I can be as cruel as you, like Lee Marvin.

Point Blank (1967, Dir. John Boorman)

Palasin klassikoihin, joita olen aina halunnut nähdä, ja kaappasin iltani piristykseksi 1960-70-luvun action-pläjäyksen Point Blank, pääosassaan kovanaama Lee Marvin tokaisemassa "rahat tai henki". Hänen rosvokumppaninsa on varastanut rahaa ja naisen. Vaan toki ajan ilmapiiri kertoo kumpaa yksinäinen susi lopulta enemmän halajaa.. Ironista kyllä, nykyihmisen silmissä elokuvasta toimintaa ei juuri löydy, vaikka julkaisuaikaansa sitä yltiömäisestä väkivaltaisuudesta syytettiinkin. Nykyisellään meno ei ole kovinkaan päätä huimaavaa, korkeintaan nostalgista - mutta silti elokuvalle on pakko nostaa hattua. Harvoin näkee niin ailahtelevan monisäikeistä analyysiä ja pohtimista vaativaa jännäriä. Tai pitäisi ehkä sanoa avant-gardemaista koska välillä se vaatii työstöä ihan liikaakin. 70-luvulla hommaan jaksoi ehkä keskittyä hiukan erilaisella kärsivällisyydellä, itselläni ainakin oli ensimmäiset 20 minuuttia aivan kamalaa tuskaa..

Toiminnan ystävänä on kaikesta huolimatta hienoa nähdä tällaisia vanhojakin pätkiä - ymmärtää, kuinka korkeaoktaanista nykymaailman väkivaltaviihde on verrattuna vaikka 40 vuoden takaisiin aikoihin. Tietyllä tavalla se järkyttää mutta kuitenkin monotonisella tavalla aiheuttaa vain olankohautusreaktion - ellen ottaisi elokuvatutkimuksen kautta ajatuskaavoja näihin tulkintoihin, tuomitsisin Point Blankin varmasti tylsäksi. Nyt tuomitsen sen tylsäksi, mutta opettavaiseksi. Ei sitä nykyään vain enää osaa odottaa toiminnallaan metapsykologisia ratkaisuja ja aivopähkinöitä, tai taiteellisuuden päättelykykyä ylipäätäänkään. Kuinka ajat ovatkaan muuttuneet.

Musiikin saralla on tullut myös tehtyä paljon kokeiluja. Elektroa kuluu entiseen malliin, mutta vielä en aio luoda sellaista yleiskattavaa postia lähiviikkojen parhaista löydöistä, niin paljon on itseltä jäänyt ihan rehellisesti kuuntelematta mielenkiintoisten biisien merestä. Sen sijaan kaikenmaailman albumeita on tullut vastaan muista genreistä.. Catfish Haven tulee ensimmäisenä mieleen positiivisista yllätyksistä. Rennon rehellistä 70-luvun eteläläisrokkia emuloivaa tunnelmointia. Ei riko rajoja, muttei luo mitään negatiivisiakaan tunteita mahd. jankkaavuuden saralla joten suositella voi.. samoin voi tehdä The Rumble Strips -poppoolle, joka soittaa iloista brittipoppia ska-vaikuttein. Ska ikäänkuin on tehnyt täyskäännöksen 360 astetta ja palannut Yhdysvaltain punk-kiertueelta ja ottanut pääteemoikseen rehellisen hauskanpidon, pianot. Luen aina muutaman Britteinsaarilla asuvan puolituttavan blogeja jotka kertovat hauskoista baari-illoista, ja en voi enää bändin löydettyäni näissä illoissa soivan mitään muuta musiikkia.

THE RUMBLE STRIPS Myspace
CATFISH HAVEN Myspace

Ristiriitoja luo taasen Bloc Party, joka tulee Suomeen helmikuussa, yahoo! Liput tulevat myyntiin ja saan rahaa lainaan lippujen ostamiseen, yahoo! Sen sijaan uusi albumi.. ei nosta vielä pystyyn muuta kuin kulmakarvan sillain kyselevästi. Arvostelut kuvasivat menon olevan kokonaisvaltaisesti parempaa kuin kovin kokeellisessa Mercury -sinkussa (josta en pitänyt), mutta vielä en vakuuttunut 2 kuuntelukerran jälkeen.. mutta en luovuta ihan heti. A Weekend in the City oli aluksi myös todella pettymys, mutta kohosi paremman tutustumisen myötä yli debyytin loistokkuudessaan. Se, miten lopulta käy tässä tapauksessa, selviää varmasti blogissa. Sormet vain ristissä, että settilista on silti omistettu tasapuolisesti vanhalle ja uudelle helmikuussa. Positive Tension, plz..

Ja loppukaneetti - Dexter S03E03 = hienoutta. Muutamat uudet sivuhahmot eivät vielä avaudu minulle muuna kuin stereotypioina (mitä syyttäjän velikin oikeasti sarjassa tekee, muutakuin emuloi Doakesin k**ipäisyyttä?), mutta muuten Jimmy Smits (Miguel Prado) on tuonut sarjaan taas uutta eloa. Ennen kaikkea sarja on Miamin teatterimaiseen ilmapiiriin sijoittuva shakespearemäinen draama a'la moderni todellisuus, jossa pohditaan hyvyyden ja pahuuden komplikaatioita, ja Prado todellakin on yksi iso komplikaatio itsessään. Innolla odottaen, mihin käsikirjoitus häntä ja Dexteriä aikoo saatella. Bonuksena pitkästä aikaa jaksossa mukana myös hahmokehityksen kannalta tärkeä satunnainen rikollinen.. ah! Sattuma on opetusten äiti.

Dancing in the dark

Behind blue eyes, there is definitely more.

Meikäläinen ei ole kokenut tarpeelliseksi päivittää televisiotani aikoinaan digiaikaan, joten en ole nyt (käsittääkseni) vuoteen katsonut televisiota lainkaan. Tietyllä tavalla se rampauttaa maailmantapahtumissa, vaikka uutisista pystyykin tietysti olemaan perillä ilman idioottiboksiakin. Internet tulee avuksi muutenkin, koska vaikka en olekaan lähiaikoina löytänyt näitä 'uuden tv-draman renessanssin' tekeleitä rutiiniini, tietyt asiat pysyvät. Dexter on yksi niistä.

Showtime aloitti juuri 3. kauden näyttämisen ja seurattuani innolla jo kahta edellistäkin kautta, voin sanoa, että ainakaan synopsis tällekään ei todellakaan tuota pettymystä. Sarjan jännite on niin hienovaraista ja moraalia kutkuttavaa, että anti-heeroksen puolesta jännittämisestä on tullut minulle ihan erityinen harrastus. Kuka hänet saa kiinni, jos saa? Kuinka hänet tuomitaan, jos hänen salaisuutensa paljastuu? Tälle kaudelle lähtökohtana on murha, jonka Dexter tekee 'koodistaan' poiketen ja joutuu sen takia suuriin vaikeuksiin. Tiettyjen peruspalasten vaivuttua historiaan 2. kauden mahtavan kliimaksin takia, on uudeksi kapulaksi Dexterin rattaisiin tuotu Jimmy Smitsin taitavasti näyttelemä syyttäjä, jolla on historiansa luutnantti LaGuertan kanssa ja kiinnostus Dexteriin, josta tulee varmasti olemaan potentiaalista haittaa tulevaisuudessa sarjamurhaajallemme. Ja onneksi näin - sarjan suola on Dexterin suhde muihin ihmisiin, ja juuri sen ajatuksen kanssa leikittely, että hän voi jäädä kiinni. Katsoja voi samalla samaistua Dexterin pelkoon kiinnijäämisestä ja hyväksynnän menettämisestään sekä 'normaalien' hahmojen oletettuihin moraalisiin ongelmiin. Miten sinä suhtautuisit, jos ystäväsi olisikin sarjamurhaaja? Minä ainakaan tietäisi, että miten.

Toivonkin, että tämä kausi pysyy jälleen kerran kasassa alusta loppuun. Sarja inspiroi aikoinaan yhden esseenkin Pohjois-Amerikan opinnoissa, otsikointinaan Getting Away With Murder: Discussing violence, its existence on television and its justifiability in the Showtime series Dexter .. mielestäni se on edelleen parasta mitä 3 vuoden opiskeluaikanani olen saanut aikaan. Väkivallan analysoinnin puitteissa nostin Dexterin väkivaltaisuuden oikeuttajaksi tavan, jolla miehen rutiinista poikkeavat veriteot esitetään niin graafisesti verrattuna 'normaaliin kuolemaan', että niiden merkitys ei jää alitajunnallisesti katsojan huomaamatta. Television väkivaltaisuutta on turha väittää pystyvänsä enää pakenemaan nykymaailmassa, joten on vain hyvä, että jokin sarja nostaa aiheen Dexterin tavoin pöydälle, mutta tekee sen myös vastuullisesti. Ja hyvin kirjoitettu draama inspiroi ihmistä, haastaa tätä. Niinkuin se teki minullekin.

Perusteesit pitävät edelleen paikkansa.. mutta nyt voin vain odottaa kädet ristissä, mitä tuleman pitää. Joko perusasetelma pysyy samana ja Dexterin loistava konsepti vie tarinaa eteenpäin, tai kaikki käännetään päälaelleen? Kuka tietää.

A few of my favorite things

Päivän musiikkifiilistely:


TEENAGE BAD GIRL

Näitä uusia hyviä elektrotuttavuuksia tulee vastaan joka päivä, kun tulee kuunneltua töissä tosi paljon last.fm:n tagi-radioita. Edellispäivänä teemana oli klassinen, eilen ja tänään elektro.. ja Teenage Bad Girl on uudemmista nimistä ihan ykkönen. Näitä on toki yksityiskohtaisesti vaikea eritellä ja kategorisoida, mutta tämä on taas tarpeeks iloista olematta liian imelää, tarpeeksi likaista ollakseen liian sekaista.. emmä keksi muuta sanottavaa! Tsekatkaa myspacesta lisää!

Tämän lisäksi olen lukenut jostain syystä nyt lähiaikoina hiukan muotiblogeja, ja tajuan Belgianreissun jäädessä unholaan, että on jopa hiukan rahaa käytettävissä hiukan! Mahdolliset muuttosuunnittelut toki laittaisivat kukkaron taas tiukoille, mutta kai sitä saa materialisti haaveilla. Seuraavia asioita haluaisin kuin hullu puuroa ja kuin levydiggari (minä) levyjä:

Tatuointiprojekti on sellainen, että se on ollut nyt käynnissä vuoden pari.. en kuollaksenikaan enää osaa ajoittaa nykyisin ainoan tatuointini hankintaa menneisyyteen, koska sen hankinta oli jotenkin niin itsestäänselvyys, että se tuntuu siltä kuin olisi ollut minulla aina. Jo ennen sen hankkimista, jo heti armeijan jälkeen, olin visioinut sitaattia Daodejingin (Tao te Ching) 33. kappaleen ensimmäiset säkeet, jotka vapaasti suomeksi käännettynä ovat 'hän joka tuntee toisia on viisas / hän joka tuntee itsensä on valaistunut'. Ongelma on ollut alusta asti se, että en ole tiennyt ensinnäkään sopivaa paikkaa tekstiä, en myöskään sen kirjoitusasua enkä kieltä, jolla sitaatin haluan! Jo se, että kiinalainen alkuperäisteksti tulisi kysymykseen, muuttaisi kaiken sijoittelun, koska silloin teksti olisi tietenkin pystysuoraan ylhäältä alas - ongelmatonta ei olisi silloinkaan vielä lopullinen muoto, koska alkuperäistekstiä nyt on ties millä murteella ja kirjasintyylillä saatavilla. Sitten myös on se, että tuntuu tekopyhältä kirjoittaa iholleen loppuelämäkseen tekstiä jota ei osaa lukea.. mutta sitten, onko Englantikaan yhtään 'rehellisempi' kieli? (suomeksi käännös ei taivu kauniisti mitenkään) .. kaiken lisäksi englanniksi käännöksiä yli kaksikymmentä erilaista! Tilanne on melkein jo niin, että olen ottamassa jonkinsortin akateemikkoon yhteyttä - ensin uskontotieteistä taolais-asiantuntijaan, sitten johonkin linguistiin ja vaihtoehtoisesti lopulta vaikka kalligraafikkoon jos sikseen tulee. "Tatuointi - serious business."