Wobble wobble

Maaninen maanantai on täällä taas, ja tänään sillä on uudenkarhea soundtrack. Yhtye, joka tarjoaa sen, on sellainen kuin Tammar. Kotoisin Indianan Bloomingtonista, tunnistavat kuulemma itsensä genre-nimestä "wobble-pop", hihi. Kenties parempi kuvaus olisi juuri sellainen ilmava kiva rokki, jota nyt tuntuu puskevan jokaisesta kivenkolosta mutta sillä omalla tietyllä toimivuudellaan, joka tekee biiseistä hittejä ja kokonaisuudesta toimivan. Kiipparimies Ben Swansonin levy-yhtiö on myös kiinnittänyt tämän kivan The War on Drugsin, ja siinä onkin aika hyvä viitekehys, jos ei Last.fm:ssä samankaltaiset artistit vielä sytytä hehkulamppua pään päällä. Debyyttialbumi on 7 kappaleen pituinen kompakti kokonaisuus, jota voi suositella kaikille kuunneltavaksi, se löytyy myös Spotifystä ja kappale "The Last Line" ladattavassa muodossa Bandcampista.

Festariuutisista myös kuuluu hankalia päätöksiä, koska Göteborg ja Helsinki vastaavat aika paljon samanlaisilla kattauksilla: Flow kiinnitti kovia nimiä, lähinnä The Black Keysin (joka myös WoW:ssa), Flying Lotuksen ja Nicolas Jaarin, A Winged Victory for the Sullen tuli myös aika puun takaa. Way Out West on vastannut tähän kiinnittämällä Blurin, Wilcon ja lisää kuulemma sataa laariin tänä iltana. Götiksen taholla ainakin tiedetään miten mikroblogien aikaan tehdään promotyötä, kun eilisyönä satoi nettiin paljon kryptisiä vihjekuvia, jotka oikeasti jo vaativat hiukan arvuuttelua. Tällä hetkellä festariuutisten pohjalla kytee seuraavanlainen kaava:

(Wilco + Refused + x) - (Flying Lotus + Nicolas Jaar + y) - Hostellikulut ja matkat = z.
Mikäli z > 0, Lopputulos on matka Göteborgiin.

Pitää valmistautua keskiviikkona alkavaan työpaikkaperehdytykseen laittamalla kaikki matemaattiseen muotoon, että lasken ihmisten palkat kevään ja kesän aikana oikein. Brysselistä en keksi mitään kaavaa vielä, mutta kesälomat selvinnevät kenties jo tällä viikolla, mikä on tällaisten asioiden suhteen todella hyvä.

Ei mulla muuta. Paitsi dubstep-kissa.

Keskiviikon kivat

Vähän kivoja pieniä juttuja harmaaseen turkulaisen päivään:

1) Mustavalkokuvat tehoavat edelleen. Entäs miten käy sitten, kun viedään elokuvaakin ajassa taaksepäin? Mitä vähemmän aisteja on käytössä, sitä enemmän niitä muutamia tärkeitä voi tarkentaa, hyödyntää, ja ihastuakin niiden kautta ihan erilaisella tavalla kuin "ennen". Hurmaavaa! Elokuva nimeltä The Artist on julkaistu jo vuoden 2011 puolella Jenkeissä ja saanut ylistäviä arvosteluita. Pakko nähdä, trailerikin on mahti!

2) Kahvimuki uneliaalle. Aika herttaista! Kertoo aika monesta mun aamustani tuo design.

3) Bloc Partylta uusi albumi tänä vuonna. WOOHOO! Vaikka kaiken maailman franzferdinandit ja arcticmonkeysit eivät enää lämmitäkään niin kuin ennen, Bloc Party on säilyttänyt aina paikkansa brittiläisten lempiyhtyeitteni joukoissa. Edelleen yksi kaikkien aikojen lempilevyjäni on A Weekend in the City. Aliarvostettu tekele, varsinkin yhtyeen kakkosalbumiksi, johon niin monet muut ovat kompastuneet. Toivottavasti hiukan oudoille poluille Intimacyn epätasaisuuden kautta siirtynyt Bloc Party jatkaa matkaansa ylpeästi leuka pystyssä, potentiaalia on edelleen.

4) The War on Drugs on kestänyt kuuntelun. Noin viikon jälkeen voin sen myöntää. The War on Drugs ei oikeastaan tee mitään uutta. Indie rokkia Phillystä, samankaltaiset artistit Lastäffämmässä girlsit (tykkään) ja kurtvilet (en tykkää) ja kaikki nää. Eteeriset äänialat lässynlää. Rauhallinen mutta terävä ulosanti läpätilää. Kuulette tästä bändistä vielä tipitii, tipi tipi tipitii. Just tänään ja nyt tämä toimii tästäkin huolimatta kuin häkä.

Joulumaniaa dynkkyyn! Tavarataivas on pieni ja askeettinen.

Sain viimeisen VTK-tutkintooni tarvittavan esseen valmiiksi viimein, kuukausien räpellyksen ja motivaatiopulan jälkeen. Lopputuloksena oli 23-sivuinen järkäle, josta olen varmaan ylpeämpi kuin aikoinani edes omasta kandintyöstäni. Tätä päätin juhlistaa käväisemällä pitkästä aikaa Helsingissä ystävien tupareissa ja hankkimassa melkein vuoden haaveilemani kahvipöydän koristeen. Ihan sama mitä maksoi, mun oli vain pakko saada tuo kermakko/maitotölkki! Jatta Lavin designia, oli vieläpä viimeinen laatuaan Designforumilla, joten en yhtään liian aikaisin antanut himolleni myöden. Vieressä myös ensi vuoden suunnat näyttävä kalenteri. En tiedä kuinka hyvin tuollainen toimii kiireisen elämän tahtiin mutta en vain voinut vastustaa! Petite!

Tänään on vapaapäivä. En ajatellut tehdä muuta kuin siivota, nautiskella mitä herkkuja lähikauppani sitten minulle osaakaan minulle tarjota. Ulkona sataa liikaa joten oikeaan kauppaan en jaksa vapaapäivänäni talsia. Illemmalla jatkan myös graduprojektia.

Leppoisaa. Ja pian tulee joulukin! Ei kyllä uskoisi.

Kirjanmerkeistä kaivetut #1

Lueskelin minimalismista sen pari sekuntia liikaa esseenkirjoittelun lomassa. Sain inspiraation hommaan, jota olen pidätellyt aivan liian kauan. Kirjanmerkkien järjestely. Ay caramba tuota linkkien sekamelskaa.. ja silti sieltä seasta löytyy turhan krääsän ja virheklikkausten lisäksi ihan mahtavia juttuja!

---

Marissa Nadlerin keikan jälkimainingeissa sain selailemaan etsyä. Nainen mainosti, että hänen levynsä ovat kaikki uniikkeja, koska hän teettää niille aina uniikit, käsintehdyt kansitaiteet. Herttainen asia jo sekin. Mutta vielä herttaisempaa oli parin klikkauksen päässä olleet puiset sateenvarjomagneetit. Aww. Hintaa on parikymppiä ja noita saa sillä kolme. Jos olisi rahaa heiteltäväksi asti, niin heittelisin tohon suuntaan! Hannoverilainen "snug studio" tekee tommosia, ja kaikkea muutakin kivaa ja yksinkertaista puusta on valikoimissa.

---

Sitten yksi synti. Olen syyllistynyt haaveilemaan tällaisista housuista. Bongasin muistaakseni joltain randomilta muotiblogilta nämä jonkun naisen päällä ja jossain päin aivojani kilahti, ja piti selvittää mistä nämä oikein on. Shampoodle oli vastaukseni - pieni ruotsalainen vaatemerkki. Netistä en kuitenkaan housuja ikinä osta, ja retail-listaa ei sivuilta vielä löydy. Onneksi näin, koska jos selvittäisin mistä noita saisi, menisin varmaan ostamaan moiset samantien. Jos vain löytyy miesten kokoja sopivia, ja kummiskin mun tuurilla löytyisi, kun on eritelty sellaisia nettikataloogiinkin. Ja sitten kaikki kaverit saisi hävetä kaduilla, ja joutuisin ottamaan tänne blogihistoriani ensimmäisen itseotetun muotikuvan ihan vain todisteeksi!

---

Sokerina pohjalla kaunista taidetta lähteestä, jota ei heti edes ymmärtäisi taidemuodoksi. Vai kuinka usein tiedostat katsovasi taideteosta, kun näet vaikkapa Tähtien sotien elokuvajulisteita.. tai Indiana Jonesin? Tiedät kuitenkin sen tietyn tyylin, jolla piirrettynä elokuvatähtien kasvot saavuttavat sen ainoan oikean ja ylvään hollywoodmaisen hohtonsa, ja sen tyylin isä on Drew Struzan. Törmäsin todella hyvään kirja-arvosteluun, joka syväluotasi miehestä tehtyä teosta "The Art of Drew Struzan", paljastaen todella paljon tästä elokuvahistoriallisesti tärkeästä hahmosta, jota en ennen ollut tiedostanut, ja jota en enää koskaan onneksi unohda. Arvostelun tekijä on itsekin aika etevä taiteilija, suosittelen tsekkaamaan hänen teoksiaan! Ne ovat varmasti tulleet vastaasi mitä erilaisimmissa yhteyksissä, et vain satu tietämään sitä vielä..

---

Ja mitäs vielä? Nooh.. tsekatkaa ihmeessä yliopistomme humanististen historianalojen laitoksen nettilehti hiiskuttua jos vähänkään tuntuu siltä, että voisi kiinnostaa! En ole törmännyt yliopistomme sisällä noin tyylikkäästi toimitettuun verkkosisältöön koskaan.

Ja koska musiikkia olen kuunnellut tätäkin kirjoittaessani..

Muistatteko, että tosta se kaikki lähti Little Bootsin kohdalla? Oi tuota luovuuden määrää, oli mahtavaa törmätä tähän pitkästää aikaa. Harmi, että en ole vähään aikaan kuullut hänestä mitään, vaikka breikkasikin albuminsa myötä ainakin Briteissä oikein kunnolla. Ehkä sitä uutta matskua vielä joskus bongahtaa taas eetteriin silmieni eteen. Sitä odotellessa on kuitenkin ainoa oikea Meddle. Voittaa kaikenmaailman rimpimpim-ranskaelektroremiksaukset. :)

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Stuff

Näetkö jotain? En minäkään.

Olen muuttanut tämän vuoden aikana liian monta kertaa. Olen huomannut sen, että suurin stressinaiheuttaja itsensä ja elämänsä siirtämisessä paikasta toiseen on tilapäisyyden tunne. Syntyy illuusio siitä, että ei ole oikeasti kotonaan missään. Kaikilla asuinpaikoilla on vain se merkityksensä, varsinkin yksineläjällä, että siellä on minun tukikohtani kulloinkin. Elän elämäni "sieltä käsin", mutta elämäni alku ja loppu, alfa ja omega, ei rajoitu minkään neljän seinän sisälle. Tätä kun pohtii sängyssään tuijottaessa kattoa, ei osaa ehkä ajatella, että tämä on koti ennen kaikkea, eikä vain asunto muiden muassa.

Tämmöisessä elämänvaiheessa tilaakin tärkeämmässä asemassa on joskus myös omat tavarat. Kun asut pitkään samassa tilassa ja olet rutinoitunut siihen, mitä ympärilläsi näet (ja mitä olet ympärillesi piilottanut pois näkyvistä), ei tavaran paljoutta välttämättä edes tiedosta. Mutta kun olet täysin perillä siitä, kuinka vähän tilaa nykyisessä asunnossa on ja mikä tavara sen täyttää, ja laskelmoit seuraavaa muuttoa odotellessasi mitä kaikkea uuteen asuntoon mahtuu, mitä uutta ja mitä vanhaa, omistaminen alkaa tuntumaan taakalta. Emotionaalinen taakka on tässä "packagessa" kouriintuntuva. Sitä oikeasti alkaa kyseenalaistamaan sitä, millä tavaralla oikeasti pitäisi olla paikkansa omassa elämässä. Mitä mitä tarvitsen ja mitä en?

Yksi intohimoni on seurata netin lukuisia hyviä minimalismiin keskittyviä blogeja. Inspiroidun siitä, että jatkuvasti haastamme tavaranpaljoutemme ja teemme tietoisia päätöksiä - tai edes huomioita - siitä, että emme ole yhtä kuin tavaramme. Levyjen kerääjä tiedostaa tämän aika ajoin, kuten myös intohimoinen vaateshoppaaja, mutta usein rajoja koetellaan vain silloin kun "tila" alkaa loppumaan.

Minut on vallannut lähikuukausina tarve haastaa itseni kyseenalaistamaan omaisuuteni jo ennen kuin tilani on loppumaisillaan ympärilläni. Käyn levyhyllyni läpi ja huomaan tiputtavani kirpputorikassiin vaikka mitä, sen kummemmin sydämeni vihlaisematta. Vilkaisen sekalaisen tavaran kassiin, joka odottaa lajitteluaan, enkä ensisilmäyksellä näe mitään, mitä olisin tarvinnut moneen kuukauteen. Minulla ei ole ehkä mitään pyhää tavoitetta päästä tilanteeseen, jossa minulla on vain x määrä tavaroita ympärilläni painolastina (niin kuin jotkut ovat ottaneet tavoitteekseen), mutta yksi unelma olisi päätyä tilaan, jossa mikään omaisuus ei ole enää turhaa. Silloin olen voittanut jotain hyvin tärkeää, riippumatta siitä, kuinka suuri rahallinen arvo kaikella pois muovikasseihin sullomallani tavaralla on. Olen voittanut tilaa itselleni.

Ensi viikonloppuna kaupungissa järjestetään kivanoloinen pihakirppari Sirkkalankadulla, jonka myötä aion kuitenkin tehdä parhaani, jotta joskus minua sykähdyttäneet asiat löytäisivät uuden merkityksen ja kodin jostain muualta. Valtava levykasa, paljon elokuvia, vaatteita, jotka eivät enää sovi päälleni, kirjoja, jotka olen lukenut mutta eivät sovi hyllyyni ja kaikenlaista tilpehööriä, joka ehkä joskus hymyillytti mutta ei enää tuo minulle arvoa, matkaa tuonne kanssani odottamaan kärsivällisesti uusia omistajia. Jos ne eivät löydä omistajaa sieltäkään, voin ilossa suin luovuttaa ja antaa ne eteenpäin sen suuremmitta seremonioitta tuntemattomalle. Kirpparilla tavaroiden myymisessä on parasta se, kun huomaa, kuinka itselle iloton esine onkin toiselle iloinen asia. Siksi hallimaisissa kiertelykirpputoreilla tavaransa myymisessä ei olekaan juuri mitään hohtoa. Minä haluaisin olla läsnä, saada todistaa sen kuinka yhtäkkiä arvoton onkin arvokasta. Joskus on kuitenkin hyvä tyytyä vähempään - ja silloin on vain helpompaa luovuttaa kaikin tavoin. Rahalla saa, mutta jos hinnoittelu itsessään ottaa itsestä enemmän energiaa kuin se muutama kymppi antaa iloa.. why bother?

---

Vaikka sinäänsä ajatus kirpparilta saadusta rahasta viehättääkin minua. Olen jo kerran sen kuluttanut.. joten yhtäkkiä voinkin sijoittaa sen uusiksi! Materia ei olekaan kertakäyttöistä! Ja tiedänkin jo hyvin mitä kaikkea olen sallinut itseni ostaa niillä luovuttamisesta siunatuilla kolikoilla. Hyvinkin tarkkaan!

Ompelukone. Kunhan viimein vakiinnun asuntoon, jossa minulla on tilaa ja yksityisyyttä toteuttaa ja haastaa itseäni oikein kunnolla, ompelukone nurkassani tulisi olemaan suuri inspiraation lähde. Siinä missä jotkut vaatteet eivät vain enää vetoa minuun, enkä halua niitä enää pelastaa käyttööni, monet kivat t-paidat tai housut voisivat saada uuden elämän surraavan masiinan käsissä, kunhan vain ensin opin sellaista käyttämään. Näin kerran unta siitä, että olin mestarisuunnittelija, joka pukeutui vain omiin tuotoksiinsa. Tiedä millaisen ketjureaktion ompelukoneen hankinta aiheuttaa!

Led Zeppelin Physical Graffiti. Hankkiudun eroon isosta kasasta levyjä, joiden omistaminen ei tunnu järkevältä. Jotkut niistä voivat olla ihan "ok", mutta ne eivät vain sovi suuria tunteita herättävien klassikkojen ja nostalgisten ikilempparien vierelle. Tilalle pitäisi hankkia, olen päättänyt, ne puuttuvat palaset mosaiikista, joka määrittelee minut musiikin kuuntelijana. Sanokaa mitä haluatte - minä olen CD:iden ystävä ja niiden ympärillä kasvanut, ja minun hyllyni kaipaa Physical Graffitin. Olen vuosikausia etsinyt ja löytänyt levyn aika ajoin levykaupoista, kirppareilta, ulkomailta ja Turusta, mutta olen vain ollut liian nuuka sitä hankkimaan. Kun hankkiudun isosta kasasta levyjä eroon, on minulla kuitenkin viimein tilaa ja rahaakin sen hankkimiseen, hinnalla millä hyvänsä. Ei sen tarvitse olla elämäni suurin alennus-löytö. Se on vain levy, mutta millainen levy se onkaan. Joskus pohdin, onko muillakin ihmisillä tällaista suhdetta joihinkin teoksiin.. saatava on, mutta en kehtaa vielä, ihan vielä, kyllä sen löytää jostain halvemmalla, aika ei ole vielä kypsä?

Tehosekoitin. Olen selaillut kaikenlaisia reseptisivustoja, ja ne ovat pilvinpimein smoothie-ohjeita, keitto-ohjeita, ideoita, joiden toteuttamiseen tarvitsen tehosekoittimen, monitoimikoneen, jonkin sellaisen jutun joka terillään murskaa ja muussaa kaiken sisuksissaan mössöksi. Herkulliseksi mössöksi! Uudessa asunnossani ei mössöjä kavahdeta, vaan niin kuin jääkaappini ja maustehyllyni ovat lähiaikoina täyttyneet mitä jännemmillä uusilla raaka-aineilla, on myös aika tutustua uusiin tapoihin käyttää niitä. Voiko tavaralla parempaa tarkoitusta ollakaan, kuin tehdä jostain tutustua jotain uuttaa. Vaihto-ruljanssin ja kanadalaisen juustokimpalehyllyjen jälkeen kulinaristi sisälläni on valmis. Hyvästi einesvälipalat.

Liput Ludovico Einaudin keikalle Tukholmaan. Tunnustan käyttäneeni turkulaiseksi laivayhteyttä naapurimaahan aivan liian harvoin. Matkan hinta on lopulta jopa vähemmän kuin bussireissulla Helsinkiin, joten kunhan vain osaa asettaa aikansa oikein, pystyy näkemään entistä enemmän hyviä bändejä, shoppailemaan jännissä (vielä) tuntemattomissa liikkeissä ja kokemaan ulkomaanreissun siinä samalla ihan vahingossa! Meinasin jo lähteä katsomaan Bon Iveriä ja Kathleen Edwardsiakin, mutta se keikkamokoma myytiin loppuun parissa päivässä. Songkickin avulla pysyy yllättävän hyvin perillä uusista kiinnityksistä, ja lopulta "hankalin" vaihe onkin vain aina sen seuran löytäminen matkalle. Ja se on toki myös se eniten palkitseva osa koko hommaa, joten nallekarkit todellakin menee joskus myös tasan!

Kallis ateria viikonlopun Flow-festareilla. Ininä on oikeutettua interwebseissä, koska ruuat ovat kyllä laadustaan huolimatta pirun kalliita tuossa ironisesti-AD-ekat-demot-parhaita-tietäjät-tietää-kansan parhaassa ja ainoassa näyttäytymisspektaakkelissa. Saavun itsekin paikalle ja laitan ihan normien mukaisesti V-aukkoisen t-paidan päälleni. Rupuiset festari(bensa)lenkkaritkin joutuvat jäämään kotiin, koska tuskin niissä pääsisi edes sisään, edes VR:n junaan. Mutta joistain asioista ei vaan voi tinkiä. Sushia syön alueella, ja ehkä ostan juomankin ylihintaan, ennen kuin siirryn ystävieni kanssa seuraamaan The Pains of Being Pure at Heartin, Röyksoppin, Reginan ja muiden kivojen keikkoja. Muut saa tunkea punaviinipusseja ihan rauhassa haaroväleihinsä, minähän olen kulutusjuhlani ansainnut! Jau!

Näillä puheilla hyvää viikonloppua kaikille, ja koska moni varmasti noille mainituille festareillekin menee.. muistakaa 2 euron pantit tuopeissa! Vaihe 1: Kerää. Vaihe 2: Profit. Vaihtoehtoinen malli: Vaihe 1: Mee katsomaan bändejä. Vaihe 2: Nauti!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Got right back

What goes around..

Hei taas!

Kesä vaihtuu syksyksi, ja vuosi on kääntynyt kohti loppukiriään. Syksyn säveliä ja uusia tuulia ja sen sellaista. Kesäloma on tullut ja mennyt kuin myös asettuminen takaisin kotoisaan Suomeen ja Turkuun. Siinä samalla olen selviytynyt tai olen oppinut, että minun pitää selvitä monenlaisista omaan elämääni liittyvistä kriiseistä - yksinelämisestä, juurien kuromisesta takaisin kiinni turvalliseen turkulaiseen maaperään, muuttorumbasta, valppaudesta kadulla.

Iloiset jälleennäkemiset ja hankalat ihmissuhteet ovat pitäneet minut samalla kiireisenä ja ikiliikkuvana, kuten myös stressaantuneena ja hiukan passiivisena. Blogi tippui jälleen pois kuvioista ennen kuin ehdin edes sopeutua sen kirjoittamiseen uudestaan. Vaihtoblogia en lopulta kirjoittanut paria päivitystä enempää, koska joskus ei vaan jaksa ruotia suuria muutoksia elämästään. Onneksi en aio tehdä sitä täälläkään, vaan iloita sen sijaan tiettyjä asioita:

1) Mulla on teille niin paljon kerrottavaa! Ajatuksia jotka ovat pitäneet minut kiinnostuneena kaikesta siitä, mitä tässä kaupungissa, musiikkissa ja tietenkin internetin ihmemaailmassa on tullut vastaan.

2) Olen löytänyt uuden musiikin uudestaan. Tietenkin olen elänyt vahvasti nostalgisesti ja voimaannuttavasti omista aarteistani alkuvuonna, imien niistä elinvoimaa ja jaksamista arjen kurjuudessa. Huomaan viimein kuitenkin myös hyväksyväni sen, että uusikin musiikki voi taas herättää suuria tunteita. Harmaiden musiikkiteollisuuden pyörien pinnojen välistä löytyy taas hienoja oivalluksia ja löytöjä. Ei ole syytä huoleen, ei syytä takertua, on aika taas matkata, feels good man!

3) Popkornia on ollut nyt pystyssä jo aika pitkään. Aina tasaisin väliajoin - usein elämäni kriisien aikoina - se uinahtaa syvään talviuneen ja sitten herää uudestaan silloin, kun suorastaan maanisen innostuneella palolla löydänkin taas noin viisi miljoonaa asiaa, joita en voi olla jakamatta eetteriin. Tasaisin väliajoin joku kommentti tai ihminen lähipiiristäni muistuttaa minua, että sanani joidenkin toimesta huomataan, ja olen tyytyväinen, ja projekti jatkuu.

Popkornia on taas palannut ruotuun.

Kuva #1

Lately what we've got has not been enough

Kuten jotkut ovat huomanneetkin, olen siirtynyt opiskelemaan täksi kevääksi Kanadaan, University of Northern British Columbian eli UNBC:n helmoihin. Koska pidän yllä vaihdonajastani toista blogia, olen jotenkin tyytynyt hyväksymään sen, että tämä jää vähemmälle huomiolle. Mutta toisaalta syy tähän on myös aika selkeä - opiskelutahti täällä puolella mannerta on aika paljon kovempi kuin kotona Suomessa, ja vaikka esimerkiksi oikkiksessa opiskelevat kaverini nauravatkin "kamalille" yli 200 sivun viikkomäärille, on tässä silti opettelemista meikäläiselle, ja se vie aikansa. Toivottavasti työrutiinin pakonomainen muuttuminen tarttuu sitten minuun niin hyvin, että klaaraan Suomessakin hommat samalla innolla.

Jotain huomioitavaa Kanadasta tosin - todella moni hyvä yhtye on täältä kotoisin, mutta Prince George on valitettavasti liian kaukana kaikesta, että tänne tulisi mikään kauhean suuri saati jännä yhtye. Ainakaan vielä ei ole valunut tietoa moisesta - mitänyt Heartin stadion-keikasta, joka olisi varmasti aika elämys! Eikä tässä ole mitään ironiaa. Ja Good Lovelies on myös tulossa tänne keikkailemaan ensi viikolla, mutta liput ovat niin kalliita että mielummin jätän koko homman väliin. Toivon, että palatessani täältä jotain reittiä kotiin - todennäköisesti Seattlen kautta - näen jotain jänniä vetoja vielä. Mutta enpähän minä tänne keikkoja tullutkaan katselemaan vaan opiskelemaan.

Musiikin kuuntelu on ollut täällä kovin vähäistä ihan siitä syystä, että kun olen koneella, olen tosi paljon Skypessä (yllättäen) tai teen töitä jolloin musiikki ei oikein auta hommien etenemiseen. Napit korvissa ei tule myöskään kauheasti oltua koska matka asuntolasta kampukselle on ehkä noin kaksi biisiä, korkeintaan, kun sinne jolkottelee. Mutta jotain on tultu silti huomattua.

Broken Records

Edinburghista. Rokkia. Taisiis, kun pohdin miten kuvailen yhtyettä, niin sanoa on vähän vaikea löytää. Promokuvassa ihmisillä on käsissään jousia ja kitaroita, mutta niin on niin monella muullakin. Mutta Let Me Come Home on vain todella hyvä albumi. Vähän niinkuin esimerkiksi Cherry Ghost - tämä on vain yksinkertaista, mieltäni tyynnyttävää skottilaista indietä. Ja todella melankolista, myönnettäköön sekin. Kuunnelkaa myspacestä, ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Kings of Convenience

Käytännöllisyyden kuninkaat ei ole varmastikaan kauhean monille tuntematon tapaus - ovat olleet käsittääkseni Suomessakin, kerran ainakin? En ole koskaan ennen innostunut aivan kamalasti bändistä, koska jotenkin äänimaailma on ollut liian pelkistetty, liian hiljainen, ilman huippukohtia. Mutta jotenkin täällä yltiö-sosiaalisuuden kehdossa, vaihto-opiskelijoiden porukoissa, hiljainen ja rauhallinen musiikki pysäyttää paremmin ja antaa mielelle rauhan. Ja yksinkertaiset rumpukompit, heleä lauluääni ja .. yhtyeen suorastaan juurtuva pop-musiikin taju ovat uponneet hitaasti mutta varmasti. Epäilen, että bändi jääkin minulle mieleen yhtenä vaihtoajan "pelastajana", vaikka en nyt suoranaisesti pelastajaa tarvitsekaan. Stay Out of Trouble on toisaalta ollut meikäläiselle todella tärkeä veisu. Koti-ikävä iskee silloin sun tällöin, ja sitä varten on hyvä olla tehokkaita lääkkeitä.

Tämän lisäksi vanhat parhaat tuttavat pitävät seuraa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra lähinnä. Ainoan suomeksi laulavan lempiyhtyeen sanat varsinkin lämmittävät sydäntä, kun jokapäiväinen kanssakäyminen tapahtuu lähinnä englanniksi - niitä satunnaisia hetkiä suomalaisten vaihtarien kanssa hengatessa ja skypepuheluita kotiin voi pitää lähinnä ensiapuna tässä asiassa - kuunteleminen on välillä liian vaikeaa. Ihmisten kuuleminen on sanojen helinää ja kynnyksen takana, varsinkin silloin kun olet hiukan väsynyt tai et jaksa olla kiinnostunut kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Mutta kun Kun Vaihtuu Vuosituhat tai Laulu Asioista iskevät käyntiin, voin vain rauhoittua totaalisesti. Kummasti myös täällä ne ehdottomat lempilaulut ovat täysin erilaisia kuin aikaisemmin kotona. Toisaalta UB:n suhteen vaihtelua on ollut aina, suorastaan erilaisia kausia. Tästä voisi joskus kirjoitellakin ihan, omaksi huvikseen, ja pohtia mistä johtunee. Mutta sitä odotellessa, minä vain kuuntelen.

Kuvat #1 #2

The Dark Is Rising

(Theo Gosselin)

Se lähestyy.

Elämäni on vienyt minut mennessään tänä syksynä.
Kevät tulee jatkumaan samaa rataa.
Kuvassa on mukana uusia ihmisiä, uusia paikkoja.
Otan ensin kiinni ratista itsekin.
Ja kerron sitten minne mennään.

Perjantain pienet

Yksi saavutus: Kandidaatin tutkielma palautettu!

Aiheena oli suomalaisen diplomatian ja ennen kaikkea asekauppa- ja lainanottotunnustelujen eteneminen Washingtonissa vuoden 1939 alussa - aikana jolloin toinen suuri Maailmansota ei ollut vielä mikään itsestäänselviö. Alunperin työn inspiraationa toimi yksi Poliittisen historian peruskurssin essee, jota varten keräsin valtavasti lähdemateriaalia ja esimerkiksi yhden äärimmäisen mielenkiintoisen amerikkalaisen gradun Talvisodan aikaisesta Washingtonista. Kiinnostuin valtavasti muutenkin Suomen lähettiläs Hjalmar J. Procopén teoista itse talvisodan kynnyksellä ja sen aikana, ja loppu oli historiaa. Procopésta oltiin jo tehty gradu, ja aihepiiri tietenkin on ihan läpikotaisin tutkittu, mutta onnistuin mielestäni oikeuttamaan tutkimukseni hyvin. Tosin yksi Hannu Rautkallion omaa tyhmyttäni unohtama teos oli tuhota koko tutkielmani.. onneksi löysin sen jo niin myöhään, että perääntyä ei enää kannattanut ja sain homman pakettiin kunnialla. Rakenteesta tosin tuli hiukan palautetta ja se varmaan arvosanaa laskee aikalailla.. mutta minkäs teet, priorisoin kevään ajankäyttöni ihan itse ja voin siihen nähden olla ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Ja parasta kaikessa - muistan kuinka jo ala-asteikäisenä poikana lueskelin Talvisodan kroniikkaa ja pohdin, miksi ihmeessä Jenkit tyhmät eivät auttaneet Suomea ja rahdanneet tänne pyssyjä ja lentsikoita, mokomat! Ja nyt saatoin VTK-tutkielmassani vastata tähän pikkupojan esittämään kysymykseen. Jee!

---

Yksi facepalm: "Spellcheck on turhuutta"

"In one of the most dizzying half-hours in stock market history, the Dow plunged nearly 1,000 points before paring those losses—all apparently due to a trader error. According to multiple sources, a trader entered a "b" for billion instead of an "m" for million in a trade possibly involving Procter & Gamble." (CNBC)

Itsellehän tuli tuon kandin kanssa arvioinnin aikana facepalmailtua muutamien korjaamattomien typojen äärellä. Mutta tämä kaveri on varmaan ottanut oman kirjoitusvirheensä himpun verran raskaammin. (Kuvan lähde: NY Suns; vaikka kyseinen kaveri jotain varmasti tunaroikin, ei hän ole jutussa esiintyvä kaveri.)

---

Yksi ajatuksia herättävä video: Television.

Television is a drug. from Beth Fulton on Vimeo.

---

Yksi äijjä: Eddie Chapman

Agentti ZIGZAG oli 2. Maailmansodan aikainen kaksoisagentti, todellinen oman elämänsä intiaani. Hänen elämänsä oli hienoa playboy-meininkiä - snobimaisesti elellyt Eddie räjäytteli työkseen kassakaappeja, kunnes poliisi sai hänet kiinni Jerseyn saarella huolimatta kuuleman mukaan teatraalisista pakoyrityksistä huolimatta, ja laittoi hänet poseen. Kun saksalaiset miehittivät saaren ja sitä kautta Chapman päätyi heidän käsiinsä, hänet nähtiin ideaalina vakoojana taustansa takia. Hänet koulutettiin ja heitettiin laskuvarjolla takaisin kotimaahansa, jossa hän kuitenkin samantien ilmiantoi itsensä ja lopulta ryhtyi Brittien kaksoisagentiksi.

Saksalaiset halusivat, että Chapman tuhoaisi de Havillandin Mosquito-lentokoneita tekevän tehtaan, ja luotiin täydellinen huijaus, jossa luotiin teennäisesti valtava räjähdys tehtailla, vanerista tehdyt teko-koneet lentelivät palasina ilmaan, ja niin saksalaiset kuin itse tehtaan työntekijätkin ottivat teon täydestä. "Pisteenä iin päälle" Saksaan palanneelle Chapmanille myönnettiin ainoana brittinä Rautaristi, ja hänet passitettiinkin siitä eteenpäin ensin Osloon lopulta kouluttamaan lisää saksalaisia vakoojia, ja lopulta takaisin Britteihin välittämään (vääristettyä) tietoa V1-pommien tuhotöistä.

Kaiken tämän lisäksi miehellä oli aikamoinen rakkauselämä - nimittäin sodan aikana hänellä oli rakas sekä natsi-Saksan miehittämässä Norjassa että kotona Briteissä, joita molempia sikäläinen valtiovalta tuki Chapmanin aseman takia. Sitten vielä sodan päätyttyä tyyppi dumppasi molemmat naiset ja meni jonkun aikaisemman naistuttavansa kanssa naimisiin. Sodan jälkeen hän sortui myös useasti rikoksiin, mutta oli sodanaikaisten tekojensa ja tietojensa takia aika tiukasti valtiovallan kanssa kytköksissä, eikä juurikaan joutunut teoistaan edesvastuuseen.. kaiken lisäksi mies asui Irlannissa linnassa, kertoo Wikipedia.

Mulla onkin vain yksi kysymys - kuka tätä kaveria näyttelisi parhaiten Hollywood-leffassa? Jude Law kenties? Ewan MacGregor? Jompikumpi Fiennesin veljeksistä? Sen leffan haluaisin kyllä nähdä, mein gott! Lähteet: Wikipedia, MI5)

---

Yksi hauska keksintö: Gorillalasit!

Eräässä eläintarhassa joku nainen oli tuijottanut gorillaa liian läheltä liian kauan, ja tämä oli hermostunut niin, että repi naisen mukaansa ja antoi tälle selkäsaunan. Nyt samainen puisto jakelee kävijöille laseja, joilla ehkä pystytään välttämään moiset tuijotus-onnettomuudet. Toimivat muuten varmasti myös baarissa hyvin ehkäisynä litsareilla miehillä, jotka eivät ole oppineet silmäkulmasta katselun jaloa taitoa. (Lähde: Gurney Journey.)

---

Yksi mielenkiintoinen paikka: Kotšegarka.

"Vallattu klubi Kotšegarka eli Pannuhuone sijaitsee entisen suomalaisen teatterin kellarikerroksessa. Se on viipurilaisten muusikoiden, taiteilijoiden ja muuten vain vaihtoehtoihmisten tyyssija."

"Ruokalista on halpa, täyttävä ja toimii vedenkeittimen varassa. Eurolla saa valmisjauheesta perunamuusin tai keiton nuudelipaketista, jolla on venäjäksi vähemmän mairitteleva nimi pummipussi."

"Kaupunginhallinto on pitkään yrittänyt häätää pannuhuonelaisia keskustan maisemia pilaamasta. Viime vuonna se uhkasi nostaa klubin vuokran kaksinkertaiseksi. Baarin tulevaisuus on yhä epäselvä." (HS)

Tulee mieleen ihan rakkaat osakuntamme, mutta Venäjällä. Jännää! En ole muutenkaan koskaan käynyt Viipurissa koskaan ja sinne joskus olisi tarkoitus suunnata. Toivottavasti paikka on silloin vielä pystyssä..

---

Yksi musiikkilöytö: The Divine Comedy

Koskaan ennen ole oikein sydämessäni löytänyt skotlantilaiseksi mieltämääni "tweepoppia". Nuo bändit kuulostavat edelleenkin korviini aina niin kovin itsekeskeisiltä ja särähtävät ilkeästi korvaan. Vain Camera Obscuran My Maudlin Career on ollut tässä suhteessa poikkeus. En ole tästä syystä tutustunut koskaan kunnolla The Divine Comedyyn.. vaikka bändi onkin Irlannista, opin vasta taannoin. Eikä kyllä mitenkään rinnastettavissa muutenkaan ärsyttävään itsekeskeiseen näpräilyyn. Äänimaailmat on eloisia, mielenkiintoisia ja suarastaan raikkaita, sanon ma!

Bändi julkaisee juuri lähipäivinä uuden albuminsa Bang Goes The Knighthood, kertoi minulle Katosblogi, ja koska uuden albumin sinkku At the Indie Disco kuulosti niin pirun näsäviisaalta, niin pakkohan se oli kuunnella. Ja herranjestas on iskee kuin sata salamaa. Jollain kierolla tavalla tämä kertoo juuri Turun Dynamosta, ja epäilemättä myös minkä tahansa muunkin skene-klubin perusmenosta. Jollain yhdistin heti The Wombatsin Let's Dance to Joy Division -biisiin, vaikka meininki onkin paljon letkeämpi. Aika herttainen, suorastaan, että ei edes koko ajan ajattele meininkiä ironisesti.

Tästä innostuneena kuuntelin muutenkin hiukan enemmän The Divine Comedyn tuotantoa, ja kunhan pääsin ekan albumin räävittömästä keskeneräisyydestä ja monotonisuudesta yli, toinen albumi Liberator on iskenyt todella lujaa.. kuuntelen aina kaikkien bändien diskografiat alusta alkaen jos kyseessä on pitempään soitellut yhtye. Ja nyt vaikuttaa hyvältä, todella hyvältä, ja innolla voikin siirtyä seuraavan albumin pariin, kunhan tästä olen saanut tarpeekseni. Tässä uuden sinkun kaveriksi tuon albumin eka sinkku The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Mainiota!

Tiedostava Youtube-paraati

Mulla on se paha tapa, että jätän hyviä muistamisen arvoisia youtube-videoita selaimeeni kökkimään, ja sitten unohdan ne sinne viemään konetehoja. Nyt on aika taas vähän purkaa hyviä löytöjä!

Olen historian opiskelija ja harrastelija, joten tämä kyllä iski nauruhermoon. Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mitäänsanomaton mutta tunnistettava poppibiisi sekä Perustajaisien mytologia? Huumoria, jota akateeminen arvostaa! Jotkut kommentoivat youtube-linkin keskustelussa sitä, miksi mukana ei ole vakavia aiheita, vaikkapa orjuutta. Voi notta, hiukkasen sitä hymyä kehiin nyt sentään, hieno idea, sanoisin heille.

Ranskalaiset on tuottaneet ja ohjanneet tällaisen John Carpenteria kunnioittavan lyhkärin "Zombie Zombie", joka on tehty vanhoilla G.I. Joe -nukeilla ja ihan pettämättömällä tyylitajulla. Muistan sen, kun joskus Justice kertoi käyttäneensä juuri vanhoja kauhuleffa-musiikkeja sample-pohjanaan. Jotenkin tästä näkee taas sen, kuinka synkkää ranskalainen musiikki onkin parhaimmillaan. Suorastaan ghastly!

Awwww. Bzlbrltszfgh! ♥

Menkööt kipulääkityksen piikkiin koirafiilistelyt. Ja sen, että harmittelin eilen sitä, kun vaihdossa olleiden kaverieni koira pyöri pitkästä aikaa osakunnalla ja se pelkäsi kävelykeppiäni :(. Loukkasin jalkani maanantain kunniaksi kun.. potkaisin seinään ärtymyksestä. Ei välillä mene vahvasti.

Kaksi ensimmäistä videota on muuten löytynyt Likecoolin kautta. Suosittelen lisäämään vakiluetteloihinne - paljon kaikkea mielenkiintoista aina. Tänäänkin sieltä löytyi esimerkiksi video, jossa kaksi muovikassillista appelsiineja valjastettiin iPhonen lataamiseen. Meinasin tehdä jonkinsortin kommenttia tästä, ja mainita nälkäänäkevät kehitysmaan lapset sekä Apple-pelleily.. mutta nääh. Olkoot tämä postaus lämminhenkinen laskiaisen kunniaksi. Nyt kepit kantoon, haalarit niskaan ja Tähtitorninmäelle katselemaan hassuja kelkkoja! Kaikille siis riehakasta talvipäivää, pyörikää siellä lumessa ja kastakaa sukkanne eteisessä, kunhan varmistatte ensin että on kuivat vaihtarit. :)

Olet muillekin totta, myös minulle

Toivottavasti teillä oli mukavat joulunpyhät! Käytännössä rauha jatkuu edelleen mutta minä jatkan jo matkaa - tie vie Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa Scandinavian Music Groupin keikkaa. Tavastialla tämä, tänä iltana. Tietyllä tavalla valtavan jännittävä tilanne, koska SMG:n musiikkiin liittyy ehkä minulle elämäni hankalin tunneside. Vasta nyt uskallan edes käydä moista käydä katsomassa.

Löysin käytännössä musiikin Ultra Bran kautta, ja surukseni bändi hajosi kun olin vielä 15-vuotias. En ollut festareilla pyörivää tyyppiä, enkä päässyt Turun Kårenin keikalle, koska olin alaikäinen. Minulle ehdottomasti tärkeimmän yhtyeen keikka on siis edelleen minulta kokematta - vannon, että jos UB joskus palaa yhteen vetämään keikkoja Suomessa, pyrin hankkimaan jokaikiselle heidän keikalleen liput. Niin vakavissani minä olen. Esimerkkinä, en ole koskaan ollut ihminen joka luontaisesti oppisi, kuuntelisi taikka muistaisi ulkoa musiikista sanoja. Tunnesidokset syntyvät tilanteista, äänimaailmoista, muistoista, jotka liittyvät kappaleeseen tai aikaan, jolloin sitä kuuntelin ensi kertaa niin, että se iski. Mutta Ultra Bran kappaleiden kaikki sanat - lähes poikkeuksetta - on koodattu muistiini ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät minua hylkää.

"Jo se fonttikin tuo vain mieleen yhden bändin.."

Kun UB hajosi, ja sen "raadon" päälle kasattiin Scandinavian Music Group, kävi niinkuin joku olisi herättänyt Frankesteinin henkiin - bändi muistutti niin kovin viimeisiä UB:n aikoja, mutta oli silti jotain aivan muuta. Muistan, kuinka perversiona pidin ajatusta siitä, että bändi oli jo teoriassa kuollut mutta ikäänkuin jatkoi lainavaatteissa. Kappaletta Tällaisena Kesäyönä" lukuunottamatta en voinut edes katsoa bändiä päin - tuo kappale oli ainoa poikkeus koska siihen liittyi oikeasti rakas muisto, ja se vahvisti säännön. Vaalin UB:n muistoa, ja kavahdin nykyisyyttä sitä ilman. SMG muistutti minua aina siitä, että UB ei ollut enää.

Asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua, kun Koskisen Kerkko julkaisi soolotuotantoa, josta löysin jotain uutta mutta tuttua. Kerkon ääni oli niin harvoin käytössä UB:n biiseissä, että tuttu sävellysjälki ei tuntunut perverssiltä muistijäljeltä sen taustana. Vuokko Hovatan yritelmät ja häneltä bongaamani tekeleet hakivat muotoaan aika pitkään, kunnes Lempieläimiä jotenkin antoi minulle luvan nauttia naisen äänestä, joka oli Kokkosen Terhin tavoin ollut jotenkin pyhä ja sopimaton mihinkään muuhun kuin UB:n diskografiaan. Joskus näihin aikoihin kuulin myös sattumalta SMG:n vuotta aiemmin julkaisemaa levyä Missä Olet Laila? Jotenkin mitäänsanomatonta, ajattelin, enkä jäänyt asiaa märehtimään sen enempää. Se ei kuitenkaan ollut Ultra Brata, jollain kummallisella tavalla. Banjobiisin äänessä oli niin paljon banjoa, että yhdistin sen enemmän johonkin jenkkifolkkiin enemmän. Sufjan Stevensiä nimenomaan, ja sen sellaista - vaikka Sufjan käytti torvia ja ties mitä tilpehöörejä. Jotenkin hommalle antoi luvan muotoutua ihan mihin suuntaan tahansa, eikä jäänyt kaipaamaan UB:n torvisektiota kaiken sen päälle. Toisaalta - olivathan torvet kadonneet senkin yhtyeen pääroolista jo aikalailla Vesireittien aikana, ajattelin. Ehkä kaikki ei ollutkaan siis niin mustavalkoista.

Ja sitten julkaistiin Palatkaa Pariisin, ja kuin sattuman kaupalla ensin kuuntelin sitä avoimin mielin Spotifystä. Ja sitten löysin sen Ikipopin cd-hyllystä jonkun hylkäämänä. Otin sen omakseni aika nopeaan. Terhi Kokkonen saa minun puolestani laulaa nykyään ihan miten tykkää, ja olen jättänyt albumin Vapaaherran Elämää rauhaan muistoissani, kuten myös koko UB:n tuotannon. Se on minulle tärkeintä, mutta myös SMG:n oikeasti todella vahva albumi on hieno asia nykyään. Bändi kuulostaa ennenkaikkea itseltään, ja ehkä Lailankin hylkimysreaktio johtui vain siitä, että tämä "uusi bändi" ei ollut vielä löytänyt paikkaansa sydämestään. Nyt se on.

Iltaa innolla odottaen!

Ps. tässä mieltänne virkistämään pari.. mielenkiintoista videota. Ei sen enempää saatepuheita.

Kuvat #1 #2 #3

Ring them bells! Help! Help! Ding ding ding!

Hiphei! Joulu on lähempänä taas kuin pari päivää sitten, ja tämähän on hieno asia. Lunta maassa, tenttitulokset valuneet rekisteriin ja rauha maassa.

Tätä lomaa on juhlistettu niin pikkujouluin kuin erinäisten hallitusvaihtojenkin lomassa. Mutta nyt ennenkuin palaan asettumaan Paimioon ruokapöydän ääreen (jonka tekemisessä tottakai yhä suurempi rooli mitä enemmän kulinaristista rohkeutta kertyy), on vielä yksi sivuraide.

Neljän kopla lähtee Tukholmaan katselemaan maailman parhaan stand-up koomikon showta Hovetiin. Jos George Carlinilla olisi sanottavaa vielä asiaan niin tilanne olisi ehkä toinen, mutta kun ei ole (RIP), niin voin odottaa huomenna vain parasta mitä tämä pallo tarjoaa. Eddie Izzard on ollut suurin inspiraatio puhumisen, vitsailun, hupailun ja sekoilun äärellä siitä asti kuin häneen tutustuin. Olen suorastaan innoissani!

.. ja Systembolagetista jotain kivaa tietysti kotiintuomiseksi, ehkä jotain joululahjoja muillekin. Tiedä mitä sieltäkin löytyy! Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin - HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Sufjan Stevens - Ring Them Bells (mp3)

Kuva #1

Maanantain satunnaiset

Tämän hetken tapahtuma:

Yo-talo B:ssä kärähti. Osakuntaporukan spontaani Hell's Kitchen -maratoni keskittyi ikävästi sen takia hetkeksi kun tyhmyyttämme siirryimme ulos seuraamaan tapahtuvaa ja poliisi ajoi meidät pois tien toiselle puolelle. Onneksi proffassa Kirsin pöytäänkantama minttukaakao lämmitti.

Tämän hetken mediateko:

Ystäväni Jussi on tuttavansa kanssa perustanut Koulu-urkinta.info -sivuston, joka käsittelee suomalaisten koulujen suorittamaa mediavalvontaa. Sinäänsä liippaa ainakin omasta mielestäni niin lähellä perusoikeuksien (ja yksityisyydensuojan) rikkomista, että ihme jos isot mediat eivät pian iske aiheeseen. Kyllä se musta on aika hyvä idea lähteä tämmöisen vyhdin purkamista yrittämään.

Tämän hetken esine:

Aivan uskomattoman tyylikäs Yanko Designin suunnittelema messenger-bag. Jos olisin tehty rahasta, laittaisin tähän sen tarvitseman 100 euroa. Näyttäisi tuo selässä kampuksella hyörien siltä, että on aina tärkeää sanomaa menossa johonkin suuntaan!

Tämän hetken keikkahehkutus:

Belgialainen 2 many DJs eli tuttavallisemmin "ne tyypit Soulwaxista" tulee Suomeen keikkailemaan 12.2. mukanaan suomalaisia loistonimiä ihan Villa Nahista ja Huoratronista lähtien, ja lisääkin mahdollisesti tiedossa. Pitkään aikaan en ole harkinnutkaan laittavani niitä Stadinreissun vaatimia 30 euroa oikeasti likoon, mutta nyt on lähellä, jos vain keikkaseuraa löytyy mukaan.



Tämän hetken neiti:
Mila Kunis. Tyttö jonka muistamme That 70's Showsta. Yleensähän käy niin, että teinejä esittävät näyttelijät ovat usein siinä kahden-kolmenkympin kieppeillä. Mutta Mila oli sarjan näyttelijöiden koe-esiintymisten aikaan Mila oli itseasiassa 14, vaikka ikäraja oli 18! Vaihteeksi näin päin. Todella vakuuttavan ja hyvällä maulla tehdyn kuvauksen "ohessa" myös mielenkiintoinen haastattelu, toteuttajana Black Book Mag.

Tämän hetken musiikki:

Sain pitkästä aikaa taas aikaiseksi luoda uuden Spotify-listan. Inspiraatioina: tenttikauden päätös, helpotus, yön viimeinen bussi, viinilasillinen alkuillasta, hitaasti putoava lumihiutale. Loppuiltaan sopivaa siis.

Popkornia #5 - Avaa playlist
Stéphanie Lapointe - J'oublie
Great Lake Swimmers - New Light
Kaki King - Gay Son of Lesbian Mothers
Ravens & Chimes - This Is Where We Are
Busdriver - Avantcore
Ariane Moffatt - Montréal
Trio Garufa - Gran Hotel California
Bloc Party - Signs
Claire Denamur - L'amour Éphémère
Mark Knopfler - Silvertown Blues

Kuvat #1 #2 #3 #4

Tunnustus

Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?

Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.

Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.

Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.

Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.

Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.

Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.

Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.

Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.

Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.

P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.

Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.

Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.



Kuvat #1 #2 #3 #4 #5

Kräftkalas igår kväll gör mig lustig.

Chuushechko. Yksi hieno valokuvaaja.


Seth Rogen = Green Hornet. Yksi hämmentävä casting-valinta.



The Innocence Mission. Yksi hieno yhtye.

Kuvat #1 #2 #3

An ass for a face. My coffee mug has a pig with both sides showing. True story.

Morjensta vaan, ja morjensta vaan taas hei. Itseasiassa, tämä sanailu kuvaistaa nykyistä olotilaani, kiirettä nimittäin. Kiitos kiivaan opiskeluintoni, parin uuden järjestötyötehtävän ja ylipäätänsäkin todella monipuolisen syksyisen elämän, blogi on jäänyt taas. Ei tekosyitä kuitenkaan, koska juuri nyt ajattelin jakaa mielenkiintoisia satunnaisia asioita. Jälleen kerran selaimeeni on yksinkertaisesti jäänyt kaikkea mielenkiintoista talteen, joka on iskenyt silmään, mutta on tiellä töiden keskellä.. alas, tänne!

Musiikkiteollisuus: EU on päättänyt, että olisi mukavaa laskea volyymiä MP3-soittimissa. Ihan jalo idea - toteutus nyt vaan saattaa olla himpun verran vaikeaa. Kenties asiaa kannattaisi lähteä lähestymään eri kantilta, ja laittaa kuulokkeissa tiukemmat rajoitukset esimerkiksi siihen, että taustaääntä pitäisi pystyä suodattamaan paremmin. Sen jälkeen kun hankin kuulokkeeni, jotka vaimentavat taustaääntä, olen kuunnellut musiikkia huomattavan paljon hiljemmalla, huomaamatta konkreettisesti asiaa mitenkään korvakuulolla.. voi vielä, jos löytäisin kadonneen soittimeni. Ollut jo viikkoja kadoksissa, missä se voikaan olla. Dramaattista.

Design: En ole varmaan koskaan nähnyt hellyttävämpää sisustuselementtiä. Elegantti Piet Indoor Stove on savupiiputon, etanolilla käytettävä pieni takkatuli tyylikkäässä paketissa. Puujalat antavat aika hämmentävän loppusilauksen tälle munkin kämpän nurkkaan varmasti mahtuvalle silmätikulle ja lämmönlähteelle. Lienee kuitenkin vain vielä konseptivaiheella, ellei joku tiedä paremmin.. joskus sitä kun oikeasti voisi vähän sijoittaa tyyliin, laatuun sekä loistavaan ideaan.

Historia: Suomalaisten tapana on olla sairaalloisen kiinnostunut siitä, mitä muun maan ihmiset meistä ajattelevat. Itsekin myönnän hiukan kansanomaisesti sortuvani tähän pohdiskeluun, ja siksi tämä artikkeli onkin aika mielenkiintoinen tapaus. Kertoo nimittäin hiukan tarinaa termin finnjävlan takana. Siis sen termin, jolla ruotsalaiset perinteisesti haukkuvat meitä. Siis anteeksi, hurrit ja svedut haukkuvat. Nuo ruojat.

Livekeikat: Anna Järvinen palaa Suomeen vetämään keikkoja, ja aivan uskomattomalla onnella kyseisen neidon Turunkeikka ei mene iltaohjelmissani päällekkäin minkään kanssa! Karman laki todistuu jälleen kerran, koska samana iltana alun perin valittavissa oli joko räikeä humalanhakuinen pöytäjuhla tai tärkeää luennointia järjestyksenvalvontatöistä. Valitsin JV-hommat - ja nehän loppuvat juhlia aikaisemmin, ja ehdin koulunpenkiltä suurinpiirtein koko keikalle. Ehkä livahdan vähän etukäteen pois ikkunasta, että ehdin tsekata myös lämppärin Vuk, joka on niin monesta tuttu nimi, mutta en ole kyllä perehtynyt vielä missään vaiheessa kunnolla.

Kaunis nainen: Sellainen on Melanie Laurent elokuvassa Inglourious Basterds. Kohtalokaskin, ja David Bowien soidessa taustalla natsi-Saksan Pariisissa, pikkukäsilaukussa pistooli, suruhuntu päällä, ja sulava punainen mekko päällä. Joo, toimii. Ei mulla muuta. Harvoin menen katsomaan leffaa kahdesti teatteriin, mutta tässä oli poikkeus.

Pian sitten taas lisää syvällisempää sisältöä. Pian tarkoittanee tässä tapauksessa viikonloppua, koska sitä ennen tällä viikolla on vielä paljon palauttamattomia nettikurssitehtäviä, rapujuhlat, virkamiesruotsin ponnisteluita ja kandiaineen pohdintaa edessä. Tänäänkin piti näitä kaikkia asioita selvitellä, mutta suurin osa ajasta kului keskusteluun yukonilaisen tutkijan kanssa lokalisaatio-globalisaatio-ongelmista arktisten opintojen lähihistoria-kurssilla. Näin sitä käy pahimmillaan, kun kiinnostavat opinnot häiritsevät normaalia kaduntallaajaa!

Lähteet: HS.fi, Tiketti, mocoloco.
Kuvat #1 #2

Am I suave?

.. wow.

Aloitan huomenna uutena opiskelijana poliittisen historian pääaineessa. Kovin on jännää, vaikkakin onkin näin vanhana yliopistopatuna vähän outo olo. No mikäs parempaa, tämän jännyyden sekoittamana tein teille myös Way Out West -reportaasin osaa kaksi ja olin juuri sitä julkaisemassa, kun huomasin, että Beirutin kuvat jäi väärään muistikorttiin! Äh! No, lisäilen sitten reportaasia heti kun saan sen/ne käsiini, promise!

Sen sijaan. Pari tärppiä:

1. Spinner.com - mainio uusien albumien koekuuntelusivusto. Näitä on monia muitakin, mutta juuri nyt Spinner löytää jännät uudet asiat, jotka ovat tuttuja vanhoista asioita. Näiksi laskettakoot Amanda Blankin uusi albumi (feattasi Yuksekin hitissä) sekä uusi The Lovely Feathers, jonka edellinen albumi oli aika heikko kokonaisuus, mutta joka sisälsi yhden eniten puhkikuluttamistani biiseistä 'In The Valley. Mm! Suosittelen myös Simian Mobiel Discon uusinta, vaikka kuuntelinkin sen jo tätä ennenkin Spotifystä.. jos nyt joku sattumoisin ei vielä käytä sitä.

2. Speaking of Spotify! - jengi puhuu, ja puskaradio leviää, ja The Swedish Wire raportoi siitä, kuinka Spotify onkin yhtäkkiä suurempi menestys musiikkiteollisuudelle kuin iTunes. Siis jopa sille ilkeälle, isolle, mekanisoituneelle ja öykkärimäiselle teollisuudelle. Ollaan sitä jo aikoihin elätty - mutta huono puoli uutisessa on ehkä se, että iTunes-Spotify-yhteistyö saattaa olla entistäkin enemmän uhattuna tämän takia. Kuka nyt pahinta vihollistaan auttaisi laajentumaan? Vaikka toisaalta, ehkä Spotify onkin jo niin iso, että heidän tarjouksiaan ei voi olla hyväksymättä? Interesting.

3. Am I Mad? - Mad Men on todennäköisesti seuraava sarja johon paneudun, kunhan kaikilta kiireiltäni kerkiän? Kiireitä kuitenkin, koska olen tainnut tämän ennenkin mainita, ellen pariin otteeseen? Vierotusoireita tulevaan mahdolliseen addiktioon tarjoilee Mad Men Yourself -ohjelma, jonka avulla voit kivasti luoda itsestäsi Mad Men -version, ja samalla toki tiedostaa mainoksista, että uutta kautta pukkaa. Bongasin tällaisen jo kerran kaverin FB:stäkin, mutta lopullisesta löydöstä kiitän Pupulandiaa, thx!

.. very suave indeed!

Kuvat #1 #2

Way Back Home

Kotiutuminen suoritettu kunnialla - matkalla oli mahtava olla ja tuskinpa ihan viimeiseksikään ulkomaanfestariksi nämä minulle jäivät. Keikoista kirjoittelin kaverin laptopilla Göteborgin lentokentällä sunnuntaina fiiliksiäni - kunhan hän muistaa ne lähettää minulle internetsien kautta, lisäilen ne tänne!

Sitä odotellessa pari aika mielenkiintoista asiaa.

1. Calvin Harris. Itselleni mies on yhtä kuin I'm not Alone ja Acceptable in the 80s, kaksi täysin erilaista mutta todella pätevää tanssikipaletta. Uusi sinkku Ready for the Weekend ei ole ihan täysin minuun iskenyt.. mutta tällainen projekti siihen liittyen löytyi, eikä herätä muuta kuin pelkkää kunnioitusta. Hauska idea, hauska toteutus. Tuli ehkä vähän mieleen Daft Punk Bodies -tytöt, mutta eihän se nyt paha asia ole.. wirn.

Calvin Harris - Humanthesizer



2. Vio/More. Yksi aivan erinomaiselta kuulostava indie-bändi Providence, Rhode Islandilta. Vio/Mire soittaa herkkää indie-folkkia, jota olet kyllä kuullut hyvällä tuurilla ihan liikaa - mutta hyvää voi kuunnella aina, kun mukana on uusia ideoita. Mukana on paljon mainioita vivahteita kaikesta mistä pidän - Sufjan Stevenssiä ja Iron & Wineä varsinkin - mutta silti Vio/Mire kuulostaa itseltään, vakuuttaa itsenään. Toivottavasti kuulen heistä vielä jotain tulevaisuudessakin!

3. What the Fuck Major Lazer. Ja sokerina pohjalla häiritsevin musiikkivideo miesmuistiin. Kappale on nimeltään Pon de floor - esittäjänä Major Lazer. Muistan kyllä itseasiassa vähän samantyylisen (jopa ehkä samoilla näyttelijöillä varustetun) hämmentävän afrodiscojumputus-videon yhtä ronskilla otteella, mutta luulin kyseessä vain olevan vitsi. Mutta totista tottahan tämä on - ja saatoin jopa tanssia tämän biisin tahtiin Göteborgissakin Erol Alkanin keikalla, tosin en kyllä todellakaan samalla tyylillä. :D Enjoy..



Kuva #1

Hetkiä

Ohessa hetkiä. Keikoilta. Elämästä. Muuten vain. Kamerakännykästä, jossa on huono kamera, on hyötyä silloin kun ei haluaisi kokea olevansa kameran orja. Tulee otettua vain pieniä kuvia ja aika harvoin. Silti muistot säilyvät niissä. Kätevää!

Kolme jazz-legendaa.


The Wildhearts.


Manta vapputunnelmissa!


Lasershöy! Jarrea.


Komein lavashow jonka olen nähnyt koskaan. Pet Shop Boys.


Rohkaisun sanat Pori Jazz -sunnuntain viimeisinä tunteina.