Kaikkien näiden kuukausien lumi on muuttunut harmaaksi rännäksi. Yliopistossa on menossaan perioditauko ja siksi myös tenttejä tursuaa joka tuutista. Tekemistä piisaa, vielä aurinko ei aivan pilkistä piristämään ahkeraa taapertajaa. Ei kuulosta hyvältä, eihän?
Kuitenkin kiitos musiikin, tästäkin voi selvitä. Vaikka kävinkin viime lauantaina ihastelemassa kolmevuotiasta Hitto!a elektromeiningein, kuitenkin lähiviikkojen musiikki on ollut lähinnä toista ääripäätä - rauhoittavaa, hiljaista, zen'mäisen viileää tuudittautumista. Musiikki on välillä pakotie, ja liiallinen fiilistely voikin viedä kauas pois todellisuudesta. Joskus sekin on vain tarpeen.. ainakin itse pakenen aina tiettyjen biisien taakse karkuun ankeita maanantai-aamuja.
.. ja, ihan aiheeseen kuulumatta, pakko nostaa hattua yliopistoväen lakkovaroitukselle. En voi sanoa muuta kuin että jo oli aikakin. Kun mikään ei toimi, kaikki niin sanotusti valuu alaspäin. Humanitas ry:n hallituksessa istuminen ei ole ollut koskaan niin uuvuttavaa kuin tänä vuonna, vaikka tällä kertaa sihteerinä pitäisi paljon helpompaa kuin esimerkiksi kopona konsortio-hullutteluissa 2007. Tiedekuntajärjestön ei pitäisi joutua kokoustamaan kerran viikossa ylipitkästi - systeemissä on nyt perustavanlaatuisesti vikaa.
Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?
Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.
Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.
Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.
Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.
Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.
Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.
Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.
Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.
Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.
P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.
Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.
Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.
Mielenkiintoiset kommellukset ja huomiot vievät aikaani. Myös 2,5-kertainen työmäärä, joka kelpaisi Kelalle. Palasin eilen risteilyltä, jo viidenneltä Anglican kanssa viettämältäni. Tätä ennen on tapahtunut esimerkiksi parit sitsit, vuosijuhlat DJ-pesteineen, satunnaista juhlintaa, ihmissuhdesotkuja ja paljon muutakin jännittävää. Tenttiviikkokaan ei ole vielä edes alkanutkaan, joten suunta blogin ylläpitämisessä ei ole ainakaan nouseva käyränä. Joten tässä hiukan mielenkiintoisia asioita, tyhjiötä täyttämään:
Islannissa menee huonosti. Olen tehnyt yhdelle syksyn historianjulkaisukurssilleni artikkelin aiheesta, ja koko homman avautuminen näyttää ulkopuolisen silmissä aika huvittavalta. Ainoa tapa löytää koko maasta joku ihminen selvittämään koko maata käsittävää korruptiovyyhtiä, oli varmaankin edetä niin kauan alaspäin virkamieshierarkiassa kunnes löytyi sopiva ratkaisu - joku tuhannen "or so" kunnan kunnanjohtaja oli sopiva mies hoitamaan asiaa. Harvoin sitä tulekaan ajatelleeksi että koko maassa on asukkaita yhtä paljon kuin koko Turun kaupungin seudun alueella. Niin, ja funtsikaa sitä, että kansalliskokous toteutuu. Nykyaikana. Demokratia on hauskaa, kun se joskus ihan oikeasti koitetaan laittaa käytäntöön modernissa maailmassa.
Jääkiekosta näin: Sports Illustratedille on tehnyt Darren Eliot erittäin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten punakone-ilmiö realisoituu nykypäivänä. Haastateltavana on vanhemman aallon viimeisiä venäläisiä pelaajia, Slava Kozlov, jonka aloittaessa NHL:ssä todellisuutta ovat olleet vielä loikkaukset, jenkkitodellisuuden sumuttaminen ja mysteerio. Nykypäivän stereotypiat taitokiekkoa pelaavista heiveröisistä venäläisistä ovat edelleen joskus kohdallaan (kts. Bitchslap-Semin), mutta kun katselee tarkemmin esimerkiksi miehiä Ovechkin ja Kovalchuk, ei tuota todellisuutta enää ole. Vahvuuden puuttumisesta puhutaan nykyään "eurojen" osalta enemmän. Politiikan kannalta Länsi-Itä -vertailu on kylmän sodan jälkeenkin mielenkiintoista, kun muistetaan tapaus Malkin ja viimeisin uutinen KHL:n laajenemispyrkimyksistä, kun Ruotsin AIK haluaisi mukaan sykliin. Tilanne elää kokoajan, ja tarjoaa kiinnostavia uutisia lähes joka viikko. Politiikan voima- ja valtasuhteista kiinnostuneena on näitä kiva seurailla.
.. ja se politiikasta ja jääkiekosta. Paitsi, että jos joku tuttu lukee tätä niin suosittelen, että ostakaa mulle Eljas Erkon Elämänkerta joululahjaksi, plz! Ja post-scriptumina, voi kunpa se Daniel Sedin pikkuhiljaa palaisi loukkaantuneiden kirjosta takaisin pelaamaan. Mutta luojan kiitos Christian Ehrhoffista, koska -- *palaa ruotuun* niin siis.
Musiikkia. Ihanaa musiikkia.
Roxane Krief
Roxane on ranskalainen nuori pop-tähtönen, jonka tuotantoa ei edes kokenut netinkävijä oikein löydä netistä mitenkään. Tämä kappale myspace-tililtä on iskenyt sydämeeni kuin hunajainen amorin nuoli. Kuuntele tästä Train de Vie (mp3).
Loch Lomond
Loch Lomond on toinen uusi, paljon kuuntelemani tuttavuus. Siinä missä esimerkiksi lempitrubaduurini Sufjan Stevensin uusi materiaali lähtee yhä kauemmas perinteisestä indie-folkista sun muusta "näillä bändeillä kuvaillaan uusia bändejä"-kaavasta, tämä yhtye on jotain perinteisempää.. mutta silti en kiusaksenikaan vertaa yhtyeen tyyliä mihinkään! Loch Lomondin löytö perustuu kuitenkin osakunnallamme pyörineen sekavaan spotify-rulettiin, jossa etsittiin palvelun syövereistä mitä hämmentävimpiä biisejä. Ystäväni, SHO:n pj Jantti löysikin hyvin hämmentävän biisin - irkkubiisi Loch Lomondin latinoversion, jossa on ties mitä outoa instrumenttivalintaa. Etsin biisiä sitten kotosella netistä talteen mp3:seksi, ja kas kummaa, tämä yhtye löytyi. Sattumat ovat miellyttäviä aina välillä! Kuuntele tästä Wax and fire.
Paras uutinen on välillä sellainen, jota ei yksinkertaisesti kuvittele todeksi. Yhdistä epätodennäköiseen uutiseen toimijaksi vielä valtio/suuri yritys, ja kyseessä on jo aika mojova paukku. Ai kuinka? No mitä saadaan, kun yhdistetään SA-Int, Sauvakävelyä, Juoksemisen poisto ja 300 000 eurolla Wii-pelikonsoleita. MITÄ?
Ensin sai vähän hieraista silmiään, ja miettiä tähän todennäköisyyttä. Siinä on ajateltu aika monen mutkan kautta, että maailman halvin ja paras ja erilaisimpiin tilanteisiin soveltuva aktiviteetti - juoksu - poistetaan valtion armeijan toimintakäytännöistä. Miksi? Tähän johtaneita syitä pohtiessa ei voi muuta kuin ihmetellä päätöksiätekevien ihmisten toimintasuunnitelmia. Armeijaan halutaan vähemmän juoksemista koska.. liikuntana se ei ole olennainen osa jo nykyisellään hämmentävän vähän pakollista fyysistä rasitetta P-kautena, näin esimerkiksi? Cooper-testit senkun huononevat, joten Suomen armeija iskee haasteeseen takaisin poistamalla yhden juoksemistuloksiin vaikuttavan harjoitteen (juokseminen) ja siirtyy.. sauvakävelyyn? Sauvakävelyllä on tunnetusti saatu valtavia tuloksia ja suoritettu huimia sotasaavutuksia rintamalla, väittänee varmaan pomojen eteen tuotu tutkimus jossain laitoksessa. Luotia/tykitystä/vihollista pääsee varmasti nopeammin karkuun sauvoilla kuin jaloilla. Tosin sauvathan on usein toisissaan kiinni ja siinä voi mämmikouralla mennä se pari kallisarvoista sekuntia siinä, kun sauvoja otetaan irti toisistaan. Mutta ehkä tämä on laskettu, että kannattaa silti. Säästetään jossain muussa sitten kuin nopeudessa?
Ei ainakaan rahoissa, koska sauvat ovat tottakai uusi investointi myös puolustusvoimille, jotka ovat jo vuosia ainakin antaneet ymmärtää rahantarpeen olevan valtava - maanlaajuinen armeija vaatii kokoajan uusia aseita, teknologiaa, kehittelyä, joten rahaa on tottakai annettava tähän toimintaan että uskottavuus säilyy - muuten on siirryttävä palkka-armeijaan. Tosin, missä kohtaa uskottavuus tulee vastaan kun nämä lobatut ja moraalisesti painostetut lisävarat käytetään ensin sauvakävelysauvoihin ja sitten vielä heitetään päälle 300 000 euroa pelikonsoleihin koska.. niin, minä vain kysyn? Olettaako armeija, että nykyihminen on yksinkertaisesti niin kyborgoitunut, ettei enää liiku muuten kuin sauvoilla aamuisin ja sitten iltaisin WiiFit-pelillä, joka varmasti saa inttihuumoriin pohjautuvassa inttikulttuurissa ihan valtavan suosion, onhan se uskottavaa liikuntaa.
Surullisinta tässä hommassa on se, että sarkasmin ja oikean kritiikin rajat häilyvät jatkuvasti, ja minäkin - ihminen joka vihasin armeijaa aika-ajoin - alan muistelemaan niitä positiivisia puolia armeija-ajaltani. Parasta oli pakollinen liikunta, jota sitäkin oli kovin vähän - laiskalle ihmiselle on välillä pakko tuputtaa tällaista vanhanaikaista aktiviteettia, muuten sitä ei vain tule harrastettua jos se ei sovellu jo ennen armeijaa normaaliin elämään. Tuskin alokas pian opettelisi aselajeja jos häneltä kysyttäisiin ensimmäisenä aamuna "haluatko vai pelaatko mielummin vaikka Wii:tä?" Pian mennään varmaan siihen, että kun alokkaat saapuvat kasarmille, heidät vain laitetaan paikalleen, he saavat syödä ja nukkua ja sitten vain odotetaan, milloin ensimmäinen sanoo parin viikon päästä "niin, pitäiskö täällä jotain tehdäkin?" Tietysti tällainen spekulointi on pelkkää vitsailua, mutta tällaiset ratkaisut eivät ainakaan todellisuuden uskottavuutta suhteessa hauskaan läpänheittoon paranna.
Pääsin sitten järjestyksenvalvojakurssini lävitse hyvin/kohtalaisin tiedoin, joten kesällä töiksi on tiedossa monenmoisen tapahtuman järjestyksenpitoa! Olo on tällä hetkellä mitä parhain, ja tämä iloinen yllätys (tulosten kun piti tulla vasta nyt torstaina) jopa hiukan pitää minua housuissani keskiviikon suhteen, jolloin tulee virallinen tieto erillishaustani poliittisen historian pääaineopintoihin. Ai että kun kaikkea jännää tapahtuu! Polhissa-teemaisesti voisi tämän kaiken lisäksi vähän pohtia poliittisesti vaikuttavia asioita.
Turun yliopiston nettilehti tietää kertoa, että EU-kiinnostus nuorilla on hyvin alhaista. Sinäänsä tätä en ihmettele yhtään, koska koko systeemi on alkanut hiukan menettää kasvojaan jopa minun, mielestäni kovin avoimesti kaikesta kiinnostuneen silmissä. Olen mielestäni perehtynyt lähivuosina hyvin paljon politiikkaan, tutustunut EU:n rakenteisiin ja tärkeisiin vaikutusalueihin ja silti tietouteni koko entiteetistä tuntuu olevan nollan tienoilla. En edes kehtaa ajatella ihmisiä, jotka eivät oletuksena näistä asioista opiskele taikka selvitä lisätietoja vapaa-aikanaan. Kuka oikeasti tietää yhtään mitä EU:sta? Ensimmäiset synonyymit EU:lle, mitä ohikulkijat kaduilla vastailisivat, olisivat varmaan tasoa 'kaukainen', 'brysseli', 'byrokratia', 'käyrä kurkku'. En ihmettele tätä, kun ei sitä asiaa vaan pystytä tai haluta (?) popularisoida tarpeeksi kansan äärelle. Lähde: UTUOnline.
Silvio 72v, kiitos lääketiede!
Silvio Berlusconi ei ole tehnyt koskaan virhettä. Ei varmaan mielestään siis virheellistä päätöstä, lausuntoa tai valintaa. Väittäisin, että tällainen lausunto nostaa muuten 'puhtoisen' miehen saldon ainakin jo häviön puolelle. Vaikka Berlusconin käyttö Keskustan eurovaalikampanjassa onkin ehkä jo ylilyöty, niin onhan koko mies itsessään niin ylilyönti, että kyllä hän itselleen tuon kohtelun oikeuttaa. Ei juma. Lähde: CNN, MTV3.
Tunnistaisitko tämän miehen kadulta?
Mitä politiikkaan tulee, ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin, TIME-lehden internet-äänestys vuoden vaikutusvaltaisimmasta ihmisistä toi esiin uuden piirteen maailmanmenosta - 4chanin perustaja "moot" voitti äänestyksen äänivyöryllä! Toinen asia on tietenkin se, kuinka todenperäinen ja validi kys. äänestys on, eli käytännössä ainoa fakta on se, että jollain keinolla 4chanin Anonymous-liike on löytänyt tavan pilailla tuloksilla. Mielestäni viisas teko asian suhteen oli jättää äänestystulos voimaan - ja kumota kaavamaisuuden nimissä internet-äänestyksen validiteetti. Tosiasia on kuitenkin se, että internet-ilmiöiden todellisuus on tullut jäädäkseen ja esimerkiksi 4chanin popularisoiman kulttuurin loistava personifikointi on juuri "moot", koko kuvalaudan ainoa oikeasti tunnettu henkilö. Yhtälailla TIME:n äänestyksen olisi voinut voittaa itse Anonymous, mutta ehkä se ei olisi tarpeeksi hyvin avautunut rivikansalaiselle. Mutta ei tämä ensimmäinenkerta ole kun internet on osoittanut vanhat kaavat rikottaviksi, eikä viimeinenkään.. Lähteet: Time, Slate, Telegraph.
Mitä vielä eurovaaleihin tulee, pari mielenkiintoista huomiota. Ruotsissa piraattipuolueelle povataan niin valtavaa menestystä, että tuntuu vanhan systeemin ryhtyvän ihan laittomiinkin keinoihin estää muutoksia - äänestyslipukkeita on menty yksinkertaisesti hävittämään! Ah, tuo meidän naapurimme on siis ihan yhtä demokratian kehto.. kuin mekin! Nimittäin hallitus ehdottaa uutta äänikynnysjärjestelmää, jonka tarkoitus on "ehkäistä puoluekentän pirstaloitumista", toki sillä seurauksella että alle 3%:n kannatuksen saavat puolueet sivutettaisiin eduskunnasta kokonaan ja potentiaalisesti yli 100 000 ääntä näin vain nollattaisiin. Hienoa toimintaa, ottaen huomioon että alle 3%:n kannatuksella sisälle systeemiin ovat päässeet aikoinaan vihreät, KD ja Persut.. linkkiä tähän juttuun taasen en viitsi laittaa, koska tieto selvisi Piraattipuolueen sivuilta, mutta tarkempi nopea katsastus nettiin ei löydä hyviä lähteitä. Ilmeisesti kynnys on reilusti korkeampi Ruotsissa, esimerkiksi. Ainakin piraattipuolueen älähtäminen tuo asian esille, ja tiedä vaikka pian saataisiin isompi otanta asioiden kulusta. Sinisilmäisenä en vielä oikein halua tähän ottaa mitään kantaa tämän.
Mutta näihin sitaatteihin on kiva lopettaa, pieni loppukevennys!
Suuri hiilijalanjälki tarkoittaa hyvinvointia. Miksi ihmisiä syyllistetään materiaalisesta hyvinvoinnista?
Lämmin on hyvä asia, kylmä on paha asia. Kylmällä ilmalla ihminen voi kuolla flunssaan. Hyvinvointi on aina tarkoittanut lämpimämpää kohti menemistä.
Tämä on marxilaisuuteen ja Neuvostoliittoon pettyneen vihreän liikkeen keksimää syyllistämistä. Ihmisten syyllistäminen ja maailmanlopulla pelottelu ovat vallankäyttöä.
Kaiken maailman yhdysvaltavastainen kritiikki on nykyään yhtä suurta mediabisnestä ja menestyskeinoa - huolimatta siitä, että aiheet ovat oikeasti usein hyvin kouriintuntuvia ja perustuvat totuuteen, turtuu mantramaiseen sanomaan helposti, jos se välitetään liian kärjistettynä ja dramaturgisesti käsiteltynä. Varsinkin punk on tottakai monesti jenkkihallituksen käsissä - milloin sotateollisuuden, milloin sosiaaliturvan ja milloin ihan yleisen kapitalismin kimpussa. Muistan Anti-Flagin keikan viime vuonna Ruisrockissa, jonka aikana aloin suorastaan naureskelemaan bändin livepaahdolle, jonka jokainen välispiikki tuntui olevan täyttä idealismia, utopiaa, rauhansanomaa. Kunnioitan monia samoja aiheita, mutta jotenkin saarnauksen määrä vaan meni yli.
Siksi on jännä huomata nyt, kuinka radioaalloilla soiva kitara-ja-mies-tyylinen kappale sodista upposi todella hyvin. Kuuntelen hyvin harvoin luonnostaan musiikkia lyriikoiden takia, joten jo oletuksena hidastempoinen akustinen kitarabiisi havahduttaa heti sanojen ääreen normaalia enemmän. Rise Against -yhtyeen "Hero of War" -sinkku kertoi tarinan sotilaasta ja tämän elämästä ja asenteesta maailmaan. Jo ilman musiikkivideona aloin miettimään radiospiikin kuultuani.. "Rise Against.. punk-yhtye, kappaleen nimi sotasankari.. mitä ihmettä? Hmm. Ovelaa" .. ja tämä kappale jäi mieleen hyvin vahvasti tästä yhdestä kuuntelukerrasta. Sitten näin sen videon.
Rakennuspalaset ovat tuttua kamaa. Mies ja kitara, niinkuin sanottua. Kuvia armeijaan liittymisestä ja sotaan menemisestä. Sanoja koko prosessista - tuttua jo kaikille jenkeille ollut vuosikymmeniä. Kuvissa kuolemaa ja väärinkäytöksiä, ihmisten hajoamista sisältä ja ulkoa. Mutta silti jotenkin tarina uppoaa nyt todella hyvin.
She walked, through bullets and haze, I asked her to stop, I begged her to stay, But she pressed on, so I lifted my gun, And I fired away --- A hero of war, is that what they see? Just medals and scars, so damn proud of me, And I brought home that flag, now it gathers dust, But its a flag that I love, it's the only flag I trust
Sanat ovat täynnä ironiaa, arvellusta ja toisaalta suuria arvoja, joita ei itsessään voi olettaa muutettavan edes taistelutantereella - ahdistus on silti läsnä. Epäilemättä kritiikin kohteeksi joutunut kappale on kuitenkin helppo oikeuttaa. Kyseessä ei ole saarnausta, niinkuin Rolling Stonen haastattelussakin laulaja mainitsee. Laulu on yksi tarina ja yksi versio sodasta, joka lopulta päättyy kotimatkalle jaloin eikä arkussa, eikä ota marttyyrin roolia. Hän on tehtävänsä suorittanut. Arvet ovat läsnä, kauhuteot ovat läsnä, kuolema on vahvasti läsnä niin videossa kuin suoraan sanoissa. Silti, tämä ei mitenkään poikkea todellisuudesta sotatantereella. Aivan kuin hyvän pasifismi-sotaelokuvan erottaa huonosta siinä, että asioita ei ole ammuttu yli vaan tarina tuntuu olevan totta ja siksi niin kantaaottava.
Punkin vahvuus on kyllä sanoman vahvuudessakin. Niin kauan kuin sanomaa oikeasti on laulujen takana, miksi sitä ei toisi esille? Harva toki uskaltaa tietyn rajan jälkeen enää antaa näiden 'ulko-musiikillisten' seikkojen riskeerata menestystä, onhan jo monet gospel-bänditkin piilottaneet sanomansa mainstream-menestyksen tieltä ja yhtälailla monet punk-bändit pysyvät kaukana vaikeimmista keskustelunavauksista. Green Dayn edellinen albumi oli ennen kaikkea sekä osoitus rohkeudesta että loistavasta musiikista, joka vain satuttiin soittamaan puhki radioissa sen tehokkuuden takia. Eittämättä, tässä videossa ja Wake Up When September Ends -videossa on selviä yhtenäisyyksiä, mutta tämä vie siinä lajissa voiton vaikka edellämainittu onkin ollut valtava vaikuttava tekijä. Tim McIlrath kommentoi asiaa:
RS: Do you think [Green Day] are helping set the stage for people to make ambitious statements with political punk on a larger scale?
TI: Definitely. By their sheer size and just how they inundated the world with their music. They're the U2 of my generation. The fact that they have taken that, and write a record like American Idiot, and to continue with those politics today — that's setting a precedent. Especially for such a broad musical fanbase. Kids in Middle America, who grow up in conservative towns, they're letting them know: "Hey, if you don't agree with the government, with the bloodthirsty trigger-happy patriotism that are country is infected with. You're not alone. There's is more of us out there." When bands get big, you risk a lot by choosing to be political. (Rolling Stone)
Hyödyllistä työtä siis, ja ehdottomasti antaa osaltaan oikeutuksen bändeille siirtyä mainstream-puolelle UG-uskottavuutensa menettämisen uhalla. Rise Against on hoitanut homman ainakin osaltaan aika hyvin.. vaikka eihän tämäkään biisiä punkkia ole nähnytkään. Toisaalta, asennekysymys sekin. Ja politiikan pitäminen pelissä mukana on sekin tietoinen valinta, joka johdattaa bändiä tiettyyn suuntaan. Kommenti joka RS:n sivuilla silmääni iski:
As much as I like Rise Against, it's their political songs like 'State of the Union' that I can't stand to listen to. Where did punk go wrong? It was once good music, then became extremist left wing. Seriously, RollingStone, focus on music. Leave the Politics to The Economist.
Huomenna on järjestyksenvalvojakoulutukseni tentti, johon pitäisi lukea. Alas, heikko ihminen on valmis tekemään mitä vaan väistelemään vastuuta. Siivota voisin, järjestää kirjahyllyni, käydä lenkillä, mutta ei - nyt vain vähän käyn läpi asioita joita on tullut alkuviikosta mietittyä ja sitten siirryn virtuaaliavaruudesta takavasemmalle, ainakin loppuillaksi.. välillä sekin on jännästi vaikeaa. Muutama tunti. Internet-riippuvuudesta tulisi varmaan taas tehdä kartoitusta. Koneen pitäisi palvella ihminen, eikä kahlita..
Ensin ihan tästä samaisesta aiheesta. Jotkut taitavatkin tietää, mutta luen hyvin paljon self-development-materiaalista aivan aiheesta kuin aiheesta. Helposti siinä samassa tulee burnout tiedon ja mahdollisuuksien määrän, ilman että asioille oikeasti tekee mitään kun kaikki aika menee tämän "uuden oppimiseen"! Ojasta allikkoon. Sama pätee kuitenkin myös ihan kaikessa tekemisessä. Intohimojensa toteuttamiseen kuluu energiaa, jota menee jo siinä kun valmistautuu siihen mentaalitasolla. Yksi tapa kerätä voimavaroja on omistaa yksi päivä itselleen. Slacker Reform skippasi päivän töistä, ja rohkaisee samaan. Tulokset ovat vain ja ainoastaan positiivisia. Arvatkaa vaan teenkö saman ohjeen mukaisesti kunhan pääsykokeet ovat ohi.. Lähde: Slacker Reform.
Nip some sugar, tuck it over wraps.. (Eliza Dushku)
Eräs asia, joka on häkellyttänyt kovasti aina vastaantullessaan, on mainosbannerien slogan: "Life is short - have an affair." Jenkkilässä on perustettu liikeidea firmalle, joka turvallisesti välittää petturuuteen rohkaisten avioliitossa onnettomasti kyhnöttäville sielunkumppaneita. En tiedä kuinka konservatiivinen oikeasti olen, mutta oli millainen tilanne ihmisillä tahansa, ei tämä välttämättä ole mikään.. sopiva? Sopivuus on toki monella erilainen käsitys mielessään, olenhan puhunut esimerkiksi ihmisten kanssa jotka suoralta kädeltä pitävät avoimia suhteita, vaikka avioliittojakin. Silti salaisuuden takaamiseen perustuva Ashley Madison Agency hämmentää. "Voi mihin se maailma onkaan menossa!" Lähde: Uusi Suomi.
Heille, ketkä jaksavat pitkäänkin pohtia moraalisesti vaikeita asioita.. kertokaa minulle mikä ero on joulupukilla ja juutalaisella? Ken vitsin vastauksen tietää, ja sille nauraa.. sinut on haastettu! Hyvin haastava syrjimisenvastainen mainos kiellettiin Australian televisioyhtiön toimesta, ja asiaa on linkin takana pohdittu paneelikeskustelussa. Testasin vitsin "toimivuutta" ystävälleni aloittaen asiasta pohtimisen ääneen kertomalla, kuinka syrjintäkamppanja tarkoitus oli saada ihmiset pohtimaan asiaa ensin ehkä naurahtamalla ja sitten ymmärtämällä miten kaikki lähtee rasistisesta tai muuten syrjivästä vitsistä.. ystävä nauroi vitsilleni. Kelpaa miettiä, nih! Lähde: Foundry's.
What Should Obama Do -rannekkeita koko kansalle?
Mitä politiikkaan tulee.. Obaman kaavailtu Guantanamon sulkemisoperaatio kaatui Senaatissa jopa Obaman oman puolueen vastustukseen. Tutkimukset osoittavat että joka 7. vapautettu vanki palaa terrorismitoimintaa - tai tiedä vaikka päätyy katkeruuttaan, vuosien kidutuksen jäljiltä! Obama jatkaa silti rauhallista ja varovaisen optimistista ulkopolitiikkaansa.. ja monet tästä asiasta eivät pidä! Ex-VP Cheney on pysynyt tekojensa takana, Israelissa näkemykset ovat uhan läheisyyden takia paljon jyrkempiä, ja ylipäätänsäkin ideologisesti söpön kaksinapaisen maailman rauhanpyrkimyksen retoriikka alkaa murtua mediassa. Kirjoitin Obamasta artikkeleita pitkin syksyä ja kevättä, ja vielä tässä kuussa aion takertua aiheeseen "Uusi Lännen Konsepti Obaman aikaisessa globaalissa konseptissa", tai ainakin tähän juureen. Materiaalia kyllä piisaa, ja ongelmatilanteita.. Lähteitä: HS, Uusi Suomi, Blogi US:ssa.
Ainoa asia mistä voimme olla varmoja? Jopa amerikkalaisten kristittyjen mielestä olemme vaniljaa - turvallisia ja kivoja, mutta pirun tylsiä. Onneksi siis me tuskin ihan heti joudumme huolehtimaan ydinasevaltojen suututtamisesta oikeasti, tai pelätä pettämispalvelujen läpilyömisestä mainstreamiin! Lähde: Yahoo!
Niinhän sitä kävi, kuin uskalsikin jopa toivoa ja ennustaa. Senaattori Barack Obamasta valittiin Yhdysvaltojen 44. presidentti, ja oikeutetusti. Olen seurannut kahden presidentti-teemaisen kurssin ajan vaaleja äärimmäisellä innolla ja tulin jo alusta asti siihen tulokseen, että edes kokeneella retoriikallaan McCain ei pystyisi haastamaan Obamaa, ellei tämä itse töppäisi mahdollisuuksian. Niin ei tapahtunut, vaan Obama hallitsi väittelyitä riisuen kieltään maanläheisemmäksi mitä yleensä (hänen ainoita raportoituja kompastuskiviään), osoitti republikaaniehdokkaan taloussuunnitelmien heikkoudet ja pystyi vakuuttamaan kansansa, että hänessä on tarpeeksi voimaa nostaa valtio suosta. Ja koko Eurooppaa kiittää, joka humoristisen ponnekkaasti.
Seuraava kysymys onkin, mitä tammikuussa oikeasti alkaa tapahtumaan. Obamalla on tukenaan vahva senaatti ja kongressi ajamilleen muutoksilleen, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin silittelemällä valmis. Talous on retuperällä, Irakissa kaikesta huolimattaa edelleen ollaan, Afganistan ja Pakistanin tilanne ovat tosiasioita, samoin myös Venäjän löytämä pullisteleva persoonallisuus. Vain aika näyttää mitä tämä mies oikeasti saa aikaan. Koitan pitää silmäni auki, koska tietynlainen sokea "Yes We Can"-mantraan lankeaminen saa kyllä ymmärtämään tilanteen riskit.. retoriikka voittaa vaaleja, mutta se ei pelasta kansantalouksia ja lopeta sotia.
Turhia erittelemättä henkilökohtaisia asioita, viime viikko on ollut vaikeaa aikaa ihmisten suhteen - ihmisten arvaamattomuus, ihmisten persoonallisuuksien erilaiset erikoisuudet, sosiaalisuuden ja antisosiaalisuuden eri aspektit sekä ylipäätänsä kanssakäyminen ovat olleet absurdin vaikeita. Ensinnäkin on vaikeaa pysyä analyyttisen objektiivisena tehtävässä, jossa aion analysoida Joseph Bidenin ja Sarah Palinin välistä VP-väittelyä. Mieleni tekisi läimäistä tähän blogientryyn lukuisia erilaisia pilakuvia koko republikaanisen puolueen habituksesta, aina uskomattomasta kaksinaamaisuudesta pyöristyttävän yksinkertaiseen retorikkaan, mutta aion pitää pintani ja pyrkiä olemaan analyyttinen ja puolueeton määritellessäni opintopisteideni eteen presidentinvaalien eri aspekteja. Ah, olla omnipontentissa vallassa ja saada päättää voittaja samantien, kytkeä itsensä pois puolueettomuudesta ja heiluttaa puolueen x lippua ylpeänä. Vaan höpsistä. Back to basics.
Katsoin tässä taas elokuvia. Klassikkolistasta sain viimein "hoidettua pois" Roman PolanskinChinatownin, tuon "viimeisen film noirin". Pakko myöntää, että pettymykseni oli aikamoinen, kun löysinkin kiihkeän rikosjännärin sijasta tekeleestä.. keskinkertaisen hyvän, "ihan katsottavan" rikoselokuvan, jonka pääroolissa Jack Nicholson loisti, mutta verrattuna mihin tahansa suurena pitämääni rikosdraamaan tai jopa niihin harvoihin film noireihin verraten kyseessä ei ollut mikään messiaaninen kokemus. Hiukan laimea. Ei ihan elokuva minun makuuni. Juoni oli kyllä monimutkaisen utuinen ja oli tarkoituksella luotu rakentumaan palapelin tavoin katsojan silmien eteen kahden tunnin ajan, mutta se jokin suuri loppuratkaisusta ja lopun symbolismista jäi minulle avautumatta. Ohwell.
Happy-Go-Lucky (2008, Dir. Mike Leigh)
Hämmentävämpi tapaus - mutta haastavassa mielessä - oli upouusi brittiläinen komedia nimeltä Happy-go-lucky, joka kertoo raivostuttavan positiivisesta naisesta. Sally Hawkinsin roolihahmo Poppy on ilman kahta sanaa ylivoimaisesti ärsyttävin roolihenkilö missään näkemässäni fiktiossa ikinä. Odotin elokuvan olevan tarina rakkaudesta/romantiikasta/kasvusta, mutta sain sen sijaan eteeni teoksen, joka teki katkaista joka 20. minuutti pause-napilla ihan siitä yksinkertaiseta syystä, etten kestänyt päähenkilöä. Silti rinnastettuna elokuvan antiheerokseen, nihilistisen raakaan Scottiin (Eddie Marsan), elokuva oli pakko nähdä loppuun ihan vain siksi, koska niin vahva jännite heidän kahden välillään oli. Poppy ystäväpiireineen on täynnä ärsyttävän hyväntuulisia ihmisiä, mutta Scott on elokuvan "normaalimpana" ihmisenä silti heitäkin epätasapainoisempi ja kykenemättömämpi kohtaamaan elokuvan aikana elämän pieniä haasteita. Luin erään elokuva-arvostelun, jonka mukaan elokuva päättyy Poppyn kyynistymiseen, ja pelkäsin sen paljastaneen minulle lineaarisen tarinan lopun ja koko juonen - onnekseni voin sanoa, että arvostelu oli mielestäni väärässä, ainakin varauksella.
Poppy on auktoriteetti, joka kantaa määränpäätöntä juonta mukanaan eteenpäin, kunnes kyyninen Scott tuo hänelle haasteen ihmisenä, jota hän ei pysty kääntämään elämänasenteellaan puolelleen. Samaa voisi sanoa kenestä tahansa katsojasta, joka omaa hiukankin modernin maailman aikuista vastuuntuntoa ja kyynisyyttä. Tarinan loppukliimaksina toimii räjähdys hahmolta, johon katsoja voisi siis samaistua - katsoja kun haluaa irrota helposti Happy-Go-Luckyn status quosta, joka toimii kaiken epäloogisuudensa keskellä hämmentävästi. Poppy on jostain syystä 30-vuotias ja kestänyt läpi nuo vuodet asenteensa avulla/asenteestaan huolimatta elämän kolhut muuttumattomana, ja ihminen voi vain kysyä.. miten siihen voisi suhtautua? Olisiko naiivisuus ja äärimmäinen optimistisuus rationaaliselta ihmiseltä tässä maailmassa.. ja onko se toinen ääripää, misantropia, oikeutetusti helpommin kuviteltavissa? Ampumistapaukset ja ihmisvihan julkituomiset saavat ihmiset varpailleen, mutta onko toinenkaan ääripää oikeasti keskettävissä? Vaikken pitäisi Happy-Go-Luckya hahmogalleriansa takia kovinkaan katsottavana per sé, herättää se ainakin valtaisasti kysymyksiä. Loppuratkaisusta siis - näkisitkö sinä mahdollisena elämän mahdollisena asenteella, jonka mukaan kaikelle voi nauraa, jokaisen elämään voi tuoda hauskuutta, ja kaikista ongelmista voi selvitä?
Tämä viikko on kyllä ollut aikamoista uutismyllytyksen aikaa. Yhdysvallan talouskriisi saa kommentteja ystäväpiiristäni sellaisilta ihmisiltä, joiden en olisi aikaisemmin ajatellut olevan kiinnostunut maailmantaloudesta lainkaan - Yhdysvaltojen vaalipuimiset kehittyvät päivä päivältä negatiivisemmiksi ja uutiskynnyksen ylittää joka päivä joku uusi toilailu. Pysyypähän mielenkiinto kahdella presidenttiyskurssillani huipussaan - vielä kun löytäisimme ystävämme kanssa todella mielenkiintoisen elokuvan 70-luvulta katsottavaksemme, jotta voisimme analysoida aihetta aidosti mielenkiintoisesta näkökulmasta - The Man (1972) antaisi sille kyllä pohjan!
Päivän uutiskynnyksen kuitenkin nousi erityisesti Amnestyn huomautus Suomen seksuaalirikoslainsäädännöstä. Suorastaan erinomainen tällainen kissan-pöydälle-nosto, koska tästä on kyllä nuristu jokaisessa keskusteluporukassa, jossa on tullut osallistuttua väittelyihin. Onpahan nyt viimein jonkinsortin viitekehys niille argumenteille, että on se ***** kumma, jos raiskauksesta ja esimerkiksi piratismista voidaan langettaa samantasoisia rangaistuksia, ja joskus vielä reilusti taittaen piratismia näistä rikoksista rankemmaksi. Esimerkkejä kyllä on, joko kärjistettyjä tai stereotyyppisempiä, niitä tulvii kuitenkin mediaan lähes viikottain. Ei voi muuta sanoa kuin, että äly käteen hoi!
Työpaikallani tuntuu olevan tietynlainen sisäinen vitsi Kekkosesta. Häneen on aina hyvä viitata, ja kaikki häneen liittyvä on aina relevanttia. Kekkonen on paras tarttumapinta, Kekkonen on iloinen. Kekkosesta kirjoitat esseitä vaikka koko päivän kesäisen. Aikoinaan ipanana Kekkonen oli mielenkiintoinen hahmo, koska mies kuitenkin oli ollut vuosikymmeniä vallassa ja siitä puhuttiin aina niin suurella kunnioituksella - näin vanhempana on toki tullut näkyviin vähän eri sfäärin yksityiskohtia, mutta silti kuvani miehestä ja hänen tarkoitusperistään on pysynyt aikalailla positiivisena - voipi olla, että se oli syynä laitoksen sisäänpääsykokeenkin tuhrimiseen, kun innostuin liian kieli poskella analysoimaan suomettumisen vastaista kritiikkiä. Kuuden pisteen päähän jäi, ja sisäpiiritiedon perusteella jos se yksi kysymys olisi mennyt edes kohtalaisesti, sisällä oltaisiin. Mutta onneksi on aina sivuaineopinnot.
Kekkosen rinnalle liittyi yläasteaikoina kiinnostuksien kohteeksi mysteerinen sivulaita-merkinnäksi jäänyt mies nimeltä Tomáš Masaryk - Tsekkoslovakian presidentti, joka piti maansa demokraattisena maailmansotien aikana, ainoana Euroopassa Suomen lisäksi. Moinen detalji oli jo aikoinaan mieleen ja antoi kuvan mielenkiintoisesta tapauksesta, ja varsinkin nyt Euroopan lähihistorian tentin kirjoihin tarttuessani kiinnostus iski uudestaan. Epäilisin, että aika harva loppujen lopuksi tätäkään miestä tuntee, mutta hän on ehdottomasti tarkemman tutkimuksen arvoinen.. onhan hän sentään aikamoinen 'Tsekkoslovakian Kekkonen!' En ymmärrä synkkien jyrkkien radikaalien fiilistelyä, mielestäni on paljon kiinnostavampaa tutkia henkilöitä, jotka ovat pitäneet status quon kasassa silloinkin kun olosuhteet tuntuvat olevan sitä vastaan.
Tomáš Garrigue Masaryk oli jo ideaali johtaja lähtökohdiltaan tunnetusti kaksitahoisen valtion johtajaksi, vanhemmista toinen kun oli slovaki ja toinen tsekki. Ammatiltaan hän oli filosofian professori, ja merkittävimpänä tutkimuksenaan hän esimerkiksi paljasti kaksi eeppisenä slaavilaisena runoutena pidettyä teosta väärennyksiksi. Idealistina Masaryk oli sen verran vakavaa sorttia, että kävi läpi yhteistyön lukuisten eri puolueiden kanssa, kunnes lopulta löysi omansa - hän oli maltillisen nationalistinen poliitikko, joka ajoi Tsekkien ja Slovakien irtaannuttamista Itävalta-Unkarista, ja joutui 1. Maailmansodan sytyttyä pakenemaan maasta. Läpi sodan hän toimi professorina King's Collegen slaavilaisen ja itä-euroopan opintojen Schoolissa (jonka hän perusti) ja samanaikaisesti avusti ulkomailta käsin liittoutuneita kapinallis-kontaktiensa kautta. Mies lobbasi Itävalta-Unkarin hajoittamista Ranskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissakin, jossa hän neuvotteli tulevan valtion itsenäisyysehdot presidentti Woodrow Wilsonin kanssa. Yhdysvaltojen Philadelphiassa hän myös julisti ne. Tehokas mies!
Liittoutuneet tunnustivat hänet uuden valtion johtohahmoksi ja hänet valittiin Tsekkoslovakian presidentiksi 1918 - hän piti virkaa hallussaan läpi kolmen uudelleenvalinnan aina eroonsa asti vuonna 1935, kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Maan etnisesti monimuotoinen koostumus teki hallitsemisesta tarkkaa strategiointia ja ainakin mielestäni on suoraan sanottuna ihme, että se pysyi kasassa aina sen valtaamiseen asti Natsi-Saksan toimesta. Pikaisella tarkastelulla näkee esimerkiksi, että humaani ratkaisu sallia vähemmistöjen kielien käyttö kaikissa muodoissaan heidän jokapäiväisessä elämässään oli loistava idea, sen sijaan Kansainliittoon tukeutuminen ei ehkä niinkään. Lähteet puhuvat myös, että Masaryk käytti valtaansa sisäpolitiikassa vakaasti ja luotti tarkasti valittuun sisäpiiriinsä, johon kuului esimerkiksi hänen seuraajansa Eduard Benes.
Vaikka uskonkin, että historian kannalta (ja varsinkin nykyisen tenttikirjani sisällön) painotus onkin maailmansotien välisessä historiassa rikkoontuneiden ideologioiden viidakossa, on mukava nähdä, että humaani karaktäärikin on onnistunut pitämään huolta valtiostaan tuona aikana. Mieleni tekisi julistaa, että tulen lukemaan lähiaikoina Zbynek Zemanin kirjan miehestä, koska sitä tunnutaan kaikkialla suositeltavan, mutta tämänhetkinen kirjatilanne näyttää jo nyt toivottomalta.. siellä työpöydällä minua odottavaa tenttikirjojen lisäksi lähes kymmenkunta teosta talvisodan ulkopolitiikasta sekä vino pino Ylioppilaskunnan kesälainoja, jotka toki lainasin aikoinaan koska 'kesällä on aikaa', oi ironiaa. Toivottavasti edes joskus!
Jossain maailmalla tapahtuu taas vääryyksiä, who woulda thunk that..
Taas sitä törttöillään Turkissa. Kun lapsikuoroa ollaan tunkemassa vuosiksi vankilaan sen takia, että laulavat kurdiksi, on kyllä jotain pahasti pielessä. En koe olevani mitenkään suvaitsematon ihminen, mutta jos jokin nostaa karvani pystyyn, on se tällainen naurettavalta tuntuva sananvapauden ryöstö ja uhittelu. Toisin kuin Zimbabwessa, jonka ongelmat ja toiminnat ovat toki nekin aivan kammottavia, tämä koskettaa pientä EU:sta kiinnostunutta maallikkoa todella paljon. Miten ihmeessä tällaisiin tuomioihin ihmisiä työntävä maa voitaisiin päästää mukaan unioniin? Ei kyllä ainakaan minulle ole tullut vastaan yhtään uutista Turkista, joka olisi sympatioita moiseen suuntaan luonut. Sinäänsä ongelma nousee vielä enemmän esille sen takia, ettei kyseessä ole siihen iänikuiseen islamismi-kysymysvyyhtiin liittyvä asia.. minun pitää kuitenkin itse tutkia asiaa enemmän kuin osaan ja uskallan sanoa esimerkiksi Kurdistanin tilanteesta tai Armenian kansanmurhasta yhtään mitään. Toisaalta, jos on näin paljon selvittämättömiä vääryksien vyyhtejä ylipäätään olemassakaan, on silloin joku pahasti pielessä. Tuskin Serj Tankian kumppaneineenkaan aivan turhaan omistaisivat puheenvuorojaan barrikadeille nousemiseen.
Noh, ehkä on välillä pakko ottaa ihan ns. huolehtimislomaakin, ja olla ajattelematta ankaraa maailmaa juhannuksen aikaan. Lomailu menee varmaankin Turun alueella leppoisasti, ja lahjaksi itselleni olen nyt ostamassa liput sekä taannoin hehkuttamalleni basisti-jazz-keikalle, Hercules and Love Affairin keikalle Kuudenteen Linjaan sekä hienosti sumplien myös Ruisrokkiin; jaamme ystävän kanssa liput siten että minä käytän sitä perjantaina ja sunnuntaina, hän lauantaina. Lauantaina itselläni kun ainoat kiinnostavat aktit olisivat Flogging Molly ja DE, ja molemmat ollaan jo nähty useaankin otteeseen. Menee sekin kolmekymppiä sitten juuri vaikka paremmin Herculesin kaltaiseen uuteen tuttavuuteen.
Vaikka ei se livemusiikkikaan välillä ole ilman harmituksia. Tämän vuoden Indie-Iltamat nimittäin siirtyvät juhlavuoden kunniaksi uuteen paikkaan Turun Klubille, mikä itseäni Sosis-aktiivina suorastaan v*tuttaa aivan tajuttomasti. Kaiken lisäksi, kun tapahtuma laajenee myös toiseen kaupunkiin ja esimerkiksi koko tapahtuman kovin kiinnitys Blonde Redhead esiintyy vain Helsingissä ja päällekkäin kiinnostavien turkulaiskeikkojen kanssa, niin ei voi antaa muuta kuin keskisormia massiiviselle uudistumisinnolle. Toisaalta, kaipa sitä on pakko ainakin käydä Voodoo Glow Skulls ja/tai Propagandhi katsastamassa Turussa ärsyyntyneenä, vaikka tekisi mieli melkein boikotoida koko roskaa. Liputkin ovat vain niin kalliita kuin mitkä, melkein tuplasti viimevuotisiin verrattuna! Minkä sitä maailman menolle voi, "ei avauduta". Sosis rules supreme nonetheless.
Hei! Olen Tatu! Popkornia on minun blogini, joka on kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ollut pystyssä jo vuosia. Kirjoitan musiikista ja musiikkiteollisuudesta, elokuvista, maailman yleisestä menosta (politiikan ja somen painotteella), jääkiekosta sekä kaikesta, joka hermoani kulloinkin kutkuttaa. Olen poliittisen historian opiskelija, sivuaineinani luen myös englantia, valtio-oppia ja erilaisia alueopintoja. Aion valmistua asap, joten juuri nyt minua työllistyttää gradu somen/politiikan aihepiirissä.
Juuri nyt innostun:, Omasta kodista, Wilcosta, hyvästä karmasta, chilistä, tanssista.
Oma kuva: Yours truly Otsikkokuva: Rough Cut (2008) Thanks to Cinema is Dope!
Posts
