Wobble wobble

Maaninen maanantai on täällä taas, ja tänään sillä on uudenkarhea soundtrack. Yhtye, joka tarjoaa sen, on sellainen kuin Tammar. Kotoisin Indianan Bloomingtonista, tunnistavat kuulemma itsensä genre-nimestä "wobble-pop", hihi. Kenties parempi kuvaus olisi juuri sellainen ilmava kiva rokki, jota nyt tuntuu puskevan jokaisesta kivenkolosta mutta sillä omalla tietyllä toimivuudellaan, joka tekee biiseistä hittejä ja kokonaisuudesta toimivan. Kiipparimies Ben Swansonin levy-yhtiö on myös kiinnittänyt tämän kivan The War on Drugsin, ja siinä onkin aika hyvä viitekehys, jos ei Last.fm:ssä samankaltaiset artistit vielä sytytä hehkulamppua pään päällä. Debyyttialbumi on 7 kappaleen pituinen kompakti kokonaisuus, jota voi suositella kaikille kuunneltavaksi, se löytyy myös Spotifystä ja kappale "The Last Line" ladattavassa muodossa Bandcampista.

Festariuutisista myös kuuluu hankalia päätöksiä, koska Göteborg ja Helsinki vastaavat aika paljon samanlaisilla kattauksilla: Flow kiinnitti kovia nimiä, lähinnä The Black Keysin (joka myös WoW:ssa), Flying Lotuksen ja Nicolas Jaarin, A Winged Victory for the Sullen tuli myös aika puun takaa. Way Out West on vastannut tähän kiinnittämällä Blurin, Wilcon ja lisää kuulemma sataa laariin tänä iltana. Götiksen taholla ainakin tiedetään miten mikroblogien aikaan tehdään promotyötä, kun eilisyönä satoi nettiin paljon kryptisiä vihjekuvia, jotka oikeasti jo vaativat hiukan arvuuttelua. Tällä hetkellä festariuutisten pohjalla kytee seuraavanlainen kaava:

(Wilco + Refused + x) - (Flying Lotus + Nicolas Jaar + y) - Hostellikulut ja matkat = z.
Mikäli z > 0, Lopputulos on matka Göteborgiin.

Pitää valmistautua keskiviikkona alkavaan työpaikkaperehdytykseen laittamalla kaikki matemaattiseen muotoon, että lasken ihmisten palkat kevään ja kesän aikana oikein. Brysselistä en keksi mitään kaavaa vielä, mutta kesälomat selvinnevät kenties jo tällä viikolla, mikä on tällaisten asioiden suhteen todella hyvä.

Ei mulla muuta. Paitsi dubstep-kissa.

Tämä on paras aika vuodesta - festariravit 2012

Oikeaoppinen tyyli kiitää keikkalippujen luo kello 9.00. (Lähde)

On taas se aika vuodesta - festariravit. Noin vuoden vaihteen kohdilla lähtee moni jännä ja voimakas hevonen liikkeelle ja painaa kohti lopussa häämöttävää maalia, jossa odottavat festarimuisto-ruusukkeet ja sähköpostissa vilkkuvat PDF-liput. Hevosen valinta on kaikkea muuta kuin helppoa tässä kilpailussa mutta onneksi jokainen valinta on jonkinlainen voitto. Mutta miksi tyytyä ok-valintaan kun voi saada elämänsä kokemuksen?

Matkalla ovat mukana monet yrittäjät, mutta tietyt hevoset on jo alusta asti tuomittu häviämään. Ne ovat liian eksoottisia, liian eteerisen kaukaisia, eivät yksinkertaisesti sovi tänne pohjolan kynnyksellä valintaansa tekevälle. Kertoimet on aika kovat mutta alkusijoitukset ovat myös niin suuria että hirvittää. Ehkä vuosien päästä päästään esimerkiksi kokeilemaan Coachellan tai vaikkapa muikean Sasquatch! Festivalin tarjontaa Washingtonin osavaltiossa. Siellä esiintyisivät tänä vuonna sellaiset tekijät kuin Metric, The Head and the Heart, The Shins, The Cave Singers, Silversun Pickups, Tycho, Beardyman, fun. ja The War on Drugs. Coeur de Piraten kaltaiset harvinaisuudet nostavat ehkä Jenkkien mittakaavalla "normaalin" festarin kiimaisen musadiggarin listoilla korkealle. Kun joskus on varaa, on kenties täsmäammuksen aika. Mutta ei vielä vuonna 2012.

Eksoottisemmat valinnat samalla mantereella eivät myöskään kohoa erityisen korkealle listoillamme näissä raveissa, koska viime vuonna kokeiltiin jo etelän hetelmiä ja lopputulos oli ehkä vakuuttava mutta myös kovin uuvuttava. Pysykäämme siis hiukan lähempänä, germaanisten kansojen etäisyydellä, ja pohditaan niitä ominaisuuksia, joiden perusteella valinta oikeasti tehdään. Runsaan namedroppailun sijaan on tärkeämpää tietää mitä haluaa, ja lähteä quality-over-quantity -tekniikalla liikenteeseen. Mitä minä haluan? Tämän totokupongin täyttäjä iskee sen yhden unelmanimensä tiskiin, ja lähtee rakentamaan siitä sitten eteenpäin: Pearl Jam. Ai saamari kun ois namia.

Pearl Jam on eurooppalaisilla festareilla pyörimässä, ja tämä auttaa valitsemaan pitkän kantaman kohteiden kärkeen troikan, jonka muut ominaisuudet laitetaankin sitten entistä kovempaan syyniin. Muilla ei ole tähän kaartiin nyt siis mitään asiaa, varsinkaan kun Spoon on keikkatauolla. :(

Kohde nro. 1.: Isle of Wight. Brittiläinen laatuvalinta, jonka tarjonta on kyllä vaikuttavaa, kuten myös on hintansakin, 230 euroa sisältäen leirinnän. PJ:n lisäksi mykistäviä nimiä on monia, mutta monet niistä ovat suorastaan.. isimäisiä. Bruce Springsteen ja Tom Petty ovat toki kovia nimiä, ja rinnalla on myös ns. uskottavia ja diggarimyönteisiä nimiä: Ruississa missattu Elbow, Ilosaaressa missattu Madness, Flowssa missattu Magnetic Man. Valitettavasti tämä onkin kantava trendi tämän yksilön ominaisuuksissa - paljon meriittejä, vanhojen valintojen paikkaamista, ja sitten Best Coast. Jonka toki haluaisin kovasti nähdä, mutta kun hinta on kova ja vielä Britannian yleinenkin vaatimustaso festarilta varmaan aika hankala, jäänee Isle of Wight välistä. Ei ominaisuuksia jotka nostavat ylitse muiden.

Kohde nro. 2: Main Square Festival. Eksoottinen ja mysteerinen no-name, kuin se uusi ranskalainen vaihtari, jonka käytös ja henkilökohtaisen tilan käsitys herättävät mielenkiintoa ja hämmennystä. Festarit Ranskassa eivät kuulostaa ollenkaan huonolta idealta, viini olisi varmasti mitä mainiointa. Ja mukana on Pearl Jamin lisäksi myös muita nimiä.. vaikkakin ulkokuori ei ehkä vastaakaan sisältöä. Ranskalainen kuumaverisemme ehkä saa hiukan nostamaan kulmia: Blink-182? Miyavi? Tietynlainen läppäkerroin toki tällaisten ilmiöiden näkemisessä saavutetaan mutta kovilla panoksilla pelattaessa tuntuu tyhmältä lähteä etsimään ironista hauskaa keski-Euroopasta asti. Aina voi lähteä Korsoon. Main Square tarjoaa myös valitettavan paljon hyviä nimiä, jotka on jo nähty: Florence + the Machine, Justice, Incubus. Yllättävän vahva juhanimerimaalainen ensipuraisu löytyy siis tästä viinistä, ja jälkimakua me edelleen odottelemme vieläkin.. vaan kuinka kauan? Main Square on julkaissut vasta säälittävät 11 nimeä ja me siirrymme jo..

Kohteeseen nro. 3: Rock Werchter. Nyt alkaa lyyti kirjoittamaan! Poliittisen historian opiskelijan byrokratiaepäilyt pysähtyvät yksinkertaisen mainosteeman äärellä, kun tähän asti kovin ori esitellään uunituoreella promootiolla höystettynä: Pearl Jam on mukana, mutta nyt voidaan puhua jo pirun kantavasta taustajoukostakin: Ret Hot Chili Peppers on kenties yhtä kova ilmiö kuin itse PJ:kin, eikä kovista kehäraakeista lopu maininnat tähänkään: Garbage. The Cure. Jopa Suomessa pomppinut Dropkick Murphys saa näiden rinnalla hyväksyttävän perus-kiinnityksen slotin, ja miksipä me heitä siinä karsastaisimme. Belgia tarjoaa myös niitä radiohittejä, joita diggarikin myöntää haluavansa nähdä livenä, kun mukana on Skrillex, Mumford & Sons ja Gossip. Wobblewobble-tekijöitä on mukana myös Deadmau5:n muodossa, Skream'kin on mukana. Marginaalisemmatkin "jännätekijöillä" houkuttelevat elektrotapahtumat tuntuvat saavan kovan haasteen. Emmaboda mikä?

Tutummat nimet sulautuvat jännittävään tarjontaan ikäänkuin pikanttina lisämausteena. Amon Tobin. Elbow. Justice. Florence + the Machine ja kaiken maailman Mastodonit ja Incubukset tulevat kuin kaupan päällä kattaukselle, joka hakee vertaistaan Atlantin tällä puolella. On vain ajan kysymys, milloin listan selailija myöntää itselleen: tässä on kyse ihan vain omasta kantista ja sijoituskyvystä. Haluanko, uskallanko, millä porukalla, millä rahoilla? Rock Werchter tarjoaa kyllä parhaan mahdollisen kombinaation vaativalle festarikävijälle. Once in a lifetime ja silleen hei. Kuka lähtee kaveriksi? Kuka löytää kirjoittajalle sen kesätyöpaikan joka mahdollistaa kaiken tämän?

Kisa ei ole kuitenkaan ratkaistu ennen kuin se on ohi ja raha on vaihtanut omistajaa. Kotosuomalaisillakin voimilla on osansa tässä pelissä. Pienemmällä sijoituksella saa toki vähemmän hyvyyksiä mutta jostain kumman syystä vuosi 2012 on saanut monet "perusvarmatkin" festivaalit koettelemaan miellyttävyyden rajoja tarjoamalla muutakin kuin Kotiteollisuutta ja Samuli Putroa.

Ilosaarirock on tarjoamassa The xx:ää ja Antony & the Johnsonsia Joensuun kaupunginorkesterin kanssa, saksalaiselektronisella Modeselektorilla höystettynä. We expected nothing less from you.

Ruisrock ei yllätä tietynlaisella tylsyydellään mutta kantaa dankojonesmaiset odotukset ronskilla otteella. Refused on tulossa juuri Suomen Turkuun, Two Door Cinema Club täyttää pakollisen indie-yllätyksen saappaat hyvin ja jopa The Cardigansin vierailulla on merkityksensä kun soittoon kajahtaa Gran Turismo ite. Hyväksyvää salonkikelpoista taputusta, kyllä tuonnekin pyörällä voisi ehkä jaksaa polkaista.

Jopa Provinssi on onnistunut heittämään yhden tikan oikein, kun paikalla on M83. Tosin tähän kouliintunut musadiggari tuhahtaa, että nähty UMF:ssä häh hää, että kaipa se slayer-kansa sinne sopii paremmin. Vaikka Justice Suomessa onkin aina iloinen asia.

Todellinen villi kortti löytyy kuitenkin rapakon takaa - kahdesta eri paikkaakin. Loppukirissä voidaan nähdä yllättävä nimi, kun hetken käsittääksemme jopa todellisessa ahdingossa ollut Hultsfred taistelee suomalaisia vakionimiä vastaan näiden omilla aseillaan: Siinä missä Suomessa on kovia nimiä monessa kaupungissa, Hultsfred kokoaa ne kaikki yhteen, ja lisää svensson-lisäksi kehiin Mumford & Sonsin, The Stone Rosesin ja Garbagen, ja tietty jonkun Robert Smithin luotsaaman kokonaisuuden myös. Aivan kuin ruoho olisi automaattisesti hiukan ravinteikkaampaa lahden toisella puolella. Ja miksipä ei olisi. Aika näyttää, saattaako Silja Line lopulta festarikävijän jonnekin sinne kotimaan festarien ja ulkomaan reissun välialueelle, Silja Linen kautta.

Jokakesäinen bingotehtävä (Lähde)

Unohtamatta tietenkään Way Out Westiä. Ja Flow'kin julkaisee huomenna nimiä, jotka voivat kääntää koko kisan päälaelleen. Vaikka Suvilahteen tuskin Pearl Jam tuleekaan. Mutta Bon Iver kannattaa aina.. ja The War on Drugs ja Feist ja mitä näitä nyt taas olikaan. Same shit, different name and city, mutta kyllä maistuisi! Tällä hetkellä näyttää siltä, että joko Flow saa meikän pysymään Suomessa täsmäosumillaan tai Belgia kutsuu jos vain rahat riittää. Mutta tilanne on edelleen kutkuttava..

Elämme jännittäviä aikoja!

There is something fresh in the air, still

Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:

Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!

---

Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.

---

Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!

---

Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.

Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!

---

Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!

---

Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.

Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.

Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.

Kuva #1

Purify this summer, purify my mind

Festarikesä löytiin tänään aikalailla lukkoon, kun viivästyksen jälkeen Flow julkaisi erilliskonserttinsa lisänimet - ja kas kummaa, LCD Soundsystemin keikalle tulikin juuri sellainen "mikä tahansa ok bändi", jota toivoin kaveriksi jo etukäteen kesän lempikeikaksi fiilistelemäni illan täytteeksi. Festarikesä näyttänee siis tältä:

28.6. - Arcade Fire Senaatintorilla

Aivan loistava konsepti laittaa tällainen suuren tunteen indie-nimi soittamaan mahdollisesti Suomen tyylikkäimpään ulkokeikkapaikkaan kansalle. Jos oikein muistan, niin bändin lavaa on suunniteltu rakennettavan kasvot kirkkoa päin, joten tyypeiltä voi olettaa aikamoista hehkutusta ja laittavan itsensä täysillä likoon, niin ainutlaatuinen tilaisuus ekasta Suomen keikasta varmasti tulee heillekin. En ole vielä edes ehtinyt kuunnella uutta albumia, vaikka moneen otteeseen jota onkin netissä hehkuteltu ja mainostettu. Pian voisi olla sen aik- itseasiassa, soittelenpas tähän blogin kirjoittelun kaveriksi kivasti!

11.7. - Ruisrockin sunnuntai

En muista milloin olisi sattunut niin hyvä tuuri, että aivan jok'ikinen bändi kolmen päivän festareilla olisi sattunut yhdelle samalle päivälle soittamaan. Ruissi on kuin minulle tehty, koska mukana on niin sitä "tyypillistä" rock-tarjontaa, ja samalla ne kaikki isot nimet jotka kiinnostavat. Ennen kaikkea lähden katsomaan hurmaavaa Regina Spektoria, jonka livenä näkemistä olen odottanut siitä asti kun näin neidin vetävän biisin Us Conan O'Brienin vieraana. Odotettu onkin, sillä sen jälkeen on ehtinyt tulla parikin albumia!

Muita kohokohtia tulee olemaan aika mielenkiintoinen festarinimi Belle & Sebastian, klassinen Ruissiveto Flogging Molly circle pitteineen, itselleni suoraan sanottuna tuntematon mutta paljonpuhuttu Midlake, ja kerran jo nähty mutta erityisestikin siitä syystä loistavaa keikkaa ounasteleva Florence and the Machine, joka oli viime vuoden Way Out Wetin parhaita vetoja. Oman huumoriarvonsa antavat Vesa-Matti Loiri ja Popeda samana iltana - mikäli yhtään ennustan, niin kevään myötä jo pikkuhiljaa haudattu turkulaisen teekkarien (ja muidenkin?) jäätävä "Niin hyvää puuta"-vitsi tulee kaikumaan taas. Absurdia. Ainiin, ja yllätyskiinnitys Slash Turussa on myös aika pirun absurdia - pakko mennä tiiraamaan sen hiuksia.

11.8. Flow Festivalin erilliskonsertti

Kuten arvata saattaa, hehkutan tätä maasta taivaisiin. Kun sai tietää, että LCD Soundsystem tulee Suomeen keikalle, jotenkin jo salaa asennoitui siihen, että ulkomaille ei tänä vuonna tarvitse mennä, kyllä Flow hoitaa kummiskin kotiinpäin. Chemical Brothers on sarjassamme "suuret nimet joista en tiedä tarpeeksi", joten diskografiaan pitää perehtyä aika hartaudella ennen H-hetkeä. Silti en olisi keksinyt mitään hienompaa elektronisen musiikin kiinnitystä itsekään LCD:n kaveriksi, ellei daftipunkkia lasketa, ja eihän sitä tietenkään lasketa.... no, joskus vielä! Ja tuskin 11. elokuuta sitä harmittelen, ettei oo tullut nähtyä sitä livenä, veikkaanp!

14.-16.8. Flow Festival

Ihan erikseen mainittava, vaikka pitkän Stadiviikon enteet onkin havaittavissa Flow-viikon takia. Pahoin näyttää siltä, että kolmen päivän kallis lippu lähtee keinolla tai toisella ostoon, koska niin lahjakkaasti on hajautettu kiinnostavat nimet pitkin viikonloppua. Perjantailta odotan eniten, koska kolmikko Four Tet - Aeroplane - Ricardo Villalobos tuntuu siltä, ettei sillä voi vain mitenkään epäonnistua. Villa Nah alkupaloiksi. Lauantaina tiedossa on todella paljon odoteltu M.I.A., jonka rinnalla kaikki muut sen päivän esiintyjät kalpenevat, vaikka Diplo kovin kampoihin laittaakin. Sunnuntai on ehkä se "vaikein" päivä, koska Girlsin lisäksi mitään semmoista ehdotonta must-see-juttua ei ole. Mutta ehkäpä Marina and the Diamonds ja The xx todistavat pohdintani turhiksi. Ja koko viikonlopun puolesta puhuu se, että kyllähän sitä nyt joka kesä joku festari on koitettava alusta loppuun!

--

Loppujen lopuksi vuodesta 2010 on tullut ihan yllättäen parhaita festarikesiä mies muistiin - Provinssissa on hyviä nimiä mutta ei itseäni kiinnostavia. Ilosaaren Dj Shadow ja Bad Religion olisi todella kovia muuten, mutta eivät ihan matkan arvoisia pelkästään ilman suurta lössiä. Siis jo edellä mainittujen lisäksi Suomi tarjoaa muutakin.

Oikeastaan ainoa asia, mikä jäi hampaankoloon, oli Pearl Jam. Ja se, että bändi ei suostu tulemaan Puolaa lähemmäksi Skandinaaviaa. Hetken pohdin mielessäni lähtöä Gdynian Open'er festivaaleille mutta jotenkin seuran rekrytoiminen vain jäi. Paikalla olisi ollut Pearl Jamin lisäksi myös 2manydjs sellainen nimi jota Suomeen ei tule, ja joka maistuisi. Samoin Portugalissa on Optimus Alive -niminen tapahtuma, jonka esiintyjälista on jotain taivaallisinta: Pearl Jam, LCD, Calvin Harris, Tiga, Way Out Westissä väliin jäänyt Crookers.. mutta toisaalta. En valita. Lähden sukulais-lomalle Lissaboniin jo parin viikon päästä, joten taitaa jäädä lopulta siihen ulkomailla pyöriminen tältä kesältä.

Ellei sitten Öllesummer Tallinnassa saa tekemään ekstempore-reissu 14.-17.7. maan rajojen ulkopuolelle. 30 eurolla festaripassi käteen, ja paikalla olisi Scissor Sisters, Calvin Harris ja kasa ihan outoja eestiläisiä nimiä. Ja toki HIM, perus-HIM. Saas nähä! Who's with me?! :D

Kuvat #1 #2 #3 #4

Way Out West pt.4

Ja tässä viimeinen osa Way Out West -kertomuksesta. Edelliset osat linkeistä 1, 2 ja 3:

---

Ja vielä lauantaista. Loppupeleissä perjantai oli "se" päivä, ja sunnuntai oli vain hälveän raukea jälkinäytös mahtaville festareille, jotka jo nyt olivat lunastaneet kaikki odotukset. Siitä huolimatta, lauantai oli ehkä ääripäiden välillä se raukeampi festivaalipäivä, joka otettiin vastaan hiukan musiikkikrapulassa jo, mutta silti sekin piti sisällään jotain mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja paljon.

Antin kanssa lähdettiin alueelle tällä kertaa ihan rauhassa, koska aamun esiintyjistä ei kukaan oikeasti kuumottanut niin paljon, että mieli olisi kamalasti tehnyt nähdä, sori vaan esim. Patrick Wolf -fanit.. mutta uni oli myös eilisen jäljiltä aika haluttua tavaraa. Ensimmäinen esiintyjä joka sen sijaan tuli tsekattua oli Calexico. Kyseinen bändi on ollut Suomessakin kahdesti ja Iloon en vain jaksanut lähteä yksin, Ruississa voiton vei taas The Crashin viimeinen keikka. Totuuden aika oli nyt tullut, koska hostellituttumme Aurelien oli vannoutunut fani ja käytännössä katsoen pakotti meidät paikalle, kunhan Wilco-hehkutuksemme saimme ensin käsiteltyä. Hieno mies!

Latino guitar heat! Calexico.

Ja hieno bändikin toisaalta. Calexico-käsitykseni oli ennen keikkaa tasan yhden levyn pituinen, ja Garden Ruin on albumina ehkä keikan jälkeen pohdittuna liian synkkää antamaan hyvän kuvan live-vedon energiasta ja luontevuudesta. Mukana oli latino-vaikutteita yllinkyllin, ja usein kielikin vaihtui kesken kielien tai torvet töräytettiin käyntiin yllättäen. Skittailu oli railakasta ja toi kyllä erehtymättömästi mieleen Texasin cowboy-näkymät, tavernat ja ihmissuhdedraamat suureen jenkkityyliin. Victor Jara's Hands oli varmaan se biisi, joka eniten jäi keikan jälkeen soimaan päässä, ja ehkä hyväkin oli ettei lempikappaleeni All Systems Red soinut vedon aikana. Liian synkkää, todellakin. Calexico ennenkaikkea aloitti päivän hyvällä mielellä, ilolla.

Yo, hands up in the air! Nas.

Silloin alkoikin satamaan. Ajoituksessa ei sinäänsä ollut mitään vikaa, koska Vampire Weekend ei säväyttänyt itseäni yhtään. Kyseessä on taas yksi niistä hittibändeistä joihin vain en ole päässyt sisälle. Muistan että aikoinaan Clap Your Hands Say Yeah oli sellainen yksi, tämä on taas toinen, joskus vain ei kolahda. Tietyllä tavalla liian ADHD-pelleilyä, liian taiteellista, ja niin edelleen. Turhia pällistelemättä tässä vaiheessa oli muutenkin hyvä siirtyä alueelta pois syömään turkkilaiseen ravintolaan kalaa, jonka tekstuuri oli kuin lihan - hämmentävää! Kiva tarjoilijatyttö siellä oli myös, puhui parasta englantia koko kaupungissa (juu tiedän tämän) ja kertoi hämmentäviä juttuja karvaisista siperialaisista. Samalla missattiin myös alkaneen kaatosateen pahin piikki, vaikka aika hyvin ehdittiinkin kastua. Kun pikkuhiljaa valuttiin takaisin alueelle kylläisinä, napattiin violetit tyylintappaja-sadeviitat päälle ja heilutettiin käsiä Nasin tahtiin. Word life. Sade ei meidän festareita pilannut - vaikka jälkikäteen oli aika outoa, että koskaan ennen en ole itse kastunut festareilla kunnolla ja silti en kermaperseilyn takia alkanut harmittelemaan oloa. Jee! Nas itseasiassa veti myös äärimmäisen hyvin ja toimi sivukorvalla kuunneltua Dead Preziä paljon paremmin. Valtavasti tuttuja biisejä lopulta, loistavia sämplejä ja tosi pätevä live-orkka mukana. Peukku pystyyn.

WUMAAAN.

Nasin jälkeen tsekattiin Amadou & Mariamin keikka taas Aurelienin kanssa. Sokea malilainen pariskunta veti tyyntyvässä säässä hymyn huulille afro-soundeillaan, mutta toisaalta en oikein osannut keskittyä siinä kaikessa jammailuun, koska minulla oli ihan toiset motiivit. Koska teltassa aloitti WUMAAAN- eikunsiis Wolfmother. Olin asennoitunut keikan olevan perus rokkikeikka, paljon tuttuja biisejä, kreisi meininki. Vaikeaa oli kuitenkin sopeutua siihen, että Way Out Westissä pitäisi alkaa pittailemaan ja riehumaan hevimerkkien kanssa! Eihän tämän pitäisi olla Provinssi...? Toisaalta ei käy valittaminen, koska Wolfmother veti ihan helvetin hyvin kaikkea Dimensionista Womaniin ja White Unicorniin, juuri niin kuin odotinkin. Jossain uusien biisien kohdalla tieni erkani sieltä ja siirryin sitten odottamaan seuraavaa isoa nimeä. Suoraan sanottuna oloni oli aika typertynyt kun tajusin päivittäväni kännykällä FB-statustani jotenkin tähän tyyliin. "5 minuutin sisään Wolfmotherin WUMAAN, nyt odottelen My Bloody Valentinen keikkaa ja reivaan odotellessa Basement Jaxxia." Beissarit siis vetivät vastakkaisella lavalla samaan aikaan kun majoituin MBV:n kakkosriviin jännittyneenä. Antti sanoi, että tuo keikka lähempää katsottuna olisi ollut pettymys, mutta en sitten tiedä miten huonoa keikkaa olisin niin kaukaa voinut jamitella niinkin paljon. Istuskelin siinä koomaten hostellituttu-Davidin kanssa, vedin sadetakin hupun alas ja hytkyn vain kuin missäkin oman pääni sisäisessä maailmassa. Festarikestävyys alkoi jo vedellä viimeisiään. :p

Basement Jaxx Boogie Woogie.

Itse se päivän isoin keikka oli vähän liiankin iso. Vaikea sanoin nimittäin kuvailla mitä tunteita My Bloody Valentine oikeasti lavalla aiheutti. Olin aivan piikkipaikassa ja näin aivan kaiken. Toisaalta juuri siinäkin seistessä nousi esille yksi asia - aivan sysipaskat miksaukset. Koko keikan aikana en kuullut napeilla tai ilman kenenkään vokaaleita missään vaiheessa. MBV:n tapaan äänivalliefekti oli tottakai suurin syypää tähän, ja äänivallin takia suurin osa pitääkin varmasti bändiä niin vakuuttavana. Showgazea parhaimmillaan, juujuu tietenkin, mutta silti sitä laulua olisin jäänyt kaipaamaan lempikappaleisiini, jotka massan lailla sulautuivat toisiaan yhdeksi suureksi surreaaliksi My Bloody Valentine -instrumentaalikeikaksi. Hitit tulivat ja liikuttivat, pyörittivät päässäni monia ajatuksia ja ylipäätänsäkin monia keikkakokemuksia yhteensummanneet ajatukset saivat hätkähtämään sitä, kuinka suurta osaa musiikki voikaan merkata pienelle ihmiselle. Siellä mä seisoin keskellä isoa lössiä ruottalaisia ja kattelin jo kitarat ulisi, hui. Keikan päätti (tarkistukseni mukaan) 14 minuuttia pitkä äänivalli joka vain laajeni ja laajeni. Seurasin sen ajan yleisöä ja näin niin paljon erilaisia ilmeitä, että aavemaisella tavalla koko keikka oli kuin yksi suuri ihmiskoe. Joka kymmenes nosti kättä ilmaan, sulki silmänsä, elämöi, ihastui. Lähes jokainen muu seurasi esitystä kuin lapsi ilmapalloa tai perehtymätön nykytaidetta. Jotkut peittivät ihmetystään hyvin, jotkut seisoivat kuin kivikasvot, toiset näyttivät kyllästyneiltä, jotkut tuskastuneilta. Silti kukaan ei liikkunut ennenkuin valli oli ohitse. Olipahan pitkät 14 minuuttia, ajattelin heti samantien vähän närkästyneenä. Jälkikäteen ajatellen, tuskin tulen moista live-elämystä näkemään ihan heti. Ehkä joskus yhtä hämmentävän, mutta en juuri tällaista mitä MBV oli ollut ja tarjonnut.

Niin eteerinen, ja niin hauras ääni..


.. joten katseluksi ja fiilistelemikseksi se meni. Mm.

Festarien kruununa oli itte poppiprinsessa Lily Allen. Siirryin sekavassa tilassa suuren yleisön joukkoon tanssijoiden ja seisojien välimaastoon rintamien välissä ja tein parhaani sen eron sulkemisessa kiinni kohdallani. Tanssin valehtelematta koko keikan ajan, ja nautin popista. Oli aika osuvaa, että kaksi musikaalista ääripäätä festareista ajoittui aivan lauantain loppuun peräkkäin, koska olihan Lily Allen niin helppoa, niin tanssittavaa, ei lainkaan vaikeaa, niin hyvääkin tottakai! Syvällisyyttä se ei ehkä vaatinut, mutta laittoi laulamaan mukaan ja pohtimaan maallisia asioita. Itseäni kovin harmitti se, etten saanut Who'd Have Known -hitin aikaan kerättyä itseeni tarpeeksi tanssiakseni viereisen söpön tytön kanssa vässykältä väsyltäni, asdfgh! Mutta keikassa oli huippuja monen moisia, huimia dubstep-revittelyjä joilla Smilekin saatiin kuulostamaan tuoreelta ja kädet ilmaanhan siinä meni ja hyppyä ja pomppua, parinkolmen biisin pituinen jazz-cabaree-hetki sai kaipaamaan rakkautta, paljon oli tuttuja sanoja ja lauluja, paljon tanssia ja Lily oli kyllä ihan ihana, valtavasti karismaa. Ihan sama kuinka paljon sitäkin haukutaan ties mistä ei-musikaallisista syistä, kun ainakin minulle hän tuntui antavan kaikkensa, ja minä kiitin olemalla hengessä mukana kuin varhaisteini superfani. Iih. Antti ja Aurelien katsoivat vähän pitkään menoani vierestä, kun kesti tanssahtelulta 10 minuuttia huomata heidän siirtyneen viereeni toiselta puolelta aluetta. No, nä on näitä jänniä pieniä yksityiskohtia.

Lily featuring mun jamituskäden tärinä.

Siirryimme kauhealla kiireellä Lilyn jälkeen pois alueelta kohti klubeja ja todettiin melkein tunnin jonotuksen jälkeen, että Ladyhawkea emme enää pääsisi sisälle Parkeniin katsomaan. Festarit olivat snäkärin kautta ohi. Rupattelimme ruotsinsuomalaisen kanssa valittuja sanoja hodarijonossa, pohdimme Parken-jonon rohkeiden sissien selviytymistarinaa ja spekuloimme pääsisikö kukaan lopulta sisään ennen kuin se olisi heidänkin osaltaan ohi, festarien viimeinen esiintyjä siis. Kaatosade alkoi vielä kerran uudestaan kävelymatkalla hostelliin. Göteborgin kadut tulvivat ja oli aavemaisen hiljaistakin aina välillä jostain syystä, kun jätimme klubit taaksemme ja kävelimme vielä kerran Museobileidenkin ohitse. Märät vaatteet, väsy. Lomps lomps.

Aamulla oli jo sunnuntai ja lähdön hetki. Sushit naamaan juna-asemalla ja siirtyminen lentokentälle. Wlan-ongelmia, 6 tunnin odotus, Hermann Hesseä ja Sealin artikkeli Q:ssa - tiedättekö muuten miehen aika vaiheikkaan historian? Suosittelen perehtymään. Lentokoneessa Florencea. Paljon Florencea vielä bussissa koto-Suomessakin. Pää tyynyyn. Hyvää yötä. Aamulla ei harmittanut yhtään, että viikonloppu oli vedetty pitkäksi ja matka tuli harvinaisen kalliiksi. Tä oli vaan koettava. Jos haluatte lähteä ulkomaille festareille, älkää empikö vaan lähtekää samantien vielä kun ehditte uskallatte ja kehtaatte. Kiitti ja kuitti.

Parhaat setit:
Röyksoppin nostatus.
Florence and the Machinen riipivyys.
Wilcon mahtipontisuus.
Chairliftin kujertelevuus.
My Bloody Valentinen kokonaisvaltainen hämmentävyys.

Parhaat:
Loistava matkaseura ja hostellinväki. (Thank you Aurelien, David & Andy!!)
Göteborgin mahtavuus kaupunkina.
Erol Alkanin yllätyskeikkavau.
Pori Jazz -juhlakirja 70-luvulta antikasta 2 eurolla ja Tommi Läntisen bongaus alelaareista, lulz.
Hyvät mätöt.
MBV/Wilcon keikkojen aikainen oman pienuuden kokeminen.
Matka kokonaisuudessaan.

Way Out West -festarikatsaus: Osat #1 #2 #3 #4
Kaikki kuvat festareilta: (c) Tatu Virta

Way Out West pt.3

Will go! To see Wilco!

Perjantaita eteenpäin. Wilco on ollut parin vuoden ajan "se" bändi, jonka näkemistä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Sen ilmestyminen Way Out Westin line-uppiin oli syy #1 miksi ylipäätänsä lähdin liikkeelle kohti Ruotsia, tai edes harkitsin sinne lähtöä. Kun kattaus oli lopulta niin täynnä kaikkea muutakin, unohdin kuitenkin jotenkin kuinka paljon olin tätä keikkaa odottanut. Asetuin hyville paikoille odottamaan tietämättä oikein mitä ajatella. Päässä löi tyhjää kun bändi astui esiin.

I can rely on them.

Jeff Tweedy näytti juuri siltä ryvettyneeltä rokkarilta, kyyniseltä krapulaiselta, jota osasin odottaakin. Lyriikat eivät tästä kärsineet, mutta lavakarisman alku ja loppu oli fatalistinen rock-tapahtuma. Ensimmäinen kappale oli aika itseironisesti The Wilco Song. Sen jälkeen tyydyin unohtamaan kappaleiden rajat ja uppoutumaan vain tunnelmaan, jonka objektiivinen kritisointi on kyllä aika mahdoton tehtävä. Jälkikäteen muisteltuna kohokohdat olivat Impossible Germanyn huikea kitarasooloilu Nels Clinelta, Summerteethin riipivä A Shot in the Arm ja Jesus Etc. ihan vain yleisen uskomattomuutensa takia. Wilco on monille tuntematon suuruus, mutta silti nimenomaan suuruus. Jos ette ole tutustunut tähän mennessä, ehdotan sen tekemään. Mielestäni paras rock-bändi. Itse keikasta ei ole mitään lisättävää - olen nyt nähnyt Wilcon livenä, luojan kiitos, ja jos minusta se on kiinni niin ei jää viimeiseksi kerraksi.

Wilcon jälkeen oli tankkauspaussi, jonka aikana istuimme Antin kanssa puun alla ja kuuntelimme Antony and the Johnsonia kera Göteborgin sinfoniaorkesterin. Koskaan en ole ollut Antonyn ylin fani, mutta vakuuttavaahan se oli, kovin. Bratwursti oli kans vakuuttavaa, mm. Muutenkin Festarien ruuanlaatu oli kauttaaltaan pätevää, joten siinä kyllä ei valittamisen sanaa. Mutta tärkeämmät tehtävät odottivat - Röyksopp teltassa!

Täpinöissä mie ja Antti! Poussailu hallussa.

Röyksopp teltassa oli aikalailla uskonnollinen musiikkikokemus. En rehellisesti sanottuna muista edellistä keikkaa jolloin en vain ole pystynyt olemaan hyppimättä. Tosi usein on tullut pitissä riehuttua, mutta laita siinä jalat maahan ja päätä pysyä paikallasi ja pysyt paikalla. Kun Happy Up Here alkoi introbiisin jälkeen soimaan, ei toivoakaan moisesta. Aivan loistavilta paikoilta läpikeikan biletys oli aivan huipussaan, ehdottomasti festarien yksi kohokohdista ja aivan ykköspogoilutilanne. Jotain kertoo se, että en edes muistanut koko Poor Leno -biisin olemassaoloa ennenkuin se keikan päätteeksi hurautettiin soimaan. Iso käsi tuli myös siitä, että sekä Robyn että Fever Ray saatiin laulamaan omiin biiseihinsä (ja myös se kolmas täti jota en muista nimeltä..) ja The Girl and the Robot oli näin jälkikäteen Florencen parin biisin lisäksi SE juttu joka määritteli festarin, on sitä vieläkin. En tiedä millaista Ilosaaressa oli, saati että millainen keikka Fever Ray'llä oli koska Arctic Monkeysia oli mahdoton skipata.. mutta en valita! Ojojoj! Yllättävät reivit, mahdottomat elektrosinfoniat, pari rauhallista transsitunnelmointia välillä, tajuttoman freshi Eple, pätevät spiikit, joo kyllä tää toimi.

The Girl and The Robot


Hullu What Else is There..


Nää oli isoi.

Arctic Monkeys - noh, se oli se iso nimi joka repi koko festariväen paikalle. Seurattiin sitä keikkaa piiitkän matkan päästä ja todettiin, että uudet biisit ei oikein vakuuta. Ei sinäänsä että tää olisi jotenkin vähentänyt bändin keikan vetävyyttä, koska show oli viimeisen päälle kasattu, myös valtavasti hyviä biisejä soitettiin. Mutta I Bet You Look Good.. ja Brainstorm taisivat olla ne pari jotka tuli eritoten hehkuteltua siinä, ja siinä aikalailla se. Varmaankin keikan puolivälissä siirryimme eteenpin kohti kaupungin klubeja todeten, että Röyksoppin jälkeen mikään "revitys" ei tuntuisi enää miltään. Kaupunki tarjosi rauhallisempaa, herkempää, söpömpää, sitä ehkä vielä saisi hiukan maisteltua.

Chairlift

Jatkopaikka oli tuttu Parken ja jatkobändi oli Charlift nykistä. Tässä vaiheessa tapahtui festarien pahin päällekkäisyys koska samaan aikaan toisessa baarissa Trädgårdnissa soitteli Vetiver, jota olen täälläkin hehkuttanut aika moneen otteeseen. Kolikonheittoperiaatteella valittu Chairlift ei kuitenkaan pettänyt, vaan toteutti erinomaisen klubi-keikan. Sen, mitä sanoin Bon Iveristä esimerkiksi, osoitti nyt taas selkeästi indie-musiikin vaikeuden festariympäristössä riippuen volyymitasosta. Chairlift oli hiljaista ja kaunista indie-poppia. Kaksi hentoäänistä laulajaa vuorotellen huokailivat sanoja täpötäydelle baarille, joka ei kuitenkaan tuntunut koskaan liian ahtaalta. Pikkuskenetytöt sen kun huojuivat ja minäkin huojuin väsyneenä hymy huulillani, kun kaikki Does You Inspire Youn hitit lurautettiin läpi (Bruises, ihq!) ja ne vähän monotonisemmat instrut jotka keikkaan sisältyivät toimivat pätevästi. Yllärivau oli Snoop Dogg -coveri Sensual Seduction, joka toimi rikollisen hyvin Caroline Polachekin kujertamana. Ai että! Chairlift oli niin hyvä kuin osasi odottaakin. Pilipom.

Eron Alkan pisti elektrobileet pystyyn!

Tässä vaiheessa alkoi festarikaverin kunto pettämään ja jätimme uupumuksen alla väliin Parkenin illan lopettaman The Big Pinkin ja suuntasimme kohti hostellia. Vaan kuinkas ollakaan - matkalla törmäsimme Världskulturmuseetin pihaan ja siellä EI ollut jonoa? Edellisenä päivänä pettymyksekseni Crookers -keikka oli myyty niin pipoa myöden täyteen että toivoakaan sisäänpääsystä ei ollut. Nyt vain astelin sisään ja whoah - Erol Alkan veteli french houseaan mukavan ilmavalle tilalle. Sen verran pitää kertoa ehkä itse keikkapaikasta, että paikallinen museo oli siis valjastettu keikkapaikaksi, tarkemmin sanottuna sen aula, jonka katutason puoli oli katettu dj-koppitilaksi ja tunnelmallisen matalaksi tanssilattiaksi, ja samalla pitkät laveat puiset portaat lavan vierellä antoi jengille tilaa joko jammailla tanssien tai hengailla istuen. Konseptina loistava - milloin sama Väinö Aaltosen museoon?

Erol itse oli pätevät bileet vetänyt kasaan - tosin en siis tiedä lämppäreistä sen enempää, jotain paikallisia? Kaiken kaikkiaan eteerisen keikkaillan päätteeksi kelpasi vain sulkea silmät ja ajautua housen maailmaan. Paljon hittejä, lopulta myös todella paljon Eronin tuotantoa, joka ei ole kotona kuunneltuna oikein vakuuttanut mutta toimi oikein hyvin lattialla - kuka minä olen ollut epäilemään? Erol ei alunperin ollut suunnitelmissani illalle, joten ehkä tämä olikin festarien suurin 'yllätys'? Tunnin tanssahtelun perusteella jengi oli fiiliksissä ja tyylikkäinä kuin missäkin Redrumin pikkutunneilla. Minä olin hikinen, viimeiset energianhippeeni antanut finski siellä leggings-maailmassa ihan ittekseni tyytyväisenä. Parit moovsit, sit siitä tallustelu kotio nukkumaan ja unta palloon. Tuli nopeesti. Siistit festarit - lisää tuli lauantaina, siitä sitten seuraavassa!

Way Out West pt.2

Perjantaina se homma vasta alkoi. Etukäteen pelätyt etäisyydet oli oikeasti Helsingin skaalaan mitattuna jopa naurettavan pieniä, koska Slottskogen ei kaukana lopulta ollut. Tukholmalaisen tulevan rock-tähden Davidin kanssa lähtö taittui hostellilta niin rivakasti, että ehdimme paikalla ns. piikkipaikkaan. Aurinko taittui taivaalle hyvän sään vaikka sadetta luvattiin minun lähteitteni mukaan. Huonot lähteet, hyvä Göteborg! Keikat alkoivat samantien, ei sitä edes huomannut.

Vivian Girls

Vivian Girls oli ensimmäinen bändi koko festareilla. Kolme naista, kitara, basso, rummut ja 70-luvun rupuinen rock. Alusta asti hommasta huokui tee-se-itse-hälläväliä asenne. Cassie veti hyvin jäykän jäyhänä lyriikansa ja kitaransa vaikka loppuakohden hänkin alkoi lämpeämään oikein vain huomattavasti, ehkäpä jopa alkoi nauttimaan saamastaan huomiosta. Rumpali oli ihan "ok", mutta varianssia ei juurikaan biisien välillä löytynyt. Basisti Kickball Katy oli tajuttoman söpö punapää, jonka bassot olivat myös "ok", loppupeleissä hänenkään sympaattisuudesta huolimatta juuri lainkaan huippukohtia ei keikan aikana tullut esille. Viimeisen biisin aikana kaikki kolme vaihtoivat keskenään soittimia ja saatoin kuvitella heidät jamittamassa treeniksellään ronskisti. Ehkä räkäisessä baarissa Nykissä.. S-Osiksella, haha? Surullista kyllä, Vivian Girls jäi nyt vain siksi "päivän ensimmäiseksi" vedoksi, joka kyllä sai hyvän mielen ja hymyn huulille. Mutta ei se haittaa, all was good.

Bon Iver

Vivianeista pari askelta itään löytyi joku paikallinen suurartisti, hämmentävän suomalaiselta kuulostanut Timo Räisänen, joka soitti rokisti radiopoppia (ei rokkia), jonka rumpali näytti viiskymppiseltä ja muutenkin myötähäpeä oli läsnä. Timo pukeutui toki kokovalkoiseen pukuun ja eturivin keski-iällä ei paljon mopokorttia enempää juhlittu. Mutta Bon Iver! Bon Iver oli näitä nimiä jotka vain oli nähtävä. Vaan Bon Iver olisi ollut parempi bändi hämärällä klubilla ja pienemmällä yleisöllä. Tämä on varma fakta, mutta toisaalta se syy jota pohtien ymmärrän keikan kaukaisuuden. Sen verran isosta nimestä on kyse, että 12 000 hengen kävijämäärästä tosi moni tuli tsekkaamaan hennot indie-veijarit. Hento kun on se oikea sana kuvaamaan bändiä, niin voitte vaan kuvitella kuinka hyvin heidän musiikkisan siihen tilanteeseen sopi. Käytännössä jälkikäteen ajatellen tulee mieleen Anna Järvisen kaltainen keikkaelämys, vaikka Ruississa tää neito veteli mukavan ilmavassa teltassa aistikasta kaupunkifolkkia. Bon Iverin aarniometsä-folk riehui maanläheisesti hippeillen, välillä itsetietoisen hauraasti. Musiikissa ei ollut siis mitään vikaa, itseasiassa se oli loistavaa. Konemetsän järjestäjien pitäisi luoda Suomeen uusi konsepti, jossa metsässä Suomen jännäfolk-kerma soittaisi globaalille yleisölle niin eksoottisia antimiaan, ja pihapuun alla, siinä puron ja rusakon vieressä, siellä Bon Iver pääsisi parhaimmilleen livenä. Vetosi kyllä muhun kovasti - erityisesti "Flume" ja "For Emma" hulmusi kivasti. Aussituttumme Andyn kanssa vitsailimme poussailijoiden kuitenkin tulleeen hittibiisi "Skinny Loven" takia pelkästään. Vitsin vahvistaaksemme tuon (loistavan) biisin jälkeen siirryimme eteenpäin...

Beirut

Koska Beirut veti päälavalla. Ei ollut siellä enää kokovalkosia asuja, vain kasa sekalaisen näköistä jenkkimuusikkoa, haitari, torvia, ja yksi silminnähden häkeltynyt Zach Gordon. Beirut soittaa todella monimaailmais-mausteista musiikkia, jota ei oikein kehtaa kirkkain silmin edes laittaa indie-nimikkeen alle, koska jokainen kappale muistuttaa ennen kaikkea jotain vierasta kaupunkia, minulle ehkä eniten aina Prahaa. Jälleen yksi oudohko vertaus - en ole nähnyt koskaan Gogol Bordelloa Slaavis-sävytteinen torvimusiikki yhdistettynä Gordonin äärimmäisen vetoavaan ääneen toimi isolle yleisölle isolla lavalla kuin punainen sormenjälki nenän päähän. Soitatin Antille bändin Elephant Gun -ep:tä bussimatkalla ja tämä kertoi, että oli livenä "varmasti joku ihan toinen bändi". Pakko myöntää, että ehkä vähän väärä ensikosketus kyllä, koska bändin parhaat biisit ovat mielestäni Gulag Orkester -albumilta, ja ne iskivät livenäkin kovimmin - omaksi kohokohdaksi taisi kohota kesäinen "Postcards from Italy". Tästä opittiin se, että bändin näkeminen livenä merkitsee ja paljon.

Band of Horses

Tästä eteenpäin siirryttiin kebabin kautta ja nautiskeltiin ruokahekumissa Band of Horses, tosin aika kaukaa lavalta ja sivusilmällä melkein. Siltä vähintäänkin tuntui, koska bändi oli rokimpaa kuin rock. Karisma ja energia olivat niin korkealla setin aikana, että ainoa sopiva sana musta oli "yllätys!". Ehkäpä toisaalta kahden rauhaisamman hempeilyn jälkeen kitaroiden railakas rämpyttely iski normaalia enempi. The Funeralin ne soitti, joo, ja niin paljon tuttuja biisejä, että singalong-potentiaalia varmasti ois ollut eturivissä, vaikka sanat ei tietenkään ole mulla hallussa. Yksi mun heikkouksiani musiikin suhteen on se, että en koskaan muista biisien sanoja vaikka tietyt ovatkin välillä oikein tärkeitä mulle - ei ois tässä kohtaa haitannut. Mutta varmastikin ihmiset, jotka kävivät paria päivää myöhemmin Helsingissä tsekkaamassa nämä vekkulit, tietävät paremmin mistä Band of Horsesin live on tehty. Mä tiedän sen sijaan jotain Florencesta!

Florence + the Machine

Florence oli aivan ihana. Varsinkin kun miettii kuinka monta naisartistia lähiaikoina on tullut kuunneltua ja havaittua. Kaikkia niitä hypetetään, niin monet lopulta eivät pysty erottumaan joukosta mitenkään. Florence & the Machine tuli lavalle koko komeudessaan ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä - paitsi Florence. Miten saattoikaan olla niin oudot manöveerit. Teatraalista, niin ääni kuin habituskin. Lopulta oli pakko hyväksyä ja antautua siihen tietoon, että tyttö osasi esiintyä! Jos live-keikasta tulee teennäinen olo, se on löyty kasaan huonoksi show'ksi - materiaali ei ole tarpeeksi vahvaa, kokoonpano tarpeeksi taitava tai johtotähdet liian vetoavia. Tässä tapauksessa Florence toi yhden ainoan albuminsa kaikista kappaleista esille aina jotain uutta omaa, ei verrattavissa mihinkään muuhun.

Florence <3

Nopea googlaus osoittaa Pitchforkin valinneen klassisen "kuulostaa kuin"-vertailuunsa esimerkeiksi Annie Lennoxin, Grace Slickin (?) ja Joanna Newsom. Joo, anti olla - siinä vaiheessa kun vertauksien tekemiseen tarvitaan leikkaa-ja-liimaa-menetelmiä ja aika järjettömänkuuloisia komboja, ollaan turhan tehtävän äärellä. Pakko myöntää, että harpun läsnäolo lavalla toi hetkeksi mieleen Joannan koska kyseessä oli ainoa toinen hetki kun olen nähnyt harpun lavalla, mutta siihen se loppuikin se pohdinta. Florence kuulostaa Florencelta, Lungs on pirun tiukka albumi, ja kuulosti muuten helkkarin paljon kovemmalta vielä livenäkin! Kohokohta oli You Got The Love - ja oikeastaan ne vähiten mieluisat biisit levyltä kuunneltuna, joiden "idea" aukesi vasta kun Florence ne mulle siellä keikalla avasi. Objektiivinen näkökulma: Anttikin tykkäs! Ettäs tiedätte!

Lisää tiedossa..

Way Out West pt.1

Festarit ulkomailla - mitä kaikkea se on?

Kun joku kysyisi minulta nyt tämän kysymyksen, olisi minulla paljon erilaisia vastauksia. Isoja nimiä. Paljon ihmisiä. Ulkomailla muu kuin se kotimainen kieli ympärillä toisaalta tekee matkaajasta vielä pienemmän kuin luulisi. Liikuin usein hostellituttavieni kanssa ja välillä aloin miettimään miltä mahtaa tuntua tulla esimerkiksi ranskalaisena paikalle, puhua vain vähän englantia, ja sitten vielä kuunnella kahden suomalaisen höpisevän välillä omiaan ja tuhansien muiden ruotsia. Lasketaankohan ruotsia siis siltikään ulkomaiksi? Ehkä olin itse onnellisessa asemassa.

Tästä huolimatta olo matkalla oli alusta asti kovin poikkeava. Lähdin matkaan Antin kanssa Viking Isabellan kälyisimmässä säästöhytissä ja pian istuimmekin Tukholman-Göteborgin bussissa 6 tuntia. Ja tästä vain pari hetkeä ja istuimmekin jo Göteborgin Parken-klubilla viinit kädessä. Ei muuten ole yhtään siideriystävällinen kaupunki - missään ei tullut vastaan muuta siideriä kuin "Xide"-nimistä breezer-tylytystä jota siideriksi kutsuivat sekä paikallista makeaa päärynäsiideriä. Woe is me.

St. Vincent (mitä surkein valaistus kuvailuun)

Itseasiassa festarit eivät lähteneet ihan parhaalla mahdollisella tavalla rullaamaan. Parkenilla näimme kaksi showta - mainion mutta lyhyen, sekä kokeellisen ja ihan liian pitkän. Jälkimmäinen oli odottamani St. Vincent - Sufjan Stevensin kautta löytämäni herkän haavoittuvaisen naisäänen, joka repii kaiken intimiteetin irti ihmisestä makuuhuoneessa kuunneltaessa. Mutta Parkenissa St. Vincent soitteli yksin - varmasti mielestään mielenkiintoisesti - kokeellisen setin. Minusta se tarkoitti sitä, että ihanat soinnut rikottiin, äänivallilla jyrättiin kaikki nyanssit, tunnelma oli kaikkea muuta kuin odotin. Melua, noisea, tai jotain. Toisaalta keikan alkuhetket olivat ihan lupaavia, eikä lupaus hiipunut kunnes siinä vaiheessa, kun ensin en meinannut tunnistaa "Paris is Burning" -biisiä edes kertosäkeen kautta, ja sen jälkeen tunnistin sitten ihan liiankin hyvin kamalan särinärenkutuksen siksi lempibiisikseni joka tunnetaan albumilla nimeltä "Your Lips Are Red". Onneksi kyseessä oli ehkä ainoa festareilla näkemäni huono keikka.

Fontän

Illan pelastajaksi muodostui kuitenkin Fontän -niminen ruotsalainen veto, mielenkiintoisen maailman kitaroilla ja elektröniikalla luonut kaksikko. Jotenkin näen mielessäni tämän uppoavan Club Hitto! -kansaan ja ansaitusti, koska melodiat olivat junnaavan tylyjä ja silti kekseliäitä, leikkimielisiä. Kitaristin kikkailut täydensivät välillä hyvinkin retroiluksi sortunutta rytmiä, ja toi sen ulos taustamusiikkistatuksesta. Sopivaa vertausta mihinkään muuhun ei nyt tule mieleen.. ehkä Ratatat kipulääkityksessä? Anteeksiantamatonta oli setin lyhyt pituus, joko 4 tai 5 biisiä riippuen siitä kuinka hyvin oikeasti biisit toisistaan erotin. EP:n mittainen live-esitys - ehkä joskus tsekkaan kokopitkänkin!

Käytännössä festarit alkoivat vauhdilla vasta lauantaina. Klubikeikan jälkeen petiin johdattaa tuttua tylsää kaavaa Turun yössä, mutta kyllä se jännäksi yltyi se meno lopulta.. Siitä lisää pian..

Pre-Way Out West Slumber Party

Olen lähdössä keskiviikkona Way Out West -festareille! Kyseessä on ensimmäinen keikkapyörähdykseni Suomen rajojen ulkopuolelle - jännittävä uusi kaupunki (Göteborg), paljon jännittäviä uusia bändejä (joista kerron ohessa) ja festariseurakin tavanomaisesta poikkeavaa, koska viimeksi olen tainnut ystäväni Antin kanssa käydä katsomassa The Braveryä aikoinaan Tavastialla 5 vuotta sitten. Silloin missasimme kys. bändin keikasta puolet koska oletimme toki lämppäribändi Manboyn olleen ensimmäinen esiintyjä, joten käväisimme Stadin Kebabin kautta - ja kuinka väärässä olimmekaan, voih! No, tästä olemme ehkä vuosien varrella päässeet jo yli, ja nyt kohti uusia elämyksiä! Harvan ihmisen kanssa edes noin vain uskaltaisin lähteä ulkomaille pyörimään ilman minkäänlaista reilaus/hengailukokemusta ulkomailla. Tähän asti olen elänyt aika steriilisti, pakettiturismin ehdoilla - vaihtelu virkistää, en voi muuta sanoa.

Festarin kattaus on sen verran kova, että Flow'n rinnalla valinta ei lopulta ollut kauhean vaikea. Päällekkäisyyksien ja tiettyjen Flow-valttien takia saman viikonlopun hittibändeistä jäävät Helsingissä näkemättä Flying Lotus, White Lies ja Basso-klubin hämmentävän pätevä elektro-bongaus Don Rimini - vitsit! Menkää te muut tsekkaamaan ne, ja kertokaa millaista oli! Onnekseni Götis kuitenkin antaa myös aikalailla parastaan. Käytännössä Flow'n ne kaksi tärkeintä - Lily Allen ja Wilco, molemmat, saapuvat myös tuonne, joten ehkä mie selviän! Ja kaiken lisäksi muutakin..

Tapahtuma on kolmipäiväinen, joista torstai on omistettu pelkille klubeille ja pe-la ovat tungettu normityyliin täyteen isoja nimiä metsän keskelle festaritunnelman mukaisesti. Mitään kotiteollisuuksia mukana ei kuitenkaan ole..


Crookers!
Torstaina artistit ovat siis ripoteltu ympäri kaupunkia, ja turistina on ehkä vaikea nähdä itseään juoksemassa ihan jokaisen nimen perässä tuikituntemattoman suurkaupungin sykkeessä. Joku käsitys siitä kuitenkin on, mitä tuleman pitää - ensimmäinen mielenkiintoinen nimi voisi olla Rise Against, joka on käsittääkseni todella pidetty ja suosittu nimi punkkipiireissä. Vaikka meno ei olekaan punk koko viikonloppuna, ehkä tässä on se poikkeus. Päällekkäisyyksiä festareilla on aika harvoja, mutta yksi sellainen on St. Vincentin ja Blitzen Trapperin kohdalla, ja valinta ei itselläni ainakaan ole vielä selvä.. sen sijaan hostelimme likeellä on eräs hauska museo, joka on valjastettu elektronisen musiikin mekaksi viikonlopuksi, ja siellä illan päättää italialainen Crookers, joka on "hassun" rankan elektron kovin nimi mielestäni. Piruuttani en selvitä museon/keikkapaikan speksejä sen enempää etukäteen, yllätynpähän sitten paikan päällä..


Ah. Wilco.
Lauantaina festarit ehkäpä huipentuvat, koska Metsäalue tarjoaa ihan alkuillasta yöhön kovaa nimeä kovan nimen perään - Bon Iver, Beirut, Band of Horses, Florence and the Machine, Antony & The Johnson kera Götebörgin sinfoniaorkesterin, Wilco, Röyksopp ja Arctic Monkeys. Hymiön arvoinen putki! :) Ja tähän kaikkeen mahtuu todennäköisyyksiä vastaan vain yksi oikeasti harmittava päällekkäisyys, koska Fever Ray on tyhmästi apinoiden kanssa päällekkäin - mutta ehkä mie selviän tästäkin! Varsinkin kun energiatason mukaisesti voimme siirtyä vielä festarialueelta kotimatkalla käymään parilla pikkukeikalla - Chairlift ja Vetiver ovat paikalla, vaikkakin eri venue'illa. Koitan kovasti suostutella kuitenkin Antin mukaan kaupunkisuunnistukseen ja tietyiltä osin aika minuutti-aikataulu-meininkiin, koska kys. kaksi yhtyettä ovat olleet aikalailla koko kesän kuunnelluimmat. Vetiver oli heinäkuun valittuni, Chairlift-ihastuminen jatkuu edelleen..


My Bloody Valentine - aika hämmentävää.

Sunnuntaina festarien viimeinen päivä on hiukan jännempi tapaus - iltaan mennessä alueella on ollut paljon isoja nimiä, joista kuitenkaan mikään ei juuri ole etukäteen itselleni must-see - ehkä päädyn Nasin ja Dead Prezin keikalle hytkymään, ehkä Vampire Weekendin ja Patrick Wolfin tahtiin indie-peppuilemaan.. Calexico, itseasiassa, on etukäteen ainoa tapaus, jonka olen luvannut viimein todistavani livenä. Missasin ne Ilosaaressa toivoen vielä toista suomenvierailua, ja sitten missasin heidät Ruississakin, koska kuka nyt The Crashin hautajaisia kehtaisi sivuuttaa.. siis, kolmas kerta toden sanoo. Kävi miten kävi, illalla meininki on sitten aika diippiä. Wolfmother/Basement Jaxx -päällekkäisyys ratkeaa aivan varmasti viimehetkillä, molemmat ovat sen verran kovia taas. Kirsikaksi kakun päälle sitten vielä My Bloody Valentine ja ihana Lily Allen. Yöllä klubeja ihan sen mukaan miltä tuntuu.. sen verran paljon mielenkiintoisia, uusia nimiä, ja tietysti Ladyhawke.

Odotan reissulta kuitenkin enemmänkin kuin namedroppausta - vaikka sekin on kivaa, kun pääsee 1. kertaa elämässään festareille, joissa suurin osa nimistä saavat pomppimaan ilosta. Suomi vain on niin raskaan musiikin perään, ja paikalliset vaihtoehtofestarit täynnä niin outoja kuriositeetteja, että populäärimusiikista on välillä mahdoton puhua. Kiitos Ruotsille siis siitä, että indiefägäröinti-skene on niin voimakas, että tällainen kattaus on mahdollinen.

Otan kameran mukaan, ja kertaan sitten jälkikäteen mitä kaikkea siellä tuli koettua! Jos siis minä ja Antti reissulta edes palaamme, ulkomaailma kun on niin vaarallinen paikka, huu! Ja tätä mä sitten soittelen siihen asti.. Way Out West -hehkutusta, Spotifyn avulla.

Popkornia Spotifysoittis #4

Wolfmother - Joker and the Thief
Wilco - Impossible Germany
Vetiver - Everyday
Bon Iver - Skinny Love
My Bloody Valentine - I Only Said
Röyksopp - Happy Up Here (Datassette Remix)
Ladyhawke - Paris is Burning
Florence + The Machine - Howl
Lily Allen - I Could Say
Chairlift - Bruises

Avaa Spotifyssä.

Kuvat #1 #2 #3

No pleasure.. yeah right!

Kesä on alkanut, hallelujah! Onko oikeasti parempaa merkkiä siitä tosiasiasta kuin keikkojen ja festariuutisten tulva? No onhan sitä, esimerkiksi kesän lämpö ja valoisuus ja oikeasti lomansuunnitteluasiat, mutta ihan sama. Minulle musiikki on aina se #1. :p

Viikonlopusta se alkoi, kun päädyin perjantaina tsekkaamaan elektrobändin Clientin livenä Klubilla Säm the mänin kanssa. Suunniteltiin tulevien kesän dj-keikkojeni julisteidiksiä, nostalgisoitiin lapsuuden konsolipelejä, good times. Klubin lämppäri ei ollut mieleen joten käväistiin siitä nopeasti Dynamossa, kunnes paikalle takaisin päästyämme Clientin tytöt olivatkin jo vauhdissa. Hyvin makoisaa tytöillä oli meininki, se tietty itäsaksalaisen pidättäytynyt pop-diivamaisuus toimi vielä paremmin kuin Ladytronilla aikoinaan Nosturissa - vaikkakin on sanottava, että Ladytron on kehittynyt hyvin paljon vuosien varrella, kun Clientin keikan teemat olivat välillä monotonisiakin. Mutta tietyt biisit jäivät kyllä soimaan päähän kunnolla ja tekivät keikan onnistuneeksi vaikka heikommat vedot olivatkin vähän blandiksia - keikan kohokohtia ehdottomasti encore-veto Pornography, In It For The Money sekä uusi sinkkuhitti Can You Feel. Video ohessa.

Perjantai ei ollut mitään lauantaihin verrattuna. Innostuneesta uudesta kesäenergiasta sukelsin Helsingin maailmaan ensin käyden tsekkaamassa CTRL:n sämplemyynnin kivan blogivinkin ansiosta ja siitä sitten Mbariin korkkaamaan ystävieni Saaran ja Harrin kanssa terassikausi ja vieläpä Chico'siin tortilloille, mmm. Suunniteltiin leikillä jo Dublinin matkaa joskus hamaan tulevaisuuteen.. mm, I like this. Ja sitten Stefanin kanssa itse Jean Michel Jarren keikalle! 3. rivi edestä! Ja mikä show se olikaan.. laser-kikkailut olivat mahtavia, kappaleet joku koukuttavan energisiä tai eteerisen koukuttavia, kyllä vaan toimi ja oli sen järkyttävän lippuhinnan arvoista toimintaa. Aluksi heti keikan jälkeen olin pettynyt siitä ettei Jarre soittanut Millenium-keikkansa loistavaa Bells-kappaletta, mutta meni ehkä n. tunti kun tämäkin ainoa nillityksenaihe vaihtui ja ymmärsin, mitä olin nähnyt. Bob Dylanin ohella kyseessä oli sen luokan show ja once-in-a-lifetime tilanne, että en hetkeäkään pois vaihtaisi. Keikan kohokohtana Magnetic Fields 2, vaikka eihän noita pysty oikeasti mihinkään järjestyksiin laittamaan, sen verran ehyt esitys.

Ja tässä ei vielä todellakaan kaikki, mitä mielenkiintoisiin tapahtumiin tulee. Kesän merkki on se että miljoona asiaa varmistuu. Niin varmistui siis sekin, että pääsen Ruisrokkiin asiakkaana, ja tulenkin siis pian varaamaan sunnuntain lipun taskuuni.. here we come Faith no More, !!!, Gaslight Anthem, Calexico ja kaikki muut kivat! Tämä on aika hyvä lohtu sille, että Basso Festivaalit kera elektrovedot Kavinsky ja The Whip jäävät väliin.. ehkä Islannin reissu korvannee tätä ihan hyvin *smirk*.

Viimeiseksi vielä yksi keikkabongaus - suosittelen ehdottomasti laittamaan korvan taakse Blitzen Trapper -nimisen yhtyeen vierailun Tavastialla elokuussa. Ei ole kauheasti kuulunut tänne Suomeen asti, eikä oikeastaan ole iskenyt välttämättä läpi muutenkaan.. mutta jos Band of Horsesin keikka pääsee HS:n kulttuuriuutisiin huomiona, niin Blitzenille kuuluisi kyllä aivan sama kunnia.

Voi teitä festarit, voi teitä..

Jälleen yksi "ilouutinen" eetteristä.. Ankkarock on onnistunut tänä vuonna jopa hankkimaan hyviä artisteja. Toivon kyllä äärimmäisen paljon, että kys. tapahtuman vetonaula TV on the Radio tekisi kanssa edes yhden keikan a'la Tavastia, ettei Korsoon tarvitsisi alentua tunkemaan. Olen siellä ainoastaan kerran ollut - tasan vain ja ainoastaan Franz Ferdinandin takia. Surkeimmat festarit tästä huolimatta mitä olen maassa kohdannut - ainakin isomman kaliiperin meiningeistä.

Vaakakuppiasettelussa Suomen kesäfestarit tähän asti:

Ankkarock
Must-see jutut: TV on the Radio
Muut kivat jutut: The National (nähty!), Fucked Up
Lisättävää: Korso on blääh. Toisaalta jos rahaa riittää, voisi sortua, koska kolme mainittua samana päivänä..
Tuomio: UNDECIDED (likely not)

Ilosaarirock
Must-see jutut: Isis, Röyksopp (tosin kumpikaan eivät ihan niin tärkeitä)
Muut kivat jutut: Walls of Jericho, Dillinger Escape Plan, Maxïmo Park + oudot ulkkarit
Lisättävää: Tunnelma mitä parhain. Jos vain saan ihmisiä kaveriksi, pyrin tänne.
Tuomio: UNDECIDED

Ruisrock
Must-see jutut: !!! (nähty, mutta silti), Calexico (myös Way Out Westillä)
Muut kivat jutut: Glasvegas, Mew (nähty), The Wildhearts (nähty)
Lisättävää: Kun ei ole matkakuluja, Ruissilla on aina etulyöntiasema muihin.. mutta ehkä tällä kertaa sekin raha menisi paremmin muualle. Toisaalta, jos huhut toteutuvat ja Faith no More tulee paikalle.. hrr..
Tuomio: UNDECIDED

Provinssirock
Must-see jutut: --
Muut kivat jutut: Placebo, Emiliana Torrini
Lisättävää: Oikeastaan ainoa helppo vaakakuppeilu - Placebo olis ollut kova juttu 2001. Does It Offend You Yeah! Oli ainoa must ja sekin perusi. Voin ilolla sanoa että..
Tuomio: NOT

Pitkä Kuuma Kesä
Must-see jutut: Flaming Lips (nähty!)
Muut kivat jutut: Social Distortion
Lisättävää: Jotenkin odotan innolla Lipsien (ja Mogwain kaveriksi) jotain kolmatta kovaa.. ja sitten on jo aihetta kokeilla pääsyä paikalle. Lipsit olivat viimeksi Ruississa aivan erinomaisia!
Tuomio: UNDECIDED

Eli eihän tästä osaa sanoa mitään, peijoona! Toisaalta tällainen epävarmuus ehkä jopa onnistaa siinä mielessä, että Göteborgin reissu on aina vain todennäköisempi. Tosin minun tuurillani Wilco tulee sitten lopulta Provaan tosi tylsälle päivälle, jonne eksyn sitä katsomaan Kotiteollisuuden sekaan. Hrr. No mistä sitä tietää! Ja nä on vain pintavikaisia juttuja, festarit on silti kivoja! Sitä korostamaan pirtein biisi mitä olen kuullut aikoihin - ja ihana video, oih. Aurinkokin paistaa ikkunasta ja kaikkee siistii whii-ii!


Secret Dakota Ring - The Fade to Black

Aikuisuuden kaipuun hetkiä kävelyllä kohti kotia

Klubin bändi-ilta oli suoraan sanoen pettymys - DJ:tä ei muistettu juomanjuomalla (ei bändejäkään), ja tapahtuma olikin mukavan iltapuolen sijaan livepuolella Klubia, joten lähinnä istuin yksikseni ylhäällä parvella koko illan. Mutta pois tästä, ja keskittymään uutismaailmasta poimittuun:

1) Suru-uutinen ensin - Last.fm on tehnyt ensimmäisen liikkeen kohti pakollista maksullisuutta ja on laittamassa ilmaisradionsa lukkojen taa kaikkialla muualla kuin Jenkeissä, Saksassa ja Briteissä. Näissä maissa kulut kuulemma onnistutaan kattamaan mainoksilla, mutta kaikki tuottamattomat yksiköt joudutaan siis laittamaan ainakin tietynlaiseen maksupakkoon - ja tämäkös sapettaa. Ei sinäänsä etteikö hommaa olisi voinut ennakoidakin, tai etteikö olisi aika loogista että jossain vaiheessa homma tulee liian kalliiksi ylläpitää. On se silti sääli muistella kaihoin mielin aikaa, jolloin Audioscrobbler oli vain valkotaustainen statistiikka-sivu, ja ainoat tiedot olivat Overall Charts ja Weekly Plays. Kaikki menee oikeasti vain huonompaan suuntaan netissä, siltä ainakin tuntuu kun kaikki käyttämäni palvelut muuttuvat aina vain monimutkaisemmiksi ja turhiksi. Jos on potentiaalia laajentaa, laajennetaan - aina. Koska jos on potentiaalia, joku myös haluaa idean ostaa ja tehdä sillä saatanasti rahaa. On se sääli. Lähde: Last.fm.

2) Maailmasta on löytynyt mies, joka on selvinnyt molemmista maapallolla tapahtuneista ydinpommihyökkäyksistä - japanilainen Tsutomu Yamaguchi joutui ensimmäisen iskun kohteeksi Hiroshimassa työmatkallaan, ja palasi tämän jälkeen kotikaupunkiinsa.. Nagasakiin. Tämä on tietenkin kuriositeetti, mutta todella hämmentävä sellainen. Lähde: AOL.

Elämä ja takatukka edessä?

3) MacGyver palaa elokuvassa, enkä tiedä asiasta mitään sen enempää. Mutta tiedän vain, että on olemassa mahdollisuus nähdä Richard Dean Anderson vielä kerran kuuluisimpana ja parhaimpana alter-egonaan. Aikana jolloin ehkä Monk on ainoa television konfliktinratkoja, joka ei käytä aseita, on hienoa muistella kuinka joskus takatukka-Angus vältteli aseita viime hetkeen asti, ja käytti aina viekkauttaan parhaana aseenaan - realismista viis, koska kyllähän ammuskelukohtaukset ovat ties missä sarjoissa ihan arcade-henkisiä. MacGyver oli mahtava roolimalli. Lähde: Reuters.

4) Ilosaareen julkistettiin uusia nimiä - ja pakko myöntää, että tietyllä tavalla taas niin 'ilosaarirokkimaista' - kirkkaimpana uutena kiinnityksenä loistavan uuden albumin julkaissut Röyksopp. Ei paljoakaan tuttuja nimiä loppupeleissä Joensuussa, mutta silti kattaus houkuttelee.Pori Jazz on täysin valmis kattaukseltaan ja isojen nimien määrä hämmentää - Tom Jones, Roy Hargrove ja tässä ennenkin mainitsemani basistikolmikko Clarke-Miller-Wooten ovat kaikki samassa konsertissa Kirjurinluodolla ja en usko, että pystyn pitämään itseäni erossa sieltä. Tämä festarikesä näyttää tällä hetkellä siltä, että olisin matkaamassa ainakin Ilosaareen (seuravarauksella) tai Porijazziin kun ovat päällekkäin, Ruisrokkiin ainakin päiväksi, sekä Ruotsiin Way Out Westiin Göteborgiin, lähes ilman seuravaraustakin. Miksi, kysytte ehkä? Vastaukseen on itseasiassa näin monta vastausta:

Calexico
Band of Horses
Bon Iver
Beirut
Crookers
Arctic Monkeys
Lily Allen
Wilco.

Nothing's Gonna Stand In My Way till Götebörg..

Kuva #1 #2

Tällä viikolla meno on hurjaa

UMF siis tapahtui eilen, ja se oli ki-vaa! Seura oli erilaista kuin yleensä, ja tapahtuma muutenkin erilainen edellisistä festarikokemuksestani - yleisö oli ehkä parhaiten kuvattuna 'Flow Festival lite', eli kyllä kaikenmoista muotiorjaa mestoilta löytyi mutta seassa myös ihan normaalejakin ihmisiä, joihin me ainakin Santerin ja Mikan kanssa kuuluimme. Sää helli helteen muodossa, järjestelyt toimivat lopulta ihan siedettävästi, ottaen huomioon että paikalla kuitenkin järjestettiin umf ekaa kertaa, ja loppupeleissä ainoa harmitus olikin, etten ottanut kuin sen yhden päivän lipun. Mutta säästyipähän rahaa Flow-reissuun, ja kaikkeen tämän viikon häppeninkiin..

Töistä-suoraan -taktiikalla valuimme kaverin kanssa alueelle jo siinä vaiheessa, kun siellä ei oikein ketään vierasta oikein edes ollut, pitihän sitä työntekijäkavereita morjenstaa ja käydä pokkaamassa ilmaiset krääsät! (Erotus cd+paita, nice) - seitsemän aikaan Reginan alottaessa ihmisiä oli kyllä jo paikalle valunut, vaikkakin auringonpaahteessa harva jaksoi kamalasti biiseille tanssia. Ainakin kaksi mielestäni uutta biisiä bändi soitti, ja monet vanhatkin tekeleet kuulosti aina tuttuun kertosäkeeseen asti to-del-la tuoreilta - Reginalle on kyllä pakko nostaa hattua jo siitä syystä, että osaavat aina sovittaa tuttuja biisejä mielenkiintoisiksi kokemuksiksi livenä, mikään biisi ei koskaan kuulostaa levyltä kuullun hitin kopiolta. Tällä kertaa Suuria voimia oli se jännin, Päivä järvellä se paras. Ja helteen porottaessa silmään Regina oli kyllä just oikea bändi illan aloittavaksi..

Reginasta siirryimme tsekkaamaan kolmeen pekkaan jännän kaverini "electro punkiksi" tituleeramansa Le Corps Mince de Françoise'n, oikea nimihirviö sivistymättömälle.. meno oli tiivistettynä kuin 'Pintandwefall mut ilman kitaroita', vaikka taisipa mukana silti kitarat ollakkin. Mieleen tuli myös jostain syystä CSS, koska jotenkin kuvittelin painotuksen musiikissa olevan saman.. hassuttelua ja nyrjähtänyttä tanssia. En koe olevani tarpeeksi perehtynyt että voisin allekirjoittaa.. loppupeleissä tämmöinen musiikki ei ihan sopinut meikäläiselle nyt, plus päälaulajan ääni kaikessa eriskummallisuudessaan ei lämmittänyt. Oli siis tässä välissä aika suorittaa pientä suunnistusta ja tutkailla oudompia tuttavuuksia - näihin laskettakoot hämmentävät 5 minuuttia Riku Korhosen runo'spektaakkelin' alusta ja 10 minuuttia happoista Acid Kingsiä - totesimme, että ehkä on vain parempi siirtyä odottamaan seuraavaa 'sure-fire'-nimeä..

M83 (kuva)

.. jollainen olikin M83! Kyllä olivat ranskalaiset vakuuttavia, en voi muuta sanoa. Kyseinen musiikkityyli (miksipä sitä nyt kutsutaan.. elektroninen shoegaze?) ei ehkä ole koskaan minua niin paljon vakuuttanut että olisin bändin levyjä hyllyyni hankkinut, mutta livenä tunnelmointi iski kyllä täydellä voimalla. Tanssitti ja aiheutti sellaisen pienen leppoisan musiikkiorgasmin - eli kylmät väreet riipivät selkäpiitä ja ihokarvat nousivat pystyyn. Yhtään kappaletta en yhtyeeltä nimeltä muista, enkä varmaan vieläkään kotiuta levyjä hyllyyn, mutta en kyllä ihan heti vaihtaisi tätä keikkakokemusta mielestäni pois. Splendid. Ja seuraavaksi olikin vuorossa tsekattavana..

Les Gillettes (kuva)

Les Gillettes! Tuo elektro-naikkonen, jonka missasin juuri viikkoa aikaisemmin, kun ystäväni polttareilla ensin suuntasimme Club Hittoon, mutta meikäläinen pakotettiin ennen neidin setin alkua pois, vedoten kuskin velvollisuuksiini.. tällä kertaa ei ollut moisia häiriöitä, ainoastaan hullua tanssintaa ihan alusta lähes loppuun.. kunto yksinkertaisesti katkesi kesken! Setti oli takuuvarma läpi session, muistaakseni tasan 20 sekunnin pituinen 'mikäs ysäri tää on?!'-tuokio ennen jäällen yksien bassojen ruotuun-palauttamis-liikettä oli ainoa epävarmuuden hetki, huippukohtia ehkäpä mainitsemiseksi asti oli Snap-remiksauksen lisäksi ihan hullu Crookersin AC/DC-pätkä.. uu mama! Milloin pääsee ite soittamaan kanssa, milloin milloin? Fiilis mitä mah-ta-vin. Vaikka tie veikin tämän jälkeen ensiavulle kiitos hajonneen isovarpaan.. onneksi oli kaveri siellä paketoimassa sitä, niin ehti sitäkin nähdä. Ja ensiapualueella juoksi myös joku 10cm kokoinen maailman söpöin pupu! Hämmentävää UMF5, että toitte meille eläintarhatunnelmankin..

Teh Parta feat. Huoratron

Hetken völlättyänne ja bailuvaatteet (hip!) vaihdettuamme kuiviin suuntasimme takaisin edellisen pläjäyksen bassolavalle tsekkaamaan hullun hypetetty Huoratron, joka oli kyllä ihan väärällä lavalla prrkele! Lava oli aivan umpipiipussa kaiken sen savun, ihmismassan ja kosteuden takia - mestoilla olisi voinut snorklata. Tasan $$ Trooperiin ja encoren uuteen biisiin asti sitä pieni ihminen jaksoi jammailla mutta sitten vei taas noutaja, koska yksinkertaisesti paikka oli ihan sietämätön, henki ei oikein kulkenut suorastaan.. ehkä pahin järjestelymoka, koska kun siirryimme rauhoittumaan "Urheilu"halliin, oli paikka Rice Twinsin soittaessa taustalla lähes autio, mitä nyt anniskelualue toki oli kutsunut suomikansan lempihommiinsa.. RT:n esityksestä ei itselleni juuri mitään mieleen nähnyt, musiikkityyli kun ei todellakaan ollut meikäläiselle uppoavaa..

Lopun alkua oli, kun päädyin väsymystilasta huolimatta tsekkaamaan vielä Alden Tyrelliä, vaikken enää pystynytkään tanssimaan. Onneksi ylimitoitetussa hallissa oli tilaa - käsittääkseni Tyrell on omalla luokassaan todella iso nimi, ja silti saattoi ihan rauhassa istuskella keskellä hallia - viimeksi taisin niin antaumuksella ottaa siellä lukua, kun juoksin kuntotestejä intissä, paljon mieluisampaa tämä oli loppupeleissä.. vaikkakin harmitti jäätävästi huono kunto, koska Tyrellin elektro-tekno-meininki oli aivan mahtavaa, itseasiassa lähtö oli vasta siinä vaiheessa kun hyvän musiikin tason ohitti v*tutus siihen, ettei mukaan pystynyt osallistumaan.. intissä oli parempi kunto, mut huonommat pidot, däymn!

Uuh pian pian!

.. joka tapauksessa, kotiin lähti nilkuttamaan iloinen mies. Les Gillettes ehdoton kohokohta, M83 just niin hyvä kuin uskalsi odottaa, Huoratron eeppinen, päivän yllätys Alden Tyrell. Lauantaina olikin sitten kiva pelailla kaverin tykönä Xboxiä kun festareilta pukkaa viestiä: 'Rico Tubbs soittaa Justicee..' - pyh! Ensi vuonna kyl täyspakettilippu, toivottavasti ilmeisesti vähän huonosti menestyneet festarit jatkaa kaikesta huolimatta silloinkin yhtä rohkealla nimikattauksella! Onneksi tällä viikolla ohjelmassa on sellasia herkkuja kuin Propagandhi, Woodoo Glow Skulls ja The Unseen Indii-iltamissa (jos vain rahat riittää), keskiviikkona viimeinen duunipäivä yliopistolla, lauantaina Boys Noize Misf*ts-klubilla (odotettu on!!) ja sunnuntaina lähtö kohti hermolomaa Krakovaan, fiilisteleen vanhaa kaupunkia ja vähän rauhoittumaan ja hämmentymään Auschwitzissä..

Rök, umf, uahz ja hop!

19.9. räjähtääpi Tavastia! (mikäpä muukaan..)(kuva)

Just eilen sitä kehtasin hetken aikaa miettiä, että voi kun kaikenmaailman "melkein kiinnostavat" yhtyeet tulevat Suomeen keikkailemaan - juuri sitä kastia, että on todella innoissaan suomalaisen keikkakulttuurin puolesta, mutta ei tarpeeksi henkilökohtaisesti että jaksaisi maksaa itseään sisälle huonolla budjetilla. Bonde Do Role, American Music Club, Black Dice.. thanks but no thanks! Sitten on jo niitä jonne melkein voi rahatilanteen mukaan mennäkkin.. Flow'n liput odottavat vielä ostajaansa (la+su), Yhteiskiertue a'la Atreyu + As I Lay Dying + Story of the Year + Horse The Band + MUCC on varmasti aika kallis, mutta jos kukkaro kestää niin kiinnostusta riittää... ja nyt sitten tänä aamuna räjähti, ja sain kuulla, että The Wildhearts tulee käymään Suomessa syyskuussa! Ja taas voin viivata yli yhden nimen pois listalta bändeistä, jotka haluan nähdä livenä ennen kuin kuolen. Tässä on kyseessä vielä erinomaisessa kunnossa olevasta poppoosta, eikä mistään Sex Pistolsista tai.. luoja paratkoot, Led Zeppelinistä! Ajatus siitä, että pitäisi päättää mahdollisesta tsekkaamisesta ihan tosissaan saa vatsan kuralle, sen verta kamala kokemus esim. MC5:n Reunion-keikka oli Ilosaaressa aikoinaan.

.. mutta namedroppaus sikseen! Tänään nääs lähden päiväksi Umffiin sittenkin. Listallani on muutama harva nimi, jotka tiedän haluavani nähdä (M83, Huoratron, Regina), muuten koko ilta menee mututuntumalla koska niin outoja suurin osa nimistä meikäläiselle on.. toivottavasti tulee hyviä löytöjä, kivaa tulee olemaan joka tapauksessa! Supér!

PS: Reginan laulajan Iisa Pajulan kolumni Plaza.fissä on aika loistava, ja pukee sanoiksi minunkin fiilikset kaikenmaailman iPodeista. *ylpeä uskollisen 512mt Creative MuVon omistaja*