käsikirjoitetun sarjan ystävänä. Sääli kyllä, todella monet klassikkosarjat on jätetty välistä, koska ei tosiaan aina löydy niille aikaa. Räikeimpinä esimerkkeinä tästä ovat Sopranos, The Shield ja Battlestar Galactica. Vaan jotain on silti tullut katsottua, ja jotain odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Supernatural
Mytologia-fantasian X-Files

Supernatural on todettu lähiviikkoina "the" sarjaksi, jonka katsomiseen kaikki aika tuntuu menevän. Vaikka en ole täällä kauheasti mainostanutkaan, Dexterin 3. kauden loppu oli aikamoinen pannukakku, ja osaltaan tämä masensi ja rohkaisi kokeilemaan jotain uutta. Valitettavasti Supernatural oli vähän liiankin hyvä, ja auttoi osaltaan essee-aikataulujen muokkaantumista.

Peruskaava on selvä, ja tietyllä kun olet nähnyt yhden jakson, olet nähnyt kaikki - mutta. X-Files -vertaus toimii siksi, että sarjan pääjuoni veljesparin menneisyydestä peittoaa sata-nolla kertakäyttöiset yksittäisjaksot, joissa napataan milloin mikäkin mytologinen murhaaja satimeen. Itse sorruin tarkastamaan etukäteen, mitkä sarjan jaksoista kuuluivat pääjuoni-kaanoniin ja skippasin suurimman osan filler-jaksoista, vaikka osaltaan jokainen jakso vie kuitenkin veljien hahmokehitystä eteenpäin. Onneksi kehitys on kuitenkin tasoa päättelyllä-pärjää, joten riskinotto kannatti. Nyt ainoa ongelma on se, että seuraava jakso (3. kauden 11.) tulee vasta ensi viikolla. Voi harmi!

The Wire
Rikossarjojen parhaat hahmokoonnit

The Wirea olen katsonut yhden kauden, ja olen vakuuttunut siitä, että mikään rikossarja ei ole onnistunut parhaiten tekemään kaikista käsittelyistä hahmoista yhtälailla elintärkeitä kokonaisuudelle. Yleensä on helposti arvattavissa, miten rikosjuonittelussa hierarkiaa käydään läpi pohjalta huipulle, ja salapoliisimaisesti muutama päähahmo hoitaa koko kuvion tärkeimmät käänteet, samalla kun sivulla toimivat etsivät tekevät ehkä töitä, mutta eivät sinäänsä koskaan ota ohjia käsiinsä - paras esimerkki tietenkin tästä NYPD Bluen Greg Medavoy, ikuinen apuri.

The Wiren tulevat kaudet siirtävät ilmeisesti ykkösen kauden vastakkainasettelua menneisyyteen ja katsoja pääsee tutkailemaan taas uusia tekijöitä - viimeksi mukana oli tietyn Baltimoren kaupunginosan huumediilerijengi, jota "jämäyksikkö" poliiseja ajoi takaa korruptio kintereillään. Paketti rakennettiin hyvin kasaan, ja mikäli on uskominen tuttaviin, se tulee pysymään tulevaisuudessakin kasassa, joten hyvä vain. Kunhan vain 2. kauden katselu ei käy liian raskaaksi kaikelle muulle, esimerkiksi elämälle.

United States of Tara
"Sen, joka teki Junon"

.. ja tämä sarja alkaa tänään jenkeissä, Showtimella, käsikirjoittajanaan itse Diablo Cody! Cody on toki siis sama henkilö, joka liikuttavasti pokkasi Oscarin elokuvan Juno käsikirjoitetuksesta. Lopputulos voi tällä kertaa olla siis mitä tahansa, koska käytännössähän Juno olisi voinut olla myös hyöryävä kasa sitä itseään ihan vain siksi, koska dialogi oli niin ylitseampuvan monimutkaista. Kunhan vain perusidea toimii hyvin, uskon kuitenkin Toni Colletten vetävän hyvin roolin neljän eri persoonallisuuden kanssa elävänä perheenäitinä. Ja tärppinä vieläpä Sex and the Cityssä Aidania näytellyt John Corbett, joka ei ole näyttelijänä ollenkaan huono. Innolla odottaen, tulisipa vaihteeksi katsottua jotain ihan rehellistä "hömppääkin", jos tämä iskee.

I can be as cruel as you, like Lee Marvin.

Point Blank (1967, Dir. John Boorman)

Palasin klassikoihin, joita olen aina halunnut nähdä, ja kaappasin iltani piristykseksi 1960-70-luvun action-pläjäyksen Point Blank, pääosassaan kovanaama Lee Marvin tokaisemassa "rahat tai henki". Hänen rosvokumppaninsa on varastanut rahaa ja naisen. Vaan toki ajan ilmapiiri kertoo kumpaa yksinäinen susi lopulta enemmän halajaa.. Ironista kyllä, nykyihmisen silmissä elokuvasta toimintaa ei juuri löydy, vaikka julkaisuaikaansa sitä yltiömäisestä väkivaltaisuudesta syytettiinkin. Nykyisellään meno ei ole kovinkaan päätä huimaavaa, korkeintaan nostalgista - mutta silti elokuvalle on pakko nostaa hattua. Harvoin näkee niin ailahtelevan monisäikeistä analyysiä ja pohtimista vaativaa jännäriä. Tai pitäisi ehkä sanoa avant-gardemaista koska välillä se vaatii työstöä ihan liikaakin. 70-luvulla hommaan jaksoi ehkä keskittyä hiukan erilaisella kärsivällisyydellä, itselläni ainakin oli ensimmäiset 20 minuuttia aivan kamalaa tuskaa..

Toiminnan ystävänä on kaikesta huolimatta hienoa nähdä tällaisia vanhojakin pätkiä - ymmärtää, kuinka korkeaoktaanista nykymaailman väkivaltaviihde on verrattuna vaikka 40 vuoden takaisiin aikoihin. Tietyllä tavalla se järkyttää mutta kuitenkin monotonisella tavalla aiheuttaa vain olankohautusreaktion - ellen ottaisi elokuvatutkimuksen kautta ajatuskaavoja näihin tulkintoihin, tuomitsisin Point Blankin varmasti tylsäksi. Nyt tuomitsen sen tylsäksi, mutta opettavaiseksi. Ei sitä nykyään vain enää osaa odottaa toiminnallaan metapsykologisia ratkaisuja ja aivopähkinöitä, tai taiteellisuuden päättelykykyä ylipäätäänkään. Kuinka ajat ovatkaan muuttuneet.

Musiikin saralla on tullut myös tehtyä paljon kokeiluja. Elektroa kuluu entiseen malliin, mutta vielä en aio luoda sellaista yleiskattavaa postia lähiviikkojen parhaista löydöistä, niin paljon on itseltä jäänyt ihan rehellisesti kuuntelematta mielenkiintoisten biisien merestä. Sen sijaan kaikenmaailman albumeita on tullut vastaan muista genreistä.. Catfish Haven tulee ensimmäisenä mieleen positiivisista yllätyksistä. Rennon rehellistä 70-luvun eteläläisrokkia emuloivaa tunnelmointia. Ei riko rajoja, muttei luo mitään negatiivisiakaan tunteita mahd. jankkaavuuden saralla joten suositella voi.. samoin voi tehdä The Rumble Strips -poppoolle, joka soittaa iloista brittipoppia ska-vaikuttein. Ska ikäänkuin on tehnyt täyskäännöksen 360 astetta ja palannut Yhdysvaltain punk-kiertueelta ja ottanut pääteemoikseen rehellisen hauskanpidon, pianot. Luen aina muutaman Britteinsaarilla asuvan puolituttavan blogeja jotka kertovat hauskoista baari-illoista, ja en voi enää bändin löydettyäni näissä illoissa soivan mitään muuta musiikkia.

THE RUMBLE STRIPS Myspace
CATFISH HAVEN Myspace

Ristiriitoja luo taasen Bloc Party, joka tulee Suomeen helmikuussa, yahoo! Liput tulevat myyntiin ja saan rahaa lainaan lippujen ostamiseen, yahoo! Sen sijaan uusi albumi.. ei nosta vielä pystyyn muuta kuin kulmakarvan sillain kyselevästi. Arvostelut kuvasivat menon olevan kokonaisvaltaisesti parempaa kuin kovin kokeellisessa Mercury -sinkussa (josta en pitänyt), mutta vielä en vakuuttunut 2 kuuntelukerran jälkeen.. mutta en luovuta ihan heti. A Weekend in the City oli aluksi myös todella pettymys, mutta kohosi paremman tutustumisen myötä yli debyytin loistokkuudessaan. Se, miten lopulta käy tässä tapauksessa, selviää varmasti blogissa. Sormet vain ristissä, että settilista on silti omistettu tasapuolisesti vanhalle ja uudelle helmikuussa. Positive Tension, plz..

Ja loppukaneetti - Dexter S03E03 = hienoutta. Muutamat uudet sivuhahmot eivät vielä avaudu minulle muuna kuin stereotypioina (mitä syyttäjän velikin oikeasti sarjassa tekee, muutakuin emuloi Doakesin k**ipäisyyttä?), mutta muuten Jimmy Smits (Miguel Prado) on tuonut sarjaan taas uutta eloa. Ennen kaikkea sarja on Miamin teatterimaiseen ilmapiiriin sijoittuva shakespearemäinen draama a'la moderni todellisuus, jossa pohditaan hyvyyden ja pahuuden komplikaatioita, ja Prado todellakin on yksi iso komplikaatio itsessään. Innolla odottaen, mihin käsikirjoitus häntä ja Dexteriä aikoo saatella. Bonuksena pitkästä aikaa jaksossa mukana myös hahmokehityksen kannalta tärkeä satunnainen rikollinen.. ah! Sattuma on opetusten äiti.

Kanava Conan

On vaikea mieltää sitä, kuinka suosittu Conan O'Brien on Suomessa. Onhan toisaalta miehen presenssissä sitä jotain, joka tekee hänestä kovin "suomalaisen", jopa suomalaisesti iskevämmän juontajan kuin todella harva suomalainen oikeasti edes on.. mutta lähtökohdat tähän naittamiseen ovat vain todella oudot. En ole perehtynyt televisiotarjontaan niin hyvin, että tietäisin yhdestäkään muusta jenkki-talkshow'sta, joka pyörisi aktiivisesti suomalaisten ruuduissa. En myöskään usko, että on kauhean paljon parempaa tapaa pysyä perillä Yhdysvaltojen tapahtumista kuin Conan, koska niin nerokkaasti se popularisoi maata - kun alkuspiikeissä on mukana yksi kolmasosa paikallista politiikkaa, yksi kolmasosa niitä suurimman valtamedian uutiskynnyksen ylittäviä turhanpäiväisiä juoruja ironisesti käsiteltynä ja loput kaikkea siltä väliltä, saa valveutumaton katsoja aika hyvän tietopläjäyksen ihan huomaamattaankin. Hämmentävää on varsinkin se, kun yhtäkkiä huomaa tuntevansa todella monta amerikkalaista uutisankkuria tai jenkkifutaria/koripalloilijaa kasvoiltaan, katsomatta eläessään yhtään sikäläistä uutislähetystä tai futismatsia.

Tätäkin tärkeämmäksi Conanista tekee minulle kuitenkin kulttuuripainotus. Kun vielä näin myöhäisillan demograaffien mukaan ohjelmaa tuotetaan, musiikki- ja komediatarjonta on asianmukaisesti suunnattu nuorille aikuisille, jotka haluavat kokeilla välillä muutakin kuin Clarksoneita tai Ushereita. Vaikka nykysellään koomikkojen määrää on vähennetty aika huomattavasti mielestäni - tarkoittaen nyt vielä ennen digiaikaa jolloin oikeasti pystyin katsomaan vakituisesti ohjelmaa - livemusiikin laatu on parantunut huomattavasti, vai mitä muutakaan esimerkiksi merkitsisi se, että White Stripes ja Neil Young etc. omistavat välillä ohjelmalle kokoisia viikkoja esityksineen. Olen itse löytänyt hyvin paljon sellaista Conanin 3. ja viimeisen vieraan kautta, mitä muuten en olisi muutoin edes vahingossa nähnyt missään.. ainakaan yhtä helposti. Vaikka se tietty sama kaava toistuukin aina (suuri julkkis -> keskisuuri julkkis -> kuriositeetti/koomikko/musiikkiesitys), se on antanut minulle hyvin paljon.

Silversun Pickups (Conanissa 16.5.2007)

SSPU soitti Conanissa kappaleensa Well Thought Out Twinkles, joka osoittautui oikeutetuksi valinnaksi, kun tilautin bändin levyn vinyylinä paikalliseen levykauppaan ja pystyin viimein antaumuksella keskittymään siihen, nimi albumilla on Carnavas, eikä käsittääkseni vielä Pikul ep:n lisäksi muuta tuotantoa bändillä ole. Monet haukkuvat Smashing Pumpkins -kopioksi, itse pidän yhtä biisiä (Lazy Eye = 1979..) lukuunottamatta väitteitä turhina, vaikkakin tyyli viistosti onkin samanlaista.. suosittelen lämpimästi - musiikkivideo löytyy täältä, Conan-esitystä en youtubesta löytänyt.

Kaki King (Conanissa 16.10.2003)

Kakin esittämää kappaletta en muista, mutta muistan naisen tyylistä kaiken - se oli ennen kaikkea hämmentävä, koska en koe itseäni miksikään kitarafiilistelijäksi (enemmänkin basso-sellaiseksi) enkä ollut koskaan ennen nähnyt ketään käyttävän kitaran kaikukammiota näpytellen hyväksi musiikin luomisessa.. olen kuunnellut vuoden '03 jälkeen kaikki Kakin uudet albumit, mutta jotenkin se vanha lumo on vesittynyt, vaikkakaan ei todellakaan kadonnut. Kaki on ehkä vielä enemmän kitara-virtuoosi kuin pop-muusikko mielestäni, ne kappaleet joissa hänen kitaransa on hänen ainoa yhteytensä kuulijaan ovat ehdottomasti hänen parhaitaan.

Patton Oswalt (Conanissa monasti!)

Carlinin ja Izzardin jälkeen lempikoomikkoni on yksi Conanin vakiovieraista, joka on suomalaisille ehkä tutuin siitä kammottavasta Kellarin Kunkku -tv-sarjasta, jonka pääkoomikko on ärsyttävä jenkkiplötsö (kuin Drew Carey ilman minkäänlaista hauskuutta) ja päänaistähti skientologi - double trouble! Suosittelen pysymään sarjasta kaukana ja keskittymään miehen mahtavaan komiikkaan lavalla - kaverin aiheet ole sieltä vakavimmasta päästä, joten suosittelen jopa niille, joille kiihkoinen huumori ei sovi. Tässä pätkä kehutusta Werevolves and Lollipops -setistä, ehdottomasti miehen parasta tuotantoa.

Maailman vanhin ammattikunta - kolme tilannetta, kolme näkökohtaa

Hienoja alkupuheita on vaikea valita pohjustettaessa aiheita, jotka ovat liian vakavia. On siis vain syytä mainita, että Lukas Moodyssonin elokuva Lilja 4-Ever iski minuun syvälle. Nihilistinen kuvaus nuoren itä-eurooppalaisen tytön matkasta ahdistavasta arjesta vielä ahdistavampaan elämään seksiorjana herätti mielessäni paljon kysymyksiä, eikä vähiten sen keskustelun takia jota kävimme yhdessä kahden diakoni-opiskelijan kanssa sen aikana. Toinen ystävistäni ahdistui valtavasti elokuvan aihepiiristä ja toi esille spekulaatioita siitä, kuinka edes Suomi ei ole turvassa moisesta todellisuudesta: kaverin kaveri on nähnyt kuinka venäläiset miehet kantavat käsikynkkää hinteliä nuoria venäläisnaisia ostoksilla, syyt ja tarkoitusperät pystyi ja pystyy tässä kontekstissa ymmärtämään. Toinen tuttavani toppuutteli häntä ja pyysi välttämään ylilyöntejä ja kuulopuheita. Itse en voinut osallistua keskusteluun, koska tietoni eivät siihen riitä.



Halusin silti tietää lisää. Lilja 4-Ever nimenomaan vaikutti siihen osaan minussa, joka imi tarinan
kuin faktoina epäonnekkaiden ja sorrettujen naisten todellisuudesta. Lähdekritiikki ei valitettavasti ollut sopiva tapa vähentää empatioita koska alkuperäinen tarina oli aivan yhtä murtava kuin elokuva, joka siihen perustui. Jotenkin näkökulma tuntui kuitenkin liian yksipuoliselta ja subjektiiviselta. Oli syytä siis jälleen perehtyä dokumentteihin, jotka toisivat pöytään faktoja tarkemmin ja jatkumona filmille laajentaisivat käsitystä siitä, millainen maailma seksikauppa on.

PBS:n Frontline-sarjaan kuuluva dokumentti Sex Slaves toi esille ainakin neljä uutta näkökulmaa ihmiskauppaan. Ilmiselväksi oli entisestään tehty se, että kyseessä on tilanne, jossa oli ainoastaan olosuhteiden uhreja ja niitä ihmisiä, jotka käyttivät niitä olosuhteita hyväkseen. Dokumentin pääpainoksi otettiin mies, joka teki kaikkensa pelastaakseen vaimonsa, jonka hänen tuttavansa oli myynyt seksiorjaksi Turkkiin. Myös tämä tuttava, Vlad, oli osana haastatteluita ja toi esille syynsä uskaltautua kameran eteen: hän oli luullut myyvänsä naisen parittajalle joka oli jollakin absurdilla arvoasteikolla hyvä omistaja orjilleen, mutta erehtyi - nainen myytiin heti jälkeenpäin väkivaltaiselle ja arvaamattomalle omistajalle, jonka armottomuuden ymmärrettyään Vlad tunnusti tekonsa aviomiehelle ja näin aloitti ketjun, jonka mukana dokumentintekijät avustivat miestä lähes mahdottomassa tehtävässä.

On mahdotonta argumentoida tämän maailman julmuutta - olosuhteita tai ei, subjektiivisesta näkökulmasta on mahdotonta olla tuomitsematta ihmisiä jotka päättävät selviytyä maailmasta tekemällä elantonsa toisten ihmisten kärsimyksestä. Minua kuitenkin arvellutti Vladin päätös tulla kameran eteen. Asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Dokumentoiijat kertovat tavanneensa Vladin ensimmäistä kertaa tämän oikeudenkäynnin aikana, jolloin hänet pantiin tilille säälittävin tuloksin. 8-15 vuoden spekuloitu vankilatuomio vaihtui 5 vuoden ehdonalaiseksi ja vielä tämänkin jälkeen - mies väittää suoralla naamalla kameran edessä kiittäneensä asianajajansa taitoja päätöksenä. Samalla hän myös kertoo aikoinaan kokeneensa syyllisyyttä myydessään tuttavansa vaimon seksiorjaksi. Yhtälö lyö yli kaiken logiikan - voisiko tällainen mies pitää pokkansa kameran edessä vältettyään seksiorjakaupasta vuosien vankilatuomion, pyytää anteeksiantoa ja koeta oikeuden näin tapahtuneen, virallisesti tai epävirallisesti? Katsojana minun on pakko hyväksyä ainoa absoluuttinen totuus: täysin erilaisista oloista lähtöisin olevana ihmisenä en saa otetta näiden ihmisten moraalikäsityksistä. En pysty tulkitsemaan heidän valheitaan, heidän lausuntonsa ovat minulle irtonaisista kontekstista - minulle tuo konteksti on Lilja 4-Ever - elokuva, joka herätti minussa kysymyksiä joihin en koskaan saa vastauksia. Minkäs teet.



Vaikka olin emotionaalisesti puhki seksikauppa-aiheen suhteen, päätin perehtyä vielä yhteen näkökulmaan. Tarina, joka sijoittui aivan toisenlaiseen maailmaan, oli peräisin Stuart Kershawin käsistä, kantoi nimeä The Virgin Trade, ja toi mieleeni vain lisää ristiriitaisia näkemyksiä siitä, kuinka ihmisten arvomaailmat ovat vinksahtaneet. On mahdotonta kokea olevansa pätevä arvostelemaan tai arvioimaan kokonaisen valtion tilannetta, varsinkin, kun Thaimaa on kuuluisa seksikaupastaan ja postimyyntivaimoistaan. Perehtyminen on sallittua, mutta mitenkään kamalan viisaaksi se ei katsojaa tunnu tekevän. Ehkä perimmäinen viisaus onkin se, että seksikaupan maailmaa on mahdotonta käsittää, mikäli omaa moraalikäsityksen ja pystyy ylläpitämään elämäänsä kompromisoimatta sitä. Kaikissa kolmessa näkemissäni pätkissä onkin yksi ainoa jatkuva teema - ihmiset joutuvat tekemään kompromisseja. Minäkin teen moraalisen kompromissin hyväksyessäni oman tyhmyyteni ja kykenemättömyyteni asian suhteen. Sääliksi käy vain diakonia-ystäviäni - ehkä heillä ei ole mahdollisuutta tehdä tätä kompromissia.

Samalla pitää pyytää anteeksi irtautumista tästä maailmasta dokumenttien katsomisen lopettaessaan. Aiheen vakavuus käy ilmi lopullisesti silloin, kun kokee olevansa velkaa näkemilleen surulliselle ihmiskohtaloille edes sen, että tutkisi asiaa lisää. Kun näin ei enää halua tehdä, kokee hetken häpeää. Hyvä niin. Mielummin koen häpeää, kuin kokisin nämä asiat yhdentekeviksi.

Mikä on suvaitsevaisuutta ja mikä ei?

Pohdintaa dokumentin THE ROOT OF ALL EVIL? ja 30 DAYS: ATHEIST -jakson pohjalta

Suomalaisena on kenties vähän vaikeaa sisältää Ameriikan uskonnollisen maailman mukaisia pohdintoja siitä, mikä on suvaitsevaista tai ei. Oleellisena osana suomalaista uskonmaailmaa on ollut aina se, että uskonto on jokaisen ihmisen oma asia. Vaikka terminä 'ateisti' kantaakin tietyt negatiiviset konnotaationsa mukanaan täällä skandinaaviassakin, uskonnottomuus on sallittu keskustelunaihe ja sitäkin selvemmin hyväksyttävästi poissa keskusteluista. Ihmisten käännyttäminen koetaan varsinkin nuorison toimesta negatiivisena asiasta ja oman ystäväpiirini kautta olen oppinut, että varsinkin nuori kristitty on hyvin suurella todennäköisyydellä suvaitsevainen muihinkin uskontoihin verrattuna.


Morgan Spurlockin SUPER SIZE ME -hittidokumentin pohjalta luotu 30 Days -dokumenttisarja pyörii meidän suomalaisten suureksi onneksi MTV3:lla ja valottaa totuuksia stereotypioiden takaa. Eräs jaksoista käsittely ateismia hands-on -tyylisellä ratkaisulla: korkeastikoulutettu ateistinainen siirtyi asumaan 30 päiväksi aktiivisesti kristilliseen perheeseen ja kohtaa heidän maailmalla, tuoden esiin omia ja muiden kaltaistensa ateistien tuntoja. Morgan Spurlock toimii ohjelman juontajana tuoden välillä tietoiskuin esille Yhdysvaltojen nykypäivää muun muassa kreationismin asemasta koulutuksessa ja tutkimuksista ateisteihin kohdistuneesta syrjinnästä. 30 päivän aikana käydään raamattupiirikeskusteluja yllättävänkin sivistyneessä ja raikkaassa ilmapiirissä - loppu tuo esille isäntäperheen ja ateistinaisen välille syntyneen ystävyyden ja tilanteen, jossa molemmat osapuolet kokevat positiivisesti hyötyneen kokemuksesta.


Nähtyäni edellämainitun dokumenttisarjan jakson, palasi mieleeni aikaisemmin näkemäni pidempi dokumentti, johon tutustuin Jrocknycin kirjoittaja Gordonin postien kautta. Richard Dawkinsin juontama The Root of all Evil? (2006) paneutuu syväluotaimen lailla uskonnollisen maailman luomiin riskitekijöihin, käyden läpi seikkaperäisten selitysten kera syitä, miksi uskonto on dokumentin teeman mukaisesti kaiken pahan alku ja juuri. Hän käy keskusteluita aggressiivisena asijantuntijana lukuisten uskonnollisten arvojen varaan turvaavien ihmisten kanssa ja väittelee useimmiten vastustajansa kumoon, aina kristillisen koulun rehtorista yhdysvaltalaisen uus-kristillisen kirkon julkimopastoriin. Hän tuo esille kantansa siihen, kuinka kaikki uskonnollisia, 'epäfaktuaalisia' arvoja periaatteinaan pitävät ihmiset eivät vain toimi rationaalisesti. Loppupuheessan hän tuo esille myös pehmeän puolensa - onhan elämä meille jokaiselle kuitenkin lahja. Juuri me olemme aikoinaan karsiutuneet miljoonista siittiöistä ja selvinneet sikiöajastamme voittajina tähän elämään. Hänen sanomansa on lopulta: hyvä me!

On mielenkiintoista pyrkiä irtautumaan täysin subjektiivisesta kontekstista yrittäessä pohtia sitä, mikä on oikeasti suvaitsevaisuutta ja mikä ei, ja yrittää nähdä ihmisten mieltenluonteiden pääpiirteitä kaiken sen uskonnollisen/ateistisen paatoksen läpi, joita tämäntyyliset ohjelmat pitävät sisällään. Mikä minuun itseeni pisti eniten silmään oli kuitenkin se, kuinka riippuu aivan täysin tarkoituksellisesta motiivista, millaisen näkemyksen ihmisistä pyritään luomaan. Yksinkertaista tämä on päätellä, tiedän toki sen, mutta näinkin erilaisten dokumenttien vertailussa se näkyy erinomaisesti.

30 Days -sarjan tekijät eivät ole ensimmäistä kertaa tuomassa esiin kahta polarisoitua näkökulmaa katsojan eteen ja on siksi tehnyt sen ratkaisun, että Spurlockin esiintuomien faktojen, oikeustuomioiden ja gallupien etc. rinnalle on tuotava esiin konkreettisia ja subjektiivisia näkökulmia, joita jakson ihmiset raportoivat katsojalle kokeen edetessä. Kristityn perheen reaktioista ateistinaista kohtaan on nähtävissä selvästi, kuinka pariskunnan vaimo pystyy irtautumaan loppua kohden yhä selvemmin omasta roolistaan kristillisyyden puolustajana ja tuo esiin humaanit piirteet sympatiana ateistia kohtaan, jopa lopulta puolustaen häntä viimeisessä raamattupiirissä sydämellisenä ihmisenä. Aviomies taas kertoo useammassa kriittisessä video-otteessa siitä, kuinka hän ei vain pysty ymmärtämään, mitkä ateistin ohjenuorat ovat. Silti hän ei tuomitse - hän etsii vain oikeita kysymyksiä. Sinäänsä ymmärrettävää sekin, koska onhan perhe luonnollisesti lähtenyt vapaaehtoiseksi isäntäperheeksi sarjaan. Perheyksikönkin sisällä korostuu se, kuinka uskonnollisuus on hyvin subjektiivinen asia. Kristitty vaimo summaa hyvin tuntonsa verratessa omaa syvällistä pohdiskeluaan ateistimiehen vastaavaan prosessiin, jossa korostuu oman asennemaailman löytämisen jälkeinen helpotus ja sisäinen rauha. Kaksi ihmistä, jotka kokevat maailmansa erilaisiksi, pystyvät myöntämään erilaisuutensa silti unohtamatta että he ovat toisilleen ystävällisiä, myötätuntoisia ja kilttejä. Tämä on uskonnollisten maailmojen 'sulautumista' parhaimmillaan - yhteisöllisyyttä yli kulttuurirajojen, yli uskonnollisten uskomusten rajojen. Mieleeni mieltyy esimerkki siitä, kuinka New Yorkin 'eri kulttuurien sulatusuuni'-teoria ei kerro totuutta, koska etniset ryhmät eivät sulaudu yhteen mutta elävät silti suurimmilta osin harmoniassa omia elämiään. Tämä on myös se ideaali tilanne uskonnollisessa yhteisössä, ja sarjan jakson perheyksikössä, mikrokosmoksessa, utopistinen ideaali onkin hetken mahdollisuus.



Dawkinsin dokumentti on aivan eri maata. Yrittäen toimia täysin loogisena ja faktapohjaisena dokumenttina se toimii juuri päinvastoin, unohtaen faktojen keskellä suvaitsevaisuuden uskonnollisten ihmisten maailmassa. Dawkins osoittaa väittelykumppaniensa olevan väärässä laskelmoidan ennaltamäärätysti ja asettaa itsensä täten tiedemiehenä oikean hypoteesinsa kanssa korkeimmalle podiumille. Ironista tästä tekee sen, että dokumentissa haastatellaan järjestäytyneitä ateisteja, jotka elävät jatkuvassa sosiaalisessa maanpaossa. Dawkins edustaa heitä, mutta tuomitsee (tässä tapauksessa yleistäen) ateisteja syrjivät kristityt heidän omalla lääkkeellä - syrjien heitä, perusteena hänen väitteensä siitä, kuinka ateistit ovat oikeassa ja kristityt väärässä. Kuinka aikoinaan kävikään, kun kristityt olivat ensin marginaalinen yhteisö ja lopulta nousivat valtaan? Suvaitsematonta miekkalähetystä. Noidankehä on pelottavankin tuttu. Mikäli ateistit nousevat enemmistöön, pyrkivätkö hekin käyttämään mahdollista valta-asemaansa mediassa ja yhteisöissä tuomitakseen 'väärinajattelijat', eli kaikki yliluonnolliseen uskovat? Pelottava ajatus.

Uskonnosta väittely on aina ollut ja tulee aina olemaan aihe, joka herättää tunteita. Vaikka itse olen aikoinani ollut seurakunta-aktiivi, harkinnut buddhalaisten opinhaarojen tunnustamista ja vastikää eronnut kirkosta, mielestäni ei ole mitään käytännön hyötyä asettua millekään puolelle yhtälössä, jonka rakennuspalikat tulevat aina olemaan ihmiset ja yhteisöt, jotka jakavat erilaisia uskomuksia. Lopputulos on lähes aina lopulta ristiriitainen ja tulenarka, joten jollakin tietyllä asteella uskonnontutkimus on jo itsessään hyvin vaarallista.

Lopullista teesiä on mahdotonta antaa. Mielestäni omaa kantaani kuvastaa se, että koin näistä dokumenteista puhuttelevimmaksi oman reaktioni erään ateistin haastatteluun: tämä koki kaatuneiden poliisien muistoksi pystytetyt ristit uhaksi uskonvapaudelle, koska ne ovat yhteisellä maalla. Itselleni risti on kovin luonteva valinta kuvastamaan sitä, koska tuskin ateisteillekkään itselleen jää epäselväksi niiden funktio: kadotetun ihmisen menneiden hyvien tekojen kunnioittaminen. Jos kaatunut poliisi olisi ollut ateisti ja tämän perhe olisi vaatinut ristin poistamista, se on henkilökohtaisen vakaumuksen kunnioittamista. Eikö ristien pois-tonkiminen lakiteitse ole tämän samaisen vakaumuksen syrjimistä? Kysynpähän vaan, ja pohdin itsekseni. Tehkäämme kaikki niin, niin säästymme monilta turhilta sanoilta, jotka voivat herättää pahoja tuntoja.