Maailman vanhin ammattikunta - kolme tilannetta, kolme näkökohtaa

Hienoja alkupuheita on vaikea valita pohjustettaessa aiheita, jotka ovat liian vakavia. On siis vain syytä mainita, että Lukas Moodyssonin elokuva Lilja 4-Ever iski minuun syvälle. Nihilistinen kuvaus nuoren itä-eurooppalaisen tytön matkasta ahdistavasta arjesta vielä ahdistavampaan elämään seksiorjana herätti mielessäni paljon kysymyksiä, eikä vähiten sen keskustelun takia jota kävimme yhdessä kahden diakoni-opiskelijan kanssa sen aikana. Toinen ystävistäni ahdistui valtavasti elokuvan aihepiiristä ja toi esille spekulaatioita siitä, kuinka edes Suomi ei ole turvassa moisesta todellisuudesta: kaverin kaveri on nähnyt kuinka venäläiset miehet kantavat käsikynkkää hinteliä nuoria venäläisnaisia ostoksilla, syyt ja tarkoitusperät pystyi ja pystyy tässä kontekstissa ymmärtämään. Toinen tuttavani toppuutteli häntä ja pyysi välttämään ylilyöntejä ja kuulopuheita. Itse en voinut osallistua keskusteluun, koska tietoni eivät siihen riitä.



Halusin silti tietää lisää. Lilja 4-Ever nimenomaan vaikutti siihen osaan minussa, joka imi tarinan
kuin faktoina epäonnekkaiden ja sorrettujen naisten todellisuudesta. Lähdekritiikki ei valitettavasti ollut sopiva tapa vähentää empatioita koska alkuperäinen tarina oli aivan yhtä murtava kuin elokuva, joka siihen perustui. Jotenkin näkökulma tuntui kuitenkin liian yksipuoliselta ja subjektiiviselta. Oli syytä siis jälleen perehtyä dokumentteihin, jotka toisivat pöytään faktoja tarkemmin ja jatkumona filmille laajentaisivat käsitystä siitä, millainen maailma seksikauppa on.

PBS:n Frontline-sarjaan kuuluva dokumentti Sex Slaves toi esille ainakin neljä uutta näkökulmaa ihmiskauppaan. Ilmiselväksi oli entisestään tehty se, että kyseessä on tilanne, jossa oli ainoastaan olosuhteiden uhreja ja niitä ihmisiä, jotka käyttivät niitä olosuhteita hyväkseen. Dokumentin pääpainoksi otettiin mies, joka teki kaikkensa pelastaakseen vaimonsa, jonka hänen tuttavansa oli myynyt seksiorjaksi Turkkiin. Myös tämä tuttava, Vlad, oli osana haastatteluita ja toi esille syynsä uskaltautua kameran eteen: hän oli luullut myyvänsä naisen parittajalle joka oli jollakin absurdilla arvoasteikolla hyvä omistaja orjilleen, mutta erehtyi - nainen myytiin heti jälkeenpäin väkivaltaiselle ja arvaamattomalle omistajalle, jonka armottomuuden ymmärrettyään Vlad tunnusti tekonsa aviomiehelle ja näin aloitti ketjun, jonka mukana dokumentintekijät avustivat miestä lähes mahdottomassa tehtävässä.

On mahdotonta argumentoida tämän maailman julmuutta - olosuhteita tai ei, subjektiivisesta näkökulmasta on mahdotonta olla tuomitsematta ihmisiä jotka päättävät selviytyä maailmasta tekemällä elantonsa toisten ihmisten kärsimyksestä. Minua kuitenkin arvellutti Vladin päätös tulla kameran eteen. Asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Dokumentoiijat kertovat tavanneensa Vladin ensimmäistä kertaa tämän oikeudenkäynnin aikana, jolloin hänet pantiin tilille säälittävin tuloksin. 8-15 vuoden spekuloitu vankilatuomio vaihtui 5 vuoden ehdonalaiseksi ja vielä tämänkin jälkeen - mies väittää suoralla naamalla kameran edessä kiittäneensä asianajajansa taitoja päätöksenä. Samalla hän myös kertoo aikoinaan kokeneensa syyllisyyttä myydessään tuttavansa vaimon seksiorjaksi. Yhtälö lyö yli kaiken logiikan - voisiko tällainen mies pitää pokkansa kameran edessä vältettyään seksiorjakaupasta vuosien vankilatuomion, pyytää anteeksiantoa ja koeta oikeuden näin tapahtuneen, virallisesti tai epävirallisesti? Katsojana minun on pakko hyväksyä ainoa absoluuttinen totuus: täysin erilaisista oloista lähtöisin olevana ihmisenä en saa otetta näiden ihmisten moraalikäsityksistä. En pysty tulkitsemaan heidän valheitaan, heidän lausuntonsa ovat minulle irtonaisista kontekstista - minulle tuo konteksti on Lilja 4-Ever - elokuva, joka herätti minussa kysymyksiä joihin en koskaan saa vastauksia. Minkäs teet.



Vaikka olin emotionaalisesti puhki seksikauppa-aiheen suhteen, päätin perehtyä vielä yhteen näkökulmaan. Tarina, joka sijoittui aivan toisenlaiseen maailmaan, oli peräisin Stuart Kershawin käsistä, kantoi nimeä The Virgin Trade, ja toi mieleeni vain lisää ristiriitaisia näkemyksiä siitä, kuinka ihmisten arvomaailmat ovat vinksahtaneet. On mahdotonta kokea olevansa pätevä arvostelemaan tai arvioimaan kokonaisen valtion tilannetta, varsinkin, kun Thaimaa on kuuluisa seksikaupastaan ja postimyyntivaimoistaan. Perehtyminen on sallittua, mutta mitenkään kamalan viisaaksi se ei katsojaa tunnu tekevän. Ehkä perimmäinen viisaus onkin se, että seksikaupan maailmaa on mahdotonta käsittää, mikäli omaa moraalikäsityksen ja pystyy ylläpitämään elämäänsä kompromisoimatta sitä. Kaikissa kolmessa näkemissäni pätkissä onkin yksi ainoa jatkuva teema - ihmiset joutuvat tekemään kompromisseja. Minäkin teen moraalisen kompromissin hyväksyessäni oman tyhmyyteni ja kykenemättömyyteni asian suhteen. Sääliksi käy vain diakonia-ystäviäni - ehkä heillä ei ole mahdollisuutta tehdä tätä kompromissia.

Samalla pitää pyytää anteeksi irtautumista tästä maailmasta dokumenttien katsomisen lopettaessaan. Aiheen vakavuus käy ilmi lopullisesti silloin, kun kokee olevansa velkaa näkemilleen surulliselle ihmiskohtaloille edes sen, että tutkisi asiaa lisää. Kun näin ei enää halua tehdä, kokee hetken häpeää. Hyvä niin. Mielummin koen häpeää, kuin kokisin nämä asiat yhdentekeviksi.

Mikä on suvaitsevaisuutta ja mikä ei?

Pohdintaa dokumentin THE ROOT OF ALL EVIL? ja 30 DAYS: ATHEIST -jakson pohjalta

Suomalaisena on kenties vähän vaikeaa sisältää Ameriikan uskonnollisen maailman mukaisia pohdintoja siitä, mikä on suvaitsevaista tai ei. Oleellisena osana suomalaista uskonmaailmaa on ollut aina se, että uskonto on jokaisen ihmisen oma asia. Vaikka terminä 'ateisti' kantaakin tietyt negatiiviset konnotaationsa mukanaan täällä skandinaaviassakin, uskonnottomuus on sallittu keskustelunaihe ja sitäkin selvemmin hyväksyttävästi poissa keskusteluista. Ihmisten käännyttäminen koetaan varsinkin nuorison toimesta negatiivisena asiasta ja oman ystäväpiirini kautta olen oppinut, että varsinkin nuori kristitty on hyvin suurella todennäköisyydellä suvaitsevainen muihinkin uskontoihin verrattuna.


Morgan Spurlockin SUPER SIZE ME -hittidokumentin pohjalta luotu 30 Days -dokumenttisarja pyörii meidän suomalaisten suureksi onneksi MTV3:lla ja valottaa totuuksia stereotypioiden takaa. Eräs jaksoista käsittely ateismia hands-on -tyylisellä ratkaisulla: korkeastikoulutettu ateistinainen siirtyi asumaan 30 päiväksi aktiivisesti kristilliseen perheeseen ja kohtaa heidän maailmalla, tuoden esiin omia ja muiden kaltaistensa ateistien tuntoja. Morgan Spurlock toimii ohjelman juontajana tuoden välillä tietoiskuin esille Yhdysvaltojen nykypäivää muun muassa kreationismin asemasta koulutuksessa ja tutkimuksista ateisteihin kohdistuneesta syrjinnästä. 30 päivän aikana käydään raamattupiirikeskusteluja yllättävänkin sivistyneessä ja raikkaassa ilmapiirissä - loppu tuo esille isäntäperheen ja ateistinaisen välille syntyneen ystävyyden ja tilanteen, jossa molemmat osapuolet kokevat positiivisesti hyötyneen kokemuksesta.


Nähtyäni edellämainitun dokumenttisarjan jakson, palasi mieleeni aikaisemmin näkemäni pidempi dokumentti, johon tutustuin Jrocknycin kirjoittaja Gordonin postien kautta. Richard Dawkinsin juontama The Root of all Evil? (2006) paneutuu syväluotaimen lailla uskonnollisen maailman luomiin riskitekijöihin, käyden läpi seikkaperäisten selitysten kera syitä, miksi uskonto on dokumentin teeman mukaisesti kaiken pahan alku ja juuri. Hän käy keskusteluita aggressiivisena asijantuntijana lukuisten uskonnollisten arvojen varaan turvaavien ihmisten kanssa ja väittelee useimmiten vastustajansa kumoon, aina kristillisen koulun rehtorista yhdysvaltalaisen uus-kristillisen kirkon julkimopastoriin. Hän tuo esille kantansa siihen, kuinka kaikki uskonnollisia, 'epäfaktuaalisia' arvoja periaatteinaan pitävät ihmiset eivät vain toimi rationaalisesti. Loppupuheessan hän tuo esille myös pehmeän puolensa - onhan elämä meille jokaiselle kuitenkin lahja. Juuri me olemme aikoinaan karsiutuneet miljoonista siittiöistä ja selvinneet sikiöajastamme voittajina tähän elämään. Hänen sanomansa on lopulta: hyvä me!

On mielenkiintoista pyrkiä irtautumaan täysin subjektiivisesta kontekstista yrittäessä pohtia sitä, mikä on oikeasti suvaitsevaisuutta ja mikä ei, ja yrittää nähdä ihmisten mieltenluonteiden pääpiirteitä kaiken sen uskonnollisen/ateistisen paatoksen läpi, joita tämäntyyliset ohjelmat pitävät sisällään. Mikä minuun itseeni pisti eniten silmään oli kuitenkin se, kuinka riippuu aivan täysin tarkoituksellisesta motiivista, millaisen näkemyksen ihmisistä pyritään luomaan. Yksinkertaista tämä on päätellä, tiedän toki sen, mutta näinkin erilaisten dokumenttien vertailussa se näkyy erinomaisesti.

30 Days -sarjan tekijät eivät ole ensimmäistä kertaa tuomassa esiin kahta polarisoitua näkökulmaa katsojan eteen ja on siksi tehnyt sen ratkaisun, että Spurlockin esiintuomien faktojen, oikeustuomioiden ja gallupien etc. rinnalle on tuotava esiin konkreettisia ja subjektiivisia näkökulmia, joita jakson ihmiset raportoivat katsojalle kokeen edetessä. Kristityn perheen reaktioista ateistinaista kohtaan on nähtävissä selvästi, kuinka pariskunnan vaimo pystyy irtautumaan loppua kohden yhä selvemmin omasta roolistaan kristillisyyden puolustajana ja tuo esiin humaanit piirteet sympatiana ateistia kohtaan, jopa lopulta puolustaen häntä viimeisessä raamattupiirissä sydämellisenä ihmisenä. Aviomies taas kertoo useammassa kriittisessä video-otteessa siitä, kuinka hän ei vain pysty ymmärtämään, mitkä ateistin ohjenuorat ovat. Silti hän ei tuomitse - hän etsii vain oikeita kysymyksiä. Sinäänsä ymmärrettävää sekin, koska onhan perhe luonnollisesti lähtenyt vapaaehtoiseksi isäntäperheeksi sarjaan. Perheyksikönkin sisällä korostuu se, kuinka uskonnollisuus on hyvin subjektiivinen asia. Kristitty vaimo summaa hyvin tuntonsa verratessa omaa syvällistä pohdiskeluaan ateistimiehen vastaavaan prosessiin, jossa korostuu oman asennemaailman löytämisen jälkeinen helpotus ja sisäinen rauha. Kaksi ihmistä, jotka kokevat maailmansa erilaisiksi, pystyvät myöntämään erilaisuutensa silti unohtamatta että he ovat toisilleen ystävällisiä, myötätuntoisia ja kilttejä. Tämä on uskonnollisten maailmojen 'sulautumista' parhaimmillaan - yhteisöllisyyttä yli kulttuurirajojen, yli uskonnollisten uskomusten rajojen. Mieleeni mieltyy esimerkki siitä, kuinka New Yorkin 'eri kulttuurien sulatusuuni'-teoria ei kerro totuutta, koska etniset ryhmät eivät sulaudu yhteen mutta elävät silti suurimmilta osin harmoniassa omia elämiään. Tämä on myös se ideaali tilanne uskonnollisessa yhteisössä, ja sarjan jakson perheyksikössä, mikrokosmoksessa, utopistinen ideaali onkin hetken mahdollisuus.



Dawkinsin dokumentti on aivan eri maata. Yrittäen toimia täysin loogisena ja faktapohjaisena dokumenttina se toimii juuri päinvastoin, unohtaen faktojen keskellä suvaitsevaisuuden uskonnollisten ihmisten maailmassa. Dawkins osoittaa väittelykumppaniensa olevan väärässä laskelmoidan ennaltamäärätysti ja asettaa itsensä täten tiedemiehenä oikean hypoteesinsa kanssa korkeimmalle podiumille. Ironista tästä tekee sen, että dokumentissa haastatellaan järjestäytyneitä ateisteja, jotka elävät jatkuvassa sosiaalisessa maanpaossa. Dawkins edustaa heitä, mutta tuomitsee (tässä tapauksessa yleistäen) ateisteja syrjivät kristityt heidän omalla lääkkeellä - syrjien heitä, perusteena hänen väitteensä siitä, kuinka ateistit ovat oikeassa ja kristityt väärässä. Kuinka aikoinaan kävikään, kun kristityt olivat ensin marginaalinen yhteisö ja lopulta nousivat valtaan? Suvaitsematonta miekkalähetystä. Noidankehä on pelottavankin tuttu. Mikäli ateistit nousevat enemmistöön, pyrkivätkö hekin käyttämään mahdollista valta-asemaansa mediassa ja yhteisöissä tuomitakseen 'väärinajattelijat', eli kaikki yliluonnolliseen uskovat? Pelottava ajatus.

Uskonnosta väittely on aina ollut ja tulee aina olemaan aihe, joka herättää tunteita. Vaikka itse olen aikoinani ollut seurakunta-aktiivi, harkinnut buddhalaisten opinhaarojen tunnustamista ja vastikää eronnut kirkosta, mielestäni ei ole mitään käytännön hyötyä asettua millekään puolelle yhtälössä, jonka rakennuspalikat tulevat aina olemaan ihmiset ja yhteisöt, jotka jakavat erilaisia uskomuksia. Lopputulos on lähes aina lopulta ristiriitainen ja tulenarka, joten jollakin tietyllä asteella uskonnontutkimus on jo itsessään hyvin vaarallista.

Lopullista teesiä on mahdotonta antaa. Mielestäni omaa kantaani kuvastaa se, että koin näistä dokumenteista puhuttelevimmaksi oman reaktioni erään ateistin haastatteluun: tämä koki kaatuneiden poliisien muistoksi pystytetyt ristit uhaksi uskonvapaudelle, koska ne ovat yhteisellä maalla. Itselleni risti on kovin luonteva valinta kuvastamaan sitä, koska tuskin ateisteillekkään itselleen jää epäselväksi niiden funktio: kadotetun ihmisen menneiden hyvien tekojen kunnioittaminen. Jos kaatunut poliisi olisi ollut ateisti ja tämän perhe olisi vaatinut ristin poistamista, se on henkilökohtaisen vakaumuksen kunnioittamista. Eikö ristien pois-tonkiminen lakiteitse ole tämän samaisen vakaumuksen syrjimistä? Kysynpähän vaan, ja pohdin itsekseni. Tehkäämme kaikki niin, niin säästymme monilta turhilta sanoilta, jotka voivat herättää pahoja tuntoja.