Luoteisrannikon ylivoimaa

Kuva: Matt Braun

Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.

Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!

Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.

Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Let it fade

Kuin Florence Welch laulamassa iltasatuja varhaisteineille positiivinen syöpädiagnoosi kädessään. Pakkohan sitä on jotenkin keksiä vertaus, joka kuvaisi parhaiten artistia, joka kolahtaa uskomattoman hyvin ja muistuttaa paljon erilaisista tunteista, peloista ja piilevyyksistä. Zola Jesus -nimellä laulava vuonna 1989 syntynyt Nika Danilova iskee syysmasennuksesta kärsivään kuin tuhat akupunktioneulaa oikeisiin ja vääriin paikkoihin. Värisyttävä kokemus.

Juuri julkaistu uusi albumi Conatus löytyy Spotifystä, kuten myös monet vanhemmat tuotoksetkin. Lämmin, tai ehkäpä näin syystuulien saattelemana viileänkarhea suositus. Kiertelee muuten Eurooppaakin pian, tietenkään astumatta Saksaa lähemmäs Pohjoismaita, ainakaan mikäli on LASTfm:ää uskominen. Hmph, tietäisipä vaan sen tilauksen määrän jota hänen musiikilleen täällä olisi!

Valitut palat lokakuun pimeisiin

Michael Murphyn taideteokset pysäyttivät minut paikoilleni RSS-tulvan keskellä. Kuka muistaa ne Heurekasta ostetut metallipiikkitaulut, joihin sai upottaa kätensä ja sen jälki jäi siihen? Ihan mainiota, että näitä muistoja verestetään taiteella. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin noi "monikerroksiset" roikkuvat potretit. Illuusio on täydellinen. Lisää kuvia täältä.

---

En ole vieläkään ehtinyt tehdä kaikkien olat varmasti kohahduttavaa Vancouver Canucks -päivitystä uuden kauden alkuun. Syytän tästä muuttoani, joka on laittanut kaikki opiskelutkin melkein viikon tauolle, puhumattakaan muutonjälkeisestä flunssasta.. mutta jotain jääkiekosta. Tässä on todellinen tosifania ylistävä tarina. Fantasia, josta tuli totta. Jacob Barrette oli yksi Ottawa Senatorsien fani muiden muassa mutta hänellä oli myös idea ja unelma, jota varten hän oli valmis panostamaan uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Intohimoinen jääkiekkofani kyllä tietää, mistä tässä puhutaan. Mutta Jacobille kävi ehkä hiukan toisin kuin skeptikko olisi luullut. Hän suunnitteli ruohonjuuritason kampanjan uudeksi Vintage-tyylin pelipaidaksi. Ja pallo lähti kuin lähtikin pyörimään, ja lopputulos näkyy pelaajien ja fanien päällä tällä kaudella. Jacobin unelma toteutui. Ihan uskomatonta!

Ai niin, projektista on toki uutisoitu seuran kotisivuillakin (josta kuvakin on!), mutta vielä vakuuttavampaa on ymmärtää keskusteluforumien kautta, mitä kaikkea tähän matkaan on mahtunut. Mahtava Jacobin itsensä, alias Jerk Storen aloittama viestiketju HFboardsilla löytyy täältä. "Read it and weep."

---

Jotain pientä mutta nokkelaa. Vihaan itse sitä kuinka Applella yksi asia ei onnistu sitten niin millään - nimittäin gif-tiedostojen katselu kunnolla esikatselussa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta giffi taas on jotain vielä parempaa kuin sananlasku antaa ymmärtää. Niin pieneen tilaan saa parhaimmillaan niin paljon sanottavaa, tunteita ja muistoja. If we don't, remember me on ehkä hiukan teatraalisesti nimetty tumblr-blogi, mutta niin toisaalta ovat klassikkoelokuvista tehdyt animaatiotkin hienoja. Pysäyttäviä hetkiä. Jokaisen sellaisen elokuvan kohdalla, jonka itse on nähnyt, ymmärtää kyllä todella hyvin, miksi juuri se kohta on valinnaksi päätynyt.
---
Ja vielä musiikkisuositus. Kunhan Wilcon uuden albumin kuuntelulta ehdin, kuuntelussa on ollut myös mies nimeltä Mike Levy, taiteilijanimi Gesaffelstein. Ei ole julkaissut koskaan kokopitkää albumia, vain todella hyviä EP:itä. Koukkuuntumiseen ei vaadittu kuin yksi youtube-video. Tuotantoa löytyy monta kiekausta Spotifystä. Eikun hurmaantumaan, ellei jo videon badasserismi vakuuttanut.

Status update, muistio, tweet, tai joku vastaava esitys FB:stä

Facebook on noussut tuhkasta.

Kauan eläköön Facebook!

Kaikki tietävät varmasti, mitä kaikkea Facebook tulee tekemään lähipäivinä, viikkoina ja kuukausina. Yhtiö vastasi Google+:n haasteisiin, ja lakkasi edes pintapuolisesti salaavansa tapansa integroida behemottiinsa kilpailijoidensa kaikki parhaat palveluominaisuudet. FB vie kaiken nyt äärimmilleen ja mullistaa kaiken - enää ei tarvitse harmitella sitä, että ei ole aikoinaan päivitellyt FB:tä jo kehdosta käsin, koska Timelinen avulla voit kertoa "meille" aivan kaiken elämäsi kaikista vaiheista! Voit myös kuunnella musiikkia huolestumatta siitä, että kaverisi eivät välttämättä tiedä mitä biisiä juuri nyt jammailet. FB kertoo senkin, Spotifyn välityksellä. Sen sijaan, että seuraisit pääsivulta tapahtumia, vieressä on myös toinen, nopeampi, reaaliaikaisempi tracker/ticker/ihansama, jonka kautta tiedät aivan heti aivan kaiken kaveriesi liikkeistä! Kaikki on tehokkaampaa kuin ennen, ja voit elää entistä tehokkaammin verkossa.. tai siis, tässä vaiheessa ainakin minä hiukan hätkähdän. Tietenkin kaikella tällä on varjopuolensa. Mitä syvemmälle palvelua mennään, sitä enemmän ihmismäisyyttämme pelissä.

"Sinä et ole koje, messuaa myös Jaron Lanier. Mutta harvalla on aikaa ja energiaa ilmaista itseään omintakeisesti. On helpompi tyytyä naputtelemaan lyhyt tiedonanto pieneen laatikkoon: What's on your mind?" (Näkökulma: Ohjelmoi, tai tule ohjelmoiduksi (YLE))

"Cubrilovic kertoo blogissaan tutkineensa Facebookin evästeitä ja huomanneensa, että aina kun hän vieraili sivulla, jossa oli joku Facebook-sovellus kuten tykkää-painike, lähettivät evästeet hänen Facebook-tietonsa. Yhteisöpalvelu tietää siis aina, millä sivuilla käyttäjät liikkuvat, eikä tätä pysty estämään kuin poistamalla evästeet selaimesta joka kerta, kun kirjautuu ulos Facebookista." (Yksityisyytesi on vaarassa: Facebook tietää mitä teet, vaikka kirjautuisit ulos (MikroPC))

" Facebook often claims that all users have consented to the use of their personal data. But in reality facebook users know that facebook is more of an “opt-out”-system: If you do not change all the preset privacy settings most personal data will be visible without restrictions. Users that do not want this have to struggle with endless buttons and settings. This oftentimes means that the more privacy a user wants, the more clicks and the more care for every detail is necessary. Older or inexperienced users may not even be able to do so. New functionalities are activated automatically without proper information of the users." (Europe Versus Facebook: Objectives)


"I want to take a step back and look at Zuckerberg’s Law, which was referenced during the f8 keynotes. The law goes something like, “the amount of information you share online doubles every year”. And, given the features Facebook just launched, this seems like it will certainly be the case (or perhaps even an understatement).

Thing is, I’m not sure Facebook or its users are ready for that surge in sharing. Between Twitter and Facebook, I think I’m approaching my limit for how much shared content I can consume on a daily basis. Hell, sometimes I find myself getting annoyed at certain friends for sharing too much. Which means Facebook needs to get much better at identifying the content that I’ll find interesting." (Clinging to Friction: Some Thoughts on Facebook's f8 (TechCrunch))

Pohdin näitä asioita pitkään ja hartaasti. Aina välillä noin muutaman minuutin pitkin päivää, juuri twitteriin sopivissa 140 merkin sykähdyksissä. Olen tehnyt sitä oikeastaan nyt monta päivää putkeen, ja olen tehnyt havaintoja, kiitos ystävieni. Yksi tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että häntä ei niinkään ärsytä tämä orwellimainen kehitys niinkään kuin esimerkiksi valvontakamerointi, vaan lähinnä ihmisten vouhkaaminen aiheesta. Toinen tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että taas kerran ihmiset hajoilevat ja parin viikon päästä kaikki ovat tottuneet muutokseen. Eräs hyvä ystäväni herätti ajatuksia FB-statuksellaan kysyessään, kutsuisivatko ihmiset häntä juhliin mikäli hän ei olisi FB:ssä itse. Monet sanoivat sen tekevänsä, mutta esimerkiksi juhlien muutoksiin sun muihin olisi toki helpompi tarttua FB:ssä kuin sitä ilman. Harvinaisen totta. Oikeasti kaikki nämä asiat ovat aina totta, ja sekös minua nyt oikeasti hirvittää.

Tein uusimmasta Timeline-päivityksestä FB-statuksen Facebookkiin ja sain kolme tykkäystä aiheesta. En ole kuitenkaan avannut suuta aiheesta kenenkään kanssa kasvotusten. Aika ufo-juttuhan se olisi käydä aiheesta keskustelua muualla kuin tapahtuman päälähteellä, netissä! Hah.. Tunnun olevan tietyllä tavalla yksin asiani kanssa, koska toisin kuin hyvä ystäväni, minä en edes uskaltaisi ajatella sitä, kuinka riisuttua elämä ilman FB:tä olisi. En nyt tarkoita käytön vähentämistä järkevämpään määrään, vaan ylipäätänsä elämää täysin ilman FB:tä.

Kuinka moni muistaa edes aikaa ennen tätä sosiaalisen median lippulaivaa? Miten suosittelimme ja keskustelimme painavista aiheista kavereidemme kesken? Varmastikin olimme pimennossa hyvin monilta uutisilta, mutta kenties keskustelimme niistä harvoista meidät tavoittaneista aiheista perusteellisemmin. On pysäyttävää ajatella, kuinka harvoin sitä nykyään ylipäätään argumentoi tai keskustelee päivän kuumista aiheista. Ellet ole sitten omaksunut kepeää elämäntyyliä kahvilassa töitään tekevänä urbaanina ihmisenä, jonka ympärille ihmiset kerääntyvät pohtimaan elämän menoa sitcom'maiseen, mekaanisesti soljuvaan tyyliin. Joka päivä. Tämä on utopiaa, tietenkin, mutta osaksi FB:n kaltaiset palvelut ovat aikaansaaneet virtuaalisen maailmankylän, jossa tämä teoriassa toteutuu. Voit jakaa niin monta mielenkiintoista uutista ystäviesi kanssa kuin vain haluat ja saada samalla mitalla takaisin. Musiikkia, elokuvia, sattumuksia päivästäsi, tunteita, flunssasi statuksenkin, tottakai! Mutta mitä tässä sitten menetämme? Miltä elämämme vuonna 2011 näyttäisi vaikka vuoden 2006 silmin? En osaa vastata kysymykseen. Niin kuin sanoin, en enää muista vuotta 2006.

Emmekä ole edes vielä puhuneet pahan silmästä, itse Zuckerbergin johtaman liikeyhtiön pahoista taipumuksista kerätä tietoa ihan vain silkkaa pahuuttaan, pirunsarvineen ja hiilihankoineen! Itseasiassa tämä näkökulma ei minua juurikaan pelota, mutta periaatteessa on toki hankala ymmärtää maailmaa, jossa jokainen tekemäni siirto päätyy jonkin vanhassa paperitehtaassa hurraavan palvelimen uumeniin. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ihmiselämien integroituminen muutaman suuryrityksen mainoskoordinointihaaviin on tietenkin huolestuttavaa, ja näillä näppäimillä ihan peruuttamaton muutos, sille ei enää voi mitään. Eri asia on se, että voiko asiaa nähdä myös positiivisena mahdollisuutena, kun normaali nettipulliainen (tm) alkaa tiedostamaan tietoverkkojen salakavalan luonteen ensimmäistä kertaa. Toivon mukaan voi, ja toivon mukaan näin käykin, koska mitään muuta keinoa todeta systeemin olevan haavoittuvainen ei juurikaan ole. Some on tullut jäädäkseen. 2000-luvun Ihminen on luotu kommunikoimaan ja elämään verkossa, ja tuossa verkossa on aina entiteettejä, jotka haluavat tehdä tulosta ja rahaa. Sitä tuottoa ei tietenkään lypsetä meistä kuin Matrixissa energiaa konsanaan, mutta periaatteen tasolla meistä se raha on aina lähtöisin. Meille myydään tuotteita meidän avulla. Power by numbers, profit by power. Facebookin käyttäjiä on ihan tol-kut-to-mas-ti.

Minulla ei ole tähän päätteeksi minkäänlaisia vastauksia enkä todellakaan julista FB:stä luopumista. Joitain päätöksiä olen kuitenkin huomannut tekeväni ihan tiedostamatta, reaktiona viimeaikaisiin tapahtumiin:

1) Olen poistanut Tickerin Facebookistani kivalla Chrome-laajennuksella. Päätin tietoisesti, että en halua olla paikalla seuraamassa moisen palvelun kehitystä osaksi maailmaa, ihmistä ja itseäni. Koska Facebook ei itse anna minulle mahdollisuutta tähän, tämä teko tuntuu ennen kaikkea vastarinnalta, vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut!

2) Riisuin turhat tiedot itsestäni pois FB:ssä. Koska jokainen bändi, leffa tai TV-sarja, jota tykkään/seuraan/vannon fanittavani, ymmärtää johtaa tästä tiedosta minulle "henkilökohtaista" mediasisältöä, on selkeää, että minimalisti voittaa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra saavat jatkaa spämmäämistä, ei haittaa minua. Mutta kuitenkin Last.fm:n ja Movielensin kaltaiset palvelut, irrallisena Facebookista, toimikoot edelleen minulle kivoina fandom-kanavina ja ajantuhlausmekanismeina. Ovat toimineet ihan hyvin ilman FB:n läsnäoloa ennenkin, ja toimivat edelleen.

3) Käytän surutta uutta Subscribe-ominaisuutta puhdistamaan FB-seinäni turhista asioista. Pakko siis sittenkin myös jossain kohtaa nostaa hattua tämänkin päivityksen ansioille. Ennen ne ihmiset, joiden asioista en välttämättä jaksanut olla perillä, enkä halunnut jakaa heille kaikkea tietoa omasta elämästäni, olivat FB:n termistöllä jonkinsortin ali-ihmisiä, rajattuja tapauksia, joilla ei ollut potentiaalia minun täydelle huomiolleni. Aika arvelluttavaa. Nykyään on helpompaa vain päättää, että minä luen vain niiden ihmisten päivityksiä, jotka oletusarvona kiinnostavat. Jos unohdan hetkeksi jonkin tyypin olemassaolon, ja totean että "no mennäänpäs pitkästä aikaa tsekkaamaan hänen kuulumiset", Facebook ei ole ansainnut ryöpytystä tämän unohduksen takia. Palvelua on kiva manipuloida toimimaan enemmänkin normaalin kanssakäymisen säännöillä kuin päinvastoin. En minä joka päivä ennen FB:tä varmastikaan soittanut 400 ihmisille ja kysynyt heiltä mitä heille kuuluu. Ja tässäkin FB:n käytön esimerkissä ollaan vielä kaukana normaalista kanssakäymisestä. Aika sfääreissä ollaan.

4) Teen sosiaalisen testin, ja kutsun ihmisiä tupareihini ja synttäreilleni puhelimitse, niinkuin ensisijaisesti. Aion myös rekrytä muuttoapua ensi viikonlopuksi ilman FB:tä. Jos minulla ei ole vieraaksi haluamani ihmisen puhelinnumeroa, tai en näe häntä niin usein jossain luonnostaan että tieto tälle välittyisi ilman FB:n ihmeulottuvuutta.. niin onpahan siinä sitten pohdittavaa. Kysyn ehkä chatissa hänen puhelinnumeroaan! Todennäköisesti tällaisiakin ihmisiä voi olla muutama, koska niin pitkälti jotkut ihmiset pyörivät ympäristössämme ja antavat meille paljon keskusteltavaa, pohdittavaa ja sitä oikeaa sisältöä elämäämme, vaikka se ympäristö olisikin "vain" virtuaalinen. Huomasitteko muuten, että sanoin sosiaaliseksi testiksi tilannetta, jossa kutsun ihmisiä luokseni puhelimella? Hämmentävää.. ja jumpe kun alkaa pää sattumaan tämmösiä pohtiessani.

Kylläpäs on tyhjä olo. Viimeistelen tämän aivopierun kuitenkin asiaan kuuluvalla tavalla. Linkitän tämän pohdinnan faseen, ja sitten tällai cross-referencenä kehun täälläkin uutta Wilcon albumia, joka on viikkojen tehokuuntelunkin jälkeen ihan yhtä kova kuin ennenkin. Älkää uskoko eetterin haukkumasanoja, timanttia se on, TIMANTTIA! (Lähde: Mun FB-status)

Kuva #1 #2

You know what to do Spotify!

Spotify on kokenut perustavanlaatuisen muutoksen. En tiedä millä sen selittää - onko integroinnista LAST.fm:n kanssa jotain konkreettista hyötyä, onko soittolistojen sisältö otettu hyötykäyttöön vaiko ihan vain tarjonta ja järkiperäinen mainonta parantunut laadullisesti?Joskus vielä noin vuosi sitten naureskelu "What's New"-mainosten sisällöstä oli tuttu juttu. Siellä pyöri ties mitä 60-luvun klassikon uusia kokoelmia tai parhaimmillaankin sitä viimeisintä radiopoppia. Tämä Spotifyn radion käyttökelvottomuuteen rinnastettuna johti siihen, että palvelun ainoa tarkoitus oli olla välittäjä. Uusien levyjen arvostelut luettiin jostain muualta, ja sitä kautta tiesi mitä etsiä, mihin tutustua ja mihin ihastua. Spotify ei tarjonnut muuta kuin tyhjän paletin, joka piti täyttää muualta tulleella inspiraatiolla.

Mutta mitä silmäni näkevätkään nyt! Olen löytänyt monenmonta uutta hyvää albumia lähiviikkoina ja -kuukausina ihan vain siten, että katselen mitä Spotify minulle etusivullaan tarjoaa. Tuttuja bändejä, joilta on ilmestynyt uusia levyjä, uusia sinkkuja, uutta kaikkea. Bändejä, joiden nimet kyllä sanovat jotain mutta joita en tunnusta koskaan kuunnelleeni. Nyt ne ovat siinä niin, ja miksipä en antaisi mahdollisuutta yhdellä klikkauksella. Lopputulos?

Yuksek. Yuksekin uusi albumi ei olisi päätynyt tehosoittooni normaalisti siksi, että edellinen oli niin nopeasti kulutettu puhki. Suorastaan tympeän nopeasti ahmin yhden levyn noin parissa viikossa ja sen ensijännitys ei vain koskaan enää palannut. Mutta! Uuden levyn kappale "On a Train" on ihan uskomattoman tarttuva, jotenkin vielä osuvampi kuin edellisen albumin "Extraball", joka sai innostumaan siitä edellisestä albumista. Silti tietty sinkkubiisitakertuminen edelleen tuottajasta maistuu läpi. Mutta ehkä lähestyn tällä kertaa Yuksekiä realistisemmin, enkä koita tehoturruttamisella upottaa Living on the Edge of Timea. Jota mulle lahjakkaasti tarjoiltiin "What's New"-osiossa. Tänne päin!

Stephen Malkmus & The Jicks. Voi että, kun en ole koskaan elänyt mitään Pavement-vaihetta. Sama juttu Sonic Youthin ja Pixiesin kanssa. Jonkinlainen peruuttamaton tyylivirhe kun nämä klassikot eivät vain ole koskettaneet tarpeeksi, että väittäisin tietäväni yhtyeiden taustoista yhtään mitään. Silti Popmattersissa tämä Malkmusin viimeisin albumi ylistettiin aika korkealle. "Riippumatta siitä mitä kaikkea mahdollista Malkmus tähän asti on tehnyt, tämä levy on uutta ja mielenkiintoista häneltä", luin jotain tähän malliin, ja mietin että hyvä, ehkä meikäläinen kehtaa lähteä tähän kyytiin hetkeksi ja annan Stephen-sedän taas istuttaa minut tuolilleni takas ja korvat hörölle. Ja sieltähän se mokoma albumi, Mirror Traffic, löytyi ensimmäisenä kun Spotify naamaani ponnahti noin tunti pari tämän päätöksen jälkeen. Etusivulla. Rihanna vierestä. Kuuntelujonoon hop!

Bombay Bicycle Club. Hauskaa ja näppärää brittiläistä pop-musiikkia. Kuvaus sopii ehkä noin miljoonaan bändiin. Silti todella moni tuttava on hehkuttanut bändiä vuosien saatossa, ja minä se vaan nyökytän päätäni parin biisikierroksen verran ja unohdan sen taas. Ei ole vielä mitään tiettyä täkyä, perimmäistä olemusta, joka saisi minut takertumaan näihin tyyppeihin. Sama ongelma taitaa olla myös Two Door Cinema Clubin ja esimerkiksi Cold War Kidsin kanssa, enkä tiedä johtuuko se bändien samankaltaisuudesta vaiko mistä. Jos olisin musiikkikriitikko ja kuuntelisin musiikkia vielä samanlaisella rutiininomaisella innolla kuin ennen (paradoksi?), osaisin vastata, mutta ei ole enää minun ongelmani. Mutta näiltä tosiaan tuli uusi albumi ilmoille, ja tällä kertaa jäi jotenkin pysähtyneempi fiilis, mieleeni vaikuttuneempi fiilis, kuin ennen BBC:n äärell. Kiitos kuuluu toki Spotifylle siitä, että työnsi tämänkin nimen taas mieleeni. Enkä muuten nähnyt missään RSS-feedissäni pressiä uudesta albumista! Musiikkikriitikoiden roolin syrjäyttäminen? Check.

The Head and the Heart. Tämä oli jonkinsortin iso juttu vappua edeltäneellä viikolla Seattlessa. Levykauppojen uutuus-hyllyt tulvivat levyä, jonka kannessa pällisteli lampaanpäinen tyyppi joku naikkonen kainalossa, ja bändin nimikin tuli vastaan, ja olin että mjaah mikäs siinä. Siinä vaiheessa olin tosin innostunut vain The Cave Singersiin, hullaantuneena ihana Johnin live-keikasta, ja ihmettelin edelleen Kellarissa-nimistä tuottajanaikkosta Vancouverin jäljiltä. Miten voi olla tämmönen suomalaistaustainen elektronaikkonen päätymässä indie-lehtien sivuille Kanadassa, samalla kun kukaan Suomessa ei käsittääkseni puhunut hänestä mitään? Lammaspää unohtui. Vaikka kuuntelinkin albumia jopa ihan kokonaisen yhden kerran ja olihan se ihan hyvä.

Mutta sitten tuttavani kuukausia myöhemmin heitti Facebookkinsa seinälle hehkutusta uudesta yhtyeestä, ja hei! Siellähän se oli taas, lampaan pää! Ja yhden klikkauksen päässä tuo albumi oli taas. Ja siitä alkoi tehokuuntelu, ja pohdin, että olisinkohan tutustunut tähän yhtyeeseen ihan vain tätäkin kautta? Juuri edellisellä viikolla sama kaveri hehkutti tasan samaa esitystä Flow'n jäljiltä, joten tuskinpa tätä makujen yhteväisyyttä olisi voinut jättää huomioitta ja olla antamatta mahdollisuutta. Nyt ehkä Seattlessa käväisy ehkä hiukan vain kiihdytti tutustumistani siihen kunnolla. Eli sillä saralla se matka ei edes lopulta vaikuttanut löytöön mitenkään. You don't have to go to the source anymore. Hämmentävää. Mutta ai kun hyvää!

---

Ja muuten, suosittelen teille lopuksi vielä erästä kirjaa ihan täysillä! Sain viimein luettua sen yhden itselleni sallimani kirjatuliaisen Seattlesta, ja loppua kohden sitä ei vain voinut laskea käsistä. Vaikka kappaleformaatti olisikin ihan hyvin sen sallinut, kyseessä kun ei ollut mikään dekkari cliffhangereiden kera. Lyhyenä saatteena tämä kysymys: Mikä yhdistää Neutral Milk Hotelia, Spoonia, The Arcade Firea ja The Magnetic Fieldsiä?

Kirja kertoo aivan alusta alkaen tarinan levy-yhtiöstä, joka on nykyään aika monen valveutuneen musiikinkuuntelijan tietoisuudessa ihan Suomessakin saakka. Yhtiö kuitenkin aloitti vaatimattomasti yhden pikkukaupungin bändin basistin makuuhuoneesta ja vain siksi, että tyypit saisivat levittää tuttavapiirinsä musiikin ilosanomaa ympäri maata. Levy-yhtiön nimi oli ja on Merge Records. Omassa levyhyllyssäni heiltä on varmaankin noin kymmenkunta mestariteosta. Jotenkin hellyttävää lukea kirjaa, jonka lukuisissa kuvissa levy-yhtiön perustajat pakkaavat levyjä jonkun kämpän lattialla, jollain sivulla kun taas vilahtaa pienenpieni kynäntynkä jolla on pidetty kirjanpitoa. Ja tarinat ovat lukuisia, värikkäitä ja äärimmäisen mielenkiintoisia. Bändikaverit, suurten levy-yhtiöiden mogulit, managerit, nykyiset suuret rock-tähdet, kaikki avaavat sanaisen arkkunsa, ja tarinan kaari on aivan mahtava. Siistiä! DIY go go!

There is something fresh in the air, still

Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:

Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!

---

Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.

---

Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!

---

Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.

Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!

---

Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!

---

Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.

Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.

Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.

Kuva #1