#13

#14
Disco Ensemble - Viper Ethics
(2003, Fullsteam Records)

Disco Ensemble on todella vaikea bändi analysoida albumien perusteella. Toki niitä on tullut tehtyä, niitä on tullut kuunneltua, niitä on ennen kaikkea odotettu, sitten mahdollisesti hiukan petytty tai innostuttu positiivisesti - onneksi kronologisesti tässä järjestyksessä. Kuitenkin DE herätti minut keikoille. En juurikaan ennen uotta 2005 pyörinyt keikoilla, mutta satui innostumaan kovasti tästä suomalaisesta bändistä, joka oli tarpeeksi rujoa mutta silti vielä kosketeltavaa - samaan aikaan lehdet ja true-fanit manailivat, kuinka bändi lähti hc-juuristaan kohti punk-poppia! Ja minä vain satuin pitämään kovasti levystä Viper Ethics, enkä huomannut ollenkaan tällaista valittelua, kun First Aid Kit sinä samana vuonna iski kansan tietouteen ja teki bändistä suuren. Toisaalta vihasin sitä, kuinka Viper Ethicsiltä ei enää soitettu enää kuin muutama hassu biisi joka keikalla.. kyllähän siinä oli pointtinsa - Viper Ethics oli yhtyeen huippu. Ja sai minut uskaltautumaan keikoille.

Sittemmin voisi jo uskaltaa väittää toisin, mutta Viper Ethics oli vain sitä kovinta ja parasta DE:tä, joka livenä kuultua laittoi jalat hurjaan spinniin ja levyltäkin iski tajuntaan tietynlaista suunnatonta kaihoa ja uhoa parempaan, hyvin positiivista mutta tyytymätöntä musiikkia. In Neon suorastaan murskasi aina livekeikoilla, Videotapesin yhdistän pitkiin bussimatkoihin töihin Saloon, sattumaltako valitsin aina levyn kuunteluun kun kaihoisasti Hajalan metsissä ajelin bussilla rutiinia, josta halusin karkuun? Sink Your Teeth In oli pitkään sellainen mieleni salaisuus, ikäänkuin soitetumpien harvinaisuuksien takana luimuileva lopetuskappale, joka sitten soidessaan joskus paljon myöhemmin (2008?) keikalla sai minut herkistymään kovasti siitä, kuinka rokkiin tutustumisellakin on juurensa. Disco Ensemblen kautta löysin ehkä ensimmäisen kiinnikkeen raskaampaan musiikkiin ylipäätänsä.. mutta Viper Ethics on omalla sarallaan vertailuissa kaikkien myöhempien löytöjen yläpuolella.

Eksyn vieläkin varmasti monille hyville keikoille, ja innostun vielä nostamaan jalkaa ja jopa sortumaan pittailuun. Livekeikat ovat kuitenkin aina tietyllä mittarilla laskettavissa - ystäväni Kristan kanssa Pitkä Kuuma Kesä ja ensimmäisiä kertoja kun First Aid Kitin biisit olivat vielä tuoreita (hetken) ja Viperin höysteenä syntyi täydellinen keikka, ilman heikkouksia. Turussa S-Osiksen keikka, jonka encoressa lasken jalkaani moshatessani lavan reunalle silmät kiinni, ja tunnen kuinka ilmavirta ja huuto lentävät ylitse ja pian näen kuinka laulaja-Miikka makaa ja karjuu lattialla - kaikki väistivät, senkin idiootit! Ilosaaren vettävaluva eturivi. Ja 3 vuonna putkeen toistuva kaava Turun Klubilla, kun ilkikurinen närkästys paidattomien lätkäjätkien seassa muuttuu innoksi kun Masquerade tai Mantra alkaa soimaan, ja parin hyväksyvän vilkaisun jälkeen tutuilta jotka kohtaan vain DE:n keikoilla, annan vain itselleni myöden ja jyrään. Jyrään!

#14

#14
Joanna Newsom - Ys
(2006, Drag City)

Indie-folk, vaihtoehtoinen sulosointuinen tunnelmointi. Niin moni bändi ja promottu levy menee tuon tittelin alle minulla, jos alkaa kriittisesti selailemaan nykyisiä kuuntelutottumuksia soittolistalta. En sinäänsä syytä itseäni tästä, koska jotenkin on luonnollista, että rokin ja muun raskaamman musiikin rinnalle tulee jotain kevyempää ja huojentavaa. Folk on kuin varkaana alkanut uppoamaan samalla, kun altsuilu muuten lähtee jonnekin hämärän noise-psycho-pelleilyn piiriin (imho) ihan liian helposti. En halua kakofoniaa, haluan jotain yksinkertaista, mutta ei kuitenkaan.

Ja Ys iski johonkin hermoon. Joskus käy juuri niin, että ne kriitikkojen valitsemat jutut vain yksinkertaisesti toimii - nämä tapaukset tuo juuri palauttaa välillä uskon koko ammattiryhmään. Arcade Firen Funeral oli yksi esimerkki täysosumasta, mutta Ys oli vain jotain täydellistä ja oikein. Sinäänsä outoa, koska kappaleet, joita albumeissa on huimat 5, ovat enemmänkin novelleja, tarinoita. Tietyllä tavalla ne ovat kuin iltasatuja, koska niin selkeästi mieleen tulee Milne tai vastaava sanaseppo. Fantasian rajamailla puhuvia eläimiä, opettavaisia anekdootteja. Kuin Jukka Parkkisen Korppi-kirjat. Jouhevaa, maagista ja lämmintä.

Ei vähiten lämmintä Newsomin murtavan kauniin lauluäänen takia ja hellyttävän taitavan harpunsoiton ansiosta. Näin harvinaisen instrumentin avulla se tunnelma muuttuukin innostavaksi. Ei mitään sellaista mihin törmäisi joka päivä, varsinkaan populäärimusiikissa. Eikä se tietenkään ole mikään sopiva ainoa syy nostaa albumia yli muiden - tässä se vain onnistuu. Muu Newsomin tuotanto ei ole jälkeenpäin ole koskettanut samalla tavalla. Eikä se todellakaan ole mikään huonouden merkki, korostaa vain Ysin loistavuutta. Ja voi, kuinka hienoa oli tämäkin neiti nähdä vielä livenä Suomen Tsadissa! Aikamoista.

Top15 Lista:
#13 - ?
#14 Joanna Newsom - Ys
#15 Jaco Pastorius - Jaco Pastorius
#16 DJ Shadow - Endtroducing
#17 Amon Tobin - Chaos Theory
#18 Tool - Aenima

#15

#15

Jaco Pastorius - Jaco Pastorius
(1976, Epic/Legacy)

Jaco on jazz-muusikoksi aika traaginen tapaus - tietyllä tapaa stereotypinenkin, koska syöksykierre kuolemaan saakka († 1987) lähti liikkeelle alkoholilla lutraamisesta ja huumeisiin sekoamisesta. Lopulta hulluuden partaalle hourahtanut mies kuoli köyhänä ja unohdettuna - mutta Jaco elää silti vahvasti, eikä tietenkään hienon muusikon elämä jää mieliin tragedian vaan musiikin takia.

Tutustuin Jacoon sattumalta etsiskellessäni jazz-intoni huipulla uusia nimiä nimien perään. Wayne Shorterin kautta löytyi mahtava Weather Report, jonka kautta ikäänkuin vahingossa innostuin kuuntelemaan bassotyöskentelyä. En tarkalleen muista milloin ja miten, mutta lopulta minut oli myyty - tämä levy sai minut löytämään basson, niin rokista kuin popista ja jazzista, aivan kaikkialta. Arvostus soittimeen on opastanut minut ties millaisten elämysten äärelle, tuskinpa esimerkiksi ilman Jacoa olisin ymmärtänyt nähdä triota Miller-Clarke-Wooten livenä Helsingissä.

Levy itsessään on tasavahva - enkä oikeastaan osaa selittää sen tarkemmin. Albumin vahvuudeksi voisi laskea kenties juuri ja juuri sen, että laulu Come On Come Over uppoaa kuin häkä - yleensä vihaan jazz-laulua, koska olen ihastunut siihen, kuinka soittimet luovat tunnetilat päähäni ilman sanoja. En ole koskaan osannut kuunnella sanoja yli melodioiden ja soitinten, saati ihan vain miellyttävän lauluäänen, joten jazz antaa minulle mahdollisuuden lakata välittämästä ja antaa vain upota äänimaailmaan.

Jacon jälkeen olen kuunnellut monia eri jazz-basisteja ja voisin väittää (varauksetta Stanley Clarke lukuunottamatta), että kukaan ei pysty samaan kuin Jaco - tuomaan samalla esille sekä basson alataajuuksien luoman sisäänrakennetun 'coolin' että herkemmän puolen. Tietyllä tavalla soitin on Jacon käsissä urbaanin melankolinen olematta silti rankaiseva. Marcus Miller ja Viktor Wooten ehkä juuri siksi ovat jääneet itselläni vähemmälle - ne ovat liian raskaita, liian armottomia. Jacon tekniikka on armoton, mutta tällä albumilla täyteläinen äänimaailma syntyy tasapainosta paikoin muiden instrumenttien avustuksella luodusta kokonaisuudesta (Used to be a Cha-Cha, Kuru/Speak like a Child), toisaalta sydäntäsärkevistä yksinäisistä mutta jämeristä soolotulkinnoista (Portrait of Tracy, Okonkole y Trompa).

Mukana on Shorterin ja Herbie Hancockin kaltaisia suurnimiä auttamassa albumin luomisessa, mutta Jaco on päätähti, ja päätahdittaja. Taustalla soidessaan hän vetää minut pakosta yhä uudestaan ja uudestaan mukaansa niihin tunteisiin, joita selkäpiissä väreili ensikuuntelemasta asti. Töitä en siis voi tehdä kuunnellen Jacoa, koska hän vaatii kaiken huomioni edelleen - soittolistani "jazz" siis ei häntä sisällä! Hän on erikoistapaus minulle, jazzissa, ja musiikissa yleensäkin.

Top15 Lista:
#14 - ?
#15 Jaco Pastorius - Jaco Pastorius
#16 DJ Shadow - Endtroducing...
#17 Amon Tobin - Chaos Theory
#18 Tool - Aenima

Parasta huumetta.

Ystäväni ovat uppoutuneet Facebookissa kaiken maailman listojen maailmaan. Jotenkin homma haiskahtaa pahasti siltä, mitä Livejournal oli pahimmillaan ennen kuin lakkasin vain lukemasta sitä. Listoja listojen perään täynnä nimiä, sanoja, muistoja, suurimmalti osaksi kuriositeettejä tylsistä aiheista, joista kavereiden on etsittävä kovasti jotain juttuja, joita voi kommentoida, toivoen tietysti, että vastaavanlainen oma lista saisi sitten samallaista kommentteja. Turhuutta mielestäni, vaikka itsekin yhteen listaan sorruin. Ja tätä kautta nyt toiseen.

Yksi ketjuviesteistä antoi tehtäväksi listata 15 albumia, jotka eniten ovat vaikuttaneet kuuntelijan elämään - mukaan ei lasketa hetken villityksiä, varsinkaan juuri kirjoitushetkellä hyvältä kuulostavia, vaan tarkoitus on luoda oikeasti ihmisen elämää vavisuttavien albumien lista. Ja eipähän minua diggarina kauheasti vakuuttanut pelkkä nimien listaus - sehän on sitten kuin suoraan metacriticin sivuilta bongattu statistiikka.

Teenkin siis toisin ja kirjoitan tänne pidemmät kirjoitelmat kaikista albumeista. Mukana ovat vain ne ehdottomat - minulle itselleni täysin eeppiset teokset, jotka ovat muuttaneet elämääni jollain tavoin. Keskustelussa ystävien kanssa he toteavat ettei albumit nyt elämää voi muuttaa, mutta itse koen musikaalisen maailman rajojen avartuessa jokaisen uuden askeleen muutokseksi parempaan, uudempaan, saatteena tuntemattomaan mielenkiintoiseen. Olen siis sanankäänteissäni juuri niin dramaattinen kuin koen olevan tarpeellista!



15 albumia oli lopulta yllättävän helppoa rajata - sen takia jotenkin tuntuu jo tarpeelliselta toteuttaa listaus. Ulos jäivät kolme albumia, jotka ovat siinä rajoilla. Eivät mahdu samaan sakkiin, mutta eivät voi säästyä ilman mainintaa. Siksi mainitsenkin ne tässä tunnelmasanelmin. Kuinka boheemia suorastaan.

TOP 18:

(18) TOOL - AENIMA
Kansikuvien syövereistä löytyi yhteiskuntakriittisen komedian mestari Bill Hicks.
Ahdistuneen nuoren soundtrack minulle. "Se" levy johon mentiin pakoon.
Samalla synnytti tietämättään tulevan intohimon stand-uppiin.
Muistan rehellisesti tasan yhden kappaleen nimen ulkoa. En koe sitä rikkeeksi.
Albumin nimibiisi on ainoa mainittava huippukohta muiden kaltaistensa seassa.
Monasti sen lyriikat huudettiin pään sisällä koulun käytävillä.
Sitäkin lujempaa kun se viimein kuultiin livenä.

(17) DJ SHADOW - ENDTRODUCING...
Hyvin yksityinen ja intiimi hiphop-levy.
Genrenä hiphop onkin minulle täysin susi, koska en ole elänyt sellaista elämää.
Albumi enemmänkin rakentaa anonyymin urbaanin äänimaailman.
Kun laitan sen soimaan, siirryn päässäni lapsuuden kesäasuntoon.
Olen unikuvassa vanhentunut, mutta silti kaupunki ympärillä on pysynyt samana.
Ihmettelen: mielikuvat fosforivalotaulu-näköalasta sen ikkunoista ovat niin eläviä.
En ole asunut asunnossa yötäkään sen jälkeen, kun sen ensi kertaa kuuntelin läpi.
En tee sitä nykyään muuten kuin silmät kiinni. Haluan aina palata niihin näkymiin.
Vain kappaletta "Midnight in a Perfect World" voin kuunnella yksittäin.
Hyvin intiimi kokonaisuus, jota ei voi hajoittaa.

(16) AMON TOBIN - CHAOS THEORY
Ilosaarirokissa opin tuntemaan tämän "downtempo"-artistin ja hänen tuotantonsa.
Live-keikka oli mahtava ja rohkaisi löytämään jotain vielä yksityisempää.
Levy oli oikeasti ääniraitana hiiviskelypelille, yhdistän sen itsekin siihen väistämättä.
Outoa siitä tekee sen, etten ole koskaan kyseistä peliä pelannut.
Minusta tulee hiiviskelijä mielikuvituksessani - piiloudun kylmältä maailmalta.
Jos saisin päättää, jokainen scifi-elokuva olisi neo-noiria tämän säestyksellä.
Mikään Tobinin muu albumi ei aiheuta levottomuudessaan yhtä paljon harmoniaa.
Ainoa sekametelisopaksi tunnustavani levy, jonka mukaan uskallan aidosti hypätä.

.. ja näin pikkuhiljaa siirryn numeroon 15. Kunhan vain on valmista siihen. Formaatti muuttuu paljon yksityiskohtaisemmaksi ja vähemmän haahuilevaksi, uskokaa pois!

kuva #1