Sukkulointi Turun ja Paimion välillä kostautui niin, että päädyin elämään tätä viikkoa hyvin tyhjin käsin, ilman sen kummempaa tekemistä. Tenttiin lukemisen, tylsistymisen ja Rondo FM:n löytämisen lisäksi olen löytänyt myös pitkästä aikaa kirjat. Luin viimein Hermann HessenNarkissos ja Kultasuun loppuun, lähes vuoden odottelun jälkeen. Jotenkin vaikuttavaa, että muistin siitä huolimatta kirjan ensimmäiset 50 sivua kuin eilispäivältä kun siihen nyt tartuin, ja lopulta imin koko tekstin alusta loppuun. Muistan, kuinka joskus joku opettajani mainitsi Hessestä sen, että hänen kirjansa pitää lukea ennenkuin aikuistuu. Muuten niistä ei saa kaikkea irti - mutta olen jotenkin eri mieltä. Edelleenkin, näistä vain yksinkertaisesti oppii, itsestään ja ympäröivästä maailmastaan. Diippiä. Tämä oli vasta toinen lukemani häneltä. Pitää kiirehtiä seuraavien kanssa. Kenties Lasihelmipeli, tuo namedroppausten yleinen kohde.
Kenties maailman suurin rike on muuten ehkä se, että virtuaalitodellisuus, kiireen kulttuuri ja ihmisen pirstoutuminen vie liian helposti luontaisen kyvyn tarttua kirjaan. Varsinkin silloin, kun joutuu työkseen niitä lukemaan, ihan pakottavasta tarpeesta. Eipä siihen verrattuna se RSS-syötteen teksti ole yhtään sen sutjakkaampaa tai tärkeämpää. Päivänpoliittiset uutisaiheet muuttuvat viikkojen ja kuukausien myötä, smalltalk on kertakäyttöistä ajanvietettä, mutta suuret kirjalliset elämykset jäävät mieleen ikiajoiksi. Muistan edelleen Demiania lukiessani kokeneeni tunteet, vaikka sisältö onkin jo unohtunut lähes täysin. Veikkaan Kultasuun kohdalla käyvän aivan samoin. Järjestelinkin kirjahyllyäni kesää varten - yksi hylly pitää sisällään kaikki ne mielenkiintoiset, vielä lukemattomat teokset, jotka odottavat vain minun kärsivällisyyttäni. Eivät mitään muuta. Olen itselleni sen velkaa. Tällä hetkellä nokkimisjärjestys on seuraava:
My Wicked Wicked Ways - Errol Flynnin itsensä kirjoittama kirja itsestään, jota luen paraikaa. Sittemmin tuli huomattua nettilähteiden myötä, että aikalailla hän on puhunut palturia menneisyydestään. Sinäänsä tästä ei kuitenkaan ole mitään haittaa, koska legendat nyt vain sattuvat kiinnostamaan, ja milloin totuus on tarua ihmeellisempää.. no, tarua ei vain ole pystytty paisuttelemaan tarpeeksi vakuuttavasti? Ihme kyllä, jotenkin silloin tällöin päänpudistelua aiheuttamat Errolin kertomukset, jotka räikeimmin lyövät yli, opettavat miehestä eniten. Juurettoman, hedonistisen ja oman elämänsä legendaa elävän oppitunti.
The Player of Games - Iain Banksin scifi-romaani, jonka sain joululahjaksi ystävältäni. Vaikka kirjan nimi kieron huumorintajun omaavien korvissa on huvittava, oletan kyllä sisällön olevan aika.. haastavaa. En ole mikään hyvä tieteisrompsujen lukija, koska takana ei ole yhtään Philip K. Dickiä, Douglas Adamsiakin reilu yksi kirja. Ehkä pakottamalla pääsen sisälle tähänkin..
A Russian Journal - John Steinbeckin yhdessä Robert Capan kanssa tekemä matka USSR:n pelottavaan maailmaan on päätynyt kirjan sivuille. Alunperin kuulin tästä kun juttelin Capan elämänkerrasta kaverien kanssa, ja tästä sitten vinkattiin. Kumman kauan tämäkin on yöpöydälläni odottanut sopivaa hetkeä. Ehkäpä pitäisi asennoitua toisin - mielenkiintoista kirjaa varten hetki kuin hetki pitääkin muokata kunnioittamaan kirjallisuutta. Vähän kuin urheilu, syöminen ja muutkin luonnolliset tarpeet.
Ja tämän jälkeen on hyvä siirtyä kirjahyllyn ääreen. Tämä kaikki siis vain yöpöydän sopukoista. Ja kaveriksi Hot Chip – bändi, jota en ole koskaan muistanut kuuntelevani, ja jonka yhtään biisiä en ulkomuistista osannut sanoa. Kunnes tuli tämä biisi. Ai kun herttis.
Blogit ja mikroblogit ovat viestinnän ja verkostoitumisen asiana äärimmäisen mielenkiintoinen asia, jota minä ainakin tykkään tutkia ja opiskella, jos vain aika sallii. Tein syksyn alussa esimerkiksi työn aiheesta Twitter Europarlamenttivaaleissa. Tutkin politiikkojen innosta ja tavasta käyttää palvelua kampanjointinsa osana, ja keskityin eri vaikutustapoihin ja siihen julkisuuskuvaan, jonka aikaansai esimerkiksi aktiivinen ja "aito" verkostoitumiskäyttö ja toisaalta selkeän kampanjamainen panostaminen, joka loppui heti vaalien päättyessä. Twitterin vaikutus ei siinä vaiheessa vaikuttanut kovinkaan suurelta, mutta silti potentiaalia mikroblogeillakin on juuri politiikan apuvälineenä, koska ne voivat tuoda informaatioähkyssä elävän kansalaisen lähelle politiikkaa kovin hienovaraisesti. Olin ihan tyytyväinen koko tutkimusaiheeseen.
Vastaan tulee ja silmään tietysti iskee usein kaikki bloggaukseen liittyvät tutkimukset, joita uutisoidaan mediassa. En ole niin sisällä verkostoitumisessa, että näkisin sen isona akateemisina erikoisalanani, mutta toisaalta kiinnostus asiaa kohtaan on ja en välttämättä näe mahdottomana joskus vaikka Helsingissä itseäni opiskelemassa viestintää ja sitä kautta päästä näistä kärryille. Mutta tiedättekö, en ainakaan näe itseäni tekemässä tällaista tutkimusta:
Tiesittekö, että vanhempia ei mielellään lisätä Facebook-kavereiksi? Siteeraten elokuvan gangsteria, get outta here! Bongasin tutkimuksen ensin Hesarista ja tuo The Financialin kenties analyyttisempi ote paljastaa, kuinka 2 professoria ja yksi opiskelija ovat tutkineet 16 nuoren aikuisen haastatteluilla sitä, kuinka he kokevat facebookin käytön ja vanhempien läsnäolon siinä. Valittuna sitaattina joku on todennut, kuinka noloa olisi jos äiti lätisisi jotain fb-statuksessa. Voi hellanlettas, mitäköhän me tästä oikein opimme? Tietenkin sen, että FB on nykyään vähän kuin oikea todellisuus eikä pelkkä nettisovellus.. mutta missä tässä on groundbreaking analyyttinen tieto? Itsekin voisin tutkia tutkimuskysymystä "halutaanko vanhemmat nuorten illan viettoon".
Yksi mielenkiintoinen tutkimus voitaisiin toteuttaa erilaisten mikrobloggauksen trendejä koskevista tutkimuksista, niiden vertaisarvioinnista ja suhteellisesta julkisuusarvosta verrattuna esimerkiksi muiden samalta tutkimusalalta pohjaaviin tutkimuksiin. On tää mikrobloggailu vain niin siistiä!
Ps. tosin.. yksi tuttavani tekee graduaan mikrobloggauksen eri mobiilisovituksista puheviestinnän alalla, ja keskusteltuani hänen kanssaan Savo-Karjalaisen osakunnan miästenkerhon yöpeijaisissa tutkimuksesta, olin kyllä ihan vakuuttunut. Mutta siis ei terve - jos tällainen tutkimus pääsee ja nousee parrasvaloihin Hesarin kaltaisissa julkaisuissa, ei se kyllä mielestäni hyödytä itse bloggaukseen arvostusta eikä myöskään aiheiden akateemisten, oikeasti pätevien ja relevanttien elementtien tutkimusta.
Pps. Minuutin kestänyt google paljastaa seuraavat mielenkiintoiset tutkimukset/artikkelit:
Tenttikausi on lähes lopussa, ja se tarkoittaa aika kovaa itsekurin tarvetta. Nytkin annan itselleni äärirajoilla vähän anteeksi, kirjoittamalla musiikista. Tarkoitus on ollut pitkään jo tehdä uusi Spotify-listaus, koska niin paljon uutta on tullut vastaan niin jazzin, klubimusiikin kuin laidback tunnelmoinninkin suhteen. Toisaalta huomaan kuinka vilkaistessani Suomen Top40-listaa en tunne juuri mitään suuria hittinimiä, siis edes niitä "altsumpiakaan", joten kenties joululomalla omistaudun muutenkin musiikin kuunteluun enempi. Mutta sitä ennen on kiva esitellä yksi bändi, jota ei sieltä palvelusta löydy, vaikka muuten erityisesti ranskalaiseen poppiin ihastuneena olen palvelun kätevyydestä innostunut.
Muuten kyllä Spotifyn kannattavuus nimenomaan artisteille on ollut aikamoisessa aallonharjassa alan nettizineissä sun muissa. Itselläni on aika ristiriitaiset näkemykset aiheesta, tai kenties informaatiomäärään nähden vähäiset mahdollisuudet perehtyä asioiden eri laitoihin - joten ehkä tulevaisuudessa saan vaikka jonkun akateemisen tutkimuksen verukkeella tutkia asiaa paremmin. Sillä aikaa, asiaa on koottu aika hyvin esimerkiksi Vahtikoiran blogissa.
---
Kanadasta Quebecin läheltä, Sherbrookesta alunperin ponnistava La Patère Rose pyörii siinä ranskapopin stereotypioiden välimaastoissa, kaikin puolin. Osaltaan yhdistän rokkihenkisen monipuolisen sekoilun kannalta bändin Malajubeen, koska niin samalla tavalla kaoottisen monipuolinen ja samalla pirteä meininki on. Toisaalta ihan pelkästään solisti Fanny Grosjeanin äänenkäytön takia en voi olla ajattelematta yhtyettä tietynlaisena "ranskankielisenä Shiina Ringona", joka taas on japanilainen soundiaan (ainakin aikoinaan) hyvin aktiivisesti päivittelevä naikkonen. Laulu on välillä hellyyttävän lapsenomaista, ja välillä äänet riipivät selkäpiitä - suorastaan hämmentävän samanlaisesti molemmilla. Osaltaan myös tietty naiivi söpöys a'la perinteinen chanson muuttaa välillä värimaailman yksipuolisen vaaleanpunaiseksi, silloin kun tyypit kehtaavat vähän kääntämään volyymiä ja intensiteettiä alaspäin. Kyse on kuitenkin hyvin kokeellisesta ja energisestä musiikista, ja parasta bändi on kuitenkin revitellessään räävittömästi. Rokin, elektron ja popin välimaastossa - sinäänsä hyvä, että ihan heti sopivaa genremääritelmää en kuulemalleni keksi.
Taannoin Göteborgissa juttelin hostellituttavamme Aurielin kanssa siitä, miten ranskalainen perinteinen "rock"-kulttuuri ja näin myös bändien ronskius eroaa stereotypisestä jenkkirevittelystä. Tietyllä tavalla juuri Malajuben ja La Patère Rosen ennalta-arvaamattomuus kuvaavat hyvin, miten rock-n-roll hengessä pystytään rikkomaan rajoja, ilman kaavamaisuuteen sortumista. Rokeintahan on tietysti leikitellä ääripäiden välillä. Viuluista rumpukoneeseen, hunajasta psykoottiseen kirkumiseen. Sitä pysyy ainakin koko ajan hereillä, eikä musiikki suostu sulautumaan pelkäksi taustahälinäksi.
---
PS. kuka järjestöavautumistani viimeksi lueskelikaan, niin look no further, sillä tulevaisuudessa tällä SHO:n puheenjohtajalla tulee mahdollisesti taas jotain hyviä pohdintoja järjestömaailmasta tänne blogiin. Istuin tänään PJ-koulutuksessa yllättävän levollisin mielin, ja pohdin jo tulevina suuntauksia ensi vuoden hallitukselle. Kertoo kenties siitä, että motivaatio nousee voimana yli tulevan tehtävän jännityksen. Varsin mukavaa. :)
(Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Turun yliopiston Historian verkkojulkaisemisen kurssilla. Kiitos sen taustalla olleista kysymyksistä ja sitä kautta synnystä kuuluukin siis kaikille kurssilaisille, jotka pohdinnallaan ja kommentoinnillaan ovat ne herättäneet!)
Tekstintuottajalla on modernin tietoyhteiskunnan aikana käytössään mahdollisuuksia, joita esimerkiksi 50 vuotta sitten ei edes voitu kuvitella. Tietoa on saatavissa helposti napin painalluksella, ja sitä tietoa voidaan käyttää oppimisessa, opettamisessa, oman sisällön tuottamisen apuna ja aktiivisina lähdeviitteinä. Kaikki on hyvin avointa - mutta kaikessa tässä piilee riskinsä, koska mahdollisuuksista syntyvät myös lukuisat tiedonkäyttöön liittyvät vastuut. Usein tekijänoikeusasiat eivät käväise esimerkiksi harrastelijakirjoittajan mielessä, koska jo niiden selvittäminen olisi liian vaativaa. Ammatillisesti tekstiä julkaiseva kirjoittaja on kuitenkin oletuksellisesti tietoinen vastuistaan, vaikka joskus asiat ovatkin hyvin monimutkaisia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin löysin Turre Legal -lakiasiantoimiston blogia, joka käsittelee aktiivisesti päivittyen tekijänoikeusalaa, selkokielellä ja mielenkiintoisesti.
Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.
Creative Commons on voittoa tavoittelematon, ilmainen tekijänoikeudellinen lisenssiformaatti, jonka ideana on yksinkertaistaa tiedon laillista uudelleenvälittämistä. Tutut "kaikki oikeudet pidätetään"-tekstit muuttuvat helpommin avautuvimmiksi standardeiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi tekstin julkaisua, muokattavuutta, kaupallista käyttöä, ja niin edelleen. Valitse vain tekstillesi haluavat ominaisuudet, löydä sinulle parhaiten sopivat julkaisusäännöt, ja liitä ne tekstiisi!
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee nyt Creative Commons Nimeä-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssi, oman valintani mukaisesti. Oheinen linkki vie lukijan suoraan perehtymään standardin ehtoihin, joka näin valintani mukaan pätee omaa tekstiäni, koska olen siihen lisenssitunnuksen lisännyt. Kätevää, eikö? Kunhan mainitset minut tekijäksi, etkä muokkaa tekstiäni, käytä pois!
Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.
Siteeraan WIPO:ssa julkaistun Herkko Hietasen artikkelin esimerkkitapausta, koska se osoittaa suoraan tekijänoikeuden ongelma. Toiseksi, kukapa asioihin perehtymätön pystyisi ymmärtämään kuinka näin "yksinkertainen" asia voi olla todella monimutkainen lainopillisesti:
Let’s illustrate the problem with an example. Unaware of the existence of CC licenses, a writer may have licensed a book in 2003 with GFDL version 1.2. Say that, in 2005, a user took a chapter from that book and posted it as a Wikipedia article, which is permitted by the [GFDL] license. Then, in 2008, the work was made available under GFDL version 1.3 – again the license permits relicensing with a later version of the license. In 2009, a group of Wikipedia editors decided to make the article available with one of the CC licenses. That makes two license changes in six years, with the original licensor possibly unaware of either of them. (Hietanen 2009)
Asiat eivät lopulta siis olekaan niin yksinkertaisia. Onko alkuperäisellä kirjoittajalla mitään sananvaltaa wikiartikkeliin? Joutuuko tekstin wikiin siirtänyt edesvastuuseen? Voidaanko ongelman syyt sysätä Wikipedia-palvelun niskaan? Tällaisen ilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ainakin muutama tekijänoikeuteen erikoistunut asianajaja, ja lähtökohtaisesti jokaiseen kysymykseen ei silloinkaan löydy helppoa vastausta.
Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.
---
Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, vaan palasin palvelun opastukseen oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin ääreen, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.
Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppari wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)
Lähteet: New York Times, Turre Legal, Wipo, TSN, Creative Commons.
Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?
Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.
Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.
Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.
Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.
Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.
Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.
Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.
Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.
Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.
P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.
Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.
Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.
STEVEN SEAGAL ON TIEDETTÄ (Kari Salminen, Treffi 16.7.-22.7.2008)
Se on uusi oppiala nimeltään seagalogia. Tutkimuskohteena on action-mies Steven Seagalin elokuvat. [...]
Seagalogia on vitsikkään verkkokriitikon Vernin puolivakava luomus. Vern uskoo, että Steven Seagal on auteur, tekijä, jonka persoona määrää elokuvan ominaisuudet. Tai sitten elokuvat räätälöidään nyttemmin dvd-ghettoon juuttuneen esittäjän mukaan.
Tyypillinen seagalogian tutkimuskohde on elokuva, jossa poninhäntäinen ja silkkipaitainen kaveri rikkoo ranteita ja ikkunoita. Hän tekee niin ympäristöä ja eläimiä suojellakseen sekä alkuperäiskulttuurien vaalimiseksi. Tarinassa vastutetaan CIA:n salaisia operaatioita, puhutaan väkivallan keskellä väkivallattomasta vaihtoehdosta ja lausutaan pimeitä itämaisia arvoituksia. Huonoissa elokuvissa soi melko hyvä musiikki (blues, bluegrass, reaggae), josta usein vastaa itse Seagal, kaksi blues-albumia julkaissut buddhalainen ja nykyisen dalai-laman ystävä.
Nyt jännätään, koska Chuck Norrisia, Jean Claude Van Dammea ja Dolph Lu(n)dgrenia tutkivat hassun vakavat oppialat saadaan perustettua.
.. ei tässä sinäänsä mitään huomautettavaa ole, mutta kun Van Dammea on kyllä jo tutkittu. Eikä edes humoristisesti, vaan ihan tosissaan. Jo pitkään mielessäni pyörinyt (ja sitä syövyttänyt) esimerkki on eräs tutkielma miehestä, joka synopsiksen mukaan kertoi tämän perseen homoeroottisuudesta. Tein hiukan tutkimusta, ja ymmärsin, että ei perhana - Suomella on kunnia omistaa oikein alan asiantuntija, vieläpä meidän yliopistolla mediatutkimuksessa! Populäärikulttuuri on välillä aika hämmentävää:
Janne Rovio: The Vintage Van Damme Look (mainitsemani artikkeli, lähde)
Janne Rovio: Pyhä Sebastian, painonsa arvoinen steroideja eli Jean-Claude Van Dammen tutkimus bodarin suhteesta teknologiaan ja erotisointiin elokuvassa Cyborg (Kulttuurintutkimus 2/2002, lähde)
Janne Rovio: Kovat kundit eivät tanssi? (Tiedotustutkimus 2/2002, lähde)
Työpaikallani tuntuu olevan tietynlainen sisäinen vitsi Kekkosesta. Häneen on aina hyvä viitata, ja kaikki häneen liittyvä on aina relevanttia. Kekkonen on paras tarttumapinta, Kekkonen on iloinen. Kekkosesta kirjoitat esseitä vaikka koko päivän kesäisen. Aikoinaan ipanana Kekkonen oli mielenkiintoinen hahmo, koska mies kuitenkin oli ollut vuosikymmeniä vallassa ja siitä puhuttiin aina niin suurella kunnioituksella - näin vanhempana on toki tullut näkyviin vähän eri sfäärin yksityiskohtia, mutta silti kuvani miehestä ja hänen tarkoitusperistään on pysynyt aikalailla positiivisena - voipi olla, että se oli syynä laitoksen sisäänpääsykokeenkin tuhrimiseen, kun innostuin liian kieli poskella analysoimaan suomettumisen vastaista kritiikkiä. Kuuden pisteen päähän jäi, ja sisäpiiritiedon perusteella jos se yksi kysymys olisi mennyt edes kohtalaisesti, sisällä oltaisiin. Mutta onneksi on aina sivuaineopinnot.
Kekkosen rinnalle liittyi yläasteaikoina kiinnostuksien kohteeksi mysteerinen sivulaita-merkinnäksi jäänyt mies nimeltä Tomáš Masaryk - Tsekkoslovakian presidentti, joka piti maansa demokraattisena maailmansotien aikana, ainoana Euroopassa Suomen lisäksi. Moinen detalji oli jo aikoinaan mieleen ja antoi kuvan mielenkiintoisesta tapauksesta, ja varsinkin nyt Euroopan lähihistorian tentin kirjoihin tarttuessani kiinnostus iski uudestaan. Epäilisin, että aika harva loppujen lopuksi tätäkään miestä tuntee, mutta hän on ehdottomasti tarkemman tutkimuksen arvoinen.. onhan hän sentään aikamoinen 'Tsekkoslovakian Kekkonen!' En ymmärrä synkkien jyrkkien radikaalien fiilistelyä, mielestäni on paljon kiinnostavampaa tutkia henkilöitä, jotka ovat pitäneet status quon kasassa silloinkin kun olosuhteet tuntuvat olevan sitä vastaan.
Tomáš Garrigue Masaryk oli jo ideaali johtaja lähtökohdiltaan tunnetusti kaksitahoisen valtion johtajaksi, vanhemmista toinen kun oli slovaki ja toinen tsekki. Ammatiltaan hän oli filosofian professori, ja merkittävimpänä tutkimuksenaan hän esimerkiksi paljasti kaksi eeppisenä slaavilaisena runoutena pidettyä teosta väärennyksiksi. Idealistina Masaryk oli sen verran vakavaa sorttia, että kävi läpi yhteistyön lukuisten eri puolueiden kanssa, kunnes lopulta löysi omansa - hän oli maltillisen nationalistinen poliitikko, joka ajoi Tsekkien ja Slovakien irtaannuttamista Itävalta-Unkarista, ja joutui 1. Maailmansodan sytyttyä pakenemaan maasta. Läpi sodan hän toimi professorina King's Collegen slaavilaisen ja itä-euroopan opintojen Schoolissa (jonka hän perusti) ja samanaikaisesti avusti ulkomailta käsin liittoutuneita kapinallis-kontaktiensa kautta. Mies lobbasi Itävalta-Unkarin hajoittamista Ranskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissakin, jossa hän neuvotteli tulevan valtion itsenäisyysehdot presidentti Woodrow Wilsonin kanssa. Yhdysvaltojen Philadelphiassa hän myös julisti ne. Tehokas mies!
Liittoutuneet tunnustivat hänet uuden valtion johtohahmoksi ja hänet valittiin Tsekkoslovakian presidentiksi 1918 - hän piti virkaa hallussaan läpi kolmen uudelleenvalinnan aina eroonsa asti vuonna 1935, kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Maan etnisesti monimuotoinen koostumus teki hallitsemisesta tarkkaa strategiointia ja ainakin mielestäni on suoraan sanottuna ihme, että se pysyi kasassa aina sen valtaamiseen asti Natsi-Saksan toimesta. Pikaisella tarkastelulla näkee esimerkiksi, että humaani ratkaisu sallia vähemmistöjen kielien käyttö kaikissa muodoissaan heidän jokapäiväisessä elämässään oli loistava idea, sen sijaan Kansainliittoon tukeutuminen ei ehkä niinkään. Lähteet puhuvat myös, että Masaryk käytti valtaansa sisäpolitiikassa vakaasti ja luotti tarkasti valittuun sisäpiiriinsä, johon kuului esimerkiksi hänen seuraajansa Eduard Benes.
Vaikka uskonkin, että historian kannalta (ja varsinkin nykyisen tenttikirjani sisällön) painotus onkin maailmansotien välisessä historiassa rikkoontuneiden ideologioiden viidakossa, on mukava nähdä, että humaani karaktäärikin on onnistunut pitämään huolta valtiostaan tuona aikana. Mieleni tekisi julistaa, että tulen lukemaan lähiaikoina Zbynek Zemanin kirjan miehestä, koska sitä tunnutaan kaikkialla suositeltavan, mutta tämänhetkinen kirjatilanne näyttää jo nyt toivottomalta.. siellä työpöydällä minua odottavaa tenttikirjojen lisäksi lähes kymmenkunta teosta talvisodan ulkopolitiikasta sekä vino pino Ylioppilaskunnan kesälainoja, jotka toki lainasin aikoinaan koska 'kesällä on aikaa', oi ironiaa. Toivottavasti edes joskus!
Hei! Olen Tatu! Popkornia on minun blogini, joka on kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ollut pystyssä jo vuosia. Kirjoitan musiikista ja musiikkiteollisuudesta, elokuvista, maailman yleisestä menosta (politiikan ja somen painotteella), jääkiekosta sekä kaikesta, joka hermoani kulloinkin kutkuttaa. Olen poliittisen historian opiskelija, sivuaineinani luen myös englantia, valtio-oppia ja erilaisia alueopintoja. Aion valmistua asap, joten juuri nyt minua työllistyttää gradu somen/politiikan aihepiirissä.
Juuri nyt innostun:, Omasta kodista, Wilcosta, hyvästä karmasta, chilistä, tanssista.
Oma kuva: Yours truly Otsikkokuva: Rough Cut (2008) Thanks to Cinema is Dope!
Posts
