Wobble wobble

Maaninen maanantai on täällä taas, ja tänään sillä on uudenkarhea soundtrack. Yhtye, joka tarjoaa sen, on sellainen kuin Tammar. Kotoisin Indianan Bloomingtonista, tunnistavat kuulemma itsensä genre-nimestä "wobble-pop", hihi. Kenties parempi kuvaus olisi juuri sellainen ilmava kiva rokki, jota nyt tuntuu puskevan jokaisesta kivenkolosta mutta sillä omalla tietyllä toimivuudellaan, joka tekee biiseistä hittejä ja kokonaisuudesta toimivan. Kiipparimies Ben Swansonin levy-yhtiö on myös kiinnittänyt tämän kivan The War on Drugsin, ja siinä onkin aika hyvä viitekehys, jos ei Last.fm:ssä samankaltaiset artistit vielä sytytä hehkulamppua pään päällä. Debyyttialbumi on 7 kappaleen pituinen kompakti kokonaisuus, jota voi suositella kaikille kuunneltavaksi, se löytyy myös Spotifystä ja kappale "The Last Line" ladattavassa muodossa Bandcampista.

Festariuutisista myös kuuluu hankalia päätöksiä, koska Göteborg ja Helsinki vastaavat aika paljon samanlaisilla kattauksilla: Flow kiinnitti kovia nimiä, lähinnä The Black Keysin (joka myös WoW:ssa), Flying Lotuksen ja Nicolas Jaarin, A Winged Victory for the Sullen tuli myös aika puun takaa. Way Out West on vastannut tähän kiinnittämällä Blurin, Wilcon ja lisää kuulemma sataa laariin tänä iltana. Götiksen taholla ainakin tiedetään miten mikroblogien aikaan tehdään promotyötä, kun eilisyönä satoi nettiin paljon kryptisiä vihjekuvia, jotka oikeasti jo vaativat hiukan arvuuttelua. Tällä hetkellä festariuutisten pohjalla kytee seuraavanlainen kaava:

(Wilco + Refused + x) - (Flying Lotus + Nicolas Jaar + y) - Hostellikulut ja matkat = z.
Mikäli z > 0, Lopputulos on matka Göteborgiin.

Pitää valmistautua keskiviikkona alkavaan työpaikkaperehdytykseen laittamalla kaikki matemaattiseen muotoon, että lasken ihmisten palkat kevään ja kesän aikana oikein. Brysselistä en keksi mitään kaavaa vielä, mutta kesälomat selvinnevät kenties jo tällä viikolla, mikä on tällaisten asioiden suhteen todella hyvä.

Ei mulla muuta. Paitsi dubstep-kissa.

Talvi kaupungissa

Talvi tuli ja kiireellä, ja se on pitänyt minut sängyssä. Tai sitten tammikuu on ollut kuin pitkäkestoisin maanantai miesmuistiin - selkä rikki, pari flunssaa, kunnon pinot rästejä ja kaamosmasennus ovat olleet läsnä. Toisaalta kaupunki on juuri nyt kauniimmillaan eivätkä liukkaat kadut saa unohtamaan sitä, että juuri nyt kannattaa katsella ympäriinsä ja nauttia vanhoista kivisistä kerrostaloista kotimatkoilla, savupiippujen valkoisesta höyrystä vasten tummaa yötaivasta, paksujen talvivaatteiden antamasta suojasta. Ei ole väärää säätä, on vain väärää pukeutumista.

Urbaani talvi on saanut taas kuuntelemaan urbaania musiikkia. Kesä on kitaroiden ja folkin. Talvi on kylmien koneiden, jotka tuottavat kuitenkin lämpimiä ääniä, väreitä ja jännityksen sävyjä.

Freebies from oldies but goodies

Kuva: leonardcohen.com

Just viime viikonloppuna sanoin ruokapöydässä, että yleissivistyksessäni on Leonard Cohenin mentävä aukko. Sitten tänään syötteistäni pukkasi ulos ylitsevuotavan hekuman saattelemana uutinen Cohenin uudesta biisistä. Kokeilulle oli perusteensa, ja hyvältä toi tuntui. Miehen ääni valuu paheellista hunajaa ja ikää on kuitenkin jo 77. Tämä mies tietää mistä laulaa, lauloi hän sitten mistä tahansa. Uusi albumi Old Ideas tulossa kokonaisuudessaan ulos 31. tammikuuta. Uu mama/papa!

Leonard Cohen - Darkness by leonardcohen

Ja kun tästä tuli päästyä yli, niin eikun lisää mannaa eetteriin! Uutinen The Shinsin uudesta biisistä iski kuin sata salamaa, ja ai kun kuulostaa tämäkin hyvältä. Nam nam! Maaliskuussa on heiltäkin tulossa uusi albumi nimeltä Port of Morrow. Vuosi 2012, tykkään susta jo nyt!

Simple Song by theshins

Keskiviikon kivat

Vähän kivoja pieniä juttuja harmaaseen turkulaisen päivään:

1) Mustavalkokuvat tehoavat edelleen. Entäs miten käy sitten, kun viedään elokuvaakin ajassa taaksepäin? Mitä vähemmän aisteja on käytössä, sitä enemmän niitä muutamia tärkeitä voi tarkentaa, hyödyntää, ja ihastuakin niiden kautta ihan erilaisella tavalla kuin "ennen". Hurmaavaa! Elokuva nimeltä The Artist on julkaistu jo vuoden 2011 puolella Jenkeissä ja saanut ylistäviä arvosteluita. Pakko nähdä, trailerikin on mahti!

2) Kahvimuki uneliaalle. Aika herttaista! Kertoo aika monesta mun aamustani tuo design.

3) Bloc Partylta uusi albumi tänä vuonna. WOOHOO! Vaikka kaiken maailman franzferdinandit ja arcticmonkeysit eivät enää lämmitäkään niin kuin ennen, Bloc Party on säilyttänyt aina paikkansa brittiläisten lempiyhtyeitteni joukoissa. Edelleen yksi kaikkien aikojen lempilevyjäni on A Weekend in the City. Aliarvostettu tekele, varsinkin yhtyeen kakkosalbumiksi, johon niin monet muut ovat kompastuneet. Toivottavasti hiukan oudoille poluille Intimacyn epätasaisuuden kautta siirtynyt Bloc Party jatkaa matkaansa ylpeästi leuka pystyssä, potentiaalia on edelleen.

4) The War on Drugs on kestänyt kuuntelun. Noin viikon jälkeen voin sen myöntää. The War on Drugs ei oikeastaan tee mitään uutta. Indie rokkia Phillystä, samankaltaiset artistit Lastäffämmässä girlsit (tykkään) ja kurtvilet (en tykkää) ja kaikki nää. Eteeriset äänialat lässynlää. Rauhallinen mutta terävä ulosanti läpätilää. Kuulette tästä bändistä vielä tipitii, tipi tipi tipitii. Just tänään ja nyt tämä toimii tästäkin huolimatta kuin häkä.

Let's get this show on the road

Joululoman teema: lahjakirja kourassa, gradukirjat pöydällä

Vuosi 2012 on täällä! Jee!

Tästä tulee ihan mahtava vuosi - tiedossa on gradun kirjoittelua ja toivon mukaan siitä seuraavaa valmistumista. Vaikka ihan niin kunnianhimoisesti en ole tehnyt tänä vuonna uudenvuodenlupauksia, on kuitenkin hiukan tullut pohdittua elämää ja sen sisältöä, minkä seurauksena tulen tämän vuoden aikana luomaan toisen blogin Popkornian rinnalle. Pyrin pitämään täällä kaiken musiikkiin, leffoihin ja muihin kevytmielisiin pop-aiheisiin liittyvän sisällön. Uuteen blogiin tulee hiukan syvällisempää analyysiä opiskeluihini ja graduaiheeseeni liittyen. Siitä myöhemmin lisää.

Vuosi 2012 lähti käyntiin tosiaan erilaisten top-listojen läpikahlaamisella, kuten mainitsin aiemmin. On jännää huomata, kuinka paljon aikaisemmin on antanut painoa sille, että on perillä aina siitä ihan uusimmasta, kuumasta musiikista. Tänä vuonna yhä useampi juttu on tullut vastaan vasta huomattavasti myöhemmin kuin ehkä blogosfääreissä yleensä. Enää ei ole syytä seurailla kuuminta kikkeliskokkelis-diskoelektroa kun ei ole DJ-keikkoja.. Nykyään seuraankin musiikkia ihan häpeilemättä ja välittömästi omaksi ilokseni (!), löydän kaikkia vanhoja tuttuja ja herkkuja eetteristä ja innostun myös radiohiteistä, kun ne eivät kulu liiaksi jokapäiväisessä käytössä.

Yli kolmen biisin mashup on jo hulluutta. Tämä on siis Charlie Sheen laulumuodossa.

Pari kohokohtaa tämän vuoden kohdalta. Niin uutta kuin vanhaakin. Ostin itselleni joululahjaksi kolme levyä, joista kaksi eivät varmasti saa jengiä ihan pähkinöihin uutuudenkiillosta - Reginan uutukaista albumia ja Pariisin Kevään Astronauttia olen odotellut jo aikoja alelaareihin, koska periaatteen vuoksi sen 20 euron maksaminen levyistä tuntuu vain niin typerryttävältä nykypäivänä. Molemmat levyt löytyvät myös Spotifystä, mutta niin se vain on että ei se sulje pois niitä levyhyllystä! Paha vain sanoa milloin seuraavaan ostoon rahat lähtevät. Nämäkin ovat ihan niitä ns. lempibändejä ja kesti tovin, että edes ne ostin. Ehkä Spoonin seuraava albumi saa aikaan irtiottoja seuraavaksi. Mahdollisesti myös Starsin levyt!

Olen tämän vuoden aikana löytänyt uusia syvyyksiä vanhasta suosikistani, levystä In Our Bedroom After The War, jota en ole koskaan omistanut mutta johon olen palannut aina uudestaan ja uudestaan satunnaisin väliajoin. Vanhat lempibiisit eivät koskaan vanhene, vaan pitävät sisällään tärkeitä muistoja. Uudet kohdatut ihmiskohtalot antavat myös entisaikojen skipatuille uuden elämän. Lempilevyilleni käy aina niin, joten kai tässäkin on sellaisesta kyse, kaikkien näiden läpikuunteloiden jälkeen. Ainakin "Personal" ja "Barricade" ovat tällä hetkellä levyn parhaimmistoa. Myös vuonna julkaistu 2010 The Five Ghosts taistelee huomiostani ansiokkaasti - en ymmärrä miten onnistuin välttelemään sitä viime vuonna niin tehokkaasti, että joku "I Don't Want Your Body" on nyt vaan ihan parasta ja uusinta uutta. Hups!

Mitä täyshintaisiin levyihin vielä tulee, niin joululahjojahan ei tietenkään lasketa. Kun istuskelin Pori Jazzeilla viimeisenä työpäivänäni Kirjuriluodon auringossa tänä kesänä, jalat hellinä 10 päivän järjestyksenvalvojan jäpitys-valmiustilasta, kuulin vuoden parhaan keikkani siihen mennessä, kun Kerkko Koskinen Orchestra veti lempeää jazzia päälavalla. Nähdyissä parhoissa keikoissa siis olisikin neuvottelemisen varaa, mutta kun työpisteenäni oli backstage niin ei päässyt Kerkko niiden listaan!

Keikka oli täynnä kaikkea sitä, mistä eniten Kerkon tuotoksissa olen aina pitänyt: paljon heleän reheviä, jopa fivecornersmaisia soundeja, pettämättömän tunnistettavaa menneelle uskollista sävellystyyliä ja häpeilemätöntä iloisuutta. Oli niin sulosointuja korvilleni, että ilmoitin samantien kotiin, että sovitaan, että sinä saat tästä minulle lahjavinkin joululle ja jos unohdan tämän keikan jouluaatoksi, niin minusta tulee tosi iloinen pikkupoika lahjapaperien keskellä! Ja niin tätä onkin sitten kuunneltu läpi joululoman ja tyytyväinen olen ollut.

Kerkko ei ole pettänyt vielä koskaan, vaikka soolouralta Lolita-albumi ei koskaan kauan soittimessa pyörinytkään. Five Corners -yhteistyön ja Spotifystäkin löytyvän UMO-proggiksen Agathan kautta löytynyt jo nyt tutuksi muotoutunut soundi jatkaa kuitenkin kasvukulkuaan ja hyvää on! Spotifystä löytyy myös muutama biisi, jonka Kerkko sävelsi elokuvaan Toinen Jalka Haudassa. Siitä kyllä kuulee sen elokuvallisuuden, josta tossa teaserissakin mainittiin. Suosittelen lämpimästi.

It is amnesia, is it uliuliuliuuuu

Moikka. Rant-aika! Tällainen video ärsytti minua tänään:

Chairlift on hieno bändi, onnistuu luomaan samaan aikaan tanssittavaa, aavemaista ja minimalistista musiikkia, ja se on vielä livenäkin todettu päteväksi! Kaikki on kunnossa.

Mutta en vain tiedä mikä tässä videossa minua ärsyttää.. biisi itsessään on jotenkin tosi vaikuttava. Caroline Polachekin ääniala on ihan "otherworldly" ja pääsee oikeuksiinsa tosi oudon kertsin kautta. Sinäänsä siis sopivaakin, että myös sanoitukset on tulkinnanvaraisuudessaan ja tietynlaisessa päättömyydessään ulottuvuudesta, jota minä en ainakaan tunnusta kodikseni.

Silti video tuo esiin kaikki ne piirteet, joita vihaan nykyisessä "indie"-habituksessa. Tai en edes sano, että mitä tämä voisi olla nimeltään. Anti-pop-kulttuuria, joka oman pyrkimyksensä takia onkin lopulta pop-kulttuuria pahempi tietyissä paheissaan? Kaikki on retroa, kaikki on itsetarkoitetun päälleliimatun muka-rumaa, ollen oikeasti paljon rumempaa kuin ne asiat, joille halutaan irvailla. Asiat, jotka eivät sovi nykyiseen maailmaan ja ovat entisaikansa reliikkejä, tuodaan takaisin kahta kauheampana (lue: tongue-in-cheek) koska muutakaan ei ole. Visuaalisesti tuo video on vain yksi uusi paketoitu pläjäys anti-pop-kulttuuria. Haetaan huumoria asioista, joille nauraisimme muuten. Teemme itseisarvoksi sen, kuinka naurettavaa joku on. Tiiäks? Tämä on tärkeä markkina-arvo, jengi puhuu siitä, jengi tykkää!

Ja jotenkin nuo tanssiliikkeet.. hrr, näen jo pahimman mahdollisen tilanteen. Vuonna 2012 kaikki tanssivat tuota tanssia, tai heittävät vitsiä siitä, kuinka ehkä voisivat tanssia tuota tanssia, sillain ironisesti, koska hei, se tanssi! Ironian riemuvoitto on myös se, että kun Chairlift tulee viimein Suomeen (Flow'hun tottakai), ja soittaa tuon biisin viimeisenä encoressaan niin koko flow-kansa riemuitsee ja hihkuu, että jes - viimein voin tanssia tämän just sillain tosissani niin kuin oon aina halunnutkin, koska olen hipsterrrr, tää on mun skene! Jee wuhuu ironia on muuttunut todelliseksi arvoksi, ympyrä on sulkeutunut, mä nautin parhaista asioista mitä täs maailmassa on ja muu jengi ei vaan tajuu! Mä en taida päästä sille tasolle koskaan, mä oon onneton mies. Koen tän ilon kiertokulun ihan liian vaivalloiseksi.

Musta tämä on vain jotenkin tosi, tosi ärsyttävää. Vaikka biisi onkin ihan tarttuva, vaikka tuo video onnistui siinä missä harva video onnistui - herättämään ajatuksia. Mutta jos ikinä näette minut fiilistelevän tuota biisiä ja tanssia tanssilattialla, saa tulla läpsimään. Olen juuri niin tosikko. Myönnän kuitenkin, että pitää tsekata Chairliftin uusi albumi heti kun se tulee. Spotifystä.

Ei mulla muuta!

Oikein sellaista mainstream-musiikin tuoksuista joulua

Joulu on tullut. Mahtavaa. Joululaulut soimaan ja lihansyöntiperiaatteet naulakkoon pariksi päiväksi roikkumaan, nyt on riemun raikkahin ja piparintuoksuisen aika. Kirjojen lukemista, myöhään valvomista ja keskellä yötä salaa muulta perheeltä salassa koristeltu yllätysjoulukuusi aamulla jo ennen Lumiukkoa. Joulukliseet on kivoja!

Joulun aikaan on tullut myös käytyä läpi loppuvuoden best-of-listoja. Aikamoinen urakka se on mutta jotain on jo nyt löytynyt. Sopivasti jouluunkin sopivia juttuja.

The Weeknd tuli ihan puun takaa. En tiedä mikä siinä on, mutta R&B ei yleensä iske minulle lainkaan. Vähän samanlainen genre kuin joku hilipatihippaa-kantri tai äänivallihevi örinöineen. Saa olla aikamoista virtuosointia ja dominointia, että katseeni nousee ylös. Kanadalainen Adel Tesfaye on luonut kuitenkin jotain, mitä ei voi olla kunnioittamatta. Kaunis lauluääni yhdistettynä todella, todella mielenkiintoiseen äänimaailmaan luo jotain aavemaisen kaunista. Ilmeisesti hän on featannut esimerkiksi Draken kanssa jossain hiitibiiseissä, joista en sivistymättömänä indie-hörhönä tiedä mitään, mutta onneksi se ei estä minua löytämästä häntä. Älä mene klubiin mainstream-musiikin luo, kun mainstream-musiikki voi tulla sinunkin luo.

Miehen kaikki mixtapet löytyvät hänen sivultaan ilmaislatauksena. Jos et kavahda uusia juttuja, iske kiinni kuin olis jo! Tämä melkein lasketaan jo joululahjaksi itsessään! Pukki taitaa hyvin musiikkimaailman uudet kujeet.

Toinen hieno juttu mitä tähän asti on tullut vastaan on jatsia. Jouluna ei oikeasti voi edes olla liikaa jatsia. Yleensä tulee kuitenkin kuunneltua vanhoja klassikoita ja standardeita, ja jos ei muuten vanhoja niin ainakin vanhoja tuttuja nimiä. Greg Ward's Phonic Juggernaut on kuitenkin jotain uutta ja vakuuttavaa ensikuuntelulta. Saksofoni pystyy 1982-syntyneen Wardin käsissä temppuihin, joista kuulee niiden olevan 2000-luvulla tehtyjä mutta jotain perinteistäkin kunnioittavaa ja kunnioitusta herättävää hänen ratkaisunsa heittävät ilmoille. Muistan, että Greg Osbyä kuunnellessani viimeksi tuli heti sellainen fiilis, että tämän minä muistan. Tämä jää, tässä on jotain. Monet eivät pidä jatsista puhumisesta koska eivät saa mitään otetta, eivät osaa analysoida sitä. Eivät tiedä miksi tämä on hyvää ja tämä toinen ei. Parasta on kuitenkin se, että musiikkia kuunnellaan aina sen mukaan mikä kuulostaa hyvältä. En minäkään tiedä mitään siitä, mitä Greg Ward tekee, mutta pidän siitä mitä kuulen. Suosittelen sullekin.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Trokaaminen on perseestä mut joskus peppukin on pop?

YLEX yllätti vaihteeksi. Haastattelutroikka, jossa mukana olivat niin ammattilaistrokari kuin Tiketin ja Flow'nkin edustajat, antoi aika siistin kokonaiskuvan siitä, millainen trokauksen maailma nykyään huutonetin aikana on. Haastateltu kaveri puhuu hankkivansa sukulaistensa ja lukuisten eri koneiden avulla korkeintaan 50 lippua per varman voiton keikka ja sitten myyvänsä johonkin noin tuplahintaan laput eteenpäin. Palkkaa tulee ehkä putkimiehen palkan verran noin "about". Toisaalta voin vain kuvitella, että tuotakin summaa on tarkoituksella vähätelty, ettei apajille vain tulisi lisää kilpailua. Haastattelu löytyy tämän linkin takaa.

Trokari heitti hyvän huomion siitä, että ne opiskelijat, jotka eniten valittavat trokarien olemassaolosta (tai ainakin siltä tuntuu), ovat juuri sitä sakkia, joka käytännössä pyrkii tekemään saman "p*skaduunin" mitä trokarikin. Jos herää kello 8:55 aamulla saadakseen netin auki ja refreshin kyntämään eikä saa palvelun kautta lippua tapahtumaan, jo se itsessään pistää pännimään. Puhumattakaan jos ammattilainen samaan aikaan tekee homman ja käärii siitä tuohta. Sitten se kolikon kääntöpuoli tässä ovat ne tyypit, joille trokatut liput postitetaan "Nokian toimistolle", eli että ei oikeasti veny tuohon kello yhdeksään hereille koneen ääreen. Tai koe sitä elämänsä suurimmaksi prioriteetiksi. Sinä aikana jona se lippu pitäisi hankkia voi tehdä rahaa niin paljon päivätyössä että trokarin palveluiden käyttäminen on ajan- ja rahankäytön kannalta paras vaihtoehto.

Ahkerimmin keikkoja kyttäävät musadiggarit voisivatkin kaikki olla ihan päteviä trokarin hommiin, koska lipunvarausviidakossa toimii välillä kyllä omat lakinsa. Pitää tietää millainen mikäkin varauspalvelu on, onko jollain tietyllä palvelulla maine epävakaana, kannattaako juosta Stockmannin lipunmyyntipaikkaan ja jos kannattaa niin missä kaupungissa? Keikkalippubisnes on aina bisnestä, vaikka rahaa ei mukana olisikaan, ja varsinkaan näiden RHCP:iden suhteen en yhtään ihmettelisi vaikka joku trokarin kavereistakin ihan etukäteen pyytäisikin tyypiltä palvelusta/rahaa vastaan jättämään sivuun löytyneistä lipuista yhden tai kaksi lippua, jos kehtaa. Jopa minä saattaisin tehdä niin jos vaikka Daft Punk tulisi Suomeen (ya rite) ja tuntisin tyypin, jolla olisi ns. kredentiaalit kunnossa!

Hatunnosto lähtee myös Flow'lle, kun tasavertaisesti asiasta puhutaan, koska heidän uusi nimettyjen lippujen käytäntönsä onkin hyvä tsekata vaihteeksi tämän kokoluokan tapahtuman kanssa. Eri asia onkin - kuten mainittiinkin Tiketin toimesta - kuinka kovat lähisukulaisten sairauspiikit sitten iskeekin ennen festareita, ja millä resursseilla organisaatio seuraa tällaista toimintaa. Ja voiko asialle edes lopulta tehdä yhtään mitään? En minäkään trokareiden aiheuttaman ylitarkkuuden takia haluaisi joutua tilanteeseen, että en voisi keuhkopöhön saatuani myydä eteenpäin omia lippujani. Nimitarkkailu on ideana ehkä ainoa toimiva siten, että oikeat lait jätettäisiin rauhaan. Väärien profiilien luominen eri nimillä lienee kun terms of agreement -viidakon mukaan laitonta, ehkä myös kaverien nimillä otettujen tilien käyttö. Vaikkakin sekin olisi hankalasti todettavissa.

Hyvä uutisjuttu ennen kaikkea. Herätti mieleen myös sen ainoan kerran, kun minä trokasin lipun. Keikka oli Mewin Tavastian keikka vuonna 2005 heti And the glass handed kitesin julkaisun jälkeen. Kulta-aikaa, siis. Toinen keikka taidettiin laittaa pystyyn heti sen perään huikean kysynnän takia. Kysyin ystävääni etukäteen mukaan kuuntelemaan ja sainkin innokkaan keikkakaverin. Yhden (!) koneen äärellä sain kuin sainkin itseni läpi joskus seitsemän minuuttia yli yhdeksän, ja tilasin kaksi lippua. Keikka taisi olla loppuunmyyty kello 9:15, pari minuuttia oman tilaukseni läpimenon jälkeen.

Ja kuinkas sitten kävikään? Ystäväni heräsi unimaailmastaan pari viikkoa ennen keikkaa todellisuuteen - hän ei täyttäisikään kahdeksaatoista vuotta kuin vasta viikko keikan jälkeen! Pakko hänen oli siis perua, ja lippu oli edelleen minulla ja minun maksamani. Mitä kettua. Joudun menemään keikalle yksin ja minulla on ylimääräinen lippu eikä kukaan hyvä ystäväni ollut lähdössä paikalle. Ventovieraille en lippuja olisi halunnut tarjota.. joten miten kävi? Trokareille ainaisesti vihainen 19-kesäinen opiskelija joutui tarttumaan toimeen ja laittamaan huutonetissä uuden myyntiartikkelin esille viikkoja ennen keikkaa. Huutoja tuli ja paljon, ja parin päivän myyntiajan ja parin irssi- ja galleriakommentin tukemana voitto oli sievoinen. Lippu postiin ja myyntivoitoilla bussiin kohti keikkaa kun aika siihen koitti.

Muistan tapahtumasta sen, kuinka a) käteväksi pieni ruljanssi oli muuttanut lopulta tuon keikkamatkan, ja b) kuinka väärältä se silti tuntui. En muista ovh:ta keikalle mutta muistan tasan sen mitä toisen lipun ostaminen turhaan tarkoitti minulle: ilmaista keikkaa, ilmaista keikkamatkaa ja yhtä Crowmooria Tavastian hinnoilla. Taisi tulla siis yli tuplahinta siitä lappusesta sille tytölle, joka sitä odotti kärsimättömänä postilaatikkonsa vierellä. Vaikka kukkaro kiittikin, hyvältä tämä ei tuntunut. Varmasti minäkin olin hänelle vain yksi likainen trokari, joka elätti itsensä toisten keikkahimolla. Onneksi Mew veti lopulta niin ikimuistoisen keikan, että lopulta ruljanssista päällimmäiseksi jäi silti hyvä maku.. blogin otsikkokuvastakin sen ehkä voi päätellä. Ah, voi Mewiä vuonna 2005.. All the memories running through my head.

Lopputulema: ei koskaan enää trokausta. Ja pitää harkita kahdesti sitäkin, milloin lupaa etukäteen ostella lippuja kavereille "jotka saattavat tarvita". Yhden kerran oli ylimääräinen Flow-lippu ja se meni ei-niin-yllättäen tarpeeseen Dynamo-skenen sisäisesti. Arcade Firen keikan suhteen kävi kuitenkin niin, että lupasin hankkia parillekin kaverille liput samalla jos vain onni käy aamulla. Ja kun liput kolahtivat sähköpostiin, heräsin tällä kertaa itse ankeaan todellisuuteen - ei se Arcade Fire ollutkaan niin kuuma nimi. Tai sitten Senaatintorille mahtui ihan tolkuttomasti hipstereitä, koska keikka ei loppupeleissä myynyt koskaan loppuun. Ja minulla oli vielä ihan keikan h-hetkeen asti niitä ylimääräisiä lippuja, kun kaikki muutkin olivat saaneet lippunsa ihan omatoimisesti. "Palveluitani" ei oltu tarvittu. Se siitä palvelualasta, en aatellut jäädä.

Tick tick tock tick tick tock

Jotkut biisit eivät vain jätä rauhaan.

Taustatarinana tämä. Katsoin elokuvan nimeltä Drive viime viikolla. Jostain syystä olen odottanut jo viikkoja, että pääsisin käsiksi tähän teokseen ja meinasin jo melkein unohtaa katsastaa sen ennen sen poistumista Finnkinon valikoimista. Mutta onni onnettomuudessa, ehdin kuin ehdinkin istahtaa alas ja nähdä jotain, mitä en hetkeen unohda. Ryan Gosling on vähäeleinen sankari/anti-sankari vähäeleisessä elokuvassa, jossa tekojen volyymi, aistikkuus ja raakuus asetellaan katsojan eteen kuin sushit suurelle lautaselle. Puhdasta ja koskettavaa väkivaltaa, tunnetta ja draamaa. Arvostan. Toi mieleen todella hyvällä tavalla Collateralin ja Running Scaredin. 2000-luvulla tehtyjä toimintaelokuvia 2000-luvun urbaanista synkkyydestä. Drive vienee näistä kaikista pisimmän korren kontrasteja korostavan ja pelkistetyn otteensa turvin.

Mutta se perhanan soundtrack! Mokoma on soinut päässäni nyt melkein kokonaisen viikon ja päätin, että ikään kuin "julistaudun häviäjäksi", jos se vielä tänkin viikon puolella vainoaa minua. No, tässä sitä ollaan. Uskomattoman kaunista elektronista musiikkia kyseessä. Sai pohtimaan myös jo pitkän aikaa sitten tehdyn (yli vuosi, hah) Tron Legacyn musiikkia, joka myös sykähdytti tyylillisesti mutta huonon elokuvan yhteydessä ei lunastanut paikkaa muistoistani pitkäksi aikaa, vaikka kuinka olivatkin saaneet Daft Punkin antamaan parastaan. Mutta Driven yhteydessä herää kysymys - kumpi on parempaa, kuva vai ääni? Kuuntelin näitä biisejä kotimatkalla Helsingistä öisessä bussissa. Olen tehnyt saman reissun lukuisia, lukuisia kertoa mutta harvoin on ollut niin aavemainen, taianomainen tunnelma Expressbussin penkillä käännellessä valotaulujen ja katuvalojen loistaessa. En ajatellut niinkään elokuvaa itsessään vaan elokuvan tunnelmaa, en tarinaa vaan kehyksiä. Musiikki loi nuo kehykset. Ehkä intensiivisimmät kuoret aikoihin.

Fokit-tyylisen maanantain pelastukseksi

Uusi viikko ja uudet kujeet. Lunta ei mailla halmeilla ja ikkunat helisee myrskytuulen tahtiin, yhhh. Nämä levyt ovat siivittäneet minut tähän "valkoiseen" "unimaailmaan", jota vielä hetken marraskuisen harmaaksi Turuksi kutsutaan:

Scattered Trees. Popmattersin armottomista arvostelukourista hyväksyvän tuomion saanut bändi valloittaa taas minunkin sydämeni. Chicagon laitamilta kumpuava bändi, joka koki omien sanojensa mukaan uudelleenheräämisen yhden soittajan poistuttua traagisesti muille jamittelumaille. Syntyi erittäin kaunis, monitahoinen ja heleän melodinen rock-albumi "Sympathy". Kuuntele näitä tunnelmia!

---

Dungen. Kävin viime viikonloppuna rauhallisella stressisietolomalla ystäväni kanssa Tukholmassa. Näimme aivan loistavan pianovirtuoosin Ludovico Einaudin Södra Teaternissa ja olimme molemmat täysin myytyjä. Sopivasti kaupungilla oli myös monenmoista muutakin tarjottavaa, ja toisena lomapäivänä Dungen sattui vetämään keikan Söderin rannassa Strand-baarissa, joka muistutti todella symppiksellä tavalla Sosiksen ja Teviksen hybridiä kicker-pöytineen ja hämmentävine pohjapiirroksineen ja sisustuselementteineen (myös tylyt baarimikot included!) Ja keikka itse oli ihan uskomaton, vaikka spiikeistä monet menivätkin ikävästi pään yli kuin *whoosh*. Olin päättänyt hankkivani muistoksi keikasta joko sen albumin eli Ta Det Lugntin tai sitten uudemman Skit i Alltin. Uudempi tarttui kouriin, ja jännästi nyt lähes joka aamu on lähtenyt sillä käyntiin. Ah.

---

Big Wave Riders. Toinen niistä suomalaisista uusista bändeistä, joita on pitänyt jo kuukausien ajan pitänyt nähdä livenä, mutta ei niinkuin vain millän natsaa aikataulut yhteen. Pitääkö sitä oikeasti lähteä jonnekin kamalan Kehä Kolmosen sisäpuolelle että joskus osuu? No, joka tapauksessa näitä tyyppejä on toki hehkutettu jo vaikka missä, että tuskin tulee nimi kenellekään yllätyksenä. Mutta se mikä hämmensi tässä päivä pari sitten, oli bändin albumi Metelin nettikaupassa myynnissä.. ja miten! Reilulla kolmella eurolla tiukkaakin tiukempi, hehkutetun uuden bändin eka levy? Pohdin ehkä noin minuutin ajan, miten bändi voi näin halvalla edes laittaa tuotantoaan myyntiin. Ja sitten poistin teoksen "hyllystä" ja hämmennyin siitä, kuinka helppoa on lopulta ostaa niitä immateriaalisiakin biisejä kun tarpeeksi hyvä tilaisuus iskee vastaan. Ehkä nyt selviän siis ilman kansitaiteita ja muovikoteloa hyllyssäni. Ostetaan sitten keikalta paita tai jottai! Ja promotaan tällai julkeen itsetarkoituksellisesti vielä.

Kuvat: Bändien promomateriaalia

Valitut palat: Tiistain täpärät

Täpärästi vältin vielä ahkeroinnin löytämällä asioita, joita on pakko jakaa teille. Ei sen enempää, ei sen vähempää. Huomiota herättäneitä palasia sieltä sun täältä.

Tiesitkö että..

Kuva: Ragged Magazine

1. The Static Jacks on ihan kiva newjerseyläinen rokkipumppu? No en minäkään tiennyt, kunnes PopMattersissa arvostelivat tyyppien albumin. Tokaisivat, että vaikka tämä tuntuukin olevan ihan sitä samaa mitä kaikki ennenkin on ollut, niin silti jotain suurempaakin tästä löytyy, kun uudelleenkuuntelukertoja on kertynyt vaikka kuinka. Tästä vajavaisesti kiinnostuneena klikkailin Spotifyn puolelle kuuntelemaan pari biisiä (vanhalta ep:ltä).. ja mitä korvani kuulevatkaan?! Jacksien laulaja Ian Devaney kuulostaa mielestäni aivan Disco Ensemblen Miikkalta! Tietämättä sen enempää DE:n uusimmasta albumista, johon en lämmennyt lainkaan, eroa ei tietämättömässä päässäni ole näiden välillä. Toisaalta nyt hiukan innostuin, joten.. ehkä tämä on uusi mahdollisuus innostua molempien bändien musiikista, jos niin vanhan kuin uudenkin tuttavuuden suhteen uudet sfäärit odottaa? Siistiä. Ohessa hiukan Soundcloudia näiltä uusilta, Magic Recoveriesit sun muut on varmaankin jo tiedossa..

If You're Young by thestaticjacks

---

Kuva: Promo

2. Tamara Sky on aika kova DJ? En ole soitellut nyt mitään elektrolevyjä millään keikoilla yli vuoteen, joten kulutukseni rehellisen ronskin bile-wop-wopin suhteen kotioloissa on minimaalista. RSS:ssä bileblogit kokee inflaation, ja jostain syystä edes lempilapseni naurettavan-järjettömän-ihana-mashup ja ranskalais-vivahteinen-tilulilu eivät parhaimmillaankaan enää herätä samanlaista intoa kuin ennen. Mutta onneksi tartuin yhteen haasteeseen silti, kun kivojen kirkkaiden värien mainostaessa mulle Tamara Skyn uutta jotain miksausta päätin kokeilla.. ja ai että oli kova! Gasaffelsteinin läsnäolo ei ollut ollenkaan pienimpiä syitä alkuarvostukseen, mutta lähinnä se oli vain se gateway drug matkalla aukottoman kovaan musiikkifiilistelyyn. Iskin leikkisästi subbarit kaakkoon, istahdin päivän päätteeksi sohvatuolilleni ja umts umts. Tamara Skyn kaikki mixtapet löytyy täältä. Ohessa myös se tekele, joka minut herätti.

---

Kuva: Large Format Posters Blog

3. Toisen maailmansodan aikaiset propagandajulisteet on aika raflaavia? Jokin tuossa 1940-luvun tyylissä vain vetoaa muhun kovasti julistemuodossa. Haluaisin kovasti joskus jonkun tämmöisen asuntoni seinälleni, vaikka nyt on kyllä aikamoiset valintakarkelot menossa sen suhteen, mitä uuden asuntoni seinille kehystäen lykkään. Joten mahtaakohan riittää taulupaikat, vai meneekö joskus 20 vuoden päästä jonnekin kalastajamökin seinälle mauttomien hirvensarvien ja (ei tietenkään mauttoman) snapsilasikokoelmani vierelle.. aika näyttää! Linkin takana näitä paljon lisää.

---

Kuva: Kirsi Kukkurainen

Yle Teemalla on ihan huikeat teemaviikot menossa? Tietenkin sitä on tottunut Teeman ohjelmiston laadukkuuteen, mikä nyt tulee esim. Hitchcock-viikkoihin, viikko viikon jälkeen mielenkiintoisiin dokumentteihin, ja niin edelleen.. mutta nyt mennään ihan eri sfääreissä. Eilen tuli Esko Valtaojan alustamana Kubrickin 2001 Avaruusseikkailu, ja tuli hiukan syyllinen olo kun katselin sitä vain syrjäsilmällä.. sunnuntaina vuorossa oli sitä ennen jo Chaplinin klassikko Kaupungin Valot, joka on pitänyt katsoa jo vuosikausia. Jäljellä on kaikkea herkullista aina Komisario Palmusta Polkupyörävarkaaseen ja Blue Velvettiin.. älä vaan nuku tämän ohi, Palmu tulee esimerkiksi jo tänä iltana kello 21.. ja tsekatkaa kuinka hienoja nuo julisteet on! Hienoa työtä, Kirsi Kukkurainen.

---

Nyt luennolle, hop!

Luoteisrannikon ylivoimaa

Kuva: Matt Braun

Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.

Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!

Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.

Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Let it fade

Kuin Florence Welch laulamassa iltasatuja varhaisteineille positiivinen syöpädiagnoosi kädessään. Pakkohan sitä on jotenkin keksiä vertaus, joka kuvaisi parhaiten artistia, joka kolahtaa uskomattoman hyvin ja muistuttaa paljon erilaisista tunteista, peloista ja piilevyyksistä. Zola Jesus -nimellä laulava vuonna 1989 syntynyt Nika Danilova iskee syysmasennuksesta kärsivään kuin tuhat akupunktioneulaa oikeisiin ja vääriin paikkoihin. Värisyttävä kokemus.

Juuri julkaistu uusi albumi Conatus löytyy Spotifystä, kuten myös monet vanhemmat tuotoksetkin. Lämmin, tai ehkäpä näin syystuulien saattelemana viileänkarhea suositus. Kiertelee muuten Eurooppaakin pian, tietenkään astumatta Saksaa lähemmäs Pohjoismaita, ainakaan mikäli on LASTfm:ää uskominen. Hmph, tietäisipä vaan sen tilauksen määrän jota hänen musiikilleen täällä olisi!

You know what to do Spotify!

Spotify on kokenut perustavanlaatuisen muutoksen. En tiedä millä sen selittää - onko integroinnista LAST.fm:n kanssa jotain konkreettista hyötyä, onko soittolistojen sisältö otettu hyötykäyttöön vaiko ihan vain tarjonta ja järkiperäinen mainonta parantunut laadullisesti?Joskus vielä noin vuosi sitten naureskelu "What's New"-mainosten sisällöstä oli tuttu juttu. Siellä pyöri ties mitä 60-luvun klassikon uusia kokoelmia tai parhaimmillaankin sitä viimeisintä radiopoppia. Tämä Spotifyn radion käyttökelvottomuuteen rinnastettuna johti siihen, että palvelun ainoa tarkoitus oli olla välittäjä. Uusien levyjen arvostelut luettiin jostain muualta, ja sitä kautta tiesi mitä etsiä, mihin tutustua ja mihin ihastua. Spotify ei tarjonnut muuta kuin tyhjän paletin, joka piti täyttää muualta tulleella inspiraatiolla.

Mutta mitä silmäni näkevätkään nyt! Olen löytänyt monenmonta uutta hyvää albumia lähiviikkoina ja -kuukausina ihan vain siten, että katselen mitä Spotify minulle etusivullaan tarjoaa. Tuttuja bändejä, joilta on ilmestynyt uusia levyjä, uusia sinkkuja, uutta kaikkea. Bändejä, joiden nimet kyllä sanovat jotain mutta joita en tunnusta koskaan kuunnelleeni. Nyt ne ovat siinä niin, ja miksipä en antaisi mahdollisuutta yhdellä klikkauksella. Lopputulos?

Yuksek. Yuksekin uusi albumi ei olisi päätynyt tehosoittooni normaalisti siksi, että edellinen oli niin nopeasti kulutettu puhki. Suorastaan tympeän nopeasti ahmin yhden levyn noin parissa viikossa ja sen ensijännitys ei vain koskaan enää palannut. Mutta! Uuden levyn kappale "On a Train" on ihan uskomattoman tarttuva, jotenkin vielä osuvampi kuin edellisen albumin "Extraball", joka sai innostumaan siitä edellisestä albumista. Silti tietty sinkkubiisitakertuminen edelleen tuottajasta maistuu läpi. Mutta ehkä lähestyn tällä kertaa Yuksekiä realistisemmin, enkä koita tehoturruttamisella upottaa Living on the Edge of Timea. Jota mulle lahjakkaasti tarjoiltiin "What's New"-osiossa. Tänne päin!

Stephen Malkmus & The Jicks. Voi että, kun en ole koskaan elänyt mitään Pavement-vaihetta. Sama juttu Sonic Youthin ja Pixiesin kanssa. Jonkinlainen peruuttamaton tyylivirhe kun nämä klassikot eivät vain ole koskettaneet tarpeeksi, että väittäisin tietäväni yhtyeiden taustoista yhtään mitään. Silti Popmattersissa tämä Malkmusin viimeisin albumi ylistettiin aika korkealle. "Riippumatta siitä mitä kaikkea mahdollista Malkmus tähän asti on tehnyt, tämä levy on uutta ja mielenkiintoista häneltä", luin jotain tähän malliin, ja mietin että hyvä, ehkä meikäläinen kehtaa lähteä tähän kyytiin hetkeksi ja annan Stephen-sedän taas istuttaa minut tuolilleni takas ja korvat hörölle. Ja sieltähän se mokoma albumi, Mirror Traffic, löytyi ensimmäisenä kun Spotify naamaani ponnahti noin tunti pari tämän päätöksen jälkeen. Etusivulla. Rihanna vierestä. Kuuntelujonoon hop!

Bombay Bicycle Club. Hauskaa ja näppärää brittiläistä pop-musiikkia. Kuvaus sopii ehkä noin miljoonaan bändiin. Silti todella moni tuttava on hehkuttanut bändiä vuosien saatossa, ja minä se vaan nyökytän päätäni parin biisikierroksen verran ja unohdan sen taas. Ei ole vielä mitään tiettyä täkyä, perimmäistä olemusta, joka saisi minut takertumaan näihin tyyppeihin. Sama ongelma taitaa olla myös Two Door Cinema Clubin ja esimerkiksi Cold War Kidsin kanssa, enkä tiedä johtuuko se bändien samankaltaisuudesta vaiko mistä. Jos olisin musiikkikriitikko ja kuuntelisin musiikkia vielä samanlaisella rutiininomaisella innolla kuin ennen (paradoksi?), osaisin vastata, mutta ei ole enää minun ongelmani. Mutta näiltä tosiaan tuli uusi albumi ilmoille, ja tällä kertaa jäi jotenkin pysähtyneempi fiilis, mieleeni vaikuttuneempi fiilis, kuin ennen BBC:n äärell. Kiitos kuuluu toki Spotifylle siitä, että työnsi tämänkin nimen taas mieleeni. Enkä muuten nähnyt missään RSS-feedissäni pressiä uudesta albumista! Musiikkikriitikoiden roolin syrjäyttäminen? Check.

The Head and the Heart. Tämä oli jonkinsortin iso juttu vappua edeltäneellä viikolla Seattlessa. Levykauppojen uutuus-hyllyt tulvivat levyä, jonka kannessa pällisteli lampaanpäinen tyyppi joku naikkonen kainalossa, ja bändin nimikin tuli vastaan, ja olin että mjaah mikäs siinä. Siinä vaiheessa olin tosin innostunut vain The Cave Singersiin, hullaantuneena ihana Johnin live-keikasta, ja ihmettelin edelleen Kellarissa-nimistä tuottajanaikkosta Vancouverin jäljiltä. Miten voi olla tämmönen suomalaistaustainen elektronaikkonen päätymässä indie-lehtien sivuille Kanadassa, samalla kun kukaan Suomessa ei käsittääkseni puhunut hänestä mitään? Lammaspää unohtui. Vaikka kuuntelinkin albumia jopa ihan kokonaisen yhden kerran ja olihan se ihan hyvä.

Mutta sitten tuttavani kuukausia myöhemmin heitti Facebookkinsa seinälle hehkutusta uudesta yhtyeestä, ja hei! Siellähän se oli taas, lampaan pää! Ja yhden klikkauksen päässä tuo albumi oli taas. Ja siitä alkoi tehokuuntelu, ja pohdin, että olisinkohan tutustunut tähän yhtyeeseen ihan vain tätäkin kautta? Juuri edellisellä viikolla sama kaveri hehkutti tasan samaa esitystä Flow'n jäljiltä, joten tuskinpa tätä makujen yhteväisyyttä olisi voinut jättää huomioitta ja olla antamatta mahdollisuutta. Nyt ehkä Seattlessa käväisy ehkä hiukan vain kiihdytti tutustumistani siihen kunnolla. Eli sillä saralla se matka ei edes lopulta vaikuttanut löytöön mitenkään. You don't have to go to the source anymore. Hämmentävää. Mutta ai kun hyvää!

---

Ja muuten, suosittelen teille lopuksi vielä erästä kirjaa ihan täysillä! Sain viimein luettua sen yhden itselleni sallimani kirjatuliaisen Seattlesta, ja loppua kohden sitä ei vain voinut laskea käsistä. Vaikka kappaleformaatti olisikin ihan hyvin sen sallinut, kyseessä kun ei ollut mikään dekkari cliffhangereiden kera. Lyhyenä saatteena tämä kysymys: Mikä yhdistää Neutral Milk Hotelia, Spoonia, The Arcade Firea ja The Magnetic Fieldsiä?

Kirja kertoo aivan alusta alkaen tarinan levy-yhtiöstä, joka on nykyään aika monen valveutuneen musiikinkuuntelijan tietoisuudessa ihan Suomessakin saakka. Yhtiö kuitenkin aloitti vaatimattomasti yhden pikkukaupungin bändin basistin makuuhuoneesta ja vain siksi, että tyypit saisivat levittää tuttavapiirinsä musiikin ilosanomaa ympäri maata. Levy-yhtiön nimi oli ja on Merge Records. Omassa levyhyllyssäni heiltä on varmaankin noin kymmenkunta mestariteosta. Jotenkin hellyttävää lukea kirjaa, jonka lukuisissa kuvissa levy-yhtiön perustajat pakkaavat levyjä jonkun kämpän lattialla, jollain sivulla kun taas vilahtaa pienenpieni kynäntynkä jolla on pidetty kirjanpitoa. Ja tarinat ovat lukuisia, värikkäitä ja äärimmäisen mielenkiintoisia. Bändikaverit, suurten levy-yhtiöiden mogulit, managerit, nykyiset suuret rock-tähdet, kaikki avaavat sanaisen arkkunsa, ja tarinan kaari on aivan mahtava. Siistiä! DIY go go!

There is something fresh in the air, still

Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:

Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!

---

Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.

---

Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!

---

Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.

Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!

---

Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!

---

Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.

Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.

Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.

Kuva #1

Got right back

What goes around..

Hei taas!

Kesä vaihtuu syksyksi, ja vuosi on kääntynyt kohti loppukiriään. Syksyn säveliä ja uusia tuulia ja sen sellaista. Kesäloma on tullut ja mennyt kuin myös asettuminen takaisin kotoisaan Suomeen ja Turkuun. Siinä samalla olen selviytynyt tai olen oppinut, että minun pitää selvitä monenlaisista omaan elämääni liittyvistä kriiseistä - yksinelämisestä, juurien kuromisesta takaisin kiinni turvalliseen turkulaiseen maaperään, muuttorumbasta, valppaudesta kadulla.

Iloiset jälleennäkemiset ja hankalat ihmissuhteet ovat pitäneet minut samalla kiireisenä ja ikiliikkuvana, kuten myös stressaantuneena ja hiukan passiivisena. Blogi tippui jälleen pois kuvioista ennen kuin ehdin edes sopeutua sen kirjoittamiseen uudestaan. Vaihtoblogia en lopulta kirjoittanut paria päivitystä enempää, koska joskus ei vaan jaksa ruotia suuria muutoksia elämästään. Onneksi en aio tehdä sitä täälläkään, vaan iloita sen sijaan tiettyjä asioita:

1) Mulla on teille niin paljon kerrottavaa! Ajatuksia jotka ovat pitäneet minut kiinnostuneena kaikesta siitä, mitä tässä kaupungissa, musiikkissa ja tietenkin internetin ihmemaailmassa on tullut vastaan.

2) Olen löytänyt uuden musiikin uudestaan. Tietenkin olen elänyt vahvasti nostalgisesti ja voimaannuttavasti omista aarteistani alkuvuonna, imien niistä elinvoimaa ja jaksamista arjen kurjuudessa. Huomaan viimein kuitenkin myös hyväksyväni sen, että uusikin musiikki voi taas herättää suuria tunteita. Harmaiden musiikkiteollisuuden pyörien pinnojen välistä löytyy taas hienoja oivalluksia ja löytöjä. Ei ole syytä huoleen, ei syytä takertua, on aika taas matkata, feels good man!

3) Popkornia on ollut nyt pystyssä jo aika pitkään. Aina tasaisin väliajoin - usein elämäni kriisien aikoina - se uinahtaa syvään talviuneen ja sitten herää uudestaan silloin, kun suorastaan maanisen innostuneella palolla löydänkin taas noin viisi miljoonaa asiaa, joita en voi olla jakamatta eetteriin. Tasaisin väliajoin joku kommentti tai ihminen lähipiiristäni muistuttaa minua, että sanani joidenkin toimesta huomataan, ja olen tyytyväinen, ja projekti jatkuu.

Popkornia on taas palannut ruotuun.

Kuva #1

Täällä taas

Olen palannut Kanadasta, ja on taas aika tehdä pienenlainen pohdinta siitä mihin blogit taas mahtuvat elämänkuvioihin. Alussa on silti helpointa sanoa - rutiineihin mars! Tällaisissa tunnelmissa on tänne tultu taas takaisin ankkuroitumaan.

Lately what we've got has not been enough

Kuten jotkut ovat huomanneetkin, olen siirtynyt opiskelemaan täksi kevääksi Kanadaan, University of Northern British Columbian eli UNBC:n helmoihin. Koska pidän yllä vaihdonajastani toista blogia, olen jotenkin tyytynyt hyväksymään sen, että tämä jää vähemmälle huomiolle. Mutta toisaalta syy tähän on myös aika selkeä - opiskelutahti täällä puolella mannerta on aika paljon kovempi kuin kotona Suomessa, ja vaikka esimerkiksi oikkiksessa opiskelevat kaverini nauravatkin "kamalille" yli 200 sivun viikkomäärille, on tässä silti opettelemista meikäläiselle, ja se vie aikansa. Toivottavasti työrutiinin pakonomainen muuttuminen tarttuu sitten minuun niin hyvin, että klaaraan Suomessakin hommat samalla innolla.

Jotain huomioitavaa Kanadasta tosin - todella moni hyvä yhtye on täältä kotoisin, mutta Prince George on valitettavasti liian kaukana kaikesta, että tänne tulisi mikään kauhean suuri saati jännä yhtye. Ainakaan vielä ei ole valunut tietoa moisesta - mitänyt Heartin stadion-keikasta, joka olisi varmasti aika elämys! Eikä tässä ole mitään ironiaa. Ja Good Lovelies on myös tulossa tänne keikkailemaan ensi viikolla, mutta liput ovat niin kalliita että mielummin jätän koko homman väliin. Toivon, että palatessani täältä jotain reittiä kotiin - todennäköisesti Seattlen kautta - näen jotain jänniä vetoja vielä. Mutta enpähän minä tänne keikkoja tullutkaan katselemaan vaan opiskelemaan.

Musiikin kuuntelu on ollut täällä kovin vähäistä ihan siitä syystä, että kun olen koneella, olen tosi paljon Skypessä (yllättäen) tai teen töitä jolloin musiikki ei oikein auta hommien etenemiseen. Napit korvissa ei tule myöskään kauheasti oltua koska matka asuntolasta kampukselle on ehkä noin kaksi biisiä, korkeintaan, kun sinne jolkottelee. Mutta jotain on tultu silti huomattua.

Broken Records

Edinburghista. Rokkia. Taisiis, kun pohdin miten kuvailen yhtyettä, niin sanoa on vähän vaikea löytää. Promokuvassa ihmisillä on käsissään jousia ja kitaroita, mutta niin on niin monella muullakin. Mutta Let Me Come Home on vain todella hyvä albumi. Vähän niinkuin esimerkiksi Cherry Ghost - tämä on vain yksinkertaista, mieltäni tyynnyttävää skottilaista indietä. Ja todella melankolista, myönnettäköön sekin. Kuunnelkaa myspacestä, ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Kings of Convenience

Käytännöllisyyden kuninkaat ei ole varmastikaan kauhean monille tuntematon tapaus - ovat olleet käsittääkseni Suomessakin, kerran ainakin? En ole koskaan ennen innostunut aivan kamalasti bändistä, koska jotenkin äänimaailma on ollut liian pelkistetty, liian hiljainen, ilman huippukohtia. Mutta jotenkin täällä yltiö-sosiaalisuuden kehdossa, vaihto-opiskelijoiden porukoissa, hiljainen ja rauhallinen musiikki pysäyttää paremmin ja antaa mielelle rauhan. Ja yksinkertaiset rumpukompit, heleä lauluääni ja .. yhtyeen suorastaan juurtuva pop-musiikin taju ovat uponneet hitaasti mutta varmasti. Epäilen, että bändi jääkin minulle mieleen yhtenä vaihtoajan "pelastajana", vaikka en nyt suoranaisesti pelastajaa tarvitsekaan. Stay Out of Trouble on toisaalta ollut meikäläiselle todella tärkeä veisu. Koti-ikävä iskee silloin sun tällöin, ja sitä varten on hyvä olla tehokkaita lääkkeitä.

Tämän lisäksi vanhat parhaat tuttavat pitävät seuraa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra lähinnä. Ainoan suomeksi laulavan lempiyhtyeen sanat varsinkin lämmittävät sydäntä, kun jokapäiväinen kanssakäyminen tapahtuu lähinnä englanniksi - niitä satunnaisia hetkiä suomalaisten vaihtarien kanssa hengatessa ja skypepuheluita kotiin voi pitää lähinnä ensiapuna tässä asiassa - kuunteleminen on välillä liian vaikeaa. Ihmisten kuuleminen on sanojen helinää ja kynnyksen takana, varsinkin silloin kun olet hiukan väsynyt tai et jaksa olla kiinnostunut kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Mutta kun Kun Vaihtuu Vuosituhat tai Laulu Asioista iskevät käyntiin, voin vain rauhoittua totaalisesti. Kummasti myös täällä ne ehdottomat lempilaulut ovat täysin erilaisia kuin aikaisemmin kotona. Toisaalta UB:n suhteen vaihtelua on ollut aina, suorastaan erilaisia kausia. Tästä voisi joskus kirjoitellakin ihan, omaksi huvikseen, ja pohtia mistä johtunee. Mutta sitä odotellessa, minä vain kuuntelen.

Kuvat #1 #2

All is Silent, All is Well

Siirrellessäni CD-levyjäni ja DVD-levyjäni hyllykaupalla muuttolaatikkoihin, havahduin siihen kuinka vähän musiikkia olen ostanut tänä vuonna. Aivan yksittäistapauksia lukuunottamatta kaikki on tuttua ja turvallista ja vanhaa. Vanhaa myös siinä mielessä, että esimerkiksi kaikkien aikojen suosikkibändien katalogit ovat kiinnostaneet levykaupoissa enemmän kuin ennen. Ehkä tämä on ähkyä? Kykyä olla innostumatta aivan jokaisesta uudesta tuttavuudesta piireissä ja Top-listoilla, kun aika paljon kaikkea on kuultu jo ennenkin?

Balmorhea (kuva)

Ehkä yksi poikkeus on kuitenkin tehtävä - jotain uutta ja virkistävää on löytynyt. Ei listan aineisiksi, vaan erillismaininnakseen. Koska Balmorheaa on vähän vaikea iskeä mihinkään tiettyyn kastiin sen mukaan, millaisilla soittimilla se on soiteltu, tai mihin sillä pyritään. Tärkeintä on se, että tässä tapauksessa musiikki on kaunista, monivivahteista, ja satunnaisesta sekavuudestaan ja hektisyydestään huolimatta aina rauhoittava kokemus. Balmorhea lasketaan LastFM:n tag-valinnoissa eniten post-rockiksi, mutta rokkia heistä en saa tekemälläkään. Toisaalla bändin kerrotaan olevan minimalistinen ja instrumentaali-vetoinen, jonka voisi ehkä hyväksyäkin, mutta jotenkin nämä kuvaukset eivät osu vielä kohdalleen. Instrumentteja nyt on kenellä tahansa, ja minimalistisuus on täysin suhteellista. Ovatko sello, piano ja viulut jotenkin pienieleisempiä kuin särökitara? Junttaava bassolinja, jos mikä, on riisuttua taidetta.

Balmorhea on kotoisin Austinista, Texasista, vaikka he kuulostavat enemmän pohjoisten leveyspiirien tuotokselta. Ei siinä etteikö musiikki olisi lämmintä, mutta jotenkin kappaleet kajahtavat jostain kaukaa kajona, eikä intiimisyys ole koskaan läheisyyttä vaan kaipuuta. Aurora borealis -alueilta tai kapeilta Lissabonin kaduilta, joissa sinua ei katsota kuin turistia silloin kun olet tuntematon. Käyttäytyminen on joiden mielestä siis ihan terveellisen varautunutta. Smalltalkin taustalle tämä ei sovi.

Jos jonkinsortin vertauskohde on löydettävä, menkööt "klassisen" musiikin piiriin. Hildur Gudnadottirin ja Ludovico Einaudin kastiin. Vaikka jostain kumman syystä, siinä missä kyseiset taiteilijat tekevät surullisen kaunista ja joskus myös hyvin synkkää musiikkia, loistaa Balmorhea valoa. Kun laitan tätä soimaan, en vetäydy itsekseni yksin asuntooni siksi, koska ulkona on niin kylmää, vaan koska sisällä on niin lämmintä. Eikä sellaisella sikarihuonemaisen elitistisellä tavalla, jossa ulkona ei olla vain koska siellä ei ole tarjolla yhtä miellyttävää vaihtoehtoa. Musiikista itsestään huokuu arvokkuutta ja arvoa.

Olen muuttamassa ensimmäistä kertaa 4 vuoteen pienestä kämpästäni pois, ja seinät ovat jo paljaat julisteista, ja muuttolaatikot odottavat lopullista lähtöään. Astiat ovat tiskaamatta, koska siitä ei ole enää paluuta takaisin hyllyihin. Kaikki tutut pinnat odottavat kylmän kliinistä pesemistä ja puunaamista, koska pian tämä ei ole enää kotini.

Balmorhea tekee kuitenkin tästäkin vielä kodin.

Balmorhea - Truth (mp3)